Sadan päivän virstanpylväs

Se on ohitettu. Täydet sata päivää remonttia. Päässä soi leevareiden "Vasara ja nauloja" kun tuota lähestulkoon pyhäpäivää vietettiin. Siihen sataan päiväänhän on mahtunut litratolkulla valutettuja suolaisia kyyneliä, menetettyjä kiloja, lisääntyneitä mustelmia ja kolhuja, kipeitä niveliä, vuotavia haavoja sekä 23t menetettyä käypää valuuttaa.
On itketty, naurettu, oltu epätoivoisia ja sydämensä särkeneitä, on mietitty kestääkö parisuhde tätä enää, kestääkö terveys tai järki. Tuon sadan päivän aikana olen itkenyt ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta uskon silti, että myö ollaan jo nyt voittajia, kun ollaan tehty mahdottomasta totta. Meillä on talo, joka vie meidät konkurssiin tätä menoa, mutta  se ei ole enää sortumavaarassa, ei, eikä purkukuntoinen. Siitä on valmistumassa hitaasti mutta varmasti meille kaunis koti <3
Vannoin, että kirjoittelen tätä blogia anonyymisti julkaisematta koskaan selvää kuvaa itsestäni, mutta ehkä se on se anonymiteetin variseminen, tai sitten hulluuden humala, mutta koska sadasta päivästä on selvitty hengissä, julkaisen itsestäni rakksaselfien:) Repikää siitä!

Meillä on nyt vuokralaiset katsottu nykyseen tupaan, ja päiviä on jäljellä 39.  Ei paniikkia, mutta myös uudet lainat on kohta kulutettu loppuun, ja viimeset hupenee kylppärin laattoihin.
Mutta hei, meillä on vesieristys, hieno tiiliseinä-tapetti vessassa ja sininen vessa pellon laidalla hangessa.
Paskasäiliö on sentäs kaivettu maan uumeniin. Talon sisäiset viemäröinnitkin on  vedetty. mutta kaikki päättyy ei-mihinkään. Eli vediputket on viety kaivolle, mutta ei kaivoon, ja lavuaarit on edelleen hukassa jossain kaupan mukana perityistä navetoistamme.

Sairastelut on jatkuneet ja keuhkontoimintakokeet käynnistetty.
Kaiken hässäkän keskellä yksi koiristamme synnytti ja yksi tuon ensimmäisen pentueen kasvateista huostaanotettiin virkavallan avustuksella ja tuotiin meille hätämajoitukseen.
Meillä on nyt vilinää ja vilskettä ja naurattaakin kun tuon hätämajoitetun koiran omistaja sanoi koiran olevan meillä nyt "terapiassa", että varsinaista toimintaterapiaa tosiaan:D

Mutta näin meillä. Yhtään en ole ehtinyt kirjoittaa, yhtään en ole ehtinyt tehdä mitään. Muuta kuin työn ohella unelmoida. Ja ne on olleet simppeleitä, sellasia millä jaksaa taas vuorokauden eteenpäin.
Joka kerta kun tuntuu että vaipuu tuon raksan alle uupuneena, niin mietin sitä hetkeä, kun uudessa tuvassa paistetaan sunnuntai-aamuna pirkan valkkaripatonkia uunissa. Tai kun vaan löhötään sohvalla ja katotaan jotain nostalgista, kuten ihan sitä varten ostamaani X-Filesin ensimmäistä tuotantokautta.
Olen myös miettinyt miltä tuntuu olla ensi kertaa uudessa suihkussa. Pelottaako se? Miettiikö sitä kuinka pitkään neuroottisesti että kestääkö lattia vai kaatuuko seinät? Ehkä ne on pelkoja jotka haihtuu ajan kanssa kun ongelmahuoneissa vaan elää arkeaan eikä mitään tapahdu? Tai sitten sitä ressaa jokaista laatan pinnalle kondensoitunutta vesitippaa ja lattian narahdusta.
Ehkä en uskolla edes ajatella asiaa. Ehkä viiden vuoden kuluttua nauran tälle ajanjaksolle ja muistelen sen vain olleen vähän "tavallista rankempi" hetki?

Kuka tietää.

Humallus

Tänä iltana saa kipusi taas nurin
koko elämäsi yhdellä kulauksella.
Olit yksin ja aina, sitähän sä surit
ja unohdit ketä  on sun puolella.

Annat lasin tyhjetä ja täyttyä taas,
pullon hivuta tiukempaan halaukseen.
Kertoa, mikä kaikki sua vituttaa
ja miksi kukaan ei ole apua tarjotakseen.

Ja minä silitän ja ymmärrän, -taikka väitän niin,
vaikka ymmärrys on vaihtunut ajatuksiin;
rakastinko väärin ja mitä oikein tein
etten riitä sulle syyksi olla selvinpäin?

Miten kertoa sun surulle ja yksinäisyydelle,
että itse ovesi suljit ja avain on sulla.
Mihin katoaa rakkaani, antautuu hulluudelle.
Miksi puhuu hän hulluja mieheni suulla?

Se ei ole keuhkosyöpä!

Korkkaisin shamppanjapullot, jos olisi voimia.
Sain kun sainkin meinaan vihdoin ja viimein itseni uudestaan tohtorin tykö, ja tällä kertaa jo luottolääkäriksi muodostuneen vanhemman venäläisherran luokse. Vaikken vuosien varrella olekkaan ihan aina ollut samaa mieltä diagnoosista (kuten siitä, että jouduin syömään yhden kesän verran supistuksen esto-lääkkeitä vain koska "valtava munasolu räjähti vatsassa"..) niin en voi kieltää etteikö kyseinen herra ole kuitenkin aina tehnyt kaikkensa selvittääkseen vaivan syyn perusteellisesti.
Tälläkin kertaa, sain kiireellisen lähetteen heti keuhkokuviin kontrolloitavaksi, toisin kuin parin viikon takainen lääkärissä käynti, jossa edellinen tohtorinna tarjosi vain neuvoa b-vitamiinista, ja liikunnan aloittamisesta taikka lopettamisesta. Riippuen siitä kumpaa olin viimeksi tehnyt.
Joka kerta tuo tohtori jaksaa silti säväyttää mutkattomilla lausahduksillaan, ja niin kävi tälläkin kertaa. Lyhyesti ja ytimekkäästi hän totesi, jotta "onneksi ei olla kunnallisessa. Säkin oisit varmaan kuollut jo kahdesti ennenkuin saatais sut tutkimuksiin."

En sit tiiä, oliko se kannanotto julkisten takkuavuutta vaiko omaa terveydentilaani kohtaan. Mutta anyway. Eilen illalla sain kuulla, ettei muutosta keuhkokuvissa ainakaan ole, eli pahin pelkoni on siltä osin taputeltu. Tänään kävin labroissa joiden tuloksia odotellaan, ja perjantaina on vielä kontrollikäynti. Tällä kertaa tuo ei edes tarjonnut sairaslomaa, kun tietää etten mie niitä kuitenkaan ota vastaan muuta kuin kuumeisena tai todella hajallisena (mitä kylläkin olin, mutta en mie vaan osaa..). Järkeenkäyvän neuvon kuitenkin antoi. Mitäs jos nukkuisin vaikkapa kolme päivää? En tekisi muuta kuin nukkuisin? Ei paha.

Toisekseen, eilen ohitimme muutamankin virstanpylvään tuossa työmaassa.
1. -Mies ruuvasi ensimmäisen gyproc-levyn seinään, joten pintahommiinkin on päästy jo sorakuopasta käsiksi vihdoin!
2. -Keittiöstäkin laitoin tilauksen menemään parin viikon laskemisen ja vääntämisen ja pähkäilyn jälkeen.  Hullaannuin niin, että mukaani tarttui K-raudasta yksi rulla tiilitapettia, jolla aion tehdä vessaan tehosteseinän sekä keittiöön välitilalaatoituksen tilalle pleksi alle.
3. -Rempparahat on nyt virallisesti käytetty. No panic.
Meillä on sentäs betonilattiat ja paskasäiliö keskellä nurmikenttää. Ja sininen vessa pellon laidalla.

Se siitä ressistä sitten

Viime maanantaina koitti sitten vihdoin se päivä, jolloin pumppuauto karahti pihaan jo 6:40 ja miehet valmistautuivat valuhommiin. Minnuu niin koivn hirvitti lähtä siinä vaiheessan töihin, kun olisin niin halunut olla jännäämässä mukana, mutta toisaalta, ehkä mie oisin ollut vaan tiellä.. Kotiin palatessani näky oli sitten arempi kuin mitä olin odottanut; Meillä oli lattiat:) Meillä ihan oikiasti oli lattiat, eikä enää yhtään savikuoppaa ja sorapatjaa näkyvillä!
Koska sortumisvaara oli nyt virallisesti ja lopullisesti ohitettu ja nyt päästiin laskemaan kuivumisaikoja, kävi niin kuin oletinkin, eli stressitaso laski huomattavasti. En ole kohta viikkoon enää herännyt yöllä sydämen tykytyksiin ja siihen, että olen kylmähionnut petivaatteet märäksi. En ole valvonut enää tuntikausia aamuyöstä tai tuntenut puristavaa tunnetta sekä pumpun päällä että kurkussa. Paitsi viime yönä, mutta siihen oli toiset syyt..

Sitä vastoin huolta ja murhetta on aiheuttaneet toiset asiat. Yksi on ollut meidän timpuri, joka alkuu oli painonsa arvoinen jokaisen kultahampaansa kera. Hinta-laatu-suhde oli kohillaan. En koskaan vaatinut priimaa enkä sillä hinnalla olettanutkaan saavani sitä. Mutta se oli aikaansaava ja vähensi omalla osallaan miulta stressitaakkaa. Homma toimi. Kunnes alkoi tulla sutta ja savea..
En mie välittänyt onko joku seinä ihan suora, onko kaikki ihan millilleen. Eipä ole tässäkään tuvassa yhtään ainoaa suoraa kulmaa, eikä se ole eloa haitannut. Mutta homma on toiminut.
Ensimmäinen mökellys oli kylppärin lattian eristäminen ja raudoittaminen väärään korkoon. Mulle nyt muutoin olisi se ja sama, että onko se lattian pinta tuossa vai tässä. Mutta jos lattiakaivo jää 2cm valun yläpuolelle, niin se haittaa! Ja jos ylimäärästä kuraa olisi ollut ja aikaa sitten kuivatella 4cm paksumpaa kakkua, niin sekin olisi ollut ihan sama. Mutta kun ei ollut! Ei ollut aikaa kuivatella kuin maksimissaan 10cm kakkua, ja sen mukaan oli laskettu menekkikin. Viikonloppuiltana on vaikeaa saada perille myöskään lisätilausta aamun kuramäärästä, joten vaihtoehdoksi jäi koko lattian purkaminen ja tekeminen uudestaan oikeaan korkoon.
Toinen samanlainen mökellys tapahtui toissapäivänä jolloin saavuin töistä kotiin vain huomatakseni, että hän oli 8n tunnin aikana saanut levitettyä tervapaperit eristämättömälle kylmäbitumoidulle betonilattialle ja sen päälle kasattua kolme lattiavasaa, joista kaksi oli 5cm liian lyhyitä ja joista jokainen oli ruuvattu eri korkoon. Olin sanaton! Nyt mentiin ja räikeästi metsään.
Kysyin, että mitä hittoa ne tervapaperit siellä lattialla oikein tekee? Niillähän piti sitoa villat lattiavasoihin alapinnastaan, mutta betonin ja vasojen väliin jäädä selkeä ilmarako. Olin kolmeen kertaan havainnollistanut sen, mutta joko neuvo ei ollut mennyt perille, tai sitten timpuri oli vain päättänyt tehdä toisin. Sain jälleen kuulla miten mulla ei ollut tähän kokemusta, ja miten koko idea oli hölmö. Sorry vaan, mutta niin se on siinä joskus 50-luvulta saakka ollut, ja hyvin toiminut, joten miksi sitä muuttaisin?
Mainitsin myös ettei uusien valujen päälle saa jättää mitään mikä estää kuivamisen. Kuten nyt ne villapaalit ja rakennuspressut ja laminaatit.. Jälleen, jälleen sain kuulla ettei mulla ole kokemusta, ja ettei naisen paikka ole työmailla. Multa paloi hihat,
On totta, että huolimatta talonrakentajan koulutuksestani, olen timpurina korkeintaan keskinkertainen. Se, missä pesin muut äijät, olivat enempi tasoite-, ja pintatöitä, joita tuskin osaisin enää monen vuoden tauon jälkeen niitäkään. Mutta en mie niin väitäkkään. Koko talo on ollut vain täydellinen esimerkki monen eri vuosikymmenen ongelmarakentamisesta, eikä mulla ole ollut hajua lainkaan miten mikäkin pitäisi tehdä. Olen konsultoinut niin monta eri asiantuntijaa ja tutkinut vaihtoehtoja tarkkaan. Olen tuntenut oloni tyhmäksi ja hölmöksi, monessa suhteessa epäonnistuneeksikin, kun en osannut arvata niinkään montaa yllätystä mitä tässä talossa on vastaan tullut. Niitä en oppinut niiden 500n työmaan aikana mitä ehdin raksa-aikoinani työstämään. Mutta varmaa on se, ettei tämän talon kanssa ole voinut käyttää rakennusnormeja, vaan jokainen rakenne on pitänyt miettiä tarkoin siihen kenies parhaiten sopivaksi. Jokaiselle erikoiselle ratkaisulle on ollut syynsä. Vaikka ne olisi olleet kuinka "hölmöjä" tahansa.
Ylipäätänsä ihminen, joka menee levittämään tervapaperia kylmälle betonipinnalle, ei mielestäni ole oikea henkilö silloin kommentoimaan onko jokin hölmöä vai ei, ja toisekseen; jos palkan maksan minä, niin silloin hän tekee juuri niin kuin minä sanon. Jos sanon että lattian korko on tämä, niin sehän on sitten siinä. Jos sen kanssa tulee myöhemmin ongelmia, se on mun murheeni. Jos mie sanon että tervapaperi tulee lattiavasojen alapintaan sekä yläpintaan, niin se tulee juuri sinne. Ja jos lattia mätänee, niin mie ihan ite sitä itken ja puran.
Nuoruuden aikainen pomoni halusi välttämättä että istutan koivut salaojien tarkistuskaivojen kohdalle. Kerroin ettei se mielestäni ole järkevää, mutta hän piti päänsä. Mie istutin ne sinne, nostin palkkani enkä jäänyt murehtimaan kuinka hän toimisi asian suhteen kymmenen vuoden kuluttua. Samainen pomo halusi mun rakentavan hälle kertakäyttöisen saunan. Sellaisen joka menee tarkastuksesta läpi, mutta jonka voi heti purkaa.  En edes kyseenalaistanut, vaan niin mie sit tein.
Mietin kyllä, että mistä hänkin oli rakennusinssin paperinsa saanut, mutta en ollut niin tyhmä että olisin kysynyt sitä ääneen, -häneltä itseltään!!

Maksoin timpurin ulos. Kuuntelin 8n vuoden ajan sitä sovinnistista paskaa, ettei nainen voi työskennellä raksalla. En todellakaan aikonut kuunnella sitä omassa kotonani.

Seuraavana päivänä purin lattian, hain isäukkoni, ja hänen kanssaan tehtiin uusi runko, joista suurin osa oli passissa, vaikkei niitä ole vielä edes korkoonsa kiilattukkaan. Toivon, että saan tänään viimeisteltyä sen.


Sitten asiasta kukkaruukkuun. Se toinen asia joka minnuu on ressannut vaikka valut onkin tehty, on oma terveyteni. Jälleen ja taas. Sairastuin tosissaan kohta 3vkoa sitten salaojitusta loppuun tehdessäni, ja sillä tiellä olen edelleen. Avaavat lääkkeet ja keuhkokortisonit on otettu uudelleen käyttöön. Olo jatkuu voimattomana, paino jatkaa tippumistaan. Uutena oireena nyt pahoinvointi. Siis samanlainen kuin raskaana ollessa. Paitsi etten ole raskaana.
Kävin siis työterveyslääkärissä, joskin en saanut aikaa tutulle venäläisherralle joka miut viimeksi keuhkokuviin laittoi. Kerroin tämänkertaiselle tädille, että kesästä saakka olo on ollut puolikuntoinen, voimaton. Lihakset maitohapoilla kaiken aikaa. Keuhko-oireet läsnä, migreeniä ja jatkuvaa huimausta. Pyörryttää ja oksettaa. Rinnassa vihloo ja paino sen kuin tippuu tippumistaan.
En päässyt keuhkokuviin. Mutta sain muutoin hyvin erikoisen ohjeistuksen, se meni kutakuinkin näin;

Lääkäri: "Onko sulla liikuntaharrasteita?"
Mie: "On mulla muutama."
Lääkäri: "Lopeta ne sitten."
Mie: "Mut enhän mie oon ees ehtinyt niissä käymään ainakaan kuuteen viikkoon!"
Lääkäri: "Ai, no sit.. Alota ne uudestaan!"
Mie: "Jaa..?"
Lääkäri: "Ja syö, sun pitää lihota."
Mie: "Mut mähän syön!"
Lääkäri: "No ota sit vähän vitamiineja. Lepää ja liiku. Mitä ikinä teetkin, tee se nyt toisin."

Olen sanaton. Taas. Siitä alkaa näemmä tulla tapa.

Voihan lattiavalu sanon minä!

En jaksa olla hämmästymättä, kuinka talonrakentajan koulutuksella ja 4n vuoden vesivahinkojen korjaushistorialla tämä talo on onnistunut kerta toisensa jälkeen yllättämään minut.
Minut on koulutettu tunnistamaan kosteusvauriot ja rakenteelliset virheet. Minut on koulutetu jumankauta rakentamaan taloja!  Ja silti, joka jumalan kerta kun tuossa torpassa paljastuu taas joku mukava ylläripylläri, mie en osaa kuin vajota kyykkyyn, peittää kasvot käsiini ja ulvoa, että mitä hittoa sitä nyt pitää tehdä??
Toisaalta, jossain vaiheessa sitä vain turtuu heikoinkin, tai ainakin tätä uskottelen itselleni. Sillä silläkin hetkellä kun mies tuli näyttämään sitäkin ihmettä, miten olohuone on rakennettu taloon jälkikäteen, ja lattiavalu valettu 30cm keittiön lattiavalua korkeammalle, ilman eristeitä ja hiekkapohjalla jättäen vanhat ulkoverhouslaudat sekä valun sisään, että myös märkään maahan. Tämän lisäksi tuo neljän sentin kaistale josta märkä hiekka vain valui keittiön puolelle oli täysin eristämätön ja katkaisematon sekin. Vielä parisen viikkoa sitten oisin kai itkenyt, mutta sillä haavaa kykenin vain toteamaan, että kuules kulta, meidän kylppäri on tyhjän päällä ja maata kaivaessa sokkelin sijaan käsi tavoitti juuri patolevyn. Että jos meillä on olohuone vesihiekan päälle rakennettu ja siitä on suora koskiväylä keittiöön, niin I DONT CARE! Meillä on jumalauta viidesosa talosta konkreettisesti tyhjän päällä!

Tällainen oli kylppärin peränurkan näkymä kaivuutöiden jälkeen. Sama juttu pitkällä seinällä...

Olen laskenut päiviä siitä että koska myö tähän sotkuun oikeen päädyttiinkin, ja lasken sitä, paljonko on aikaa jäljellä. Tunnen itseni avuttomaksi ja kykenemättömäksi. Ennen kaikkea kun yrittää selvitellä kuinka mikäkin juttu korjataan toimivaksi. Juurikin siis kunnioittaen vanhoja menetelmiä, ettei vanhasta talosta, jonka toiminta on perustunut siihen jokaisen pinnan hengittävyyteen, lähettäisi nyt lyömään liian tiiviiksi. Joka kerta kun kuvittelen keksineeni jotain jolla muokkaan vanhan toimivaksi, ja menen rakennuspalstoilta etsimään vastausta vain yhteen mietityttämään jääneeseen yksityiskohtaan, niin yllättäen koko käsitykseni toimivasta ratkaisusta romuttuukin, ja lopulta se yksityiskohta menettää merkityksen kokonaan, kun tilalla onkin kymmenen uutta kysymystä.
Olen muuttanut suunnitelmia monen monta kertaa, ja aina joku on huutamassa kuinka tämä tehdään paremmin.
Jos nyt olohuoneen lattian (joka siis oli talon ehjin lattia) vain koolaan uudestaan. Ja lasivillat korvaan kivivillalla, jotka niputtaisin lattiavasoihin tervapaperilla siten, että eristeen ja lattian väliin jää noin 4cm tuulettuva väli. Antakoon ilman siellä liikkua jos on liikkuakseen, lattian pinnassa olisi kuitenkin tuo kivivilla, ja sehän riittää lämmittämään sen minkä lämmittää? Lastulevy ja pinnaksi laminaatti. Ja betonivalussa on vanha pikipinta jonka käsittelemättömät alueet kylmäbitumoidaan. Vanhassa mallissa sen päälle oli asennettu vieläpä huopakaistat, jotka olivat onnistuneet tiivistämään veden sen ja pikibetonipinnan väliin lammikoksi. Oma ratkaisuni tähän oli juurikin tuo tuuletusrako. Tuttavani vain totesi sitten, että mihinkäs se sitten tiivistyy se kosteus? Villoihin? Eihän laminaatti hengitä.
Mutta eipä hengittänyt muovimattokaan joka oli vanhan lautalattian päällä. Ja silloin maan pinta oli lattiavalua korkeammalla, eikä salaojia ollut. Eikö se kastuminen nyt ole estetty kun maata on muokattu ja salaojat tehty? Eikö se betonista huokuva kosteus nyt kun se pääsee ensin kuivamaan, ole kuitenkin sen verran vähäistä? Ja kivivillahan sitoo sitä itseensä ja luovuttaa sitä poies kuivuttuaan? Vai kuinka? Vai pitäisikö siihen sitten kuitenkin laittaa jotain taas estämään se betonista nouseva kosteus, voisiko se olla niin mittavaa?
Ei, ei se voi olla samanlaista enää, Nythän on jukolauta kyseessä talo joka toimi koskena 75 vuotta!

Olen väsynyt ja kipeä, tällä haavaa nimenomaan kipeä. Maanantaina salaojituksen loppuunvienti oli miulle liikaan. Tai ei ehkä se, vaan se, että tein sen toppi päällä kun ensin valuin hikeä. Illalla tosissaan havahduin siihen, että syyskuussa se ulkolämpötila ei hiestä huolimatta ole ihanteellinen hihattomuudelle. Tervetuloa siis lenssut ja muut kurkkukivut ja lihaskivut ja mitä näitä nyt on.. Nyt poden huonoa omaatuntoa siitä etten eilen tehnyt työmaalla mitään vaikka vietän viimeisiä kesälomapäiviä ja nyt olisi nimenomaan se mahdollisuus saada paljon aikaan kun työt odottaa.

Mutta koska paino on jatkanut tippumistaan ja kaikki farkut roikkuu jalassa ja iltasin ottaa pumpusta, niin pitänen tämänkin päivän nyt vapaata.  Taidan vain painua kauppaan hakemaan lapsille ne uudet sukkahousut viime vuotisten pieneksi jääneiden tilalle. Ja keskityn ehkä keittiön pöydän ääressä suunnitteluun. Hyvä siitä tulee. On tultava. Lattioista on paljastunut hymyileviä kasvoja, joten haluan ne varta vasten tulkita enteeksi. Kyllä tuosta vielä terve ja hyvä talo saadaan:)

Hymyilevät nassut sienilattian alta.

Hymyilevät kasvot sortuneesta lattiasta.

Suomen lemmikkihaisunäädät ry

Huvittavaa, miten anonymiteettini tässäkin blogissa varisee varisemistaan, että loppujen lopuksi ei olisi sen suurempi juttu julkaista ihan sensuroimatontakin nassukuvaa, mutta näillä eväillä mennään vielä toistaiseksi;)

Skunkprojektini otti ihan uuden askeleen  toissapäivänä, kun pieni mutta sitäkin sitkeämpi skunkkiryhmä päätti pistää pisteen jatkuvalle väärinymmärrysten tulvalle, joka tuntui aika ajoin murtavan sekä omistajien, että lemmikkiensäkin oikeutta. Ehkä tämän ison kivenmurikan vierinnälle antoi lopullisen tönäisyn miun saama kieltävä päätös Suomen Riistakeskukselta, joka jätätytti suloisen Wandan Britteihin vedoten mm. hajurauhasten poiston laittomuuteen. Kyseessähän olisi ollut hajurauhasensa omistava yksilö, jolta ei olisi kummassakaan maassa niitä poistettu, koska laki on yhtäläinen myös UK:ssa. Riistakeskus kuitenkin vetosi siihen, ettei voi tietää, josko kuitenkin poistatan ne salaa. Samalla periaatteellahan en varmaan olisi saanut aikoinani ostaa yorkkianikaan, olisinhan voinut salaa typistyttää sen hännän, mikä tosissaan oli lajille tyypillinen toimenpide, kunnes se luojan kiitos kiellettiin.
Josko Wanda siis oli miun skunkkimaailmani ensirakkaus, jonka osittain spekuloinnin vuoksi menetin, niin seurasi siitä silti ehkä jotain tärkempääkin; nimittäin Suomen lemmikkihaisunäädät ry.

Emme ehkä pelastaneet maailmaa, mutta loimme vaietulle ja niin väärinymmäretylle ryhmälle tukea ja turvaa. Miulla on siksi suoranainen ilo ja kunnia istua tuoreen liiton hallituksessa ja sihteerin paikalla, ja olla konkreettisesti läsnä edistämässä tätä asiaa:)

Teimme juuri skunkkihistoriaa, ja siitä tuli kuule pirun hyvä fiilis! Hyvä me!

P.S. Wanda ehkä jäi Britteihin byrokraattisten ounastelujen vuoksi, mutta skunkkiryhmää kerätessä, paljastui suomesta yksi vaiettu ja salattu pentue, josta meille muuttaa vuoden lopulla pikku-Wilma :)

I choose my fight

Josko keittiön lattia oli alunperin se, mitä luulimme talomme heikoimmaksi lenkiksi, niin järkytyksenähän tuli huomata olohuoneen lattian uivan ihan kirjaimellisesti eristeiden alta. Vettä oli ihan sitä itseään ja semmoisenaan bitumimaton päällä, sekä sen alla.
Jotta saisimme katkaistua talomme läpi kulkevan virtauksen, palkkasin apuvoimia ja kaivinkoneita ynnä muita operoimaan pihan puolta. Operaatio salaojitus, maanvaihto ja tien pudotus ei sujunut sekään ongelmitta, sillä piakkoin huomasimme talon olleen rakennettu osista. Josko siis olohuoneemme uima-altaasta huolimatta oli kunnon sokkelilla varustettu, ei sitten taas talon toisessa päädyssä sijaitseva tuleva kylppäri kauhuksemme sijainnutkaan käytännössä minkään päällä. Tai sitten juuri siten, makoillen ei-minkään päällä.. Pelko kylppärin nurkkauksen totaalisesta tipahtamisesta kesken kaivuutöiden oli todellinen ja tuntui kurkun kuristuksena pitkään.
Kun sitten ajatte
lin sen olevan tähän hetkisten ylläripylläreiden kärkisijalla, huomasimme makkarin virheettömän lankkulattian purettuamme talomme olevan poikki koko perustaltaan. Tämän lisäksi makuuhuoneen ulkonurkan betonilattia oli sortunut. Kiilamääristä päätellen jo varmaan 50v sitten, mutta niin sorruin minäkin, meinaan tupakkaan.
Kyllä vain, mitä tekee kypsä kuuden lapsen vetoisen perheen äiti, jolle timpuri havainnollistaa lattian romahdusvaaraa nitkuttelemalla varpaillaan koko valulaattaa? No painuu kioskille ja ostaa askin tupakkaa.

Siihen katkesi meidän salaojitus ja kaivinkonekuski hälytettiin paikan päälle kiireesti lappaamaan savet takaisin kyseisen nurkan tueksi. Nyt meillä on siis savella tuettu talo ja perunamaa makuuhuoneessa. Ei ihan jokanaisen saatavilla olevaa unelmaa, vai mitä?

Hysteeriyys tuntuu jatkuvan edelleen. Vaikka tällä haavaa tuntuu taas sotasuunnitelman olevan selvä ja auringon paistavan huomenna, niin en voi olla ajattelematta kauhuissani, että vielä olisi kahden huoneen lattiat purkamatta. Jaksanko todella enää vastaanottaa niistäkin karmaisevia uutisia? Tähän mennessä kun uutinen uutisen perään on ollut toinen toistaan huonompia. Olisikin vain pysynyt siinä keittiön mädässä lattiassa ja huonosti eristetyssä sienettyneessä maakellarissa niin kaiki olisi kovin toisin..

Tällä haavaa meillä pakertaa venäläinen eläkeläispappa kultahampaineen, joka on osottautunut kullaksi koko painoluokassaan. Se painaa pitkää päivää halvalla, ja vain muutaman kerran pysähtyy tankkaamaan itseään mustalla teellä. Se tekee sen, mitä mie tein ennen sitä itkien ja nauraen vuoroin perään. Nyt olen arki-illat siis saanut olla laittamassa lapsia nukkumaan ja käynyt niiden kanssa kylvyssä. Podin huonoa omaa tuntoa paitsi siitä, etten käyttänyt jokaista vapaata sekunttiani talon parissa, mutta myös siitä, etten ollut läsnä lapsilleni.

Ikävöin niin paljon, vaikka ne onkin lähellä. Missasin nuorimmaisen ensiaskeleet, ja lopulta kun tuo hoidosta hakiessa käveli vanhan mummon lailla miun luo, purskahdin itkuun.
Kumpa tuo valmistuisi itsestään. Tai ainakin raakapinnoille saakka.

Purkutuomio EI ole vaihtoehto!

Niin vain sitten kävi meidän onnellisten tilanomistajien, että uusi kotimme paljastui haastavammaksi kuin olimme osanneet odottaa.

Purimme keittiön lattian, joka oli mätä, ja josta tiesimmekin. Poistimme lapiotolkulla sientä, joista aloitin stressaamisen välittömästi. Ja läjän märkää purua. Seinän alajuoksut olivat pahoin kastuneet, ja maakellarin täyttö vuosi takaperin epäonnistunut täydellisesti.
Kutsuin asiantuntija nro. 1:n kylään. Hän oli raksa-aikojeni työnjohtaja. Osaava kaveri.
Mietin kapillaarikatkoja, bitumointia, eristelevyjä, ja kaikkien niiden eri vaihtoehtoja ja järjestystä. Tarkoitushan oli saada 75 vuotta sitten rakennetun talon perustukset toimimaan soveltamalla uutta ja vanhaa, siten että materiaalit hengittää juuri sen verran kun eristämättömät ja vituralleen tehdyt pohjat vaativat. Pääsimme piakkoin yhteisymmärrykseen työjärjestyksestä. Tilanne ei kuulema ollut ollenkaan niin paha kuin hän oli kuvitellut ja uskoi täysin miun kykenevän hoitamaan homman niin sanotusti kotiin.
Huomattavasti keveimmin mielin siis lähdin asioimaan rautakaupassa. Ihastelin samalla laminaattimalleja ja poimin ideoita keittiöön. Kotona oli silti vastassa asiantuntija nro: 2, mieheni raksaveli, joka oli mittareidensa kanssa tullut toteamaan että ei ole koskaan märempää pohjaa nähnytkään. Kysyi, että onko meillä laittaa sataatonnia remonttiin, jossa taloamme tunkattaisiin ylös tolppa kerrallaan ja muurattaisiin sokkelia lisää ja valettaisiin uutta lattiaa ja toivoisimme ettei koko komeus romahda korttitalon lailla kesken mittavan ja piiiiitkän ja kalliin operaation aikana, vai... Puretaanko koko paska?

Muistan vain etsineeni tuon miehen ilmeestä jotain pientä vinkkiä siitä, että kyseessä olisi vitsi. Että hän naurahtaisi piakkoin ja sanoisi ettei tilanne nyt ihan oikiasti niin paha ole, ja sitten antaisi korjausneuvonsa.
Sitä ei tullut.

Olimme ostaneet purkukuntoisen talon.

Pyörrytti, oksetti, huimasi. Itkin pihalla ja poltin tupakkaa kahden ja puolen kuukauden tauon jälkeen enkä osannut kuin änkyttää. Siitä onkin seurannut nyt läjä hysteerisiä päiviä, jossa iltasin nakerran torpan lattiaa pala palalta auki, ja tanssin jokaisen kuivan eristeen ja palkin nähdessäni, ja itken jokaisen märän kohdan löydettyäni. Illalla pitää lopettaa aina kuivaan kohtaan, jotta olisi edes teoreettisesti mahdollista nukkua yöllä, mutta totuushan on silti se, että mie olen valvonut nyt 3,5 viikkoa yhtä soittoa. Kiloja on varissut kolme, ja miusta ei todellakaan jää edes varjoakaan jäljelle vuoden loppuun mennessä jollen pian ala saamaan tätä stressimäärää kuriin.

Olen vuoroin kuin soturiprinsessa uhkuen taistelutahtoa ja vakaata aikomusta pelastaa kotitalo, ja vuoroin hyttysen pistosta lyyhistyvä hermoraunio joka ei kykene enää itseäänkään kantamaan.
Edelleen olen vakaasti sitä mieltä, että 75-vuotias talo ei voi ollakkaan uuden veroinen. Oltuaan 20 vuotta kylmillään, se ei voikkaan olla laataltaan kuiva. Varsinkaan ilman salaojia ja eristyksiä. Mutta jos se on  seisonut ryhdikkäänä ja suurimmalti osalti rungoltaan kuivana, niin miksei se seisoisi vastakin, jahka viat on korjattu?  Ja laattahan tulee olemaan aina kostea. Sitä ei vaan rutikuivaksi saa taikomallakaan, mutta onhan niitä muitakin taloja riskirakentein rakennettuja, joissa on saatu ongelmat kuriin erinäisin toimenpitein. Miksei tässäkin?

Nyt vastaanottamaan kaivinkonekuskia, joka tulisi viikonloppuna kaivamaan salaojitusta ja muokkaamaan maata. Tilasin äskettäin sepelit, maanantaina saan paikan päälle jälleen yhden asiantuntijan, joka pohtii sopisiko laatan päälle niin sanottu ilmanvaihtomatto, joka on kosteille ja sairaille lattiarakenteille suunniteltu tuuletusjärjestelmä.
Olen  kaivanut vanhat rakennustiedon oppikirjani esiin ja yritän lukea niitä monen vuoden tauon jälkeen, vaikka tällä väsymyksellä ja hysterialla en tahdo saada yhdestäkään lauseesta selvää.

Voi luoja, nyt tarvitaan apua!

Skunk Projekt + talokauppoja

Elämä on valintoja täynnä, ja ihmeitä, loputtomia ihmeitä! Yleensä ne tulevat yllättäen ja juuri silloin kuin niitä vähiten osaa odottaa.

Merkittävin tässä kuluneiden parin viikon sisällä tapahtuneiden hetki oli se, kun naapurin pappa päätti laittaa tiluksensa myyntiin. Miehän ostin aikoinaan tämän torpan siten, että se lohkottiin vaan erilleen kantatilastaan. Jo silloin hupsuna parikymppisenä haaveilin, että koittaisi joskus hetki, jolloin raha-asiani olisivat niin hyvällä mallilla, että voisin lunastaa lopputiluksetkin itselleni. Tämä kun on tällainen vanha maatila, mie olen pyörittänyt tätä sekasortoista ja kovaäänistä uusioperhettäni kaikine lapsineen ja elukoineen tässä, ja pappa pitänyt päärakennusta kesämökkinään. Emme varmasti kovaäänisyytemme ja pihamme sotkuisuuden vuoksi ole olleet unelmanaapureita, mutta vastapainoksi olemme huolehtineet myös hänen tontistaan osittain. On leikattu nurmikkoa, korjailtu sipulipenkkiä myrskyjen jäljiltä, korjailtu pihatietä, tehty murkkutorjuntoja ja tilattu metsästäjiä kun on huomattua supikoirien ja mäyrien villiintyneen taas tontilla. Olemme toimineet vahtikoirina ja varjeltu tilaa, kuin ikään silmälläpitäen että jonakin päivänä se voisi olla omamme.
Sitten se hetki koitti. Pappa sanoi olevansa väsynyt ja kertoi meillä olevan etuosto-oikeus tilaan niin halutessamme.
Kahden päivän päästä pihaan astui kiinteistövälittäjä. Mieheni juoksi pihalle ja lyöttäytyi katselmuskierrokselle hokien meidän ostavan tilat. Jäimme levottomina odottamaan hinta-arviota, jota ei koskaan tullut. Reilu viikon kuluttua soitettuamme papalle kuulimme välittäjällä olevan jo ostajia tilalle. HÄNEN lisäkseen.
Syntyi sanaton paniikki ja myö yritettiin saada välittäjää kiinni, mutta eihän se mokoma vastannut.. Mie laitoin tekstaria, mutta vastausta ei kuulunut. Laitoin sähköpostia jossa muistutin ystävällisesti etuosto-oikeudestamme jonka meinaisimme käyttää. Ei vastausta.
Mie täytin paniikissa lainahakemukset joka jumalan pankkiin ja valvoin yön itkien jokaista rahallista virhettämme joita olemme mökeltäneet kuluneen 8n vuoden aikana monta.
Seuraavana aamuna soitin kiinteistövälittäjä-isälleni ja itkin lisää. Isäni sai välittäjän kiinni, joka totesi meillä olleen kyllä tarvittava aika järjestää asioita. Hänen osuutensa oli ollut käyntikortti, jonka yhteystietoihin hän ei kuitenkaan vastannut. Laina olisi ilmeisesti pitänyt hakea ilman tietoa kauppahinnasta, tai mitä se pitää edes  sisällään. Uskomatonta!
Laitoin jälleen s-postia, jossa kerroin odttavani tarvittavia dokumentteja kohteesta pankkineuvottelua varten, ne sitten sainkin.

Ja kuin ihmeen kaupalla, pankkivirkailija joka ei ensin näyttänyt pitävän meistä lainkaan (kaivoin kesken neuvottelun vieläpä tukastani elävän lentävän muurahaisen, joten olin varmaan hehkeä ilmestys. Toisaalta, edellisen hakijan paidassa luki kissankokoisilla kirjaimilla PASKA!, joten ehkä elävät ötökäät jäivät kakkoseksi tässä erikoisessa pukeutumisessa) päätti tuo rempseä nainen yhtäkkiä kuitenkin myöntää lainalupauksen!
Laitoin jälleen välittäjälle s-postia, jossa kerroin kauppojen syntyvän pikapuoliin, ja vastaukseksi tuli tyylikäs "onnex olkoon".  Siis X:llä, kuten mie rustasin kaikki kolmentoista vanhana:D

No, joten pääsemme kuin pääsemmekin kohta kaupat tekemään, ja sitten aloittamaan mittavan remontin.  Nyt, köyhimmillämme ja väsyneimillämme:) Mutta onnellisina, pirun onnellisina.

Sitten jotain muuta. Olen jo puolen vuoden ajan ylläpitänyt itselläni eräänlaista Skunk Projektia, jossa oli tarkoitus saada haettua lemmikkiskunkki Briteistä Suomeen. Tästä miun pitää tehdä kokonaan oma juttunsa, mutta pähkinänkuoressa voin kertoa viettäneeni tietokoneen ääressä tietoja etsien vähintään sen satakunta tuntia. Olen asioinut Suomen ympäristokeskuksen kanssa, EVIRAn ja Suomen riistakeskuksen kanssa. Olen selvitellyt lupia ja yksityiskohtia vaatimuksista. Suomen laki kun ei skunkkien kohdalla oikein ole yksiselitteinen. Se on joko laillinen tai laitoin, riippuen keltä kysyy. Toiset vaativat tarkat dokumentoinnit omistuksista ja tuonneista, kun taas toisaalta skunkki ei olisi vaatinut edes rokotuksia.
Kaikki oli edennyt todella pitkälle. Miulla oli lupapaperit vetämässä ja skunkki valittuna ja valmiina Briteissä. Kuljetukset olivat yksityiskohtia lukuunottamatta tiedossa. Kaikki oli valmiina, kunnes sitten eilen sain Riistakeskukselta kieltävän päätöksen. Päätös perusteltiin mielestäni mielivaltaisesti oletuksiin että yrittäisin salaa kuitenkin poistattaa hajurauhaset, joiden poistaminen mukavuussyistä on kielletty sekä Suomessa että Briteissä. Tämän lisäksi riskinä oli raivotauti, vaikka puhe oli koko ajan lemmikistä, joka matkustaisi sirutettuna ja rokotettuna. Riistakeskus ei ilmeisesti luota rokotuksiin.  Kolmanneksi, pelättiin skunkin karkaavan ja lisääntyvän hallitsemattomasti.
Näin jo sieluni silmin, miten Suomen kaikki kymmenen skunkkia karkaavat kerralla ja perustavat oman populaation. Ihan heti ei treffeille pääse, sillä lähin skunkki asustaa noin 60km päässä.
Tämän lisäksi päätöstä perusteltiin sillä, että JOS kaikki muutkin hommaavat skunkin, niin stten riski on iso.
Spekulaatiosta  tuohtuneena tuohtui myös Suomen pieni mutta ponnekas skunkkiryhmäkin. Tänään olemme päättäneet perustaa ihan oikea yhdistyksen, jotta harrastajina voisimme tuoda ihmisten tietoisuuteen mitä skunkki oikiasti on lemmikkinä. Miten koko käsitys skunkista on vieras käsite ihmisille ja miten omistajiin suhtaudutaan varauksella.

Kohta olen hukkumassa projekteihini:) Henkilökohtaiseen haluuni panostaa sadalla prosentilla useaan asiaan, vaikka jaksan hädin tuskin ruokaa laittaa.

Mielenkiinnolla odotelle:)

Hiljalleen toipumista

Takana on nyt laskujeni mukaan kutakuinkin reilu 6vkoa tupakoimatonta aikaa. Sortumisia takana tasan yksi. Nikotiinitonta sähkötupakkaa on tullut imeskeltyä pahimpiin sosiaalisiin paineisiin. Yksin ollessa tupakan himo on ollut siedettävää.
Tässä sen taas näkee, miten ihminen on ohjelmoitu tuttuihin toimiin. Kuin Pavlovin koirat konsanaan. Olin sentäs vähän aikaa sitten kahden viikon lomalla, ja koko tuon loman aikana ei tehnyt mieli tupakkaa. Ei edes käynyt mielessäkään! Ei jumankauta vaikka rohkeasti otin yhden siiderinkin kerran ja iltaisin tissuttelin baileyssiä katsoessani vaunun telkkarista Housea. Mut on nähkääs ohjelmoitu siihen, että vapaa-aikaan ei kuulu tupakka. Ei omiin oloihin, ei kotioloihin. Vain työtä helpottamaan ja sosiaalisiin hetkiin.
Koin oloni vähintäänkin siis voittajaksi, kunnes koitti taas se työmaanantai, ja ensimmäisen take away-kahvini jälkeen huuleni alkoi taas napsumaan tupakan puutetta.
Kielen makunystyrät odottivat sitä tupakan makua, huulet tuttua tupakan muotoa, keuhkot sitä epäterveellistä savua, ja koko pääkoppa sitä ensimmäisestä henkäisystä tulevaa  euforiaa.
Siihen tunteeseen  verrattuna joku S-Marketin kahdenkymmenen euron sähkösavuke mukamas-tupakanmakuisine litkuineen on kuin alkoholistille ojentaisi Pirkan holitonta omppusiideriä siinä pehmeäksi muovaantuneessa puolentoista litran muovipullossa. Huono korvike! Pirun huono!
Itse asiassa niin huono, että jätin turvautumatta moiseen, josta syntyisi pahimmillaan vaan vielä suurempi vitutus.

Vaan vihdoin sitten jotain edistystäkin. Avaavaa lääkettä en ole käyttänyt, kortisoniakaan en enää. Yska on hillitympää, vaikkei sekään kokonaan ole poistunut. Väsymys on läsnä päivittäin, mutta toimintakuntoisena olen pysynyt. Töissä teen edelleen lähestulkoon päivästä toiseen historiallisia asiakaskäyntimääriä. Väsymys ryöpsähtää näkyville vasta kotimatkalla ja kotona on turvauduttu jo tovin aikaa roiskeläppäpitsoihin ja muihin valmissapuskoihin, koska olen ollut liian väsynyt edes yrittämään saamaan aikaan mitään syömäkelpoista. Yhtäkään illan leffaan en ole nähnyt. Viisi ensimmäistä lomapäivääkin ensimmäisestä kahden viikon jaksosta käytin nukkumiseen.

Olen tehnyt itselleni palkitsemisjärjestelmän erinäisiin arkisten askareitten läpikäymiseen. Se, että saan siivottua talon kuten aina ennenkin, pestyä kolmet koneelliset pyykkiä, tai mitä hyvänsä, olen ansainnut herkkua. Koska keväällä onnistuin jo saamaan itseni irti sokeriherkuista suurimmaksi osaksi, on palkitsemisistani koitunut toisinaan ihan fyysisesti paha olo, kun pienempään sokerimäärään tottunut keho yhtäkkiä huitaseekin jonkun berliinimunkin nassuunsa. Ainoa ero, mitä aiempaan uuteen sokeritottumukseen ja nyt tupakoimattoman tilan sokeritottumukseen tulee, on yllättävä suklaanhimo. Se on herännyt pitkästäpitkästäpitkästä aikaa taas eloon. Ja pahimpien tupakanhimojen hetkillä tekisikin suunnattomasti mieli sitten suklaapatukkaa korvaamaan sitä mielipahaa. Ja pakko myöntää, että sitä olen itselleni myös hakenut sitten, vaikka näin kovin paljon vaivaa vieroittaakseni itseäni siitä kohtuuttomasta sokerimäärästä joka hallitsi iltojani ja kerääntyi lanteille nautittuina herkkuina.
Nythän on niin, että paino on jatkanut laskuaan, ja vaikka hauskaa onkin se, ettei farkut enää purista tai kiristä, niin ei niiden silti tarttisi alkaa roikkumaan... Tavoitteiden ohi on menty, eikä pidemmälle todellakaan tarvitsisi enää mennä.

Tasapainoilu terveellisen elämän kanssa ei olekkaan niin helppoa. Nyt siis olen tupakoimaton, normaalisti alkoholinkäyttöni on likipitäen olematonta ja nukkumaankin olen mennyt varhain. Paino laskee terveellisellä ruokavaliolla, joten olen nyt nostanut kalorimääriä herkuilla vaikka niistä tulee öklö olo. Mutta pelkästään ruokamäärän lisääminen ei nyt kyllä tunnu auttavan, sillä kroppa kuluttaa taas ihan eri tavalla energiaa kuin kotiäitinä ollessa. Liikunnan halu on ollut valtava, mutta pelko akillesjänteiden katkeamisista sen keuhkolääkkeen vuoksi vielä suurempi. Viimeiset 6vkoa siis jätin välistä kaikki varsinaiset liikunnat ja tyydyin ihan arjen omaan liikkumiseen. Mutta vaikka kirppiskierroksillakin yhdistyy huvi ja hyöty kävelymäärältään, niin ei se onnistunut täyttämään sitä tyhjää tilaa mikä tuli vastikään omat lajinsa löytäneelle ja liikunnan riemun keksineelle ihmiselle.
Aiemmin tällä viikolla siis otin riskin, ja menin tankotanssiin. Siitäkin huolimatta, että oikea jalan akillesjänne tuntui pirun aralta, ja oli siis tuntunut siitä saakka kun viikkoa aiemmin olin sängyssä ojentanut jalkaani. Joko se troppi oli piruvie ihan oikiasti todella jymäkkää nuille jänteille, tai sitten tässä on jotain psykologista. Mutta siis, mietin pitkään sidonko nilkat joillain tukisiteillä varuiksi, mutta jätin sen sitten kuitenkin tekemättä.

Edelleen, siis ihan edelleen olen varmistunut siitä, että ellen tuossa tankotanssissa itseäni onnistu jotenkin pahoin telomaan, niin se on kyllä toinen lajeistani:) Se, ja pilates. Se on koukuttavaa, kaikesta siitä kipumäärästä huolimatta ja kaikista niistä mustelmista huolimatta.
Hulluahan siinä on se, että se tanko sattuu oikiasti ja aivan saatanasti. Se repii nahkaa, se polttaa, ja sattuu siis aivan tolkuttomasti. Ja kaikesta siitä kipumäärästä per osumakohta, syntyy silti vain yksi herneen kokoinen mustelma. Jos sitäkään. Paikka paikoin ilmestyvät kämmeneen kokoiset sinelmät saavat sitä vastoin miettimään että kuinka paljon on mennyt liikkeessä pieleen, että sellaiset verenpurkaumat on ihon alaisesti onnistunut saamaan?
Mutta se palkinto onnistuneista liikkeistä, se on huikea:)
Olen kehityskelpoinen kuulema. Vähäiseltä kokemukseltaa nopeasti oppiva. Josko viimeksi vielä joutseneni muistutti kuolemaa tekevää harakkaa, niin kyllä se nyt jo oli joutsen. Tosin kituva sellainen, mutta hell yes! Se oli joutsen!!
Kiitos tilaamani grippiavun, sain myös hikoilevat käteni kuriin, ja tipahdin tangolta vain kerran. Reväytin ehkä puolikkaan perseeni myös pyrkiessäni tangolle pää alaspäin, mutta kolmannella yrittämällä pääsin lopulta siihenkin.

Sotavammani verrattaen edelliskertaan olivat liki olemattomat, jos ensikerrasta polveutui jo pitkälle yli toistakymmentä mustelmaa pelkästään oikeaan jalkaan, ja tällä kertaa ympäri kehoa ilmaantui vain muutama yksittäinen ja suurin oikean jalan polvitaipeeseen. Se on kyllä edelleen pirun kipeä vielä neljänkin vuorokauden jäljiltä..
Mutta ensiviikolla uusiksi:)  Älkööt mitkään akillesjänteet tai muutkaan vaivat viekö multa tätä liikkumisen iloa!

Sotavammat ensikerralta

Sotavammat nyt toiselta kerralta

Tupakoitsijan taivas

Tupakoitsijan taivas saattaa olla ihan kirjaimellisesti taivas. Tai helvetti, miten kukakin sen tahtoo määritellä. Tupakoitsija taivas on myös loputön määrä savukkeita ja pannutolkulla vahvaa kahvia. Tai energiajuomaa, kaljaa, viskiä. You just name it.

Itse olen nyt ollut 3vkoa polttamatta sortuen vain yhteen tupakkaan reilu viikko sitten. Olen joutunut opettelemaan juomaan kahvia ilman tupakkaa. Olen joutunut opettelemaan pitämään lounastaukoja ilman ruokatupakkaa. Olen piru vie jopa juonut siideriä ilman tupakkaa!
Elämäni on kaaosta.

Ennen rytmitin työpäiväni tupakoiden mukaan. Aloitin jokaisen työkokonaisuuden tupakalla. Päätin sen myös tupakkaan. Aloitin lounaan tupakalla. Ja kahvitauon. Ja jokainen myös päätettiin tupakkaan. Rapputarkeissa tietty väli kerroksia tehtiin tupakkataukojen välissä. Sillä haettiin hengähdystaukoa, ja sillä kirjaimellisesti saatin päivän juoksuihin sydänrytmiä tasapainottava ja rauhoittava tauonpoikanen.
Nyt olen vain juossut. Koska pysähtyessä alkaa tekemään mieli tupakkaa, en siis pysähdy. Koska ruoan yhteydessä rupesi tekemään mieli tupakkaa, välttelin lounaita. Koska ennen pidin itseni hereillä tupakalla ja kahvilla, nyt vain kittaan kahvia joka sekin saa aikaan tupakanhimon, ja sitten juoksen kahta kauheammin, jotta saisin sen pois mielestä.

Mietin miltä tupakka tuntui sormien välissä, miltä se tuntui huulen syrjässä. Miltä se maistui, ja miten sen henkeen vetäminen oli rentouttavaa. Miten se oli aina oikean mittainen piristysruiske. Mietin miten se sytytettiin, ja kuinka se sammutettiin. Mietin myös miten ennen vihasin tupakan hajua (piti aina pistää itsekkin tupakaksi jos vieressä poltettiin, sillä tämän jälkeen sitä hajua ei itse enää haistanut) mutta nykyisin se on huumaannuttava.
Haaveilen tupakasta monen monituista kertaa päivän aikana, mikä on hullua, koska ei tämä ole ensimmäinen kerta kun olen näin pitkään polttamatta. Erona tässä vain on se, että ennen pidin taukoa ilman aikomustakaan lopettaa. Nyt ei ollut vaihtoehtoa

Mietin saanko kahvitauoistani enää koskaan irti sitä samaa nautintoa kuin aiemmin. Ja voinko koskaan enää mennä viihteelle? Olisiko aivan karmeaa kerran vuodessa polttaa yhden baari-illan ajan? Soisinko itselleni sen nautinnon, vai karkaisiko mopo heti käsistä?
Toisaalta, kun vaan mietinkin keuhkojeni tilaa, en uskalla edes miettiä viihteistä iltaa.
Kortisonista on nyt tauko, muut lääkkeet on syöty jo loppuun. Veriarvot saatiin normaaliksi, mutta olo on edelleen huono. Vointi on uupunut kaiken aikaa, hereillä pysyttely haastavaa. Kaiken lisäksi nyt on jälleen kuudetta päivää jylläävä tauti päällä, joka vie äänen, käheyttää kurkun ja tekee olon todella veteläksi. Ja paino tippuu.

Alan epäillä, että tässä on nyt jotain muutakin vialla, enkä osaa olla pelkäämättä, etteikö se varjostuma voisi olla muutakin kuin vain varjostuma...

Ja silloin aika pysähtyi hetkeksi...

Kärsittyäni 4kk ajan jatkuvasta sairastelusta ja yskästä, räkiksestä, kuumeilusta, you just name it, menin sitten kahden yskän vuoksi valvotun ja oksennetun yön päätteeksi työterveyslääkärille Mehiläiseen. Lääkäri, jonka ennen olen tuntenut lupsakkana vanhana herrana, tuohtui silti silminnähden. Mun keuhkohistoriallani (3 keuhkokuumetta, kymmenkunta keuhkoputkentulehdusta, 14v tupakointia) saavutetaan parannettavasta keuhkosyövästä parantumaton ihan vain muutamassa kuukaudessa. Niin, ja siis että oisin ylipäätänsä onnekas, jos saisin vain syövän... Keuhkoauhtauma onkin kuulema vielä tukalampi. Hidasta tukehtumista päivästä toiseen.

Tunsin oloni hölmöksi. Ehkä neljän kuukauden mittainen henkeähaukkominen ei ollutkaan "pitkiintynyttä yskää". Ehkä olisi pitänyt mennä jo aikoja sitten mennä yksityiselle, eikä käydä hakemassa vauhtia mäntsälän tk:sta, josta kirjoitettiin ab-kuuri "nielutulehdukseen", vaikka neljään kertaan sanoin vian löytyvän varmasti taas keuhkoista. Ehkä olisi pitänyt hakeutua hoitoon jo aiemmin. Ja ehkä olisi pitänyt ylipäätänsä olla polttamatta.

"Ootko edes harkinnut tupakoimisen lopettamista?"
*hiljaisuus* "olen mä tänään ollut polttamatta..."
"Niin. Kellohan vasta on kymmenen aamulla. Mutta alkuhan sekin on."

Miut talutettiin samointein keuhkokuviin ja sitä kautta labraan. Tuloksia odotellessa hain kahvia ja mietin, että kumpi olisi pahempi vaihtoehto lapsille. Se, että esikoinen särkisi sydämensä totaalisesti menettäessään äitinsä, vaiko se, ettei nuorin lapseni edes muistaisi äitiään?
Itku tuli kurkkuun ihan väkipakolla. Entä mieheni? Se hajoaisi totaalisesti, ja musta tulisi hänen tukijansa, vaikka sairastuttuani mie tarttisin nimenomaan parantumiseen uskovia ja tukevia ihmisiä ympärilleni. Näkisin oman heikkouteni hänen silmistään.

Mietin, olisiko tämä se hetki jonka tulisin muistamaan ikuisesti.
Olin Torremolinoksessa irkkubaarissa kun Anna Nicole Smith kuoli. Olin koirani kanssa lenkillä kun suomi voitti jääkiekon mm-kultaa vuonna 95. Mutustin kuivaa aamupalaleipää WTC:n iskujen aikaan ja poltin ketjussa sinistä tupakkaa parvekkeellani helvetin jäätyessä ja Lordin voittaessa euroviisut.
Mietin, oliko typerää hakea Shelliltä kahvia ja suklaapatukkaa vain pari minuuttia ennen mahdollista syöpätuomiotani? Kahvini jäisi taatusti juomatta ja suklaa sulaisi taskuun. Musta ei olisi enää sen uutisen jälkeen niitä pesemään, mutta ketä mie voisin pyytää sen tekemään?
"Kuolen syöpään, mutta viitsisitko pestä mun duunivaatteet, koska niissä on suklaata enkä itse jaksa sitä tehdä, ja ne pitäisi kuitenkin olla taas maanantaina päällä?"

Lopulta tulokset tulivat. Valkosolut koholla ja vasemmassa keuhkossa varjostuma. Todennäköisesti arputumaa kaikista niistä keuhkokuumeista mitkä olen läpikäynyt, mutta koskaanhan ei voi tietää. Sain siis tehoantibiootit, kortisoni-inhalaattorin, avaavan lääkkeen, kodesanin ja jokapaikan pipilääkettäni; burana 800mg.  Ja ehdottoman käskyn lopettaa tupakointi.

Kotia päästyäni oli tunnelma oli järkyttynyt. Tajusin vasta iltaa kohden kuinka väsynyt ja kipeä olin. Miten kropan jokinen lihas oli jo nuutunut. Koko yö meni vuoroin torkkuessa, vuoroin valvoessa. Maailma keikkui silmissä, jäsenet tuntui hassuilta. Veikkaan sen johtuneen kodesanista.
Seuraavana päivänä juhlittiin esikoisen 5v-synttäreitä. Mie leivoin ja emännöin. Ja jouduin kolmasti menemään sänkyyn ottamaan päikkärit vieraiden läsnäollessa. Hävetti, mutta jalkeilla olo väsytti ennenkuulumattoman paljon. Ääni oli mennyt.

Mun elämäntaparemonttini oli selvästikkin keskittynyt vääriin argumentteihin. Raskauskilot oli karistettu jo aikapäivää sitten, töiden alettua oli paino tipahtanut jo lähtöpainon allekin. Kaapit olivat täynnä herkkuja mitä ei tehnyt mieli syödä, koska olin onnistunut vähentämään niin paljon sokerinkäyttöä. Liikunta meni osittain jäihin lääkärin määräyksestä.
Antibioottini sivuvikutuksissa mainittiin akillesjänteen repeämiset, mielenterveys-ongelmat ja itsemurha-yritykset. Kaikesta päätellen en siis tulisi olemaan kovinkaan iloista seuraa lähiaikoina. Joskin ensin ehdin nauraa katketakseni syy-yhteyttä keuhkolääkkeiden ja akillesjänteen välillä, kunnes äitini muistutti isäukkoni toissavuotisesta onnettomuudesta. Hällä katkesi akillesjänne palloa potkaistessaan, vain viikkoja kyseisen lääkityksen jälkeen.
No shit...
Miten käy mun tankotanssiharrastukseni?? Entä pilates?  Voi perse...   Sain kehoituksen askeltaa rappusetkin varovasti. Uskallanko mie tehä yhtään mitään? Eikös terveyteen kuulu nimenomaan liikkuminen? Ja keuhkojen kuntoutukseen hengästyminen ja hengitysharjoitukset. Juokseminen oli hyvästä, olin siis ainakin jotain osannut tehdä oikein.

Onneksi mulla on syöpävakuutus. On ainakin varaa sitten hoitoihin jos niikseen tulee. Vaikka en tiiä vaikuttaako se raha tuossa tapauksessa hoitojen toimivuuteen yhtään. No, ainakin laskut saadaan maksettua jos töistä tipun.
Vaikka ei sillä. Ei mikään ole syöpää vielä. Ja vaikka olisikin. mulla on maailman parhaat syyt taistella sitä vastaan.

Vajotaan maan alle... TOP 4

Häpeä. Se luonnollinen tunne, joka tekee meistä ihmisistä inhimillisiä. Osaamme häpeä omasta puolestamme, ja välillä vähän toistenkin puolesta.
Silti se on vain jotain niin epämiellyttävää. Häpeän tunne siis.  Oma elämäni tuntuu olevan alusta saakka täynnä häpeän hetkiä, mutta näin extempporeen tulee mieleen muutama sellainen hetki, jolloin todella toivoin voivani vajota maan alle.


1) Tilanteeseen TÄYSIN sopimaton vaatetus.
Niin. Näinhän kävi Bridget Jonesille, joka saapui "naamiaisjuhliin " ainoana pukeutuneena. Playboy-pupuna. Itse muistan kerran ja aivan sattumalta matkalla erotiikkamessuille, että siskollani on cheerleader-esitys lähistöllä. Koska tiesin, ettei kukaan perheestämme päässyt paikan päälle tulemaan, uskaltauduin vesirahameessani ja verkkosukissa, sekä sukkanauhaliiveissäni mennä kannustamaan sisartani. Valitsin fiksuna tyttönä vieläpä paikakseni takarivin, jotta pääsin katsomoon huomaamatta, enkä täten herättäisi sen kummemmin huomiota vaatetuksellani.
Valitettavasti huomaamattomuutta oli ajatellut esityksestä myöskin myöhästyneet isovanhempani sekä setäni, jotka suureksi kauhukseni istuutuivat tutun naaman nähdessään viereeni.

Siinähän sitten, yritäppä selittää isovanhemmillesi hemmetin hyvää syytä, miksi päälläsi on vaatetta suurin piirtein yhtä paljon kuin taskussasi nenäliinaa.
Hädissäni siis sepitin tarinaa käsityömessuista (en siis ihan hirveästi valehdellut...) jossa oli teemana pienet vaatteet. Virkkauksesta ja kutomisesta innostunut mummoni halusi tämän jälkeen itsekkin tulla messuille, ja oli vielä suurempi työ keksiä selitystä miksi se vaan ei nyt käy.



2) Ammattitaito kunniaan
Amiksen rakennuslinjalta aikanaan valmistuneena päädyin töihin pieneen rakennusfirmaan, joka suoritti omakotitalo-alueella autotallin pohjia. Mie siellä uutterana likkana työntelin kärryillä soraa ja paukuttelin sokkelinmuotteja tehdäkseni vaikutuksen asiakkaaseen, jota selvästi epäilytti hentoisen tytön oleskelu rakennustyömaalla.
Eipä mennyt aikaakaan, kun tuo kovasti arvostelusta ääntä pitävä mies otti puheeksi naapuritontilla taloa rakentavat opiskelijat. Taloa oli opiskelijavoimin rakennettu viimeiset 5 vuotta, eikä loppua näkynyt. Kovaan ääneen mollasi ne kaikki ja heitti ilmoille kysymyksen, että millasiakohan duunareita tuostakin koulusta oikein valmistuu??
Naaman punotuksesta päätellen hänen ei jäänytkään sitten odottelemaan vastausta, kun heti perään tuli kysyneeksi, että minkähän koulun MINÄ mahdoin käydä...


3) Maailman nopein lainaneuvottelu
Sellainen meinaa hoituu viidessä minuutissa. Kokemusta on. Olimme mieheni kanssa hakeneet lainaa, jonka tarkoituksena oli yhdistää pienemmät velat ja näin ollen säästää koroissa. Olimme sopineet jo pitkälle matkaa Sampo pankin kanssa muodollisuudet, kunnes viitä vailla allekirjoituksia saimmekin kuulla, että laina evättiin uuden ohjeistuksen mukaan,  jonka perusteella Sampo pankki ei  myönnäkkään  lainoja lainan yhdistämisiä varten.
Fiksuna naisena siis varasin lainaneuvottelun toisesta konttorista ja keksin vaihtaa vain lainan nimeä. Olkoon siis remonttilaina!
Valitettavasti pankit silti näkevät koneelta myös evätyt lainatiedot ja haastattelut, sillä seuraavassa neuvottelussa ensimmäinen huomautus olikin, että "haitte muuteen samaa summaa viime viikolla eri nimikkeellä..."
Mikäs siinä sitten?
Juuuh... Me tästä poistummekin, osaamme kyllä itsestäänkin ulos..


4) Rysän päältä
Näin siis käy, kun tupsahdat kesken työpäivän kotikasvattamoon, jossa kukkaa viljellään enemmänkin kuin omaan käyttöön. Koet ensin paniikinhetkiä tajutessasi, että asukas mahdollisesti tajuaa tehneensä virheen päästäessään miut asuntoonsa, ja palaa takaisin puukon kera. Sydän siis kurkussa, silmä ovireiässä ja kännykkä kouraan kädet vapisten.
soitto, soitto, soitto.... Mutta KELLE??
Ja kun ei äitilleenkään viitsi soittaa, sitä soittaa työnjohdolle ja kysyy sitä, mihinkä itse jo tietää vastauksen; Kyllä, eli pakko soittaa poliisille...
Ja poliisisedät tulevat ja tyhjentävät asunnon. Fiksu tietysti lähtisi itsekkin samoissa jalanjäljissä, mutta vain tyhmä PALAA TAKAISIN!
Niimpä sitten hetki, jolloin asukas palaa asuntonsa ovelle ja tajuaa elinkeinonsa viedyksi ja näkee käräyttäjänkin siinä tuijottamassa edelleen rappukäytävässä... Niin. No.
Taisin tehdä uuden ennätyksen pikajuoksussa ruiskujen, maskien, myrkkyjen ja työvermeiden kera.

Silloin toivoin maan nielleeni miut olemattomiin.

Tangon mahti on valtava!

Niin siinä vain sitten kävi, että tämä tyttö marssi elämänsä ensimmäistä kertaa tankotanssin peruskurssille ja voitti sen!

Noh... Ei nyt sentään... Lähinnä tilannetta kuvastaa tangon mahdin edessä nöyrtyminen:)
Vaikka tiesin, että se on raskas ja vaativa laji, oli pakko myöntää, että eih...! Se on RASKAAMPI ja VAATIVAMPI, kuin mitä olin kuvitellutkaan!
Eli vaikka kuinka unissani olin sulavalinjaisesti vääntäytynyt spagaatteihin ja kiivennyt tankoja pitkin höyhenenkevyenä, en mie onnistunut psyykkauksista huolimatta edes NÄYTTÄMÄÄN sulavalta. Tai höyhenenkevyeltä.

Onneksi meitä oli siellä kourallinen muitakin, jotka muistuttivat lähinnä pyykkinarulla roikkuvia tiskirättejä, että silleenhän ei hävettänyt, vaikka se oma "joutsen" näytti lähinnä kuolemaa tekevältä harakalta. Muutamia onnistumisen hetkiä tuli (luojan kiitos!), kuten se, että aloittelijoista ainoana taivuin lankkuun (joskain kaukana tyylipuhtaasti..) ja sain nostettua itseni pää alaspäin tangolle, mutta myös ainoana sitten mätkähtelin maahan milloin selkä edellä, milloin perse edellä ja milloin polvet ensimmäisenä siten, että jalat olivat epämääräisenä sykkyränä tangon ympärillä.

Olin kuvitellut suuren haasteeni olevan siinä, että kehonhallinta on ruostunut pahoin vuosien varrella. Kun ei erota kättä jalasta, eikä oikeaa vasemmasta, on aika hakoteillä. Mutta yllätyksenä tuli se, että itseasiassa suurin haasteeni onkin tasapainoni. Tai sen heikentyminen tässä aikuisiällä. Tarpeeksi monta kertaa kun yrittää piruettia tangon ympärillä, menee polla sekasin ihan terveeltäkin tytöltä, saati sitten ajoittain huimauksesta ja maan keinumisesta kärsivää. Hetkittäin piti ottaa happea lattialta käsin, ennenkuin kykeni jatkamaan.
Ja ne hikoavat kädet!!  Voi juutas sanon minä! Nyt saisi todenteolla joku keksiä käsidödön, jolla saisi estettyä kämmenien hikoamisen, sillä vaikka kuinka magnesiumia niihin sivelin ja kuivasin, niin kymmenkunta kertaa tuli mätkähdettyä maahan ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että kitka puuttui ja maa läheni liian nopiaan.

Kun sitten kotia raahauduin kuin sankari sodasta konsanaan, vetäydyin samointein suihkun kautta sänkyyn haavojani nuolemaan. Kehoon saatiin kahden ja puolen tunnin aikana lähes toistakymmentä mustelmaa sekä jalkapöydät turvonneiksi pahkoiksi. Koko tämä päivä on mennyt kärvistellessä, kun lihaksista on puhti pois ja on vaikeaa olla istumatta mustelmiensa päälle.
Mutta eipä silti.
Ilmottauduimpa sitten kumminkin syksyn kurssille joka starttaisi elokuussa. Tästä on vain tie ylöspäin, ja tietysti aika ajoin lattialle, mutta jonakin päivänä meinaan vielä taipua "joutseneen" siten, että se myös muistuttaa joutsenta:)

Töihin paluun iloa

Nyt kaksi viikkoa työarkea takana, ja mie olen löytämässä vähitellen taas sisäistä rauhaani. Vähitellen;)

Ensimmäisenä aamuna oli tippa linssissä kun pienen pieni vauvani piti jättää hoitoon ja sain muistutella itseäni siitä, että tätähän mie oon oottanut jo pitkät tovit! Onneksi nuo luopumisen tuskat vauvoissa ja päivähoitoasioissa on kuitenkin ollut kummankin kohdalla vain ensimmäisen aamun mittaisia. Kumpikin kun on osottautunut nopeasti kaikkeen sopeutuviksi ja vierastamattomiksi, niin oloa on helpottanut se, että vauvat on nauraen sinne jääneet ja nauraen sieltä päivän päätteeksi mukaan lähteneet. Ainoa itkevä osapuoli on ollut äiti.

Työ on startannut hyvin, vaikakin tuoreimmassa aluemuutoksessa menetin 2/3 vanhasta rakkaasta alueestani. Mutta nykylaskelmien mukaan alueen koko ja asiakasmäärä on vasta nyt realistinen. Ei ehkä ollut ihme toissasyksyinen loppuunpalaminen kun työt kaatui niskaan epärealistisen asiakasmäärän vuoksi. Olin silit hieman pettynyt siihen, mistä päästä aluetta karsittiin, sillä siinä lähti nimenomaan kaikki "kotiseudut", ja näin ollen kaikista tutuimmat ja mukavimmat huoltokohteet. Mutta ei auta naputtaa. Sille oli kumminkin niin looginen perustelu, ettei siihen vain voi jankata vastaan syillä "koska mä haluan niin.."

Intoa on riittänyt, siitäkin huolimatta, että alku on mennyt sairastellessa (jälleen kerran..) ja näin ollen puolikuntoisena ja buranan voimin. Niin, ja kyllähän se kenttätyö näytti heti omat tutu haasteensa, kun huoltomiehet unohtaa sovitut keikat ja jättää saapumatta, kun ruuhkaa myöhästyttää siut itse asiakkaalta, kun jatkuva myrskysää estää tekemästä tiettyjä keikkoja, tai kun omat anti-midaan voimat näyttävät olemassaolevat voimansa, ja saat huollettua valolaitteet pimeäksi. Siis lopullisesti rikki. Aina ei mee kuin strömssöössä, mutta sekin kuuluu tähän hommaan:)

Taisin löytää lajini:)

Ja se on pilates.

Olisi pitänyt kuunnella sitä työterveyslääkäriä jo 4 vuotta sitten... Mutta onneksi parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mukavaa oli huomata, etten ollut normitunnilla vasta-aloittelijanakaan se huonoin, vaikka sitten taas toooodella kaukana siitä missä vielä aion olla.
Kaikista eniten pidin siitä, että niin pienet ja helpon näköiset liikkeet saivat silti kropan tutisemaan, mutta hiki loisti poissaolollaan.
Hyvästi siis salilla niin tuskallisen tutuksi tulleet punalaikukkaat naamat, hiestä märkä perse ja liimaisena otsalla roikkuva tukka! Mikäli aamutunteja järjestettäisiin, tämmöisen jälkeen mie lähtisin mieluusti vaikkapa töihin! Jalat aavistuksen tutisten ja kyljen ja vatsan seutu hellänä, mutta tarmokkaana hymy huulilla, ja suhteellisen freessinä kokonaisuutena:)

Toinen vielä mieltä innostava uutuus on se tankotanssi, johon mie malttamattoma varasin jo ajan parin viikon päähän, vaikka alkeiskurssillekkin on vielä 3vkoa aikaa. Ehkä kylmiltään tangolle meno ei ole viisasta, mutta ryhmä oli kuulema avoin osaamistasoisuudellaan. Eli ehkä yksi turvallaan makaava nahkamakkara ei kaikkien muiden treeniä sitten kuitenkaan pilaa. Eihän?

Näin untakin siitä:)  Miten olin notkea kuin kissa, vetelin spagaatteja mennen tullen. Ja kevyt kuin höyhen! Hyppäsin tangolle ja löysin itseni katon rajasta. Yhtäkkiä heiluin siellä kuin vieterillä varustetun lipputangon nokassa, ja aloin kärsimään vähän korkeanpaikan kammosta. Mutta sittenkin löysin sisäisen kissani ja liu´uin sulavaakin sulavammin alas, ja jälleen, täyteen spagaattiin.

Hah! Todellisuudessa yritän vasta opetella erottamaan vasemman jalan oikiasta eikä tuo spagaatti varmasti näin vanhemmalla iällä tule onnistumaan, kun ei onnistunut silloin nuorempanakaan vaikka silloille selinmakuulta noustiin.
Mutta eikös se liikunnan ilo ole se tärkein?

Mamma-arjen loppu

Sisareni sanoi sen olevan vapauden loppua, kun mammaloma loppuu ja mie palaan takaisin töihin. Mie sanon sen olevan vapauden alkua.

Ensiviikolla mie olen taas vähintään 8 tuntia päivässä aikuisten parissa, eikä yksikään lapsi roiku sen aikana lahkeessa tai paidanhelmassa. Yhtäkään ei tarvitse sinä aikana läksyttää, maanitella, vaihtaa vaippaa tai asettaa telkkarikieltoja. Ei keitellä puuroha, hyssytellä tai nakella palikkoja.
Ensiviikosta alkaen, se olen taas 8 tuntia päivässä, vain minä ja luteet. Ja torakat. Ja rotat. Ja monet muut.

Mutta hassuahan se on. Että vaikka kuinka olen sanonut, että kotiäitys on paskin duuni ikinä. Se on aliarvostetuin homma maan päällä, ja siinä on käytännössä mahdoton onnistua.  Siivoot, pyykkäät ja laitat ruokaa 25 tuntia vuorokaudessa, ja silti on paskasta, koirat ulvoo, kakarat parkuu eikä kukaan suostu syömään ruokaa. Että ompa kivaa. Mie olen nyt 11kk tehnyt tauotta työtä, jota kukaan ei huomaa, ja josta saan päivittäin kuulla jos jotain on unohtunut tai joku on tehty huonosti. Vaikka vasemmalla kädellä ja juosten kustu on jossain vaiheessa pakostakin työn laatu, kun on valvonut vuoden putkeen. Mutta sitähän ei kukaan muista, koska ainoa joka herää syöttämään vauvaa öisin, on tässäkin tapauksessa äiti.
Kun tällaisen ajanjakson aikana kokee epäonnistumisia päivittäin, ja ymmärtää miten surkea on omassa kotiäitiydessään, alkaa itsetunto väkisinkin rapista. On siis helpottavaa palata tekemään työtä jossa tietää olevansa hyvä. Josta on mahdollisuus saada sanallistakin arvostusta ja kiitosta. Ainakin joskus.

Mutta kaiken sen epäonnistumisen keskellä, tiedän kuitenkin onnistuneeni jossain täydellisesti. Ja se jokin on oma rakas ihmisvanupuikkoni, albiinorinsessamme ja hymytyttömme:)
Kaikessa valkoisuudessaan ja tukattomuudessaankin se on kaunein vauva maan päällä, ja omassa kömpelyydessään eniten riemunkiljahduksia aiheuttava pienillä onnistumisillaan. Ja se hymy, ja nauru joka raikaa suurimman osan päivästä... voih.
En koe olevani valmis laskemaan sitä hoitoon. Vaikka iloitsenkin että normiarki koittaa taas, odotan kauhulla vauvani hoitoon viemistä. Siitäkin huolimatta, että saatiin tuttu ja turvallinen perhepäivähoito. Paras mahdollinen.
Mutta en ole valmis irrottautumaan vielä vauvastani. En vain ole valmis siihen. Että pikkuiseni olisi jo niin iso, että se aloittaisi oman päivärytminsä yhteiskunnan omassa varhaiskasvatuksen ja hoidon parissa? Vastahan mun nököni syntyi!!

Voi itku ja parku. Ikävöin jo nyt.

Elämäntaparemontin puolikas

Tavoite saada oma keho hallintaan, check. Tavoite korjata vuosien varrella tehdyt laiminlyönnit, check. Tavoite saavuttaa henkinen tasapaino, check. Tavoite toipua kaikista kehoa ja mieltä painaneista, check. Tavoite antaa kyytiä raskauksien tuomalle muutoksille, check.
Ylisuuret tavoitteet ja suorituspaineet. Check.

Tarkoitukseni huoltaa purukalusto täysin kuntoon ennen töihin paluuta jäi pienestä kiinni. Eilen oli seitsemäs hammaslääkärikäyntini viiden kuukauden sisään ja nyt olen yhtä viisaudenhammasta köyhempi. Toinen viisari jäi odotuttamaan työviikolle ittensä poistamista. Kunhan siitä viimeisestäkin selviän hengissä, niin lupaan varmasti käyttää itteni hampitohtorilla näytillä vähintään joka toinen vuosi! Oli särkyä tai ei. Nyt, kun lähes jokainen leego on porattu ja paikkailtu, on silti outoa tuntea ajoittain kipua jo paikatuissa hampaissa. Se ei liene normaalia?

Toinen vähästä kiinni jäänyt tavoite oli saavuttaa niin sanottu "nollapaino" ennen paluuta. Raskautta edeltävä paino. Josko ensimmäisestä tiineydestä jäi kymmenen kiloa (joka tosin siihen painoindeksiin olikin ihan toivottua) niin tästä on toistaiseksi jäänyt kiloja kolme. Kilolukema sinänsä ei minnuu hetkauta suuntaan tai toiseen, mutta tuo on ratkaiseva nahkapläskimäärä estämään vanhoihin farkkuihin mahtumisen. Tai ainakaan kaikkiin. Ja mie kun en mielelläni lähde uusimaan koko vaatekertaa. Jolloinka  sen ylimääräisen nahan kuriin saaminen tuntuu ensin luontevimmalta tavalta lähtä purkamaan tätä brobleemaa.
Joten mitä tekee tylsistynyt kotiäiti, joka ei todellakaan halua luopua syömisestä tai herkuttelusta? No ilmottautuu kursseille tietysti! Kun kotitreeneistä loppui mielikuvitus ja kehtaaminen, niin apua lähdetään hakemaan kehonhallintaa ja syviä lihaksia paikantavilta kursseiltä. Viime sunnuntaina kävin siis pilateksen peruskurssin, jonka tehokkuuden pääsin toteamaan koko kropan tutinalla. Ensikuussa tämä mamma lähtee vaivihkaa ja lapsilta salaa sitten tankotanssin peruskurssille etsimään sisäistä gaselliaan joka raskauden tuomien kehonhallinnan hukkumisen jalkoihin itsensä rusennutti.
Josko vielä toistaiseksi olen notkea kuin rautatanko eikä oikea jalka tiedä mitä vasen tekee, niin tavoite on kesällä askeltaa jo paljon keveämmin ja muistuttaa jotain muutakin kuin traktorin alle jäänyttä supikoiraa.

Ja mitä tulee siihen omaan henkiseen tasapainoon... No, siihenkin on vähän vielä matkaa:) Olen vakavasti harkinnut tyyneysrukouksen tatuoimista itseeni, sillä se tuppaa unohtumaan aina silloin kun sitä eniten tarvitsisi.
Siis Jumala suokoon minulle tyyneyttä ja jotain... ja... jotain minkä voin kohdata. Vai kuinka se meni..? Perkele.

Jumala suokoon minulle tyyneyttä

kohdata asiat joita en voi muuttaa,

rohkeutta muuttaa mitkä voin

ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Facebookin Nettikirppikset TOP 4

Sen piti olla maailman helpoin asia. Laittaa Faceen kuva omista kengistä, lapselle pieneksi jääneestä haalarista ja heräteostos-bikineistä joita ei koskaan tullutkaan pidettyä. Ja nehän menisi hetkessä kaupaksi kun tuote on hyvä ja hintakin kohtuullinen.

Kuinka väärässä olinkaan... Tässä muutama huomio tuosta naamakirjan ihanista kirpputoreista;

1) Kun maailman helpoimmasta asiasta tehdään se vaikein...

Niin. Simppelistihhän sie vaan laittaisit sinne ilmoituksen 36-koon paidasta sekä kuvan siitä. Sitten joku ostaisi sen.  No, todellisuudessa ilmoitukseesi ilmestyykin aika piakkoin joku Piia joka laittaa sen alustavaan varaukseen. Perään ilmestyy Katja, Tiina, Sini ja Irmeli huutamaan jonoa. Sitten alkaa se tahkoaminen, onko paidassa viisi vai kuusi nappia?  Laske kuvasta. Siis viisi. Saako kuvaa päälle puettuna? No, lisätäämpä sellainenkin. Sopisiko tuo mun farkkujen kanssa? Helvetistäkös mie tiedän sun farkuista... Pitää kysyä siskolta näyttäskö toi hyvältä mun päällä!
Vuorokauden kuluttua kyselet että jokos päätös on tehty.   No jooh, olikin väärän värinen... Vapautan! Seuraavaksi siis huudellaan Katjaa joka oli jonossa toisena, joka olikin jo löytänyt paremman paidan itselleen. Siis seuraavaksi Tiina, joka ei vastaa kolmeen päivään. Kolmanneksi huudellaan Siniä, joka kysyy onko paita oikeasti lumenvalkoinen vaiko norsunluun valkoinen. Öh...?
Sini miettii ja pohtii kaksi päivää. Sitten huomaakin olevansa taloudellisessa konkurssissa eikä voikkaan ostaa. Irmeli jättää ostamatta koska ei tajunnut ettei koko 36 menekkään 42-koon naiselle päälle.

2) Ilmoituksiin huutelijat

Näillä ihmisillä ei ole aiettakaan ostaa tuotettasi. He ovat vain kommentoimassa sitä, hintaa sekä omaa ulkonäköäsi. "Ompa ruma laukku. En kyllä maksaisi tosta vitostakaan! Ei varmasti ole sun vaattees, ethän sä ees mahu tohon! Onko sun vai pöllitty? Tarjoustalosta saa halvemmalla. Mulla on myytävänä parempi. Miten sä voit pyytää tosta kahtakymppiä kun mä just myin uudemmat ja hienommat vaan kolmellakympillä?? Oot muuten läski."
Hieroppa siinä sitten kauppoja. Ei muuten tuu mitään..

3) I lost my brains!-ostajat

Yksi perui kaupat koska tuotteen nouto olisikin tapahtunut Järvenpäässä, eli liian kaukana. Hassua siis, että ostaja, joka siis itsekkin asui Järvenpäässä, asioi silti Järvenpään omalla kirpputorilla.
Yhdelle kahden euron postarit olivat liikaa, kun olisi pitänyt saada ilmaiseksi. Kaksi perui kaupat, koska "myydään musta bikinisetti" ei ollutkaan väriltään sininen. Yksi olisi halunnut mun käyttävän kymmenen litraa bensaa matkoihin, jossa pesupulveripaketti olisi vaihtunut kahvipakettiin, toinen oletti, että asun kohtaamispaikalla, eli kioskilla. Näin ollen hänen ei tarvitse ilmoittaa milloin on sinne menossa, vaan olettaa että ilmestyn paikalle samointein kun hän vain ilmoittaa odottavansa jo siellä.

4) Ohareitten tekijät

Kävi niin tai näin. Löydät itsesi aina sieltä pirun kioskilta turvakenkiesi, pyykkipulvereiden tai mekkojen kanssa. Yksin.
Ostaja ei ole muistanut tai viitsinyt, halunnut tai jotain... Parhaassa tapauksessa näit hänen kuitenkin ajavan vastaan.


Ei liene ihme, että suosin jatkossakin tuotteiden nakkaamista säkissä Fidan keräyslaatikoihin. Turha suhailu paikasta toiseen sekä siihen kulutettu aika ja vaiva ei todellakaan kattaannu  sillä kolmella eurolla jonka saat paidasta myytyäsi sen.

Äitiyden iloja osa 7, kun mamma poseeraa alasti...

Vain lapsi osaa puheillaan saada aikuiset häpeämään niin, kuin miten nyt hävetäänkään. Yhtälailla kiusallisia hetkiä aiheuttaa puhetta, joilla on todellisuusperää tai sitten ei lainkaan..

Yksi tällainen hetki tuli vastaan vanhemmillani, jossa koiranpennun pissapaperista pilkisti esiin "Aatami etsii Eevaa"-sarjan yksi alaston naisosallistuja.  Esikoiseni räväytti silmät auki ja kajautti ilmoille pysäyttävän huudon; "Äiti, sä oot lehdessä! Miks sulla ei oo vaatteita ollenkaan päällä??"

Ja mie yritin niin vaivihkaa kuin mahdollista, kiirehtiä katsomaan paperia. Vaikka siis tiesin, että vaikka sinne nyt joku vuosien takainen iänikuinen promokuva olisikin eksynyt, niin kaikissa niissä esiinnyn kuitenkin vaatteet päällä. Aina.

"

Kiistanalainen kuva...

-"No mutta eihän äiti oo lehdessä..."

-"Oo-ot! Ja ihan alasti!"

Ei mennyt sekunttiakaan kun vanhempanikin olivat kerääntyneet tuota pissa-alustaa tuijottamaan säikähtäneenä. Isäni eritoten pumppua pidätellen varmaan mietti että taas se perkele on keksinyt jotain...!

-"En toi oo minä, ei äiti oo lehessä!"

-"Ootpa, kato, tolla on sun tatuointikin."   Näin nelivuotias pikkuvanha pätijä sulki keskustelunsa voitokkaana, ja isäni haukkoi kahta kauheammin happea.

-"Onko sulla TUOLLAKIN tatuointi??"

Siinäpä oli vaikea lähteä kieltämäänkään,
Mutta se lehdessä ollut alaston nainen. Se en kuitenkaan ollut minä. Sillä vain oli mun tatuointini.
Toivottavasti tämä tarina ei jatka omaa elämäänsä tarhassa, jossa äiti saa uuden ammatin itselleen.
Alastonmallin.

Kasvukipuja

Vain hetken verran sylini on riittävä 
suojaamaan sinua joka kulmasta,
tarjoamaan lämpöä
päästä varpaisiin

ja korvannipukoihin.

Vain hetken kämmeneni piilottaa
pienen kätesi,
kannattaa pellavapääsi

pitää sinut rinnallani.

Hetken olen sinulle koko maailmasi
kunnes se vie sinut askel askeleelta
ja tutustuttaa sinut muihin,

jonka jälkeen olen vain pelkkä äiti
perheenjäsentesi joukossa.


Olen itsekäs
pelokas
ja täysin valmistautumaton tähän.

En ole valmis luopumaan pienuudestasi
en riippuvuudestasi minuun,

enkä missään nimessä huomaamaan sitä tosiasiaa

että kohta koittaa hetki
jolloin minä olen sinusta riippuvaisempi
kuin sinä minusta.

Lupaathan olla kasvamatta?
Olla konttaamatta, ryömimättä,
puhumatta ja kävelemättä

vielä pitkään aikaan.

Pysy vauvana vielä vuosi
tai kaksi

ainakin tämän hetken,
että äitisi saa tilaisuuden kasvaa.

Hells kitchen

Sitä tämä on. Ihana keittiö jonka aikoinaan rakensin mukavan olotilan ja seurustelun tyyssijaksi. Eräänlaiseksi toiseksi olohuoneeksi. Suunnittelin mie tämän myös mahdollisimman käytännölliseksi ottaen huomioon tiskien hoitoa, ruoanlaittoa uunilla sekä mikron ja paahtimenkin turvin. Jokaisella olisi oma pisteensä, eikä tungosta pitäisi syntyä vaikka samaan aikaan keittiössä häärisikin lämpimän ruoan laittaja ja salaatinväkertäjä.
Välitilalaatoituksenkin korvatessa helposti pestävällä pleksillä ja miellyttävät sävyt valitessani päätin että nyt opettelen kotikokiksi. Sellaiseksi, jonka luomuksista tulee kylläiseksi niin raavas mies kuin pienet nirsot kersatkin. Ja sitten pullantuoksuisena hippitukka-äitinä nauttisin osaamistani ja uuden innostuksen löytymistä.

Kuinka väärässä olinkaan...


Edellisen ukon kieltäytyessä ehdottomasti koskemasta koitoksiini, opin suorastaan vihaamaan ruoanlaittoa. Se oli epämiellyttävin ja epäkiitollisin homma koskaan ikinä!
Kun sitten aikanaan laitoin miehen vaihtoon, löysin itseni kirjaimellisesti tilanteesta, jossa neljä nälkäänsä kiljuvaa lasta odotti ruokaa isossa kuuden hengen ruokapöydässä. Ei auttanut kuin tehdä sitä ainoaa jonka osasin; makaroonimössöä.

Tästä hetkestä on reilu kuusi vuotta, ja edelleen huomaan palaavani siihen samaiseen epätoivoon, jossa totean itseni kykenemättömäksi tehdä mitään syötäväksi kelpaavaa, ja turvaudun taas siihen ainoaan takuuvarmaan makaroonimössöön.

Olen kärsimätön opettelija tässä hommassa. En jaksa hifistellä, ruoan pitäisi olla valmista syötäväksi puolessa tunnissa, ja sen pitäisi pystyä osaamaan ulkoa ilman reseptejä. Sen pitäisi olla edullinen, maukas ja terveellinen.  Tai ainakin melkein terveellinen. Ennen kaikkea, sen pitäisi sisältää muutakin kuin makaroonia ja jauhelihaa.
Aina tasasin väliajoin siis kaivan jostain simppelin reseptin ja kokeilen jotakin uutta. Munanuudelit kookosmaitokanakastikkeessa paljastui järkyttäväksi jopa itselleni, Riisi sweet & sour-kastikkeella hiveli kyllä miun makuhermojani, mutta esikko söi sen itkien vasta kolmen vartin käskyttämisen jälkeen, ja tämän jälkeen perheen muut aikuiset toivat puoli räävityn lautasensa vaivihkaa tiskialtaalle ja ruoka päätyi koirille.
Amerikanpataa ei syönyt kukaan koska siinä oli papuja. Pinaattiletut ei uppoa aikuisille lapsille koska se on vihreää. Puuroa ei syö kukaan vanhemmasta väestä koska se on kai liian terveellistä. Vävy ei syö spaghettia eikä uudelleen lämmitettyä soppaa. Toinen vävy ei syö makaroonia vaan pelkästään rakettispaghettia. Toiselle "teineistä" ei kelpaa suklaakakku, koska siinä on maitoa.

Mutta kun ei edes ole!  Se on täysin maidoton kakku.

Mokkapalat on vääriä, muffinsit liian kuivia. Juustokakku on "aina sitä samaa", mitään omenaista ja marenkista ei suostuta edes maistamaan. Eikä mitään, missä on appelsiinia taikka muitakaan sitrushedelmiä. Tai kanelia. Tai rusinaa.
Marjapiirakka jää aina syömättä vaikka se on mielestäni liki taivaallista. Simpukkapasta on tylsää, vihanneswokit on hyi, ja vaikka lisäisin kuinka lihaa, se pysyy silti syömäkelvottomana. Perunat on aina vääriä, kastike liian paakkuista.

Kun pienen hetken sisään lyön jo toisen padallisen taikka kattilallisen ruokaa rotille, masennun. Päätän etten tee koskaan enää ruokaa.
Sitten perhe syö kolme seuraavaa päivää leipää ja eineksiä.

Lopulta mie palaan masentuneena ja häntä koipien välissä takaisin hellan ääreen ja teen sitä minkä tiedän osaavani; makaroonimössöä, ja vihaan ruoanlaittoa entistä enemmän.

Sairas mieli sairaassa ruumiissa

Viime viikot eivät ole olleet miulle hyviä. Sairastuin vuosisadan räkätautiin heti suomeen kotiuduttuani, jatkoin vitutus maximuksella. Hampaita on räknätty jälleen kunnan toimesta, olen ollut pää turvoksissa puudutuksesta ja kärsinyt viikon migreenistä.
Pikkuneiti on valvottanut puhjenneella hampaalla, räkätaudillaan, korvatulehduksellaan ja puolitoistaviikkoa ollaan yritetty kitkeä siltä silmätuehdusta poies. Esikko vaan tinttaa edelleen neljän vuoden uhmaansa, vai hyppäsikö suoraan viiden uhmaan? Mene ja tiedä.
Rahat on loppu ja hermot myös.

Toissapäivänä kävin nieluviljelyssä sairastuttuani uudestaan, mutta nyt epäilen pöpön edenneen angiinan sijaan jälleen keuhkoihin. Perkele, en ihan oikiasti kohta pysy laskuissa näistä kuumeellisista ja kuumeettomista keuhkokuumeista. Mutta nyt on taas sellainen tunne.

Pakko päästä huomenna lääkäriin.

Vitutus maximus

Tällä hetkellä mieltäni kaivelee toivottavasti piakkoin ohi menevä kohtaus nimeltään vitutus maximus. Se sai alkunsa 2vkoa sitten meidän tullessamme takaisin suomeen, ja se on kytenyt pinnan alla siitä saakka, vaikka kuinka olen yrittänyt käsitellä sitä poies.

Perheen vanhimmat lapset, nyt jo 21 vuotta toimivat lomamme aikana täällä sekä talonvahtina, että lapsenvahteina kahdelle nuorimmalle sisarelleen. Tämän lisäksi ruokittavina oli koirat ja jyrsijät. Se oli iso duuni, sitä en vähättele lainkaan. Ja isosta duunista pitää maksaa, ja mehän maksoimme. 500e. Pidin sitä kohtuullisena summana sekä heille että meille. Jos viidelläsataa sai ressin poies, ja tiesi että kaikki on hyvin kotisuomessa, niin se on sen rahan väärti!
Lähtöä edeltävänä päivänä olin ostanut kaapit täyteen ruokaa. Vauvalle oli vaipat ja vellit ja piltit ja bensaakin oli toisessa autossa. Jätimme silti kortit kotiin. Niitä sai käyttää, koska eihän ollut tarkoitus etä heidän pussistaan menisi sitten lasten mahdolliset ruokakulut tai oma tankki tyhjenisi kuskatessa esikoistani hoitoon. Annoimme myös luvan nostaa tililtä luvatut synttärilahjarahat.

Kun sitten suomen puolella heräsimme arkeen ja avasin nettipankin, sain paskahalvauksen.  Mihin helvettiin meidän tilit on käytetty??
Miinustin pois luvatut synttärilahjarahat ja autonkatsastusmaksut. Miinustin pois kaikki "pakolliset muut kulut", joita niitäkin oli kertynyt liki 400 euroa. Lopputulokseksi jäi silti karmea totuus. Pelkästään kauppoihin ja bensoihin oli kulutettu kahden viikon aikana huikeat 520 euroa!!

Pikainen ynnäys. 520 euroa on yhtä kuin kuukauden vuokra ensimmäisessä asunnossani. Se on yhtä paljon, tai itse asiassa enemmänkin kuin mitä meillä pyöritettiin kahden aikuisen ja 2 lapsen (+2 viikonloppulapsen)  arkea kuukauden ajan, sisältäen kahden työssäkäyvän bensat!! Se on myös yhtä paljon, kuin mitä aikoinaan miulla paloi kuukaudessa rahaa bensaan, silloin kun ajelin noin 5000km kuukaudessa työni puolesta. Se on myös lähestulkoon saman verran, kuin kuukausittaiset kiinteät lapsikulumme on, siis elarit ja hoitomaksut.
Se on... järjettömän paljon rahaa!

Ensin tuli järkytys, sitten raivo. Tytöillä ensin raivo, sitten järkytys kun saivat tulostetut tiliotteet eteensä. Olivat kuulema todellakin yrittäneet elää säästeliäästi. Oli kuulema juustokin jäänyt kauppaan kun oli niin kallis... Joo. Mutta sen sijaan pakkasessa oli Ben&Jerrysiä kahden ison juustopaketin edestä, pöydällä oli yli kymmenen euron maustekakku, kaapit oli täynnä herkkuja ja limupulloja.  Mie oon kihissy pitkin viikkoja nyt, että montakohan valmissalaattipakettiakin meni meidän rahoista, ja se tänäänkin löytynyt uusi leffa, sekin varmaan meni meidän rahoista.

Asiat sovittiin, tytöt oli pahoillaan. Sanottiin ettei takaisin tarvitse tällä kertaa maksaa, mutta nyt loppui meidän osalta muiden elämien rahoittaminen. Tämä on tilanne, joka vain ei tule toistumaan! Kovassa säästökuurissa nyt ollaan, sillä tilien yllättävä tyhjäys tarkoitti tietysti sitä, että laskuja jäi maksamatta, vaikka niihin piti riittää rahat, sekä varsin hyvin loppukuuksi muutoinkin elämiseen. Vaan toisin kävi. Ja vaikka tämä oli kallis oppi sekä meille että heille, niin ajoittain nouseva vitutus ei tahdo ottaa laantuaakseen. Ja sen sai tänään nousemaan nimenomaan se hyllystä löytynyt kelmuissaan vielä oleva leffa.
Joo, olihan se alennuksessa 7 euroa. Mutta perkele! Ei säästeliäästi elämistä ole sitä, että ostetaan kallista jäätelöä vain siksi, että nyt sai 2 pakettia hyvään hintaan, tai että ostetaan leffoja, koska ne on tarjouksessa. Ne on sitä, että ne jätetään ostamatta!  Varsinkin jos pitää ostaa joku kalliimpi ja tarvittava elintarvike, kuten juusto. Silloin jätetään se hiusväri kaupan hyllylle jollei rahat riitä kumpaankin. Aaargh!

Toissailtana toinen näistä vieläpä kovaan ääneen puhui toimeentulotukien hakemisesta. Kun eihän tässä pärjää mitenkään. Kotonaan asuva, vuokraa maksamaton ihminen jolla ei ole muita kuluja kuin puhelinlasku ja koulumatkat. Ei valtio maksa 100 euron puhelinlaskua, koska tuli nyt vaan puhuttua vähän kalliimmin.  Ja että joku voi tosissaan uskoa, että valtio maksaa 600e vuodessa vaateavustusta ihmiselle, jonka vaatekaapit pursuaa vaatteita.  Ei valtio hyväksyne selitystä, että ne ei vaan enää ole niin kivat ne kaikki kengät tai farkut...

Jollei tuota lapsparkaa saa kohta ymmärtämään että hää elää jatkuvasti yli varojensa ja vain LUULEE elävänsä säästeliäästi, niin kohta sen kertoo hälle ulosottomies.
Mutta onko musta sitä kertomaan?
Ei ainakaan tässä mielentilassa missä rakkaudella annetusta opetuksesta tulisi vain kiukkuavaa möykkäämistä.  Pitää rauhoittua. Huuhhhh....

Reissusta kotiin!

Kukkuluuruu taas pitkästä aikaa!

Thaimaan ensikosketus on tullut päätökseensä ja kotiin on palattu. Reissuun mahtui paljon palanutta nahkaa ja mausteista kärvistyneitä mahalaukkuja, ja opin taas muutaman sellaisen asian, jonka voi oppia vain tien päällä. Kuten siis sen, että joissakin paikoissa pärjää englantia paremmin elekielellä, ja hätätapauksessa hiusharjan virkaa hoitaa sujuvasti jopa kertakäyttöhaarukka.

Pidimme majapaikkaa pienellä Lantan saarella, joka osottautuikin varsinaiseksi paratiisisaareksi hiljaisine iltoineen. Päivisin riitti kuhinaa, erityisesti Saladanin keskustassa jossa olimme, mutta puolenyön aikaan vain muutama baari juotti turisteja ja muutoin kadut hiljenivät täysin. Vain kulkukoiria jolkotteli suuntaan jos toiseenkin ja saatteli turisteja hotelleihinsa makupalojen toivossa.

Nautimme uudesta kulttuurista, jossa tietysti räikein eroavaisuus oli suuri ladyboy-osuus. Ilmeisesti jopa 10% maan väestöstä lukeutuu jonkinsortin vähemmistön edustajiin. En oikiasti edes tiedä, voiko tällöin enää puhua "vähemmistöstä", kun miusta tuntui että hotellin
henkilökuntakin oli suurimmaksi osaksi niitä, joista ei tiennyt sanoakko "sir" vaiko "miss".  Osa oli kovin alkuvaiheessa vasta muutostaan, joten he olivat edelleen miehen vartalolla ja möreällä äänellä varustettuja leidejä, joilla oli silti tarkoin valitut hiuskukat sävysävyyn luomivärien ja pitsipaitojen kanssa.  Osa taas paljastui ajan kanssa huomaamatta.  Kuten miehelleni järkytykseksi edellisillan thai-hieronnan antanut nainen, jolla olikin seuraavana päivänä parta jäänyt ajamatta.  Tai kun Phuketin reissullamme eksyttyämme tyttöbaariin nauttimaan silmänruoasta, tajusimme jossain vaiheessa, ettei pöytämme tankotanssija itse asiassa ollutkaan nainen...

Reissuun mahtui niin rentouttavia hetkiä, kuin painajaisiakin. Ensimmäinen tuli vastaan heti ensimmäisenä päivänä miun joutuessa törmäyskurssille meduusan kanssa aamu-uinnilla. Onneksi kyseessä oli joku epäkurantti yksilö, ja palovammoilta vältyttiin.  Vannoin silloin, etten ui enää missään, missä en näe selvästi ympärilleni, mitä vedessä vaanii. Parin päivän kuluttua kelluessani kristallinkirkkaassa vedessä korallien yläpuolella kymmenien moniväristen nemo-kalojen keskellä, huomasin pelkääväni silloinkin. Nehän tulee ihan iholle!!

Okei, eli ei miusta snorklaajaa tule eikä sukeltajaa;) Ei sen puoleen, huomasin tulleeni hetkeen, jota en ikäpäivänä olisi ennen voinut kuvitellakkaan.  Siis koskaan ikinä en olisi voinut kuvitella pelkääväni vakavissani puolen vuoden sisään kaikkea seuraavaa; sotaa, ebolaa ja tsunamia. Koitti meinaan se hetki, kun mies rynnisti herättämään miut päikkäreiltäni naama valkoisena.  Lähistöllä oli ollut maanjäristys.
Sillä samaisella sekunnilla miulla meni vatta sekaisin, ja kyseinen ilta meni hermoillessa vähän väliä vessassa.
Sinä yönä nukuttiin koiran unta vain muutama tunti, hätälaukku pakattuna ja vaatteet valmiina evakuointilähtöä varten. Olin painanut mieleen kaikki hotellimme pelastusrenkaiden sijainnit ja juoksin parvekkeelle mustaa merta tähyilemään jokaisesta äännähdyksestä ja äänettömyydestä.  Rankkaa puuhaa oli. Eritoten kun seuraavana päivänä jatkoimme Phukettiin lautalla.
Kyseinen lautta oli jaettu selvästi A-, B-, ja C-luokan tasoihin.  Liputhan toki oli kaikilla samat ja oikeutti istumaan mihin vain tilaa sattui löytämään. Keskitaso oli selvästi A-luokka, siinä oli baaritarjoilukin ja jokaisen penkkiin oli kiedottu viimeistä huutoa olevat pelastusliivit. Yläkansi ajoi B-luokan tasoa, siellä oli mahtavat maisemat, muttei tarjoilua ja pelastusliivitkin olivat perustasoa.
Myö löydettiin tilaa vain pohjakerroksesta, jossa oli pimeää kuin persiissä ja pelastusliivit vastasivat toimivuudeltaan sitä, kuin sitoisi lakanat vyötärölleen hypätessään mereen.
Kiva.

Vaan eipä mitään. Tsunamia ei tullut, päänahka paloi rakoille, iho hilseilee jälleen niinkuin luteella konsanaan, Finski pysyi ilmassa jälleen kerran (vaikka menomatkalla mies joutuikin istumaan koko 10 tuntia penkillä, jonka istuin oli irti, ja paluumatkalla meille tarjoiltiin punaisia sämpylöitä, jotka myöhemmin kerättiin pois tarkempia tutkimuksia varten...) ja kentällä tuli taas itku kun koti-ikävä ja helpotus kohtasi toisensa. Lapset olivat hyvin syöneet (ja polttaneet meiltä tilit tyhjiksi...), koirat lensivät riemusta ja vain yksi jyrsijä oli päässyt hengestään reissun aikana. Sana "vain" sen vuoksi, että meillä on jälleen kourallinen elämänsä ehtoopuolella kulkevaa rottavanhusta joilla kilometrit on jo täynnä. Näin ollen se, että vain yksi hiirulainen oli ketarat ojossa, oli positiivinen yllätys.  Ei tarvitse heti kotiinpaluussa lähtä suorittamaan joukkohautaamista;)