Äitiyden iloja, osa 6

When your little prinsess shows by her face, when it is time to poop!

Vuosi alkaa olla vihdoin ohitse taputeltu.

Olen tuolla omaisten tukiryhmässä keskittynyt harjoittamaan omaa henkistä kasvuani ja kehitystäni. Rakentamaan pala palalta itsestäni ehyttä ja etsimään sisäistä tyyneyttä niihin tilanteisiin, missä meinaa kerta toisensa jälkeen lipsua vanhoihin toimintamalleihin.
On suorastaan hassua, miten ihmiseen rakennettu alkukantaiset toimintaperiaatteet silti hyökkäävät yllättäen aivan pienen pienen ärsykkeen esiinnostattamina esiin. Oma kykyni hillit itseni taitaa olla vielä lapsenkengissä, ja siitä sain esimerkin eilen juurikin vain tovi ennen tukiryhmän kokoontumista.  Olin apteekista hakenut lapsille flunssalääkkeitä, kun matkalla autolle huomasin ajoväylällä maahan jäätynetä kolikoita. Jumankauta!  Ja rahan tuloahan ei voi estää:D!!
Ja niin rapisi sivistyneen ja hillityn kotiäidin rooli kun nenäsuihkeet ilmassa lentäen hyökkäsin maahan kontalleen raapimaan kynnet verillä kolikoita jäästä.  Olin jopa niin toimintani pauloissa, etten tajunnut sen typeryyttä, kunnes meinasin jäädä auton alle raapiessani viimeistä viisisenttistä hiekoituksen alta.
Autossa ensimmäinen tunne oli ylitsepuhaltava häpeä.  No olipahan taas sivistynyttä toimintaa!  Häpeän jälkeen nousi hillitön naurunpuuska, tajutessani koko tilanteen järjettömyyden. Omalle hillitylle olemukselle ja sisäiselle tyyneydelleni löytyi siis hinta. Euro kaksikymmentä senttiä.
Mietin kovasti sen lahjoittamista vertaistukiryhmän kassalippaaseen, olihan se konkreettinen esimerkki siitä, miten vaiheessa oma kehitykseni vielä on ja miten tarvitsen ryhmää. Mutta...
Vanhat toimintamallit veivät jälleen voiton, ja sulloin pikkuhilut auton keskikonsoliin odottamaan sitä hetkeä, jolloin kahvihammasta alkaa kolottamaan keskellä konkurssia;)

Samaan aiheeseen hieman liipaten, olen lukenut joululahjaksi saamaani kirjaa, Juoppohullun päiväkirjan viidettä osaa. Kaiken sen pieruhuumorin keskeltä kiinnitin silti ensimmäistä kertaa huomiota itse päätarinaan, jossa siis on nimensämukaisesti perheellinen tuurijuoppo. Ja voi sitä juopon häpeän määrää kun korkki on auennut ja viikko hujahtanut lasolia litkiessä, miten kotona on kaiken aikaa odottanut huolissaan oleva puoliso ja pienet lapset, joille kerta toisensa jälkeen keksitään tarinoita isin "työmatkoista". Törttöilyä hyvitellään olemalla hyvä puoliso ja hyvä isä, korvataan menetettyä perheaikaa, paikkaillaan haavoja itsessään ja läheisissä. Seuraavan vaikean elämänvaiheen tullessa vastaan sitä kallistuu kuitenkin vanhoihin toimintamalleihinsa, hukuttautumalla pulloon.    Ja miten väärät toimintamallit tarttuvat vähitellen läheisiin ja sairastuttavat heidätkin. Koska vaimo ei voi hallita miehensä juomista, on tällä pakonomainen tarve hallita jotain muuta hänen elämässään.  Olkoonkin se sitten perheen autojen pitäminen omissa nimissään tai pihtaaminen sängyssä.
Ollakseen kevyttä lukemista, oli sillä silti yllättävät vaikutukset, itkee tihrustin kolme päivää aina kirjaa lukiessani ja sain varmaan jälleen yhden hullun leiman otsaani lisää:)

Tämä vuosi alkaa tulla päätökseen, ja hyvä niin, on meinaan ollut ehkä haastavin vuosi vähään aikaan. Ainakin ihmissuhteiden osalta kovin synkkä, Paljon on siltoja poltettu, ehkä enemmän nyt vuoden aikana kuin koskaan elämässäni. Pyrkimykseni saada lähipiiristä pois ihmiset, joiden ympärillä pyörii vihan ja katkeruuden aura, ei ehä sinänsä ole pahasta lainkaan. Varsinkin jos sellaisista "ystävistä" luopuminen tuo ikävän lisäksi enemmän helpotusta, voisin vaikka vannoa ettei se ole koskaan terve ystävyyssuhde silloin ollutkaan.
Mutta muutaman ihmisen olen menettänyt myös vaikka kuinka olisin yrittänyt pitää kynsin hampain kiinni. Ja ikävä on edelleen, vaikkakin ajan kanssa helpottanut.

Mutta jollei aivan itkuparkumiseksi homma muutu, niin pakko sanoa, että vuosi on tuonut mukanaan hyväkkin.  Meinaan anopin selviämisen syövästä, oman äitini uuden erävoiton jatkuvasti uusivista kasvaimista sekä perheen kasvaminen yhdellä kauniilla ja terveellä maisonvalkoisella rinsessalla, I just love her :)!!

Ah, niin! Ja DNA-testien tulokset saapuivat vihdoin ja osoittivat sen, että meidän nakkiaivo saa kuin saakin pitää pallinsa ja leikkiä pentujen kanssa jatkossakin vain isäpuolta;) Hahhaa!

Never see this day coming...

Tätä mietin eilen ottaessani koirilta poskisoliharjalla näytteitä DNA-testiä varten.

Sillä vaikka jostain kumman syystä löydän meidät toistuvasti mitä hullunkurisimmista tilanteista, niin silti luulen, että tämä  on hetki joka muistetaan vielä pitkään! Eikä varmastikkaan vakavalla naamalla:D  Ellei, -Huom! Ellei nyt käykkin sitten ilmi, että tuo meidän nakkiaivo onkin käynyt sutaisemassa jossain välissä, mikä ei pitäisi olla teoreettisesti mitenkään mahdollista!  Mutta jos niin ilmenee, niin sitten se pääsee kyllä palleistaan. Siis kirjaimellisesti.
Ja emä... Huoh... Ehkä olisi pitänyt jotain arvata jo siinä vaiheessa kun lempinimeksi muodostui Lunttu.

Se ei pitäisi olla mahdollista. Ei mitenkään. Mutta miksi hitossa pennut näyttää meidän nakkipäältä?

Damn you.. Tuloksia ootellessa.

Safety comes first

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, meidän vanha ulko-ovi oli yhtä pitävää kuin kastunut teippi. Uusi murtoturvallinen ulko-ovi nojasi eteisen seinää vasten terassilla reilu puoli vuotta kuin nauraen räkäisesti meidän yrityksille telepaattisesti saada se siirrettyä vanhan tilalle.
Reilu viikko sitten mies sitten otti sen urakaksi. Vaihtaa siis vanha ovi uuteen. Kiitos 70-luvun erikoisten kokojen sekä nykypäivän moduulimittojen eroavaisuuden, koko ulkoeteisen seinä piti lopulta purkaa jotta uusi ovi saatiin paikalleen.
Alkuunhan se oli hiton hauskaa, että meillä oli sitten se uusi ja jämerä ovi paikallaan, mutta seinät auki ympäriltä. Että hittookos sitä ovea enää mihinkään tarviikaan. Sen kuin seinästä sisään vain!
Kun sitten seinäkin sai lopulta materiaa yllensä, ettei meille lumi tuiskunnut sisään, niin tuli uusi tenkkapoo. Meinaan lukko. Tai sen sopimattomuus.

Noh, heleijaa. Viikon verran siis oltiin murtoturvallisen oven kanssa ilman lukkoa.  Ja oli muuten huisin vänkää lähtä kotoota mihinkään kauppaan taikka asioille, kun tiesi että sillä välin kuka tahansa voisi vaan kävellä ovesta sisään. Ei siis sillä että tänne kukaan eksyisi... Mutta silti.  Hupaisaahan tässä oli se, että vielä 7 vuotta sitten oli enempikin sääntö kuin poikkeus, että läksin kauppareissuille siten että jätin ulko-oven lukitsematta. Töihin mennessä kyllä napautin uksen lukkoon, mutta "lyhyillä" poissaoloilla en. Ja mulle lyhyet poissaolot  tarkoitti siis kaikkea alle kahdeksan tunnin mittaista käyntiä.  Vaikka joskus muistankin lukeneeni, että keskiverto murtokeikka kestää vain 13 minuuttia. Ja niitähän mahtuu pirun monta siihen kahdeksaan tuntiin.
Mies sai kumminkin sätkyn kun ekan kerran kuuli siitä.  Enkä kyllä toisaalta ihmettelekkään.  Olen parantanut tapani.

Nyt on avaimetkin jokaisella mukana, eikä roiku ulko-oven vieressä kaikkien nähtävillä.


Kun nyt kuuntelen itseäni, alan oikeastaan ihmetellä ettei meille ole koskaan murtauduttu. Vaikka eihän sitä kai murroksi enää voisi kutsua... Hmm..  :)

Äitiyden iloja vol. 5 Kun naarasleijona puolustaa pentujaan...

Tapahtuma sai alkunsa liki 6v sitten, kaksosten ollessa vielä yläasteikäisiä.
Kävi ilmi, että toista tyttöä kiusattiin koulussa, ja kiusaajaksi paljastui opettaja itse.  Kiusaaminen oli tunneilla tapahtuvaa mollaamista sekä herjaamista, tiuskimista muiden oppilaiden kuullen. Vihoviimeinen niitti tälle mammalle oli tytön itku siitä, että herjaukset muuttuivat eräs kaunis päivä jo uhkaaviksi ja nöyryyttäviksi.

Tämä mamma muuttui naarasleijonaksi, ja laastisäkkien päällä istuskellessa, maalien kuivuessa seinillä mie kirjoitin opettajalle kirjeen kipinät sinkoillen.

Olin tuolloin jo jokusen vuoden ehtinyt olla talon reklamaatiokuningatar, parhaassa opissa olleena, äitini häpeämätöntä reklamointia seuranneena. Tiesin, että parhaimman tuloksen saa aikaan, kun mielipahansa ja suivaantumisensa osoittaa sivistyneesti, kyseenalaistaen mutta antaessa kuitenkin itsestään fiksun kuvan. Tähän fiksun ja filmaattisen ulosantiin ei tietenkään kuulunut voimasanat ynnä muut, mitä tietysti teki mieli mennä huutamaan opettajattaren korvaan ja likipitäen iskeä haarukka poskeen. Pitkän JA sivistyneen kirjeen rustattuani otteeni herpaantui lopussa, ja jälkikirjoitukseksi olin sitten kuitenkin kehoittanut opettajaa ryhtymään ennemmin vaikkapa putkimieheksi, sillä "siinä paskantulon saa loppumaan sulkemalla sulut."

Tyttö oli toimittanut kirjeen opettajalleen. Kunhan kyseinen lappu oli ensin kiertänyt koko luokan läpi, ja opettaja sai sen lopulta uravaihtokehoitusten saattelemana itselleen.
Siitä seurasi opettajan itkuun purskahtaminen ja rehtorin tykö juokseminen. Tästä puolestaan seurasi hyvinkin pian rehtorin soitto miulle, ja pyyntö tulla mieheni kera keskustelemaan hänen ja opettajan kanssa tilanteesta.

Fuck.

Kaduin samantien viimeistä lausettani kyseisessä kirjeessä, muutoinhan se oli hyvällä maulla annettu palaute opettajalle kuinka toimia esimerkkinä nuorille.
Opastin miestäni, kuinka meidän tulee nyt esiintyä fiksusti ja asiallisesti ja antaa hyvä vaikutelma kaikin tavoin. Puin kauluspaidankin päälle ja käskin miestä pukemaan pitkähihaisen, jotta tämän alastomat akat- tatuointiteema jäisi piiloon. Oltiinhan tässä sentään sivistyneitä oikeutta hakevia ihmisiä eikä mitään rivoja raggareita!

Se hetki, kun sitten kätellessäni ensin rehtorin ja sitten opettajan, ja istuutuessani heidän kanssaan saman pöydän ääreen JA HUOMAAN mieheni noudattaneen kyllä käskyäni piilottaa tatuoinnit, mutta valinneen sitten kapinallisesti päällensä paidan, jota koristi valtava kirkkovene, sekä teksti "VITTUAKO TUIJOTAT??" sai miut likipitäen vajoamaan maan alle.

Tää peli oli menetetty.

Huvittavinta tässä oli se, ettei mieheni selvästikkään huomannut toiminnassaan mitään outoa. Tämän hymy mun järkyttyneelle tuijotukselle puhui puolestaan "katso kulta, noudatin neuvojasi ja piilotin rivot kuvat. Tästä tulee vain helmeä!"

Jääköön opettajan ja rehtorin ensivaikutelmat heidän omiksi salaisuuksikseen, mutta lopputulos oli kuitenkin halutunlainen. Opettaja pyysi anteeksi käytöstään, ja meidän vaatimuksistamme lupasi pyytää myös tytöltä anteeksi. Koko luokan edessä, siellä missä parjaaminenkin oli tapahtunut. Minä puolestani lupasin olla jatkossa ehdottelematta uusia urasuunnitelmia liki eläkeikään ehtineille urautuneille opettajattarille.

Meidän lähtiessä, rehtori kuitenkin nykäisi minnuu hihasta ja veti vähän kauemmas. Hän vilautti povitaskustaan kirjoittamaani kirjettä, ja sanoi säästävänsä sitä jatkossakin. Aina kun töissä alkaisi vituttamaan, hän lukisi kirjeen ja nauraisi, miten toivoa kuitenkin muissa hommissa vielä olisi:)

Kyllä maalla on mukavaa! TOP4

Niin, ei sillä, että koskaan olisin varsinaisesti tykännytkään asua kaupungissa, mutta välillä tuntuu, että maalla asumista on turhan paljon romantisoitu.

Kun aikanaan ostin pienen möhmelön vanhalta maatilalta, oli tiettyjä asioita, joita en osannut ottaa huomioon.  Tässä muutama niistä;

1) Vesi, ja kaikki siihen liittyvät

Oma kaivo, ja rajattomasti kirkasta vettä!  Yeah right...!  Vesi on rautapitoista, ja siksi näyttää oudolle ja haisee hassulle. Kukaan muu ei sitä suostu juomaan paitsi minä, joka sinnikkäästi uskon veden olevan vanhin voitehista sekä sen paranatavaan voimaan.

Tähän mennessä vetemme on onnistunut vain värjäämään kylppärin laatat ja saumat ruskeiksi sekä tukittua putket ja sekoittajat ja suihkunpäät moneen otteeseen siten, että suihkussa pitää käydä kahdesti ennenkuin kastuu.

2) Olemme osa luontoa

Halusimmepa tai emme. Emme omista naapureita, mutta vain maalla voi joutua tilanteeseen, missä myöhästyy töistä joutuessaan pässien piirittämäksi, missä ensimmäinen vieras on naapuritontilta kuukausi sitten kadonnut kilpikonna tai että omalla pihalla on ajaa hirvikolarin kahden kantturan kanssa. 

Omat huolensa on aiheuttanut myös tontin moneen otteeseen vallanneet supikoirat ja mäyrät sekä koiria vainoavat kotkat. Punkit ja kyyt taasen, huoh...

Täällä väestö lasketaan ynnäämällä mukaan lehmät. Niin se vain menee.

3) Eristys on osa omaa rauhaa

Parin vuoden ajan ehdin opastaa vieraita meille sanoin "kun autosta lakkaa radio kuulumasta, niin olet jo lähellä."   Tämä pitää osittain vieläkin paikkansa.

Netit ja puhelimet toimivat silloin kun siltä tuntuu. Telkkarikin saatiin näkymään vasta kun antennijohdot oli uusittu kahdesti, antenni vaihdettu, ja kaksi antennivahvistinta asennettu.  Illan leffat saattavat silti katketa kovan tuulen myötä, tai mikäli antennin ohi lentää varpusta isompi lintu.

Asumme paikassa, joka jää kaiken katveeseen siten, että meidät tavoittaa kaikista parhaiten pullopostilla tai savumerkeillä.

4) Kun luonto tulee iholle

Maaseutu on hurmaavan kaunista kesällä auringon paistaessa ja lintujen laulaessa. Aika ajoin tuota vehreää ja kaunista maisemaa tosin latistaa haju.   Puhdas paskan haju.   Sitähän se on kun peltoja ruokitaan sillä itsellänsä. Haju tarttuu vaatteisiin ja tukkaan, naapuripellon heinäpellot aiheuttavat allergiaa  ja savimaalle rakennettu maatila takaa sen, että joka jumalan kerta kun vettä tulee taivaalta, muta ja savi saapuu sänkyyn saakka ja upottaa autot pihaan.

Täällä myös talvi on toista kuin kaupungissa.  Kun lumi vihdoin ja viimein saapuu tammikuussa, sitä tulee kolme metriä kerralla, joka uhkaa romahduttaa torpan katon, hukuttaa kilpurit kattoja myöten lumen alle ja nielaisee ne onnettomat pihavalotkin nietosten sisään.  Ei sillä, että ne näyttäisi muutenkaan mitään. Tai että täällä pimeällä olisikaan mitään nähtävää.

Lisäännymme hallitsemattomasti!

Tai siltä tämä toisinaan tuntuu, vaikka mistään vahingoista ei olisikaan kyse.
Viikonlopun saldoksi tuli kourallinen rotanpoikasia jälleen (kasvatan jokaisen tappamani tilalle yhden kesyn), ja toissailtana käynnistyi sitten meidän morkienkin synnytys, joka eteni hyvällä mallilla aina kalvojen puhkeamiseen ja vesien menoon, kunnes pysähtyi sitten kuin seinään. Ja hyvä niin. Illalla meinaan näkyi sitten röntgenissa kolme pentua, joista ensimmäinen oli asettunut poikittain luukulle, eräänlaiseksi tulpaksi.

Niinpä talossamme on nyt sitten kolme sektiopotilasta.

Ja 700 euroa lisää velkataakkaansa kasvattanut.  Aina ei mene kaikki niinkuin on suunnitellut, mutta pääasia kuitenkin, että niin emä kuin piiperotkin selvisivät kaikki hengissä ja voivat hyvin:) Mitä nyt Lunttu vähäsen oli kuutamolla, mutta heti kuitenkin perillä jälkeläisistään. Kun Yayakkimme aikanaan läpikävi sektion, ei tuo raukka tiennyt yhtään että mikä hemmetti se pieni pörröinen maggara siinä vieressä oli, ja mistä se oli siihen tullut:)

Koska konkurssimme vain syveni sektion myötä, minnuu kiellettiin nimeämästä pentuja niin epämyyvillä nimillä kuin Tulppa, Tuhnu ja Tutina.  Mielestäni ne olivat juuri nimensä näköisiä ja oloisia, ja yleensä ne ensimmäiset mieleen tulevat nimet jäävät elämään vaikka niistä kuinka ravistelisikin irti. Mutta hei, osaan miekin myöntyä joskus, joten uudet palleromme kulkevat nyt toistaiseksi nimillä Viiwi, Wagner ja Wallu.

Muutoin nämä muutamat päivät ovat menneet jälleen tekniikan suhteen kirotessa. Vasta muutama kuukausi sitten ostamamme läppäri päätti hukata näppäimistönsä, netti kaatui vuorokaudeksi ja kännykkäni päätti aloittaa final countdownin itsetuhoutumiseen.
Kun vihdoin sain soitettua töihin ja ilmoitettua tulevani perjantaina hakemaan uutta puhelinta, ei mennyt kuin tunti, kun sain sähköpostin startanneista yt-neuvotteluista.
Fuck.  
No joo, tiedän ettei nämä neuvottelut vielä ainakaan koske minnuu, mutta tulipa heti sellainen fiilis, ettei taida olla mikään paras mahdollinen hetki mennä konttorille kerjäämään uutta kännykkää hajonneen tilalle kun siellä parutaan menetettyjä työpaikkoja. Ehkä mie pitäydyn jatkossa vaikka pullopostissa ja savumerkeissä..

Valoa tunnelin päässä

"Hei, olen Blanco. Olen alkoholistin puoliso."

Jo pelkkä asian ääneen sanominen avasi täydeltä laidalta hanat ja sillä itkumäärällä olisi voitu todentotta kylvettää turisteja sankoin joukoin Baden Badenissa. Kaikki se vuosia vaiettu häpeä, pettymys ja suru otti vallan ja sai lamaantumaan. Mutta sen hetkinen ympäristö oli tottunut siihen, ja toimi kuin hyvin öljytty kone.  Paperinenäliinat olivat edessäni alle kahden sekunnin, eikä kellään värähtänyt ilmekkään omalle henkilökohtaiselle romahtamiselleni.

Olin soittanut ensin valtakunnalliseen AA-klinikan auttavaan puhelimeen. Juttelin ensin pitkän tovin entisen alkoholistin kanssa, ja toisen samanmoisen alkoholistin omaisen kanssa. He saivat vakuutettua, että alkoholismi pitää oppia tuntemaan tunne-elämän sairautena, joka sairastuttaa koko perheen.  Omasta itsestään pitää oppia tunnistamaan ne piirteet, joihin alkoholisti osaa tarttua, ja omaa reagointitapaa pitää muuttaa. Sillä jos mikään tähän mennessä yritetyistä keinoista ei ole tuonut toivottua tulosta, eivät ne toisi jatkossakaan.

En ole syy enkä seuraus toisen juomiseen. Enkä pysty siitä ketään pelastamaan. Sitä vastoin voin ottaa vastuun itsestäni ja omasta hyvinvoinnistani.
Siispä menin elämäni ensimmäiseen alkoholistien omaisten tukiryhmään.
Olin siellä alkoholisti-isien aikuisten lasten, itsensä hengiltä juoneiden leskien, sekakäyttäjien vanhempien ja alkoholistista toiseen hyppivien vaimojen kanssa.
Huomasin hyvin pian, että vaikka lapsuudenkodissani ei käytettykkään alkoholia eikä muita päihteitä, olin onnistunut ympäröimään itseni jo teinistä saakka alkoholisteilla ja sekakäyttäjillä. Empä tuolloin itsekkään ollut parhaimmillani, mutta jotain miussa täytyy olla väärällään, että lähes tulkoon kaikki ihmissuhteenikin on ollut sen sävyttämät.

Ensin on juotu yhdessä kun on ollut hauskaa. Sitten mie olen kyllästynyt juomiseen, koska siitä hyvin pian lähtee se juhlavan hiprakan hohto poies.  Mutta kumppanin tauotonta juomista seuranneena, olen alkanut lopulta itsekkin taas juomaan.  Kuka hullu semmoista jatkuvaa ryyppäämistä selvin päin kestää??

Ehkä olen etsinyt tietämättäni jotain korjattavaa, halunnut tuntea itseni tärkeäksi pelastaessani toista. Tai kenties alitajuisesti yrittänyt saada kumppaninvalinnoillani vain omaa vinoumaani unohdettua?
En tiedä, mutta aion ottaa selvää. Sitouduin siis minäkin, omaisen kahdentoista askeleen ohjelmaan.

Uskon tästä tulevan vielä aika hyvä. Ellei jopa loistava.

Alkoholismin alle jääneet...

Tänään olen rikki, särki ja hajalla.

Voimat on kulutettu, usko on tapettu. Ihmisarvo lyöty romukoppaan ja omat oikeudet nollattu.

Alkoholisteja kyllä hoidetaan ja ymmärretään heidän sairauttaan. Mutta heidän jalkoihinsa jääneet unohdetaan tyystin.

Voi itku sanon minä.

Traumatisoivat uutiset

Tänään oli iltalehden sivuilla juttua kätilöstä, joka joutui jättämään työnsä traumatisoivan abortin vuoksi.  Hän oli valmistellut 23 raskausviikolla olevan naisen lääkkeelliseen aborttiin.
Aborttihan sallitaan 12 viikolle saakka ilman syitä, ja tämän jälkeen vain Valviran erityisluvilla ja painavilla syillä aina viikolle 24.
Yleensä sikiöt kuolevat jo lääkkeisiin, tai viimeistään synnytykseen, mutta tässä tapauksessa sekä vanhempia että kätilöä odotti jokin vertahyytävä kokemus, eli syntyneen ja abortoidun lapsen itku.

Lapsi oli pienen keskosen kokoinen, ja kaikki yli 22 viikkoisena syntyneet pyritään pelastamaan, sillä heiltä löytyy jo tarvittavat elintoiminnot. Koska kyseessä oli kuitenkin erittäin myöhäinen raskaudenkeskeytys, ei lasta ollut oikeus ruveta elvyttämään.  Näin ollen sekä henkilökunta, että järkyttyneet vanhemmat joutuivat kymmenen minuutin ajan seuraamaan oman lapsensa hengitysyrityksiä ja kamppailua elämästä.

En tuomitse aborttia. Jokaisella naisella on oikeus omaan kroppaansa. Silti jokaisen tulisi viimeiseen saakka välttämään tilannetta, jossa joutuisi päättämään viattoman ihmislapsen elämästä, mikäli ajatus äitiydestä ei kiinnostakkaan.
Abortin tulisi aina olla mieleenpainuva hetki. Sellainen, mikä kirpaisee. onhan kyse kuitenkin ihmisalusta, eikä niiden tappaminen alun saatua saisi olla mikään ehkäisykeinona toimiva no big deal.   Silti, ne vanhemmat, jotka ovat niin raskaan päätöksen joutuneet tekemään, eivät saisi joutua kokemaan moista. En kuollaksenikaan keksi mitään niin hirveää, kuin oman lapsensa hengestä päättäminen, ja sen jälkeen sen kuoleman seuraaminen ilman, että kukaan edes yrittäisi pelastaa.  Sehän olisi kuin tappaisi oman lapsensa kahdesti!
Vaikka vanhemmat saivatkin uutisen mukaan kriisiapua ja kätilö jätti työnsä sekä hakeutui terapiaan, voi vain miettiä, voiko moisesta koskaan toipua..?

Kaduin heti uutisen lukua. Miut valtasi sydäntäpuristava tunne ja voimakas pahoinvointi. Ei ehkä paras olotila ruokakauppaa ajatellen.  Yleensä mie olen tällaiset jättänyt tarkoituksella lukematta. Uutiset sodista ja ebolatartunnoista toki herättävät ahdistusta ja lieviä pelkoja, mutta tällaiset yksityiskohtaiset muutaman hengen vetoiset tragediat ovat jotenkin musertavia.
Muistan ikuisesti sen hetken, kun 9-vuotiaana luin sanomalehdestä uutisen, jossa äiti oli käynyt pikaisesti kioskilla, ja takaisin tullessaan huomannut autonsa olevan ilmiliekeissä. Takapenkillä oli lukkojen takana hänen kaksi lastaan. Vauva, sekä esikoulussa oleva tyttö.
Yrityksistään huolimatta hän ei saanut ovia auki eikä ikkunoita rikki, joten ainoa mitä hän pystyi tekemään, oli seurata omien lapsiensa kuolemista liekeissä.
Kertomukset siitä, miten tyttö oli rukoillut äitiinsä pelastamaan ja huutanut rakkauttaan viimeiseen saakka, sai mulle itkun aikaan. Näin monta yötä painajaisia, enkä kyennyt päästämään irti ajatusta siitä, millainen epätoivo on täytynyt olla sekä lapsilla, että äidillä. Ja tuska.

Musta ei olisi koskaan reportteriksi. Itkeä pillittäisin ja oksentelisin aina vastaavanlaisten uutisten äärellä.

Kyllä miehet osaa TOP4

Kaikille ei ole äidit opettaneet, että jollei ole mitään hyvää sanottavaa, niin älä sano mitään. Varsinkaan sellaista joka koskee naista, hänen olemustaan, älyä tai persoonaa. 

Ehkä juuri siksi, että olen viimeiset 12v tehnyt miesten keskellä töitä, on luonut eteeni läjän hetkiä jolloin olen muodostunut "niin äijäksi", että miehet ovat kokeneen olevan turvallista sanoa mitä mieleen juolahtaa. Mikäli seuraaviin kommentteihin on uskominen, olen yhtä hehkeä ilmestys kuin siemenperuna...

1) "Huomasin vaan että sun luomet roikkuu."

Sääntö numero uno: ÄLÄ. KOSKAAN. KERRO. NAISELLE. TÄMÄN. VÄSYMYKSESTÄ. Jostain syystä moni luulee, ettei hän sitä itse tiedosta. Siis valvoneensa viimeiset 16kk koliikkilapsensa kanssa. Vaikka pitää paikkansa, että tietyssä pisteessä sitä ei vaan tiedä enää onko valveilla vaiko hereillä, niin yksi vatipään huomautus roikkuvista luomista laskee kenet hyvänsä nopiasti sieltä unimaailmasta takaisin nykyhetkeen.  Ei juma-..!

2) "Älä välitä, luohan ne luteetkin nahkaansa. Ja käärmeet."

Tämä ikuisesti muistikuviin syöpynyt lause tuli ystävältä, jonka pyhä tarkoitus oli vain lohduttaa Intian polttavan auringon alla kärventynyttä kollegaparkaansa.  Olenkin aina halunnut tulla verratuksi verta imevään syöpäläiseen. Tai suomuiseen matelijaan. En varmaan koskaan pysty enää paahtamaan itseäni auringossa samalla tavalla...

3) "Sun on varmaan helppo nuuskata kun sulla on tollaset hamsteriposket."

Todella-todella-todella toivon tuon miesparan puolesta että se ei ollut hänen parhain iskulauseensa. Todella TODELLA toivon. Muutoin tuo ei tule saamaan naista itselleen kuunaan. Keksinkin juuri käyttökohteen hamsteriposkilleni, voinhan säilöä sinne vaikkapa työeväät sitten kun aikanaan palaan töihin!

4) "Näin viikonloppuna rotan, ja sä tulit heti mieleen."

Kiitos. Sano nyt vielä että saat assosiaatioita miusta myös torakkadokumentteja katsoessasi.

Jokaiselta löytyy luurankoja kaapista

Monesti on tullut ihmisten kanssa juteltua siitä, miten suurennuslasin alle joutuessa jokaisesta ihmisestä löytyisi jotain vikaa, vammaa tai ongelmaa.
Kerran tai kaksi vedät perseet ihan vain silkasta vitutuksesta, ja olet loppuikäsi alkoholisti. Rukoilet kumppaniasi jäämään suhteeseen, ja olet läheisriippuvainen.  Useampi epäonnistunut suhde tekee siusta sitoutumiskammoisen ja kykenemättömän ihmissuhteisiin ja pelikoneeseen uponnut kymppi peliongelmaisen.

Itse päädyn turhankin usein lääkärien hampaisiin koskien mielenterveyttäni. Sairastettuani nuoruudessani neljän vuoden ajan masennusta, tiedän kuuluvani uudelleensairastamisen riskiryhmään, olkoonkin toipumisestani jo kohta kymmenen vuotta aikaa.

Oma sairauteni eli kausiluontoisesti. Toisinaan itseinho oli niin suurta, että päiväni täyttyivät kuolemaan liittyvistä ajatuksista.  Ei sillä, että koskaan olisin oikiasti edes halunnut kuolla. Toisinaan ulospäin näkyvä hymy ei paljastanut kellekkään sitä itkun määrää mikä seurasi aina kun pääsi katseilta piiloon. Toisinaan taas pelkkä hengittäminenkin muuttui automaattisesti toiminnasta työksi.
Oma maanpäällinen helvettini oli kuitenkin ne kaudet, joiden aikana muutuin täysin turtuneeksi ja tunteettomaksi. Tyhjenin niin kokonaan kaikista tunteista, ettei mikään enää tuntunut miltään. Ei ollut enää voimia itkeä, ei huutaa, ei rimpuilla, koska mieli ei kyennyt enää tuntemaan surua, iloa, väsymystä, ei mitään.  Käsitys zombeista sai silloin aivan uuden merkityksen, eikä vuorokauden ajoillakaan ollut enää mitään tekemistä oman arjen kanssa. Sitä joko nukkui suurimman osan vuorokaudesta pääsemättä silti väsymyksestä yli, tai sitten valvoi vuorokausia ympäriinsä, koska jokin esti nukahtamisen.
Yllättävän pitkään sitä sai pidettyä julkisivunsa kunnossa, ja sitten kun sisäinen kaaos alkoi näkyä ulospäin, näkyi se kilometrin päähän.

Jännä juttu, miten vuosien varrella masennuksesta tuli tuolloin osa omaa identiteettiäni. Haluni parantua alkoi kaikota, koska vinksahtanut mieli sätti miun muuttuvan TYHMÄKSI bimboblondiksi jollen ymmärtäisi maailman kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta.  Luulin tosissaan älykkyysosamääräni laskevan hymyn myötä.

Kuinka väärässä olinkaan:)

Tai mistäs sitä tietää.  Tyhmänä on hauskempi nauraa, kuin fiksuna murjottaa. Who knows.  Koska lääkitys ja säännölliset terapiakäynnit eivät oikein tuottaneet tulosta mihinkään suuntaan, aloin järjestelmällisesti prosessoida omaa pahaa oloani ulos tavalla, minkä mie osasin; kirjoittamalla.
Moni on kysynyt jälkeenpäin, oliko parantuminen kuinka pitkä prosessi.
No, kerrottakoon, että lähestulkoon neljänkymmenen päiväkirjan, parinsadan kappaleen ja yhden julkaistun runokirjan jälkeen koin vasta purkaneeni ajatukseni ulos itseäni kiusaamasta. Kun mieltä vaivaavat asiat on pyöritelty tuhansia kertoja ympäriinsä ja niitä on tarkasteltu jokaiselta mahdolliselta kantilta, alkoi oma kärsivällisyyteni jo loppua niiden vatvomiseen.

Vähitellen aloin saada käsitystä itsestäni ja ympäristöstä. Huomasin sarkasmin ja mustan huumorin tärkeyden, miten niiden avulla saattoi selvitä vituttavistakin hetkistä. Koska tutkitustihan sekä nauru että itku ovat yhtä  toimivia tunteiden purkuja, niin miksei sitä nauraisi?
Opin myös, että voin hallita yllättävän paljon asioita elämässäni, ja niitä mitä en hallitse, ei tarvitsekkaan. Kas todellisuus on tarua ihmeellisempää, niin hyvässä kuin pahassakin.  Heikkoutta ei ollutkaan omien rajallisten voimavarojen myöntäminen eikä avun pyytäminen.  Kun uskalsi myöntää huonot hetkensä ja ottaa apua vastaan, elämä helpottui huomattavasti.

Loppujen lopuksi olen ihmetellyt, mikä vuosien masennukselle mahtoi olla laukaiseva tekijä?  Koska elin varsin onnellisen ja tavallisen lapsuuden, ei elämässäni ollut mitään varsinaista syytä voida pahoin. Uskon sen silti olleen pakollinen kasvunpaikka ja valmistelleeni minnuu vastaanottamaan aikuisiällä tulevia vastoinkäymisiä vastaan vähän rennommin. Tiedän nyt paremmin kuin koskaan omat rajallisuuteni, ja tunnistan koska olen lipsumassa takaisin syövereihin. Osaan myös kertoa, koska meneillä on yleinen vitutus ja väsymys, joka paranee yhdellä vapaaillalla ystävän kanssa, jolloin saan juoda pannutolkulla kahvia, polttaa ketjussa tupakkaa ja parantaa maailmaa niin että ääni lähtee.  Tai koska on menossa isompi prosessi, joka vaatii säännöllistä itsensähoitoa pidemmän aikaa jotta ote saadaan taas omaan olemiseen.

Ottaen huomioon, että miut tunnetaan yleensä juurikin siitä, että hymyilen aina ja kaiken aikaa, vitsailen aroistakin asioista pyrin aina etsimään asioista sen parhaimman puolen, vaikkakin mustan humorin säestyksellä, tuntuu silti hullulta...
Kerta toisensa jälkeen tohtorit kaivavat miun vanhat paperit esiin ja haluavat  saada minnuu myöntymään masentuneeksi.  Mutta minä jos kuka tiedän mitä eroa on väsyneellä äidillä ja masennusta sairastavalla:)

Vaikka nuoruudessani sairastettu masennus onkin ikuinen riippakiveni, niin voin vannoa, että erään psykologisen testin aikana heitetty vitsi vainoaa minnuu vielä enempi.  Kaikkien niiden palikkatestien ja mustelaikkutestien jälkeen miulle oli näytetty piirrettyjä kuvia asioista ja esineistä, joista puuttui aina jotain konkreettista.  Kuten tässä tapauksessa jalat koiralta.  Jälkeenpäin mietittyäni olisi ehkä kannattanut jättää silloin vitsit vitsailematta ja olla väittämättä ettei kuvassa mitään vikaa ole. Tuollaisiahan meillä on kotonakin useampi. Jalattomia koiria.

Ehkäpä viime talvena käydyt yhteenotot työterveyslääkärin kanssa johtui myös jalattomista koirista.  Yllättäen kyselyt, tunnenko useinkin että miulta uupuu raajoja, sai kokonaan uuden merkityksen;)

Feeling so alive!

Firman pikkujoulut takana, vähän vahvempi arki edessä:)

Pitää tosiaan paikkansa, etten yksin ole viihteellä ollut kuuteen vuoteen, ja niinkin pitkän tauon jälkeen tuli huomattua miten pirun simppeliä se on.  Kun ei ole vahtimisvelvollinen kenestäkään, ei seuranpitovelvollinen kuin itselleen. Kun aikataulutus on omassa hallussa  (ja kuskin tietysti). Eikä tosissaan tarvitse kiinnittää huomiota kuin omaan viihtyvyyteen ja hauskanpitoon.

Ihana ilta hyvässä seurassa, ok sapuskan ja ilmaisten viinasten ääressä. Mahtava coveripändi, hienot koristelut, eikä kukaan lyönyt keneltäkään hampaita kurkkuun taikka silmää mustaksi:)
Olin kahden edellisen yön saanut kokonaissaldoksi huikeat kuusi tuntia unta, mutta siltikin juhlia jaksoi viimeisten joukkoon ilman ongelmia, JA ilman siideriövereitä ja rapulaa:D   Hitto, kymmenen alkoholivapaata kuukautta ei sitten kuitenkaan pilannu minnuu ihan täysin, vaikka edellisviikonlopun rapula kolmesta ja puolesta siideristä vähän säikäyttikin.  Oma konrolli onkin siis sisäänrakennettua taitoa, mikä ei huku pitkänkään tauon jäljiltä. Kuten pyörällä ajo (vaikka myönnettäköön, etten mie pyöräillä välttämättä ennää edes osaakkaan..).
Ainut mikä harmitti, oli se, miten huolto loisti poissaolollaan. Kenttäväestä ei ollut paikan päälle eksynyt kuin muutama.

Kuulin silti ilokseni miten minnuu kaivataan.  Miten asiakkaat kaipaavat, ja miten työväki kaipaa. Kyllä lämmitti mieltä, vaikka ikäväähän se on, jos "kaikki on mennyt päin persettä  sun lähdön jälkeen".
Ilta rikastutti minnuu mieltälämmittävien sanojen lisäksi myös erikoisten humalaisten ihmisten logiikan pirskahduksilla, sekä miesten kyseenalaisilla kehuilla.

"Sulla on varmaan helppo käyttää nuuskaa kun sulla on tommoset hamsteriposket."


Kyseinen kommentti pesi melkein mennessään erään kollegan huomion mun roikkuvista luomistani. Melkein.   Muttei ihan.

Vuoden PaskaMutsi-hetki

Äitiyteen tahtoo väkisinkin kuulua ne hetket, joina vaan tuntee olevansa paska mutsi. Se saattaa olla hetki jolloin jälkikasvu huutaa suoraa huutoa kaupassa kun et suostu taipumaan siihen muumikarkkiin, tai se, kun haet lapsen päiväkodista tarhatätien tullessa ystävällisesti ilmoittamaan että tytöltä uupui vaatekassistaan pipo ja rukkaset. Se saattaa olla hetki, jolloin petit lupauksesi ja lapsi pahoitti mielen. Unohdit vaivalla leivotut piparit uuniin, tai soittaa hyvän yön-soiton geeniperimän ollessa mummilla vierailulla, tai kun vauva on onnistunut kierähtämään sängyltä lattialle.  Osa itsesyytösten aiheuttavista hetkistä on ollut oikeasti aiheellisia, osa vain omantunnon sanelevia jäätäviä ylilyöntejä. Tänään se hetki tuli konkreettisesti jälleen eteen, joka ehkä pesi muut tämän vuoden PaskaMutsi-fiilikset mennen tullen.

Olin käyttänyt ystävän ja tämän nuorimmaisen neuvolassa ja kun tulimme heille takaisin, päätimme juoda kahvit ja käydä pikaisesti tupakalla sillä aikaa kun lapset oikovat itseään.  Valitettavasti ystäväni lyödessä oven kiinni, hän tajusi sillä sekunnilla avaimien köllöttelevän keittiön pöydällä. 

No panic.  Hän hakisi vara-avaimen naapurista.  

Jos naapuri vain olisi kotona.

No panic, soitetaan hänen huoltomies-miehelleen että keskeyttää työnsä ja tulee avaamaan oven. Hmm...  Ystäväni puhelin tosin oli jäänyt sekin keittiöön. LEIVÄNPAAHTIMEEN.

Paniikki alkoi lyödä sielun päälle.  Täällä myö tervakeuhkoäidit senkuin poltellaan röökiä jälkikasvun ollessa sisällä yksin!   Kuikuiltiin sitten keittiön tuuletusikkunasta, että hyvin siellä ainakin toistaiseksi näkyisi menevän. Kumpikaan ei näkynyt olevan levoton, tai vielä edes huomanneen jotta mammat on kadonneet.

Oma puhelin oli onneksi takkini taskussa, joten soitin miehelleni ja pyysin häntä lähettämään ystävättäreni miehen numeron puhelimeeni. Ja hämpä lähetti sen. TYÖNUMEROONI.  Palvelunumeron kautta viestit ei valitettavasti vaan päädy perille.  Niinpä siinä hujahti jälleen yksi kymmenminuuttinen kun sain tämän uskomaan, että numero tulisi lähettää omaan siviilinumerooni. Aikanaan se kyllä tuli, mutta puhelimeni ei suostunut avaamaan koko tiedostoa.

Tässä vaiheessa sisältä alkoi kuulua nuorimmaiseni parku. Tuttipullo oli syljetty pois suusta ja kiukku oli sen mukainen. Kahdenkymmenen sekunnin kuluttua hiljeni taas, enkä oikein osanut sanoa oliko se hyvä vai huono merkki, Ystävän nuorimmainen tapitti muumeja noteeraamatta mitään ympärillään tapahtuvaa.

Soitin Eniroon, yritettiin sitä kautta saada edelleen talon isännän numeroa.  Saimme vain hänen työpaikkansa vaihteen numeron, jossa ystävällinen nainen pyysi meitä kertomaan huolto-ongelmamme pyytäessämme heidän huollon työnjohtoa pikaisesti kotiin.  Ai meidän huolto-ongelma??  Ollaan lukkojen takana!   Ai missä? Työnjohtajan oven takana. KYLLÄ. Hänen kotiovensa takana. Ei, en ole hänen vaimonsa, mutta tuossa tuo istuu vieressä. Ei, meillä ei ole hänen suoraa numeroaan... Jos vain voit käskeä hänet heti kotiin, lapset jäi sisälle...

Siinä sitten hytistiin. Itselläni oli onneksi uusi pitkä untuvatakkini sekä kuplaa otsaan muodostava kusihätä, ystävälläni ohut aamutakki.  Puoli tuntia oli kulunut kunnes sankari saapui sodasta ja päästi meidät sisään.  Ilme oli paljon puhuva.

Vaikka lapset olivat onnellisen tietämättömiä äidittömästä hetkestään, oli itellä paska olo. Siellä mie vaan puoli tuntia istuin pihalla tupakkaa poltellen lasten ollessa yksin sisällä...

Auttaako yhtään, että sillä kertaa ne poltetut tupakit eivät edes maistuneet hyviltä?

Parisuhteen kulmakivet TOP4

Hetket, jotka kohdatessa kumpikin tietää, että takaisin ole enää paluuta.

1) Esitietojen hankinta

Suhteen ollessa vielä orastavalla asteella tulisi perustiedot hommata haltuun mahdollisimman pian, sillä tietyssä pisteessä menee jo hävyttömyyden puolelle, jollet tiedä esimerkiksi kumppanisi ikää tai alkuperäistä koulutusta. Yleinen oppi on, että nimi olisi hyvä tietää ennen suhteen viemistä fyysiselle tasolle. Tämä ei koske pelkästään miehiä, sillä todistettavasti myös joku nainen on joskus joutunut häpeissään varmistamaan kumppaninsa nimen kesken sitä kauneinta. Kröhm...
Puolustuksekseni voinen todeta kuitenkin päätyneeni hänen kanssaan naimisiin:)

Eipä sen puoleen, toisilla saattaa mennä kuusikin vuotta oppiakseen kuinka puoliso juo kahvinsa.


2) Pieruneitsyyden menettäminen


Hetki, jonka jälkeen siveys on menetetty, ja se pahanhajuinen pirulainen saapuu ajasta ja paikasta riippumatta väliinne. Muistan kuin eilisen, missä ja milloin mieheni ensimmäisen kerran pieraisi.  Tämän jälkeen hän onkin haissut vieressäni häpeilemättä vuoden jokaisena päivänä.

Keskivertonaisella tuo pieruneitsyys menetetään vasta kun yhdessä on oltu vähintään neljä vuotta ja opittu, että kummankin kakka sanoo plumps, kun se veteen osuu. Tätä ennen jopa mahan häiritsevä pulina saattoi saada noloksi, vaikka kumppani paskoisi alleen siinä vieressä.

Meissä naisissa on jotain rakennettu todella pahasti pieleen jo alkupalikka-vaiheessa...


3) Yllättävien kysymysten aika

Joka suhteessa päädytään kuitenkin jossain vaiheessa siihen, että esiin tulee kysymyksiä, joiden ääneen lausuminen saa vastakkaisessa puoliskossa aikaan kulmakarvojen lentämisen taivaaseen.
Esimerkiksi kun puoliso kysyy useamman avioliittovuoden jälkeen vakavalla naamalla, onko huuleni aidot, tulee miettineeksi sadasosasekunnin ajan, onko tuo mahdollisesti tosissaan, vai tunnemmeko toisiamme lainkaan?  Olenko ihan varma,  ettei huuliani ole ohimennen täytetty?

Voi, uskoisin kyllä huomanneeni jos joku olisi lähestynyt niitä neulan kanssa!

"Mitä?? Ootko sä aiemmin asunut tässä ihan naapurissa??"

Kuten sanoin, perustiedot jo heti alussa kuntoon.  Tämä pätee edelleen myös naisiin...


4) Kun jotkut kysymykset eivät enää yllätäkkään

Sitten on väistämättä myös se hetki, jolloin oudoimmatkaan kysymykset eivät saa sinnuu enää yllättymään.  Tähän kategoriaan voisi mainita esimerkiksi hiljaisen taksimatkan takapenkillä ja puolison yhtäkkisen tyynen kysymyksen; "Kulta, satuitko äsken sylkäsemään mun korvaan?"

Takki tyhjä TOP 4

Esimerkkejä tilanteista, jossa mielikuvitus ja järki ottaa kumpainenkin äkkilähdön juuri silloin, kun niitä eniten tarvitsisi. Edes toista, jollei ole mahdollisuutta saadassa yhdessä!



1) Yllättävä "sinullaeiole"

Sinulla ei ole katetta, varattua matkaa, sovittua aikaa, lentolippua, kotiosoitetta... Hetki, jolloin menee vain yksinkertaisesti lukkoon. Kyllähän on!
Mutta kun ei ole.
Niin sanoo tietokone, joka nauraa partaansa.  Olen pyyhkinyt sinut järjestelmästä, sinulla ei ole kotia eikä rahaa, hahhaa!

Pankissa kerrottiin miulle, etten virallisesti asu missään ja että olemme puolison kanssa asumuserossa. Poliisi osasi myös kertoa, ettei minulla ole vuonna 2010 syntynyttä esikoistani.
Sanoppa siinä sitten jotain vastaan, kun pahimmassa tapauksessa kiukku vie siulta kyvyn edes muistaa omaa nimeäsi.


2) Yllättävä "sinullaon"

."..vuonna 2008 syntynyt lapsi!"   Jaa really?
 "...eri sukunimi lapsesi kanssa"    Jaa, onko?
"...jotain outoa täällä pään magneettikuvissa.."  Tell me something new...
"..viime viikolla jo kertaalleen hylätty lainapäätös pankissamme."   Oh shit!

Vauvanpaskaa kulmakarvassa, reikä perseessä, housut väärinpäin ja eripari kengät.  Aina yhtä hiljaiseksi vetäviä kommentteja.



3) Yllättävä asiantuntijuus

Se hetki, kun saavut sinulle tuntemattomaan kohteeseen epävarmana mitä siellä edes tulisi tehdä, ja vastassa on heti kättelyssä asiakas, joka toivoo sinun  pitävän infotilaisuuden koko henkilökunnalle koskien ongelmaa, sen laajuutta ja sen hoitoa.
Sinulla on tasan 3 minuuttia aikaa ennen tilaisuuden alkua, eikä ylemmät tahot vastaa puhelimeen. Kiva.

Sovella, sovella, sovella ja sovella...

Sinä päivänä tunsin ansaitseeni vähintäänkin emmyn, oscarin, nobelin ja venlan.  Kaikki samalla kertaa!


4) Yllättävä nudistisuus

On lauantainen aamupäivä ja nautit kuumasta suihkusta, kunnes kuulet jonkun astuvan eteiseen. Koska olet varma se olevan puhelimensa unohtanut kumppanisi, astut suihkusta täysin Eevana, vai kohdataksesi hätääntyneen sähkömiehen ilmeen. Koska hämmennys on niin suuri, et osaa edes pyyhettä kiskoa eteesi.
Jälkeenpäin mietittynä, olisi kai pitänyt edes kirkua.  Tai soittaa vihainen puhelu sähkölaitokselle.
Sitä vastoin sähkölaitos muisti minua viikon sisään kirjeellä, jossa kertoivat meille asennettavan etäluettavan mittarin. Kirjeestä pystyi päättelemään, että traumatisoitunempi osapuoli ei asunut tässä talossa...

Työmaatarinoita osa 7: Vain mielikuvitus on rajana!

Raksa on aloista ehkä loistavin esimerkkiareena niille, joilla mielikuvitus laukkaa.  Koko ala on pullollaan mahdollisuuksia ja hetkiä, jossa soveltaminen on elinehto ja räikeimmin niin tekevät saavat joko kenkää tai palkankorotuksen. Riippuen aina vähän siitä kuka kiinnijäämisen pääsee näkemään.

Olin vielä koeajalla, kun vakiasiakkaamme oli palkanneet meidän remonteeraamaan heidän uuden asuntonsa täysin uuteen uskoon. Asuntoon kuului merbau-parkettien lisäksi valtava lasten huone, johon pariskunta halusi näyttävät maalaukset seiniin ja kattoon.  Katto piti olla kuin kesätaivas kumpupilvineen ja lokkeineen,  seinillä taas piti huonetta kiertää valtavat ruusupensaat muine kukkineen.

Oletan, että maalaushomma ei tullut miulle sen vuoksi että olisin mennyt möläyttämään saaneeni koulussa kuvaamataidosta sekä suositukset, että päästötodistukseen rivin kymppejä, taikka että olin maalari ja täten siihen velvoitettu, ei.  Mie olen varma, että miut pistettiin maalaamaan ruusuja siksi, että olin NAINEN.   Tai tarkemminkin vielä tytönhupakko.  Vaikka poltin ketjussa tupakkaa enemmän kuin moni keuhkonsa karstuttanut äijänköriläs, ja vielä silloin join pöydän alle melkoisen hyvällä viinapäällä amatöörijuopotkin, niin silti kukkien väkertely oli luonnollisempaa antaa tehtäväksi 45 kiloiselle saparopäälle.  I get it.

Ja minähän rakastin haasteita.  Joita tulikin heti kättelyssä vastaan.  En meinaa pitänyt ideasta maalata kesäiselle kumpupilvitaivaalle lokkeja.  Nehän piti maalata alas suin!   Siis maha ja persereikä näkyviin!   Tosi nättiä.  Mutta kuvaus väärinpäin lentävistä linnuista taasen toi enempi mieleen hetken Manaajasta...   Lopulta maalasin vision kaarevista liidoista tekevistä lokeista, joissa päästä sai vähän sivuprofiiliakin näkyviin.

Okei, fine.  Jäljellä oli siis suurin työ; ruusupuskien maalaus.  Ja tietysti sinä päivänä kun nuiden pahan onnen puskien oli määrä maalata, unohdin tietysti kotiin kaikki öljyväripensselini jotka oli kaivanut naftaliineista esiin.  Paniikki iski töissä, varsinkin kun rahaa ei ollut hakea edes Alepasta vesiväripensseleitä, eikä viikon työhistorialla kehdannut pomollekkaan ilmoittaa.
Koska työmaalta ei löytynyt yhtään tarpeeksi pientä sutia jota olisi voinut harventaa, kaivoin taskuni ja pengoin koko sen hetkisen omaisuuteni läpi. Mitä mie voisin hyötykäyttää?   Valitettavasti olin vähin eväin silloinkin matkassa, ja sain kasaan vain tupakkavehkeet, eväsbanaanit ja auton avaimet.
Hmmm..

Muistan kuin eilisen päivän vielä sen hetken, kun pomoni isä tuli pistotarkistukselle työmaalla, rykäisi lastenhuoneen oven auki ja kahden sekunnin hiljaisuuden päätteeksi ähkäisi; "Blanco! Maalaatko sä asiakkaan seiniä ihan oikeasti röökin tumpilla ja banaanin kuoren kannalla??"

Mulla meinasi tulla kuset ja paskat housuun yhtä aikaa. Kaiken lisäksi mulla paloi suussa seuraava pensselini, joten en uskaltanut edes nielaista, jotten olisi sytyttänyt nielua tuleen. Olin ihan varma jotta se olisi elämäni lyhin työura, mutta ensijärkytyksestään toivuttuaan, tuo vanha herra rupesi nauramaan.  Oli kuulema ammattitaidon merkki, että osaa soveltaa saatavilla olevia esineitä ja on niillä kykeneväinen saamaan aikaan ammattimaista jälkeäkin.  Kehoitti vain, etten koskaan kertoisi asiakkaille heillä kasvavan lastenhuoneessa tupakkakasveja:)


Tämä taisi olla niitä harvinaisia kertoja, jolloin mielikuvituksen ja soveltamisen yhdistämisestä syntyi jotain kaunista.  Niistä kerroista, kun naisten vessaksi nimetty kannellinen kusiämpäri onnistuttiin kaatamaan keskelle työmaan lattiavalua, huumori oli kaukana. Myös niinä kertoina, kun pankkiholvin kellaritilaa rempanneena jouduin samaista kusiämpäriä kuskaamaan huomaamattomasti läpi asiakastilojen ulos saakka, vain jotta saadaan "primerit" kaadettua kadulle.
Hetkinä, jolloin olen myös kuurannut rappukäytävää omilla sukillani paljain varpain asukkaiden ihmetellessä vieressä, on selityksissä kimmellyt vähintäänkin kultaisten patsaiden eestä näyteltyä fiktiota.

Eipä sen puoleen, yksi turvattomimmista mielikuvituksen käyttäjistä oli eräs kollega, joka ei tykännyt käyttää perinteisiä tasotikkaita taikka telineitä kattoa tasoittaessaan. Hällä oli omat tekeleet A-tikkaista ilman keskivyötä, jolloin ne olivat vain saranoiden varassa lerppuvat väkkyrät.  Hän kiinnitti ne jalkojensa väliin siten, että teippasi jesarilla jalkansa keskimmäisiin askelmiin.  Tällä tavoin tuo pääsi kävelemään tikkaillansa eteenpäin ilman että piti erikseen nousta pois ja työntää tikkaita lähemmäs. Hänen mielestään se oli kätevää, miun mielestäni ihan yhtä kätevää on käyttää elmukelmua hitsimaskina ja  varmuusköyden sitomista kaulaan.

Mutta hei, vain taivas on rajana, ja ne lokin perseet.

Piirit sen kuin pienenee

Ystäväni pisti välit poikki eilen oikein kiukkuviestin kera. Ihmetteli kuinka  kehtasin esittää viatonta ja vieläpä hänen ystäväänsä, kun hän kumminkin tiesi mitä kaikkea olen puuhaillut hänen selkänsä takana ja kuinka häntä puukottanut.

Olen kuluneen vuoden ajan kuunnellut otsa kurtussa kuinka mielikuvitus ja todellisuus on sekoittunut hänen mielessään hetki hetkeltä vain vinhemmiksi salaliittoteorioiksi. Kuinka kaikki hänen ympäriltään paljastuu yksitellen hänen tuhoaan haluavaksi vainoajaksi. Kuinka äiti yrittää myrkyttää, ystävät huumata, entiset duunikaverit stalkkaavat ja joku murtautuu systemaattisesti hänen asuntoonsa kirjoittamaan herjausviestejä, tai läppäriin vaihtamaan salasanoja.

Olen yrittänyt olla läsnä. Olla lähtemättä mukaan tuohon mielikuvitusmaailmaan, mutta hienovaraisesti kuitenkin olla täysin tyrmäämättäkään, vaan ohjata häntä hakemaan apua. 

Nyt takana on puolen vuoden jakso jolloin myö ei olla nähty. Siihen vaikuttanee suuresti oma tiineyteni, synnytys ja sen sellainen vauvahässäkkä. Mutta niinä kertoina un olen yhteyttä ottanut, on takaisinvastaus ollut hyvin väkinäistä ja kylmän kohteliasta.

Oisikin vain suutuksissaan siitä, että en ole saanut itseäni häntä tapaamaan, mutta se, että skitsofreeninen kirves heilahti nyt miun pääni kohdalle, sattuu paljon.  Vaikka odotettavissahan se oli, että ennemmin tai myöhemmin hän uskoo miunkin olevan vain hänen vihollistensa palkkaama myrkyttäjä. Mutta silti...

Liki kahdenkymmenen vuoden ystävyys meni kertaheitolla vessanpöntöstä alas. Itkettää niin että silmiin sattuu!

Ja kuinka sellaista voi auttaa? Pakkohoitoon ei kai saa ennen kuin on todiste, että ihminen on vaaraksi itselleen tai muille.  Mutta sellaisesta ei liene nyt kyse.  Ainoastaan ihmisparasta joka ajaa yksitellen kaikki läheisensä poies, koska eihän kukaan täysijärkinen jää kuuntelemaan solvauksia huumausyrityksistä tai muustakaan sen sellaisesta..

Ottaisin ehkä yhteyttä hänen äitiinsä, ellei tämäkin olisi kuluneen kesän aikana ilmestynyt vanhempieni ovelle housut kusesta märkinä parkumaan ikäväänsä meidän  kahdeksan vuotta sitten kuollutta koiraamme kohtaan. Heidän seurattuaan tämän tontilla harhailua milloin minkäkin ruusupuskan kanssa, voin vain todeta ettei siihenkään veneeseen kannata luottaa.

Pitkän harkinnan päätteeksi laitoin viestin hänen siskolleen, mutta en tiedä uskoisinko itsekkään itseäni hänen asemassaan.

"Hei, ei olla nähty viiteentoista vuoteen, mutta luulen että siskosi ja äitisi pitäisi viedä  hoitoon!"

Huokaus... Läheisen menettäminen tuollaiselle sairaudelle on lähes tulkoon yhtä kivuliasta kuin huumeille menettäminen. Seuraat vain sivusta, miten ihminen jonka joskus tunsit, muuttuu joksikin toiseksi, ja miten ihanat yhteiset muistot muuttuvat huudoiksi ja solvauksiksi.

Tears dry on their own

Näistä suolaisista kyyneleistä
jäädyttäisin kristalleja.
Niillä koristaisin koko kylän kuuset
ja naapurin omenapuut.

Näistä suolaisista kyyneleistä 
patoaisin puron
joka järven meille muodostaisi.

Voisi lapset siinä uida,
mies kalastaa ja soutaa.

Minä itkemällä itkisin,
kalasopankin sillä maustaisin.
Kuivattaisin ja purkittaisin.

Myisin kaupassa luomusuolaa.


Josko ehtyisin ja uskoisin,
että joskus nekin kuivuisi.

Epäilempä...

Voiko ihminen kuivua kyynelistä?

Valvominen on taitolaji

Tere! Koska nukkatukkamme kärsii näkymättömistä kulmakarvoista, tarvii sen ilmeillä ja huudella kaksinverroin kovempaa jotta sen mieliala tulisi kaikkien tietoon.
Viime aikoina tuo on saanut lisänimekseen "Intokiljuja", koska oikein kovin jostain innostuessaan, ilmoille parahtaa eksoottiselta linnulta kuuluva kiljahdus.
Kommunikointia myös tapahtuu kummastakin päästä, monasti jopa samaan aikaan.
Kaikista vilkkainta keskustelu on kuitenkin iltasella.  Riepu siis toteuttaa maha-aikaista vuorokausirytmiään, jossa tuo heräsi vasta 5 tuntia miun jälkeeni ja virkistyi vasta illalla mun siirtyessä vaakatasoon.  Bileet mahassa jatkuivat liki aina aamuyölle, ja niin se jatkuu tänäkin päivänä.  Ei siis mahassa. Mutta hyvin likellä silti.

Kun kahdeksan aikoihin laitan esikon nukkumaan, alkaa nuorimmainen vasta virkistyä. Se jokeltelee, ähkii ja kiljuu riemusta. Vilkuttaa ja huitoo, pieree ja kikattelee. Sen kanssa seurustellaan kunnes väsy voittaa.  Tämä neiti vain toimii pikalatauksella, ja vartin välikuolemien jälkeen virtaa riittää taas pariksi kolmeksi tunniksi eteenpäin.  Valitettavasti siinä vaiheessa kun tuolla alkaa silmäluomet lupsua, on jo puolenyön, ja kun vihdoin luulen saaneeni rakkauden ruttusen yöunille, tuo räväyttää silmänsä apposen auki jälleen kymmenen minuutin kuluttua.  Bileet jatkukoon, sillä virtaa on taas pariksi tunniksi eteenpäin!

Kaikilla muilla paitsi äidillä.

Olen yrittänyt alkuillasta valvottamista, ja tuon väsyttämistä oikein huippuunsa. Mutta vaikka uni tulisi kesken jumppaamisen, niin pikalatauksen jäliltä on edessäni jälleen riemusta kiljuva kolmikuinen. Olen yrittänyt myös koko illan rauhoittamista, mutta koska Riepuparka on seurallisimmillaan juuri silloin, on se sydäntäraastavaa olla noteeraamatta tuon päivän jutustelulle.  Sitäpaitsi vastaamattomuus aiheuttaa meidän intokiljujassa vain suuttumuksen. Joten kyllä, mielummin kuuntelen iloista jokeltelua kuin raivopäistä kiukkuamista.


Reilu viikko sitten siskoni synnytti pojan (jolla on oikea nenä.  Ei siis vauvan nykerönenää tai sellaista pottumaista nököä mikä niillä normaalisti on, vaan ihan oikean näköinen nenä.) ja mie raivasin tieni Jorviin. Jorvin sairaalan parkkipaikka toi mieleen viidakon lait, joten etsiessäni lopulta parkkipaikkaa liki yhtä pitkän ajan kuin koko matka kesti ajaa täältä Jumalan selän takaa Jorviin, sain sen viimein taiteltua postimerkin kokoiseen väliin.
Pienessä paikassa toki isot ongelmat. Sain kun sainkin perseeni kyllä taiteltua ulos autosta, mutta vauvan saaminen takapenkiltä koppansa kera vaati pientä taiteilua ja naapuri auton peilin vääntöä.  Rattaita en voinut haaveillakkaan takakontista, joten jouduin kantamaan tuota painolastia pitkin parkkialuetta.  Aina päästessäni pääoville, huomasin unohtaneeni jotain autoon. Ensin jäi kamera, sitten kortti, lopulta parkkilippu (joka oli jonkun toisen maksama, mutta automaattiin unohtama).  Kun sitten kolmannella kerralla pääsin onnistuneesti sisälle ja hilattua itteni synnyttäneiden osastolle seitsemänteen kerrokseen, ei pääni enää taipunutkaan.

Voi jumi mikä jumi! Kotona vedin lihasrelaxanttia ja kasisatasta buranaa, mutta aamulla oli pakko soittaa itkien äidille. Pää ei noussut tyynyltä, pissatti ja vauva itki pinnasängyssä, mutta niska ei kantanut kaalia ja kyljen kääntäminenkin tuntui kuin kuolema kohtaisi.  Äitini sitten tuli avuksi. Mie sain ensiavussa piikkiä persuuksiin parikin kappaletta, ja iltaa kohden pää alkoi pyörimään. Aamulla itku tuli silti taas. Yön aikana jumi oli samanmoinen. Ja vaikka sitä helkutin buranaa on syöty kohta purkillinen ja relaxantteja otettu enemmän kuin laki sallii, niin aina aamun tullen niskat on retkahtaneet.  Ei auta kauratyynyt, ei kuumat suihkut, venyttelyt, hieromiset... Huoh.
Tähän yhdistettynä Rievun iltajoikaaminen ja puoli kolmeen saakka valvomiset tuovat kieltämättä oman pikanttisen lisämakunsa tähän elämään.

Odotan kovin kovin firman pikkujouluja, joihin pääsen nauttimaan lapsetonta iltaa. En oikein tiedä pitäisikö tässä alkaa pikkuhiljaa kasvattamaan sietokykyä alkoholiin, sillä tarkoituksena ei todellakaan ole nuupahtaa ensi tekijöissä:) Toisaalta, huono viinapää varsinkin vuoden kuivan kauden jälkeen tulee juojalle halvaksi. Kolmelle siiderille tosin tulee hintaa jos taksi verottaa kaheksan kymppiä yhteen suuntaan. Mutta ehkä mie onnistun vielä kehittämään jonkun halvemman kyytipelin aamuyöllä kotia. Vaikka liftaamalla.

Tai sitten ei:)

Suora puhe vie hourulaan

Mieheni on kykenemätön ymmärtämään puhettani. Tuo sanoi jo kuusi vuotta sitten meidän suhteemme alussa, että olen kiero kuin korkkiruuvi, mihin en ihan osannut samaistua.
Miulla on suuri tarve perustella mielipiteeni, ja suunnaton tarve kuulla jokaisesta asian syyn, miksi se on niin kuin se nyt on. Omasta mielestäni ilman perusteluja kulkeva mielipide on merkityksetön, ja moni käytännön asiakin jää hoitamatta oikeaoppisesti ellei miulle valaista syytä siihen.
Mies sitä vastoin lukeutuu niihin miehiin, jotka ymmärtävät suorapuheisuuden pokkana sanoa AIVAN KAIKEN mitä mieleen juolahtaa, asioita perustelematta.
Lukemattomia kertoja olemme siis ajautuneet tilanteeseen, jossa mie innostun perustelemaan kantaani johonkin asiaan, mieheni katsoessa vieressä miten "your mouth keeps talking, but all I hear is blaa blaa blaah.."  Tämän jälkeen hän kokee miun yrittävän hämmentää häntä puheen parpatuksella, ja siten vältellä tosiasioiden puhumista.

Jotta hänen mielestään puhuisin totta ilman kiertelyjä ja kaarteluja (joita minä kutsun perusteluiksi), pitäisi miun opetella lyhyisiin ja ytimekkäisiin vastauksiin.  Tyyliin "kyllä" tai "ei", tai "en tiedä".
Olen monen monituista kertaa pohtinut, onko suorapuheisuus sittenkään ihan joka asiassa fiksuin veto. Viimeksi eilen olin siinä tilanteessa, jossa valitsin tämän suoran ja yksinkertaisimman vastausmuodon, ja tunsin miten miulle toisen silmissä jo puettiin valkoista takkia ylle muiden valkotakkisten toimesta.
Jotta tarinan alun ymmärtäisi muutkin, koen jälleen tarpeeksi jaaritella ja selventää "Operaatio Gol-pallon"  juuren. Olemme siis vuosia jo huvitelleet golffaten palloja naapurin pellolle.  Jokaisen pussillisen jälkeen mie olen siellä kerännyt palloja talteen vetäen perässäni punaista pulkkaa (alan muuten pikkuhiljaa itsekkin ihmetellä miten en ole vielä lataamoon päätynyt..).  Aina osa palloista kuitenkin hukkuu, ja niin koitti se hetki, kun pari muovikassillista golgpalloja oli uponnut viljapeltoon. Niinpä lupasin miehelle noutaa palloja lisää, ja koska lapsekas yövarkaissa käyminen ei ole enää heiniäni, soitin golfkeskukseen ja kysyin olisiko heillä luovuttaa käytöstä poistettuja epäkurantteja palloja.  Kenttämestari pienen ihmettelyn jälkeen lupautui kuitenkin keräämään palloja kassillisen ja toimittamaan Gaddymasterille, josta voisin palloni noutaa.  Tiesinhän minä, Gaddymasterin?   En usko että vakuutin valheellani kenttämestaria, mutta enhän mie millään kehannut myöntää ettei nuista nimikkeistä ole mulle harmainta hajuakaan.
Pari tuntia myöhemmin ajoin sitten golfkeskuksen pihaan ja ilmeisesti näytin kaikin puolin sinne kuulumattomalta, sillä en ehtinyt kuin autosta ulos, kun paikallinen golftyöntekijä koputti minnuu olkapäähän ja kysyi etsinkö mahdollisesti jotain.

"Joo. Golfpalloja"

Ei tainnut olla ihan fiksuin veto, ainakaan henkilökunnan ilmeestä päätellen. Ensin se nauroi, että metsäthän niitä on tulvillaan, mutta koska en vastannut nauruun, vakavoitui tuo sitten ja ihan selvästi lähetti minnuu mielessään Kellokoskelle.
Kun sitten lopulta löysin kaipaamani pussillisen palloja, harmittelin ettei kyseinen mies ollut näkemässä etten mie hourinut.

Kerran meinasin ihan kirjaimellisesti joutua hourulaan suorapuheisuuteni vuoksi, ja se oli hetki, jolloin lupasin äitini puolesta käydä lainaamassa Kellokosken sairaalalta soppakattilaa siskoni valmistujaisiin. Sain ohjeistuksen, jonka mukaan miun piti odottaa alaovella keittäjää, joten niinhän minä odotin. Ja odotin. Ja odotin...
Odotin kiltisti edelleen silloin, kun ympärillä aloi pyöriä hourupäisiä potilaita ja eteen karahti retkibussi. En ollut moksiskaan kun eteen tuli hoitaja hymy korvasta korvaan. Kuin lapselle, tuo kysyi, mitä mahdoin siinä tehdä.

"Odotan soppakattilaa".

Joo, moni olisi hämmentynyt vastauksestani, mutta hoitajan hymy sen kuin syveni ja hälle nousi kasvoille ymmärtäväinen ilme.
"Niin, sinä taidatkin olla osasto kolmosesta. Kuule, haluatko lähteä meidän mukaan retkelle?  Me mennään askartelemaan huopakukkia ja sitten vähän leikitään puistossa."

Mulla meni ehkä sekunnin verran liikaa aikaa ymmärtää mitä siinä oli tapahtumassa. Se jumankauta meinasi viedä mut pipiäiden retkelle yhtenä potilaana! Mutta mitä mie teen paniikissa?  No rupeen hokemaan puolustuspuhettani, joka oli tässä tilanteessa "ei kun mä ootan soppakattilaa, ootan soppakattilaa!"

Luojalle kiitos, keittäjä tuli kattilansa kanssa vain hetkeä ennen kuin miut meinattiin väkisin kantaa bussiin. Mietin, mitä hittoa mie olisin siellä tehnyt jotta olisin saanut muut uskomaan olevani suhteellisen tervejärkinen, tai ainakin kykeneväinen kotihoitoon.

Tänä päivänä ei pitäisi kenenkään olla ymmärtämättä jos haluan puhua äänihuuleni halki, enkä vain tyytyä siihen suorimpaan   ja yksinkertaisimpaan vastaukseen. Sillä on todistettu, että suora puhe voi viedä järjen.

It feel so good!

Useimmiten kun kaikki alkaa mennä vituralleen, niin nehän menee.  Sama domino-efekti voi tapahtua myös päinvastaisesti hyvien asioiden kasaantumisessa, vaikka se huomattavasti harvinaisempaa onkin.
Tämä hetki kuitenkin todistaa harvinaisenkin mahdolliseksi.

Ensinnäkin, saimme kuulla, että toisen tytön sairaskohtaus ei ollutkaan epilepsiaa, joten tämä sai ajolupansa vihdoin ja viimein takaisin. Toinen tytöistä taasen soitti ja ilmoitti muuttavansa takaisin kotiin kihlattunsa kera joka riitti tietysti jo itsessään ilon aiheeksi, mutta mahdollisti myös nuorempien sisarusten hoidon, jolloinka hoito-ongelman ratketessa meidän talven lomamatka mahdolllistui.  Varasin siis kahden viikon reissun palmujen alle Thaimaahan:)
Tämän lisäksi vieläpä sain veljeni meille opiskelunsa myötä yhdeksi päiväksi joka viikko kodinhoidon apulaiseksi. Eilen tuo aloitti ja osoitti heti olevansa painonsa arvoinen kullassa. Leikitti esikkoa ulkona ja hyssytteli Riepua. Auttoi siivoamisessa ja oli seurana.
Löysin myös yhdet istuvat farkut, joissa jenkkikset loistavat poissaolollaan ja luovat täten miulle illuusion siitä, etten mukamas olisikaan enää turvonnut;)   Tämähän ei kyllä auta muita housuja mahtumaan sen paremmin jalkaan, mutta koska ainakin yhdet mahtuvat on, talvi saa miun puolestani tulla.  Enää ei tarvitse pelkällä hameilla kulkea tai turvautua ruohon raiskaamiin verkkareihin.

Ilmottauduin myös firman pikkujouluihin. Mie oon kuukauden sisään kahdesti käynyt konttorilla tapaamassa ihmisiä törmäämättä vielä kertaakaan huollon väkeen, joten toivon näkeväni juhlissa edes mahdollisimman monta,

Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä; mie tein toissapäivänä ruskeakastikkeen. Siis RUSKEAKASTIKKEEN!    Kymmenen vuoden harjoittelun jälkeen sain siitä sen näköistä, ja melkein sen makuistakin:D    Hitto mie oon nyt liekeissä!

Lila

Aukko minun puolustuksessani
teki minusta ihmisen,

heikon tuolle hymylle
voimattoman katseelle.

Kuulin kerran olevani kauneinta maailmassa
mutta miten väärässä tuo olikaan
kun kaikessa epätäydellisyydessäni

onnistuin vain vähän jokaisessa
ja vain yhdessä täydellisesti.


Tuo pienenpieni ihme,
joka minusta luo palan parempaa

antaa merkityksen tällekkin päivälle
sekä uskon, että joskus ihminenkin

voi olla muutakin kuin vain tyhmä eläin.

Vituttavat vaikeudet TOP4

Eilinen taistelu köökissä sai miut miettimään todenteolla miten elämä on täynnä jos jonkinmoista haastetta ja vastoinkäymistä. Miten joskus käydään oikein aallonpohjissa vain todetakseen että niistäkin selviää.
Itse valmistuin aikanaan talonrakentajaksi linjalta jota kukaan toinen nainen ei ollut sen koulun historiassa kyennyt läpikäymään. Ostin tämän torpan vain parikymppisenä ja remppasin lattiasta kattoon.  Pari vuotta myöhemmin hyppäsin lapsettomasta parisuhteesta kertaheitolla neljän lapsen äitipuoleksi.  Sittemmin olen pari omaakin mukulaa tuonut maailmaan, kolme kirjaa julkaissut ja opiskellut kokonaan uuden ammatin.

Mutta.

Vaikka kuinka koen toisinaan ylpeyttä aikaansaannoksistani, huomaan silti taittuvani kaksinkerroin arkipäivän haasteissa, jotka omalla pienuudellaan ja onnistumattomuudellaan saavat miut hajoamaan täydelliseen vitutukseen.  AAARGH!!
Tässä ne pienet, mutta ah-niin-vituttavat vaikeudet joista ei tahdo selvitä vaikka olisi kuinka supernainen!


1) Tekniikka pettää
Ja sehän pettää aina miun kohdallani. Voi sitä vitutuksen määrää kun tulostin ei tahdokkaan tulostaa sitä elintärkeää kuittia lentolippujen maksamisesta, tai ollessasi jo valmiina myöhässä tärkeästä tapaamisesta, navigaattori lyö täysin lukkoon ja väittää sinun ajavan keskellä järveä, vaikka näet ympärilläsi peltoa silmän kantamattomiin. Leivänpaahdin ei paahda ja auto käynnistää automaattihälytyksen itsestään ennen kuin ehdit pois katseiden alta.
Sivistynyt nainen toki tarkistaisi onko piuhat kiinni, akut paikallaan, sammuttaisi ja käynnistäisi koneen uudestaan, tai soittaisi viisaammalle.

Mie löydän jatkuvasti itseni tilanteesta, jossa huudan naama väärällään sekä tulostimelle että tietokoneelle, nakkaan navigaattorin liikkuvasti autosta pihalle ja varmstan sen toimimattomuuden ajamalla yli. Viskon  leivänpaahtimen kaaressa hurjan huudon saattelemana ulos rinteeseen ja potkin auton renkaita kuin pahanen kakara.
Auttaako se?

No ei tietenkään.  Se vain todistaa kaikille etten todellakaan ole mikään supernainen muuta kuin hermojen menettämisessä nollasta sataan alle kolmessa sekunnissa.

2) Langan saaminen neulaan
Siis aivan mahdoton tehtävä! Olen modifioinut itselleni liki kolmanneksen vaatteistani, ja puolet vaatekaappini sisällöstä on vähintään kertaalleen korjattua ja paikattua. Olen aina omistanut ompelukoneen ja vaatteiden kursiminen on ollut itsestäänselvää.  Luulisi siis miun olevan taitavakin ompelijatar. No, väärin luulit.
Puolaaminen on miulle edelleen täysi mysteeri, uuden aluslangan asettaminen vähintään kolmen vartin projekti jossa koko ompelukone meinaa aina päätyä osiin. Langan asettaminen mutkaista reittiään pitkin kirvottaa tuskan hien miulle pintaan ja nostaa metrisen kyrpelön otsaan. Ja jotta kaikki olisi jo valmiiksi räjähdysherkkää, on pisteenä I:n päälle viimeisenä vuorossa langan saaminen neulansilmään...
Voi Vittuperkelejumalauta ja aasinkullinkasvattajat saakeli!!!

Lopputuloksena on vähintään neljä uutta voimasanaa, sormet täynnä vuotavia reikiä ja kolme metriä purettua lankaa.  Mää en kestä! Olkoon mokoma, tulee paljon helpommaksi ostaa uusi takki kuin ommella se uusi vetoketju siihen perkele!

3) Rattaiden mahduttaminen autoon
Yhtä helppoa on yrittää tunkea neliön muotoista palikkaa kolmion mallisesta reijästä sisään. Sivistyneen ja pitkähermoisen naisen kuori karisee hyvin nopiaan kun lapset on lastattu autoon, ostokset on poljettavina jokaisen jalkotilassa ja sitten niitä epäkäytännöllisen suuria yhdistelmävaunuja yrittää saada mahtumaan auton takakonttiin. Aina on joku aisa väärinpäin ja koiranpaskan liiskanneet renkaat tuhrineet vaatteet, tukka on kiinni tarranauhoissa ja käsi jää jumiin alustan väliin. Loppujen lopuksi yleisö saa leipää kasseistaan ja sirkushuveja seuratessaan yhtä hermoromahduksen saanutta kotirouvaa potkiessa ja hakatessa lastenrattaita sinne minne aurinko ei paista, ja lopulta paiskoessa kontin luukkua kiinni se pompahtaessa aina vain sinnikkäästi ylös.

Sama efekti käy kun yrittää survoa HTC:n laturia Samsungiin. Hermot palaa ja hiki valuu ja vasta kun koko piuha on likipitäen poikkipurtu ja mies kysyy että onko se ees sun laturi, niin sitä yllättäen osaakin lukea.

Ohoh..


4) Ruskeakastike
Tuo paholaisen keksintö!  Olen viimeiset kymmenen vuotta yrittänyt opetella tekemään tuota itsestäänselvyyttä ruokapöytiin, vain saadakseni kerta toisensa jälkeen toinen toistaan mahaa kouraisempia seoksia aikaan.  Viimeisimmässä yrityksessäni roskiin lensi ensin valkoinen jauhopaakku, sen jälkeen viemärin tukki tiskivettä erehdyttävästi muistuttanut liemi jossa lillui epämääräisen hajuisia klimppejä.
Olen saanut tehtyä läpinäkyvää liisteriltä muistuttavaa ruskeakastiketta, olen saanut tehtyä myös mustaa ja harmaata ruskeakastiketta. Kerran jopa oranssia. Mutta sen ainoan kerran kuin väri ja koostumus täsmäsi, maistui se silti aivan sukalta.

Miten ihmeessä joku niinkin yksinkertainen asia kuin ruskeakastike voi peitota miut?? Aargh!

Sairastupailua jälleen

Johan siitä edellisestä räkätaudista olikin jo 6vkoa aikaa. Nyt siinä ryvetään jälleen, minä ja Riepu. Riepuparka vielä lisäksi mahaoireiden kera, kun sai toissapäivänä ensimmäisen suun kautta annettavan rokotteen. Kyllähän ne siellä varoitteli tulevista mahaoireista ja liukkaista kakoista, mutta se, miten yhdellä pierulla onnistutaan savettamaan kaikki selästä napaan saakka, ja että samalla paukkeella ammutaan kakkatahrat läpi vaipan, bodyn, sukkahousujen ja housujen, oli yllätys mullekkin. Kun sitten näistä vaippoja ja vaatteita  moukaroivista paskoista päästiin eroon, alkoi kaiken ylösoksentaminen.  Viime yönä meni Riepuliinan yökkäri vaihtoon neljästi, oma kahdesti, kolme peittoa pyörii pesussa ja kahdet lakanat.
Kivahan tuota savottaa on pyörittää tällasessa tilassa.  Onneksi kuumeelta on vältytty, mutta olo muutoin on kyllä kovin kovin vetelä, ja kurkkukivun ja nenätukkoisuuden lisäksi kuulostan aivan Nylon Beatin kolmannelta jäseneltä.

No, josko jotain hyvääkin tähän räkätäytteiseen arkeen, niin ristiäiset on vihdoin ja viimein ohiläpäisty ja niistä hengissä selvitty:)  Jälleen voi vaan ihmetellä, että miksi hitossa perheen ainoa kirkkoon kuulumaton ihminen laitetaan sinne kirkkoherrainvirastoon sopimaan yksityiskohdista, kun en todellakaan kirkolliskaavoista mitään ymmärrä. Mutta tällä kertaa kummimäärällä onnistuin hämmentämään pappia siten, ettei tuo edes tajunnut vilkaista nimiehdotusta, luultavasti tuo kirosi mokaansa myöhemmin samana iltana, mutta tajusi myöhästyneensä jo nimen eväämisestä. Eihän kukaan voi pistää vanhempia miettimään uutta nimeä vain tunteja ennen ristiäisiä:D?
Sillä tälläkin kertaa tavoitteena oli saada väestörekisteriin kokonaan uusi nimi, samoin kuin esikon kanssa. Olin jo valmiiksi pohtinut perustelutkin tavoitteena saada pappi hyväksymään nimi, mutta toisin kuin viimeksi, tällä kertaa tarkoin harkittuja perusteluja ei tarvittukkaan.
Koska välttelen nimien julkistamista tässä blogissa, sanotaan nyt näin, että ensimmäiset kaksi nimeä ovat keskenään synonyymejä, ja niillä on kaksi tarkoitusta. Kolmas nimi sitoo tosikon esikkoon ja kertoo näiden kahden olevan samaa tuotantoa. Olkoon silti Riepu täällä jatkossakin Riepu:)

Siskollani on laskettu aika kuukauden päästä.  Hälle kyseessä on esikoinen, joten tuo yleensä kysyy miulta hädissään jokaisesta vihlaisusta, nipistyksestä tai supistuksesta.  Kävin eilen tuon luona aamupalalla. Riepu näytti heti kättelyssä tädilleen vauva-arjen yllätyksellisyyden räjäyttämällä vaatteensa paskaan juuri siellä.
Musta se ei ollut hirmu hauskaa, mutta siinä mielessä hyvä ajoitus opetusmielessä.

Nyt mie yritän vain kaikella tavalla pitää itseni kurissa.  Halu olisi treenata. Ei treenaamalla treenata, mutta vähän kokeilla rajojaan. Päästä salille kokeilemaan mihinkä sitä itsestään enää on. Mutta pelkään kovin että teen jotain liian aikaisin. Onhan leikkauksesta kuitenkin vasta 8vkoa aikaa. Oon päättänyt ensin keskittyä vain kevyisiin kotitreeneihin, joissa ei voi liiemmin tehdä mitään liikaa. Lähinnä siis vauvan painolla jumppaamista ja zumbaamista (toimi muuten esikon kanssa hyvin. Koliikkivaivat hupeni, uni tuli lapselle ja kantajalta tipahti 19kg jotta hups vaan!) sekä wannabe-selättimen kanssa heilumista. Tosin tälläkin kertaa halu päästä vatsanahkoista nopiasti eroon saa miut liian usein unohtamaan ettei esimerkiksi kipeänä vaan tule rehkiä.
Josko sitä nyt vaan kaivautuisi lämpimän peiton alle mutustamaan jotain ei-niin-ihan-hirveästi-lihottavaa, kuten mehujäätä, ja jättää niiden loppujen neljän kilon tiputtaminen myöhemmäksi.

Toiskohan mies mulle töistätullessaan suklaarusinoita:)?

Baby Blues

Kiitos hormoonien, tunnen itseni päivä päivältä aina vain kahjommaksi.

Usean viikon ehdin potea huonoa omaatuntoa Riepuliinan surusilmistä.  Siinä missä isosiskonsa perusilme oli joko aurinkoinen nauru tai vastakohtaisesti koko naaman mutristava mökötys, on nuorimmainen nukkatukka ilmeillyt suurimmaksi osaksi surumielistä koiranpentu-lookkia.
Ja kun tuo kattoo nuilla suurilla surusilmillään suoraan sydämeen, aloin potea huonoa omaatuntoa siitä, etten osannut ja uskoltanut tuntea iloa alkuraskaudessa. Pelkäsin niin kovin kaikkea, että meni pitkään ennen kuin pääsin kärryille tulevasta ihmeestä ja siitä miten sitä voi niin kovin rakastaa jo ennen maailmaan syntymistä.

Jo alkupäivistä saakka miulle tuli hätä todistaa pikkuiselle rakastavani tätä sydänjuuriani myöten, ja pelkäsin aiheuttaneeni tälle suruluonteen alkuraskauden ahdingoillani. Lopulta piti ihan hakea vertaistukea muilta mammoilta, kunnes sain mokoman ajatuksen pois mielestäni. Alun epävarmuus ja panikointi ei kanna juuriaan lapsen luonteeseen saakka. Se muovautuu geenien ja ympäristön yhteistekijöiden puolesta, ja mie pidän huolen siitä, ettei yksikään lapsistamme tule koskaan epäröimään rakkauttamme niitä kohtaan.

Onnekseni Riepu on alkanut hymyilemään ja nauramaan enemmän:)  Sen pieni ikenet paljastava hampaaton nauru on jotain sellaista joka sulattaa sydämet ja saa miut riemuitsemaan kaikilla niillä energiamäärilläni mitä valvotuista öistä on jäljelle jääneet.
Iltaisin nuuskuttelen sen nukkatukkaa ja halin tunti toisensa jälkeen. Enkä keksi mitenkä koskaan olen voinutkaan elää ilman sitä.  Ja kaiken tämän vauvarakkauden ja pumpulipöhnän vastapainoksi koen monta kertaa viikossa sitä toivottomuutta että itku tulee väsymyksestä ja ikävästä.
Ikävöin aamukahveja, yksinäisiä hetkiä autossa, tupakkataukoja, puhumista. Puhumista ja puhumista. Aikuista seuraa, työkavereita ja asiakkaita.
Äitiys on oman identiteetin menettämistä. Ainakin osittain.

Onnekseni mieheni on vuosien varrella oppinut lukemaan minnuu kuin avointa kirjaa. Se tietää koska viulussa alkaa olla katkeamispisteessä olevat kielet. Viikko sitten kävin pelastamassa järkeni hyökkäämällä kaverin luo iltakaffelle. Mies jäi lasten kanssa kotio ilomielin (tiesi varmasti mikä on vaihtoehtona jos mie en pääsekkään nollaamaan;)) kun tämä mamma painui raksa-aikaisen termarinsa kera kaverilleen juomaan mukitolkulla aivan liiah  vahvaksi keitettyä sumppista ja polttamaan ketjussa tupakkia.
Ja maailma pelastui:) Ainakin toviksi eteenpäin.

Pari päivää sitten kävin myös töissä. Tai konttorilla pyörähtämässä vauvan kanssa. Olin tarkoituksella ajoittanut vierailuni tuntilappujen jättöpäivään, jotta törmäisin mahdollisimman moneen työkaveriin. Valitettavasti poissaoloni töistä tarkoittaa edelleen kaksinverroin enempi töitä muille, joten kaikki paiskivat niska limassa töitä kentällä, eikä yksikään eksynyt konttorille/varastolle saakka.
Sain mie silti ilmaista kahvia, ja hedelmiä. Ja vaihdettua lude-uutiset ja torakkakuulumiset, joten ei se reissu hukkaan mennyt;)
Pitänee käydä myöhemmin uudestaankin.

Pakko pitää jonkinsortin to do-listaa, tai päivärytmiä.  Mie en tiedä viikonpäivistä enkä kellonajoista ennää mittään. Ainoastaan ne päivät jolloin esikon saa työnnettyä hoitoon jotta on mahdollisuutta lähtä jossain käymään vauvan kanssa. Se  on helppoa vielä kun tuo on kaukaloiässä. Ja pulloruokinnassa. Sinä päivänä kun se ei enää viihdykkään paikoillaan ja alkaa juosta  ja systemaattisesti tuhota kaikkea tielleen osuvaa, meitä ei enää mihinkään huolita.

Ensi lauantaina on ristiäiset. Ja taas tässä käy niin, että perhee ainut kirkkoon kuulumaton ihminen laitetaan kirkkoherrainvirastoon sopimaan juhlallisuuksista ja virsistä ja blaablaa.  Ei sen puoleen, vaikka kierrän kirkkoja työni puolesta enempi kuin moni uskovainenkaan, ei se silti tarkoita että miulla oisi mitään mielipidettä esimerkiksi virsiin. Tunnistan "Jumalan kämmenellä" ja "Jumalan karitsan". Jälkimmäisestä en edes pidä.
Kehtaisinkohan ehdottaa, että näissä kirkereissä pappi lausuisi vain nimen, ja sitten syötäisiin?  Unohdettaisiin virret ja puheet ja muut?

no tätä en olisi halunnutkaan tietää...

Luin eilen uutisista, että  täällä on joku murtautunut taloon luottokortilla.  Siis luottokortilla!
Vitsailuni soppakauhalla sisäänpyrkimisestä ei siis hirveästi valehdellut kertomaan tämän alueen ovien kunnosta. Olen kuullut että raha avaa ovia, mutta että noin kirjaimellisesti..

Ei juma.  Nyt mie alan toden teolla hermoilemaan. Joku saa tulla asentamaan tuon oven ja äkkiä. Omiin timpurikykyihini en lähe näiden vuosien jälkeen luottamaan siten ettenkö lukittisi vain itseäni ulos. Mies oli jutellut naapurin papan kanssa että hommattaisiin sellainen koirakyltti tuohon navetan nurkkaan, sellainen mikä näkyisi jokaiselle joka tontille pyrkii.  Ainua vain, että pelonsekaisen kunnioituksen sijaan se herättäisi lähinnä hupaisuutta jos "Täällä vartioimme me!"-tekstin alla olisi tarrat pienistä pampulapäistä. Ei kovin pelottavaa.
Toisaalta, sitten vain käytämme samaa metodia kuin vanhempai käyttivät 15v sitten hommatessaan koirakyltin murtovarkaita varten. Meillä oli silloin sellainen haliberni, josta ei vaan tekemälläkään saanut niin pelottavan näköistä ettäkö se olisi pelottanut sylilastakaan. Sitten joku keksi liimata viereen äkäisen dobermannin kuvan. Sehän riittää, että edes toinen kuvan koirista näkyy tontilla, ei kai kukaan ole niin tyhmä ettäkö ottaisi sitä riskiä, että kuvan dobermanni vartioisikin sisältä käsin:)?
Tähän ehkä olisi auttanut myös liiketunnistimella toimiva ääninauha josta kuuluisi veren himoisen koiran räksytystä,  Äitini oli tätä joskus yrittänyt imitoida kun näki unta sisään pyrkivästä murtovarkaasta ja rakas luttanamme haliberni pysyikin vain hiljaa ja vartoi makupalaa öiseltä vrailijalta. Äitini oli alkanut sitten imitoimaan tuota kuvan dobermannia tarkoituksenaan karkoittaa sisään tunkeutuja.
Sinä yönä isäni heräsi koiran ulvontaan. Valitettavasti se vain kuului hänen vaimostaan...

Kohta pitäisi lähtä hakemaan koululaisia kotiin. Huomasimme pari viikkoa sitten, että perheemme koko on ylittänyt autojemme koon.  Hetki jolloin luovuimme vanistamme, alkaa melkein kaduttaa. Ehdimme jo niin tottua siihen, että vanhempien lasten huitelevan jo omilla kyydeillä, mahduimme niin sanotulla viikonloppu-poppoolla kaikki samaan autoon.  Nyt kun lpsikatras kasvoi yhdellä, onkin arpominen kuka jää kyydistä tai kuka mennee kenenkin syliin. Sillä peru henkilöauto ei vedäkkään enää niin herkästi kahta aikuista ja neljää lasta. Huokaus..
Täytynee hommata peräkärry tai kattopaikka yhdelle matkustajista:D

Murroilla

Viikko sitten jäädessäni jälleen kisaleskeksi kotia, viettelin iltoja ja öitä jälleen maaseudun pimeydessä.  Yhten iltana, hyvin myöhään huomasin pihaan ajavan tuntemattoman auton. Miulle tuli kiire vaihtaa päälle jotain soveliaampaa kuin reikäiset yökkärit, eihän sitä tiennyt millaiseen ihmistenhäätöhommaan sitä siihen aikaan yöstä joutui.
Tulijaksi kuitenkin paljastui anoppi mieheni siskon kera. He olivat syvästi järkyttyneitä miten mie uskalsin olla yksin lasten kanssa ilman että ulko-ovi oli lukossa.  Olihan nyt jo sentään säkkipimeää öisin.
Mie olin vähän hämilläni, Olinhan asunut tässä samaisessa tuvassa ensimmäiset puolitoistavuotta täydellisessä pimeydessä kun pihamaalla ei  valaissut sitä vähääkään määrää tuikuista mitä sittemmin tien reunaan pystytettiin. Kaiken lisäksi oli edellisyönä unohtanut ulko-oven apposen auki, joten olin vain aamuvarhain herännyt kylmään vetoon kun koirat päättivät omatoimisesti lähtä aamupissalle. Ei mun tarvinnut mitään pelätä, että tänne ketään eksyisi. Keskelle korpea, hah!
Ensimmäiseen pariin vuoteen en edes lukinnut ovia töihin lähtiessä. Sitten vasta mieheni muuttaessa saman katon alle sain läksytyksen turvallisuudesta, ja aloin käyttämään lukkoa.  Enkä enää poiminut liftareita kyytiin..

Jokatapauksessa mulla oli turvanani kolme herkkähaukkuista vahtikoiraa.   Anoppi ei tosin liiemmin oikein uskonut niiden pelastavaan vaikutukseen. Yksi kun kuorsasi niin kovaa ettei ollut herännyt edes heidän tuloonsa,  toinen ei löytänyt peiton alta poies ja kolmas haisteli omaa persettään ja yritti päätellä oliko mahdollisesti itse syypää äskeiseen pahaan hajuun.  Okei, ei niistä välttämättä turvaksi olisikaan.  Ehkä turvallisempaa olisi avata rottahäkkien ovet ja usuttaa jyrsijäarmeija hyökkääjän kimppuun repimään kaulavaltimot auki. Homma olisi todennäköisemmin nopeammin ohi kuin mitä nuo pampulapäät ehtisi edes tietään löytämään sohvalta alas.

 Pari päivää sitten sain kuulla että metän takana oleva mökki oli ryöstetty.  Miut valtasi kauhu.  Myöhän ollaan tämän tien ainoat ympärivuotiset asukkaat, eikä siltikään huomattu mitään, vaikka juuri tämän vuoksi pistetäänkin merkille kaikki tiellä liikkuneet.
Mie alan hätiköidä tuon uuden ulko-oven kanssa. Se on piru vie jo puoli vuotta odottanut asennusta tuossa terassilla, mutta ei paljoa siinä hyödytä jos vanhasta ovesta pääsee liki soppalusikallakin sisään. Ei täällä mitään vietävää ole, tuskin murtoveikot laskupinoakaan viitsisi rosvota. Mutta ajatus siitä, että ventovieras tunkeutuu kotiisi kun et ole siellä.

Tai kun olet siellä.


Huh. Kylläpä sitä saadaan ihminen potemaan turvattomuutta ihan vain yhdellä lauseella.

Kuutamolla

Tai kujalla. Ihan pihalla. Ulalla.
Miten vain.

Sillai sitä on nyt oltu. Voisin melkeimpä vannoa, että äitiys on verrattavissa jonkinsortin jakomielitautisuuteen, kun ensin sitä on kuristamassa itteään kaulakorusta ovenkahvaan, ja seuraavalla hetkellä sitä nuuskuttaa vauvan tukkaa ja miettii että kuinka sitä on koskaan osannutkaan elää ilman sitä.
Äitini selventävin sanoin; "se nyt vaan on luonnotonta, että joku toinen säännöstelee siun vireysrytmisi."  Mikä pitää ihan juuri paikkansa. Koska jostain kumman syystä' Riepu on monasti sitä mieltä, että yöaika on seurusteluhetkiin se oivallisin, on miun vaikea olla asiasta samaa mieltä, kun väsymykseltäni en saa silmiä senkään vertaa auki että näkisin osua tuttipullolla suuhun. Onko mikään ihme, että meillä pyörii liki päivittäin peitot ja liinavaatteet pesussa;)?

Ihan en ole varma että mistä ne energiapiikit sitten oikein kumpuavat. Kai senkin on pakko olla jotain hormonaalista, kun vielä hetki sitten kaupan pihassa vittua ja perkelettä huudettua ja rattaita potkiessa takakontin luukusta väkisin sisään, sitä yhtäkkiä löytää itsensä sitten kuitenkin iloiselta lenkiltä samaisten läjään potkittujen rattaiden kera. Kumpikaan ei liene ääripäistään se paras mahdollinen, sillä rattaiden konttiinmahduttamis-raivossa olin varma että onnistuin repäisemään muutaman kiinnikkeen leikkuuhaavasta auki riehuessani kuin paviaani, ja sitten se elämä-on-ihanaa!-lenkkini, joka venähti kaikessa euforiassaan suunnitellusta parista kilometristä 7,5km mittaiseksi, rampautti sekin seuraavaksi vuorokaudeksi.

Koska rahatilanteen vuoksi olen joutunut luopumaan suklaabanaaneista ja muista herkuista, eikä syömään tunnu oikein ehtiävän, kun haarukan päästessä likellekkin suuta, alkaa pienimmäinen protestoimaan, on tästä seurannut tahaton (mutta niin tervetullut) hoikistuminen.
Tähän mennessä siis kiloja huvennyt 11, eikä lähtöpainoonkaan ole enää kuin vaivaiset viisi. Minnuu ei hirveästi haittaisi nuo jäljelle jääneet kilot, mutta kun rahaa ei ole herkkujen lisäksi uusia vaatekaappiakaan. Ja vaikka kivasti on tähän mennessä  pärjännyt hamosilla, niin pakkasten ennemin tai myöhemmin iskiessä, olisi kiva saada kiskottua jalkaan muutkin kuin ne koirien  raiskaamat verkkarit.

Onneksi valoa näkyy tämänkin pikkuisen tunnelin päässä, ja tänään posti  antoi aihetta hymyyn.
Vuodessa kun on kaksi päivää, jolloin on mahdollista olla iloinen veronmaksaja. Tämä oli toinen niistä.  Ja se toinen on sitten joulukuun alussa:)  Sitä vielä enemmän odottaessa.

Wait a minute... Taisin saada kuin saadakkin Riepuliinan unten maille:D! Nyt on mahdollisesti tunti omaa aikaa, korkeintaan puolitoista, ja pitäisi keksiä kuinka käyttää se tehokkaasti. Käynkö suihkussa ja syönkö iltapalan telkkarin ääressä, vai kaadunko sänkyyn nukkumaan?

Tai sitten yhdistän nämä kaikki säästääkseni aikaa, ja syön omenan suihkussa ja nukahdan telkkarin ääreen:)
Sounds like plan!

Neljän vuoden kriisi

Esikolla on neljän vuoden uhma ehkäpä pahimmillaan päällä. Sanon "pahimmillaan", koska rukoilen, ettei tämä pahemmaksi tästä enää voi muuttua.
Edes meidän teinienkeleiden teiniuhmat eivät olleet mitään verrattuna tähän pikkupiruun joka saa uhmaamisellaan helvetinkin jäätymään ja maapallon vaihtamaan kiertosuuntaa.

Tämä on se hetki, kun edes itsensä turruttaminen robotinomaiseen syö-syönyt-syöolekiltti-nytsyöt!-etheitäkoirille!-etkärotille!-eikäsin-äläleiki-syönyt...-tekstuuriin alkaa menettää otteensa. Kun jokaista iltapalaa ja sen syömistä pitää vahtia vähintään kolme varttia, jokaisesta ruoasta tapella, jokaisesta nukkumaan menosta käydä kauppaa ja jokaiselta kauppareissulta palattava stressisuoni metrin verran muuta muijaa edellä, alan todella rukoilemaan etten olisikaan vähentänyt esikon hoitopäiviä 20stä kymmeneen per kuukausi tai että pääsisin jo takaisin töihin, ollakseni 40 tuntia viikossa jokin muukin kuin arjen kaaoksen alle vajoava äiti.

Kaksi peräkkäin liki läpeensä valvottua yötä eikä mahdollisuutta päikkäreille on saanut miut rikkomaan jo omia tapojani ja tupakoimaan yksin kotona. Näiden neljäntoista vuoden aikana jota olen syöpäkääryleitä sauhutellut, ei tapanani ole ollut polttaa kotona ellei kuvioissa ole ollut alkoholia tai kahviseuraa.  Ihan niinkuin tapanani ei ole ollut juoda kahvia kuin töissä tai kyläillessä.  Nyt olen hakenut kahvia ihan vain jaksaakseni käydä kaupassa, ja käsitys seuratupakoinnista on nyt poltettu usealla askilla.

Voi äiti! Kertokaa ettei uhmaikä kestä ikuisuuksia!

"Paupau" ja muita vauvakielen järjettömyyksiä

Juuri kun esikon kanssa alettiin pääsemään vauvakielestä eroon ja virallisesti aikuisten kieleen kiinni, toi uusi ihmisenalku nämä sanajärjettömyydet osaksi meidän arkipuhetta.

Meillä ollaan unipöllöjä kun herätään, pienin saattaa siinä vähän ikkasta ennenkuin saa masun täyteen mammuskaa. Sitten hyppytetään jotta saadaa rupsu ja röpsy poies ettei tule masu pipiksi. Myös vaipan vaihdon yhteydessä katotaan onko pyppyyn tullut pipiä märästä vaipasta. Illan tullen lämmitetään taas pullollinen mammuskaa ja varmistetaan ettei se ole liian poppaa. Muuten on taas pipivaara suukissa. 
Liian ahnas syöminen saattaa valuttaa mamman  myös nenukkiin, ja siitä seuraa ätsyh.
Jos ikku vie mahdollisuuden ruveta aa-aa nätisti eikä nyhrykään  auta, otetaan vauva sykkyseen ja ruvetaan yhdessä paupau.

Selkeää, eikö:)?

Tämä kaikki kun vielä lässytetään lapselle Nylon Beatin kaltaisella nasaaliäänellä, on suoranainen ihme, että nämäkin ihmisenalut koskaan oppivat puhumaan selkeää suomen kieltä. Moni vetoaa siihen, että kieli on keksitty helpottamaan lapsen ymmärtämistä, vaikka mokoma siansaksa saa aikuisetkin hämmentymään. Faktahan kuitenkin on se, että lapset keksivät kyllä korvaavat nimitykset niille asioille, joiden lausuminen tuottaa ongelmia (esikon mielestä "tirli" oli paljon helpompi kuin "hattu", joten meillä puettiin aina sellainen ulos päähän...) ja suurin osa näistä piipappalupa-kielen sanoista on fiksujen aikuisten keksimiä.

Voisi vaikka vannoa että nykyaikuiset ovat pehmentäneet päänsä katsomalla lapsena liiaksi Barbapapaa:)

Blanco-Suomi sanakirjan mukaan tämä on sitä kun ollaan "paupau".

Tissiäiset

Tällainen sanahirviö tuli tännään vastaan. Että joku jossain on pitänyt tissiäiset.  Ja mie ihan kuutamolla siinä sitten olenkin ihmetellyt muiden libbemammojen kanssa että onko se mahdollisesti jonkinmoinen imetysiltama:D
Nevöhööd.
Kaikenmaaliman ronskia mielikuvia alkoi nousta mieleen mitä mahdollisesti sellaiset tissiäiset pitäisivät sisällään.  Imetystä ringissä? Ristiin imetystä toisten kersoilla? Nännien vertailua, kellä on rupisimmat ja verisimmät, kenellä auttoi tummeli ja kellä ei?  Entä pääseekö sinne korvike-äidit, vai potkitaanko moiset epä-imettäjät niska-pers-otteella pihalle? Pumppaillaanko siellä rintapumpuilla vai kuinka?

Sitten joku osasi kertoa, että siinä juhlitaan imetyksen loppumista.

Ahaa! Eli viinailta siis naisten keskuudessa:D  Hitto.  Juhliihan ne miehetkin kaikenmaaliman kissanristiäisverukkeella vaikka mitä. Kunhan kaljottelevat aina jonkun puitteissa. Miksei siis naisetkin?
Koska miulta ei ole maitoa tippunut eikä herunut ennää muutamaan viikkoon, voisinkin tänään viettää tissiäisiä itekseni. Pyysin miestä hakemaan mulle siideriä liiteristä, ja jollei se tuo, käyn aitasta hakemassa viskipullon ja juhlin tissien itsenäistä elämää. Thank god korvikkeet:)

Asiasta innostuneena aloin taas googlettelemaan mitä muuta voisi juhlia kuin tissiäisiä. Netti osasi kertoa mm. söpöilyjuhlista jossa halaillaan ja paijaillaan. Tämä nimenomaan ei-seksuaalisella tavalla. Itse olen kyllä aika huono halailemaan ketään perheen ulkopuolista ilman että siihen tullee jonkinsortin tunnelataus, joten tässäkin  tarttisin ehkä sen viskilekan kumoamaan tilanteen outouden mielestäni.
Okei. Passaa.

Netti osasi ehdottaa myös taulun tupaantuliaisia, jossa kilistellään uuden taulun tai muun huonekalun saapumista tupaan. Näin pikasesti mietittynä meille ei ole mitään uutta elämätöntä saapunut näiden seinien sisälle hiljattain, mutta eikös sama konsepti toimisi päinvastoin? Eli miun puolestani voitaisiin kyllä kilistellä poismenoilla. Esimerkiksi se saakutin ruma sohva joka läksi jokunen viikko sitten. Tai se sängyn puolikas. Myös hajonneet kodinkoneet oli iloinen tapahtuma kantaa mäjelle. Mutta ne taitaapi mennä sitten hautajaisten piikkiin sekä mahdollisiin valvojaisiin?

Vaihtoehtoina oli myös silitys-, ja kuunnelmailtama, jossa kokoonnutaan yhteen silittämään pyykkiä ja kuuntelemaan kuunnelmaa. Siis What?? 
Okei, se ei ole miun juttuni. Kirjainjuhla kuitenkin kuulosti ajankohtaiselta, sillä siinä juhlittiin ristiäisten tavoin lapsen nimeä. Tai nimen sijaan paljastettavaa ensimmäistä kirjainta nimestä. Olisi tarjolla  Lakua ja Limettiä. Siellä sitten Laulettaisiin ja Limbottaisiin ja kuunneltaisiin Las Ketchuppia.

Mikä vain passaa. Kunhan tänään saa tunnin lapsettoman hetken, saan nauttia rauhassa kuumasta suihkusta, siideristä ja puolesta askista ketjussa poltetuista tupakeista niin mie oon tyytyväinen:)

Naisten oikeudet on niin so last season..!

Kyllähän sitä on kuultu kyllästymiseen asti että naisen euro on vain kaheksankytä senttiä ja työssä poljetaan. Mie opin sen kantapään ja akillesjänteiden kautta kun  rehvakkaana lähdin 16-vuotiaana raksalle todistamaan olevani vähintäänkin yhtä hyvä kuin ne pienet suuriegoiset miehenalut siellä. Vuosia väänsin hampaat irveessä ja veren maku kielellä todistaakseni jotain jollekkin, kunnes tajusin, että sisäisiä palleja vaatii ehkä enempi se, että myöntää omat rahkeensa tai niiden puutteensa, ja keksii silti suoriutua tehtävistään mallikkaasti jollain muulla tavoin.

Liian moni on luullut erheellisesti miun lukeutuvan niihin telaketjufeministeihin jotka polttavat rintsikoita ja kasvattavat kainalokarvoja vain koska naisten oletetaan leikkaavan ne. Jostain kumman syystä tasa-arvon vaatiminen mielletään nykyään naisen nostamista jumalasta seuraavaksi ja miesten ajukopan iskostamista siihen, että vaikka nainen pukeutuisi kuinka vähiin vaatteisiin tahansa, ei sitä ole lupa tuijottaa eikä siitä miettiä mitään eroottista. Sehän on esineellistämistä.
Mie ainakin myönnän satsanneeni välillä suuriakin summia alusvaatteisiin tai muihin hepeniin, jotta mieheni miut niissä näkiessään ei saisi katsettaan irti miusta. Oli esineellistämistä tai ei, ainakin siinä on miulla ollut tarkoitus saada vastapuolessa hormoonit jylläämään sokeasti. Useimmiten tässä on onnistuttu:)

Mutta oli nainen sitten kuinka heikoilla tahansa työelämässä, kärsiköön menkkakivuista ja synnytyksistä ja karvojen poistoista ja silmiä kirvelevistä vetyperoksidista ja seksistisistä mainoksista, on nainen onnistunut polkemaan miehen pohjamutiin yhdessä asiassa; vanhempien oikeuksissa.

Kun siitä pirun kahdenkymmenen sentin/pennin arvo-erosta on jauhettu kyllästymiseen saakka vuoskymmenet ilman sen kummempaa muutosta, mie kaipaisin välillä ihmisten havahtumista johonkin tärkeämpään seikkaan, nimittäin isien olemattomiin oikeuksiin.
Erojen astuessa voimaan on lapset automaattisesti äidin omaisuutta miesten tyytyessä kahteen viikonloppuun kuukaudessa. Liian monessa tapauksessa oikeudet olla lastensa elämässä evätään täysin. Ja siinä vaiheessa kun ei ole muuta todistetta isän kyvyttömyydestä toimia isänä kuin sana sanaa vastaan, on naisen sana raamatun kaltainen totuus. Koska siinä missä nainen joutuu työelämässä todistamaan olevansa samanarvoinen miesten kanssa, on miehen todistettava olevansa nuhteeton isä, siinä kuin äidiksi kelpaa kuka hyvänsä vaginan omistava.
Murheellisia tarinoita ja kohtaloita kuulleena voi vain ihmetellä, että millä perusteella lapsen synnyttäminen tekee naisesta paremman kasvattajan kuin mies voisi olla? Tottakai pitää muistaa ne totuudet, että lapsi on ollyt 10kk ajan kirjaimellisesti yhtä äitinsä kanssa ja usein synnyttyään luonut sen ensileimautumisen äitiinsä imettämisen yhteydessä. Joskus Jeesuksen vielä vetten päällä kävellessä nainen kai olikin se ainoa elinehto lapselle. Silloin äidinmaidonkorviketta ei saanut niin herkästi lähi Siwasta joka oli kaksneljäseittemän auki.
Mutta tänä päivänä, jolloin lapsen ruokkiminenkaan ei sido enää lasta enää toiseen vanhempaan...

Vaikka Suomi onkin kehityksen kärjessä mitä tulee vanhempainvapaisiin, niin miksi äiti saa halutessaan olla lapsen kanssa kotona 3 vuotta, kun taas mies saa isäkuukauden? Entä jos haluaisin mieheni kanssa olla kotona ja töissä vuoroviikoin? Tai vuorokuukausin? Vanhempainrahakauden aikana siis. No can do.
Totta hemmetissä lapsi leimautuu äitiinsä silloin enempi jos tämä on päivät tämän kanssa kotona.

Pienestä pitäen tyttöjä opetetaan varomaan poikia. Ne haluaa kumminkin vain sitä yhtä ja ainoaa, ja vahingon sattuessa jättää tytön lapsensa kanssa oman onnen nojaan. Jättää elaritkin maksamatta perkele.
Kukaan ei tohdi puhua ääneen niistä tapauksista, joissa mies on huiputettu isäksi. Enkä nyt puhu siitä tavallisesta oho kumi puhkes-mokasta, joka voi sattua kelle hyvänsä, vaan tarkoituksellisesta raskautumisesta. Kun väitetään syövän pillereitä tai tarkoituksella puhkotaan kumit kangesta. Luulisi, ettei kukaan halua tietentahtoen yksinhuoltajaksi, mutta valitettavasti näihinkin on törmätty. Joissa miestä on käytetty pelkkänä siitosorina, astetta pahemmassa petoksessa sen lisäksi vieläpä lompakkona.

On ollut murheen murtamaa nähdä mies joka on vastoin tahtoaan tullut isäksi. Joka kokee silti tarvetta olla lapsensa elämässä kun tällainen on kerta maailmaan tullut, mutta äiti evää kaikki mahdollisuudet. Eihän hän alunperinkään meinannut isää lapselle ottaa, ainoastaan siittäjän. Mieheltä ei kysytty kertaakaan mitään. Edes niissä tapauksessa kun tapaamisoikeudeton isä sidotaan rahallisesti lapseen seuraavaksi 18 vuodeksi.
Oikeus on näissä tapauksissa aina äidin puolella, jolloinka isän on lähestulkoon sama vain nakata rahansa jorpakkoon ja alistua kohtaloonsa, jonka säätelee lapsen äiti. Näin rumissa tapauksissa harvoin edes lasta kuunnellen.
Monesti myös lapset on aivopesty samaan yhdennaisentotuuteen kuin ulkopuolisetkin viranomaiset; isä juo, lyö, pelaa rahansa tai ei muuten vain ole kykenemätön kasvattajaksi tai roolimalliksi. Tällöin ei evätä lapsia pelkästään isältä, vaan isä lapsilta. Eikös lapsilla ole oikeus kumpaankin vanhempaansa? Toisen kieltäminen lasten elämästä pitäisi aina olla tarkkaan perusteltua ja TODISTETTUA. Toisen vanhemman mustamaalaaminen lailla kiellettyä ja isäksi huiputtaminen pahemman luokan petos.

Tasa-arvon hakeminen tulisi olla sitä miltä se kuulostaakin. Pyrkimystä siihen, missä kaikilla osapuolilla olisi lähtökohtaisesti samat arvot ja oikeudet. Pelkkä sukupuoli ei kerro kumpiko on parempi kasvattamaan lapsia ja kykenevämpi hoitamaan heitä rakkaudella.
Mieheni tuli varhain isäksi vahingon kautta, ja hälle jäi siitä kaksin kappalein pieniä tyttöjä vuoden ikäisenä hoidettavaksi ja elätettäväksi. Voin vain ihmetellä, että millä keinolla hän on saanut sen tehtyä. Kasvatustyön kahdelle niin pienelle lapselle yksin kahta työtä tekevänä.
Tämä taitaakin olla todiste siitä, ettei pippeli ole este onnistuneelle yksinhuoltajuudellekkaan;)