Raksa on aloista ehkä loistavin esimerkkiareena niille, joilla mielikuvitus laukkaa. Koko ala on pullollaan mahdollisuuksia ja hetkiä, jossa soveltaminen on elinehto ja räikeimmin niin tekevät saavat joko kenkää tai palkankorotuksen. Riippuen aina vähän siitä kuka kiinnijäämisen pääsee näkemään.
Olin vielä koeajalla, kun vakiasiakkaamme oli palkanneet meidän remonteeraamaan heidän uuden asuntonsa täysin uuteen uskoon. Asuntoon kuului merbau-parkettien lisäksi valtava lasten huone, johon pariskunta halusi näyttävät maalaukset seiniin ja kattoon. Katto piti olla kuin kesätaivas kumpupilvineen ja lokkeineen, seinillä taas piti huonetta kiertää valtavat ruusupensaat muine kukkineen.
Oletan, että maalaushomma ei tullut miulle sen vuoksi että olisin mennyt möläyttämään saaneeni koulussa kuvaamataidosta sekä suositukset, että päästötodistukseen rivin kymppejä, taikka että olin maalari ja täten siihen velvoitettu, ei. Mie olen varma, että miut pistettiin maalaamaan ruusuja siksi, että olin NAINEN. Tai tarkemminkin vielä tytönhupakko. Vaikka poltin ketjussa tupakkaa enemmän kuin moni keuhkonsa karstuttanut äijänköriläs, ja vielä silloin join pöydän alle melkoisen hyvällä viinapäällä amatöörijuopotkin, niin silti kukkien väkertely oli luonnollisempaa antaa tehtäväksi 45 kiloiselle saparopäälle. I get it.
Ja minähän rakastin haasteita. Joita tulikin heti kättelyssä vastaan. En meinaa pitänyt ideasta maalata kesäiselle kumpupilvitaivaalle lokkeja. Nehän piti maalata alas suin! Siis maha ja persereikä näkyviin! Tosi nättiä. Mutta kuvaus väärinpäin lentävistä linnuista taasen toi enempi mieleen hetken Manaajasta... Lopulta maalasin vision kaarevista liidoista tekevistä lokeista, joissa päästä sai vähän sivuprofiiliakin näkyviin.
Okei, fine. Jäljellä oli siis suurin työ; ruusupuskien maalaus. Ja tietysti sinä päivänä kun nuiden pahan onnen puskien oli määrä maalata, unohdin tietysti kotiin kaikki öljyväripensselini jotka oli kaivanut naftaliineista esiin. Paniikki iski töissä, varsinkin kun rahaa ei ollut hakea edes Alepasta vesiväripensseleitä, eikä viikon työhistorialla kehdannut pomollekkaan ilmoittaa.
Koska työmaalta ei löytynyt yhtään tarpeeksi pientä sutia jota olisi voinut harventaa, kaivoin taskuni ja pengoin koko sen hetkisen omaisuuteni läpi. Mitä mie voisin hyötykäyttää? Valitettavasti olin vähin eväin silloinkin matkassa, ja sain kasaan vain tupakkavehkeet, eväsbanaanit ja auton avaimet.
Hmmm..
Muistan kuin eilisen päivän vielä sen hetken, kun pomoni isä tuli pistotarkistukselle työmaalla, rykäisi lastenhuoneen oven auki ja kahden sekunnin hiljaisuuden päätteeksi ähkäisi; "Blanco! Maalaatko sä asiakkaan seiniä ihan oikeasti röökin tumpilla ja banaanin kuoren kannalla??"
Mulla meinasi tulla kuset ja paskat housuun yhtä aikaa. Kaiken lisäksi mulla paloi suussa seuraava pensselini, joten en uskaltanut edes nielaista, jotten olisi sytyttänyt nielua tuleen. Olin ihan varma jotta se olisi elämäni lyhin työura, mutta ensijärkytyksestään toivuttuaan, tuo vanha herra rupesi nauramaan. Oli kuulema ammattitaidon merkki, että osaa soveltaa saatavilla olevia esineitä ja on niillä kykeneväinen saamaan aikaan ammattimaista jälkeäkin. Kehoitti vain, etten koskaan kertoisi asiakkaille heillä kasvavan lastenhuoneessa tupakkakasveja:)
Tämä taisi olla niitä harvinaisia kertoja, jolloin mielikuvituksen ja soveltamisen yhdistämisestä syntyi jotain kaunista. Niistä kerroista, kun naisten vessaksi nimetty kannellinen kusiämpäri onnistuttiin kaatamaan keskelle työmaan lattiavalua, huumori oli kaukana. Myös niinä kertoina, kun pankkiholvin kellaritilaa rempanneena jouduin samaista kusiämpäriä kuskaamaan huomaamattomasti läpi asiakastilojen ulos saakka, vain jotta saadaan "primerit" kaadettua kadulle.
Hetkinä, jolloin olen myös kuurannut rappukäytävää omilla sukillani paljain varpain asukkaiden ihmetellessä vieressä, on selityksissä kimmellyt vähintäänkin kultaisten patsaiden eestä näyteltyä fiktiota.
Eipä sen puoleen, yksi turvattomimmista mielikuvituksen käyttäjistä oli eräs kollega, joka ei tykännyt käyttää perinteisiä tasotikkaita taikka telineitä kattoa tasoittaessaan. Hällä oli omat tekeleet A-tikkaista ilman keskivyötä, jolloin ne olivat vain saranoiden varassa lerppuvat väkkyrät. Hän kiinnitti ne jalkojensa väliin siten, että teippasi jesarilla jalkansa keskimmäisiin askelmiin. Tällä tavoin tuo pääsi kävelemään tikkaillansa eteenpäin ilman että piti erikseen nousta pois ja työntää tikkaita lähemmäs. Hänen mielestään se oli kätevää, miun mielestäni ihan yhtä kätevää on käyttää elmukelmua hitsimaskina ja varmuusköyden sitomista kaulaan.
Mutta hei, vain taivas on rajana, ja ne lokin perseet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti