.png)
When your little prinsess shows by her face, when it is time to poop!tiistai 30. joulukuuta 2014
Vuosi alkaa olla vihdoin ohitse taputeltu.
Olen tuolla omaisten tukiryhmässä keskittynyt harjoittamaan omaa henkistä kasvuani ja kehitystäni. Rakentamaan pala palalta itsestäni ehyttä ja etsimään sisäistä tyyneyttä niihin tilanteisiin, missä meinaa kerta toisensa jälkeen lipsua vanhoihin toimintamalleihin.
On suorastaan hassua, miten ihmiseen rakennettu alkukantaiset toimintaperiaatteet silti hyökkäävät yllättäen aivan pienen pienen ärsykkeen esiinnostattamina esiin. Oma kykyni hillit itseni taitaa olla vielä lapsenkengissä, ja siitä sain esimerkin eilen juurikin vain tovi ennen tukiryhmän kokoontumista. Olin apteekista hakenut lapsille flunssalääkkeitä, kun matkalla autolle huomasin ajoväylällä maahan jäätynetä kolikoita. Jumankauta! Ja rahan tuloahan ei voi estää:D!!
Ja niin rapisi sivistyneen ja hillityn kotiäidin rooli kun nenäsuihkeet ilmassa lentäen hyökkäsin maahan kontalleen raapimaan kynnet verillä kolikoita jäästä. Olin jopa niin toimintani pauloissa, etten tajunnut sen typeryyttä, kunnes meinasin jäädä auton alle raapiessani viimeistä viisisenttistä hiekoituksen alta.
Autossa ensimmäinen tunne oli ylitsepuhaltava häpeä. No olipahan taas sivistynyttä toimintaa! Häpeän jälkeen nousi hillitön naurunpuuska, tajutessani koko tilanteen järjettömyyden. Omalle hillitylle olemukselle ja sisäiselle tyyneydelleni löytyi siis hinta. Euro kaksikymmentä senttiä.
Mietin kovasti sen lahjoittamista vertaistukiryhmän kassalippaaseen, olihan se konkreettinen esimerkki siitä, miten vaiheessa oma kehitykseni vielä on ja miten tarvitsen ryhmää. Mutta...
Vanhat toimintamallit veivät jälleen voiton, ja sulloin pikkuhilut auton keskikonsoliin odottamaan sitä hetkeä, jolloin kahvihammasta alkaa kolottamaan keskellä konkurssia;)
Samaan aiheeseen hieman liipaten, olen lukenut joululahjaksi saamaani kirjaa, Juoppohullun päiväkirjan viidettä osaa. Kaiken sen pieruhuumorin keskeltä kiinnitin silti ensimmäistä kertaa huomiota itse päätarinaan, jossa siis on nimensämukaisesti perheellinen tuurijuoppo. Ja voi sitä juopon häpeän määrää kun korkki on auennut ja viikko hujahtanut lasolia litkiessä, miten kotona on kaiken aikaa odottanut huolissaan oleva puoliso ja pienet lapset, joille kerta toisensa jälkeen keksitään tarinoita isin "työmatkoista". Törttöilyä hyvitellään olemalla hyvä puoliso ja hyvä isä, korvataan menetettyä perheaikaa, paikkaillaan haavoja itsessään ja läheisissä. Seuraavan vaikean elämänvaiheen tullessa vastaan sitä kallistuu kuitenkin vanhoihin toimintamalleihinsa, hukuttautumalla pulloon. Ja miten väärät toimintamallit tarttuvat vähitellen läheisiin ja sairastuttavat heidätkin. Koska vaimo ei voi hallita miehensä juomista, on tällä pakonomainen tarve hallita jotain muuta hänen elämässään. Olkoonkin se sitten perheen autojen pitäminen omissa nimissään tai pihtaaminen sängyssä.
Ollakseen kevyttä lukemista, oli sillä silti yllättävät vaikutukset, itkee tihrustin kolme päivää aina kirjaa lukiessani ja sain varmaan jälleen yhden hullun leiman otsaani lisää:)
Tämä vuosi alkaa tulla päätökseen, ja hyvä niin, on meinaan ollut ehkä haastavin vuosi vähään aikaan. Ainakin ihmissuhteiden osalta kovin synkkä, Paljon on siltoja poltettu, ehkä enemmän nyt vuoden aikana kuin koskaan elämässäni. Pyrkimykseni saada lähipiiristä pois ihmiset, joiden ympärillä pyörii vihan ja katkeruuden aura, ei ehä sinänsä ole pahasta lainkaan. Varsinkin jos sellaisista "ystävistä" luopuminen tuo ikävän lisäksi enemmän helpotusta, voisin vaikka vannoa ettei se ole koskaan terve ystävyyssuhde silloin ollutkaan.
Mutta muutaman ihmisen olen menettänyt myös vaikka kuinka olisin yrittänyt pitää kynsin hampain kiinni. Ja ikävä on edelleen, vaikkakin ajan kanssa helpottanut.
.JPG)
Mutta jollei aivan itkuparkumiseksi homma muutu, niin pakko sanoa, että vuosi on tuonut mukanaan hyväkkin. Meinaan anopin selviämisen syövästä, oman äitini uuden erävoiton jatkuvasti uusivista kasvaimista sekä perheen kasvaminen yhdellä kauniilla ja terveellä maisonvalkoisella rinsessalla, I just love her :)!!
Ah, niin! Ja DNA-testien tulokset saapuivat vihdoin ja osoittivat sen, että meidän nakkiaivo saa kuin saakin pitää pallinsa ja leikkiä pentujen kanssa jatkossakin vain isäpuolta;) Hahhaa!
On suorastaan hassua, miten ihmiseen rakennettu alkukantaiset toimintaperiaatteet silti hyökkäävät yllättäen aivan pienen pienen ärsykkeen esiinnostattamina esiin. Oma kykyni hillit itseni taitaa olla vielä lapsenkengissä, ja siitä sain esimerkin eilen juurikin vain tovi ennen tukiryhmän kokoontumista. Olin apteekista hakenut lapsille flunssalääkkeitä, kun matkalla autolle huomasin ajoväylällä maahan jäätynetä kolikoita. Jumankauta! Ja rahan tuloahan ei voi estää:D!!
Ja niin rapisi sivistyneen ja hillityn kotiäidin rooli kun nenäsuihkeet ilmassa lentäen hyökkäsin maahan kontalleen raapimaan kynnet verillä kolikoita jäästä. Olin jopa niin toimintani pauloissa, etten tajunnut sen typeryyttä, kunnes meinasin jäädä auton alle raapiessani viimeistä viisisenttistä hiekoituksen alta.
Autossa ensimmäinen tunne oli ylitsepuhaltava häpeä. No olipahan taas sivistynyttä toimintaa! Häpeän jälkeen nousi hillitön naurunpuuska, tajutessani koko tilanteen järjettömyyden. Omalle hillitylle olemukselle ja sisäiselle tyyneydelleni löytyi siis hinta. Euro kaksikymmentä senttiä.
Mietin kovasti sen lahjoittamista vertaistukiryhmän kassalippaaseen, olihan se konkreettinen esimerkki siitä, miten vaiheessa oma kehitykseni vielä on ja miten tarvitsen ryhmää. Mutta...
Vanhat toimintamallit veivät jälleen voiton, ja sulloin pikkuhilut auton keskikonsoliin odottamaan sitä hetkeä, jolloin kahvihammasta alkaa kolottamaan keskellä konkurssia;)
Samaan aiheeseen hieman liipaten, olen lukenut joululahjaksi saamaani kirjaa, Juoppohullun päiväkirjan viidettä osaa. Kaiken sen pieruhuumorin keskeltä kiinnitin silti ensimmäistä kertaa huomiota itse päätarinaan, jossa siis on nimensämukaisesti perheellinen tuurijuoppo. Ja voi sitä juopon häpeän määrää kun korkki on auennut ja viikko hujahtanut lasolia litkiessä, miten kotona on kaiken aikaa odottanut huolissaan oleva puoliso ja pienet lapset, joille kerta toisensa jälkeen keksitään tarinoita isin "työmatkoista". Törttöilyä hyvitellään olemalla hyvä puoliso ja hyvä isä, korvataan menetettyä perheaikaa, paikkaillaan haavoja itsessään ja läheisissä. Seuraavan vaikean elämänvaiheen tullessa vastaan sitä kallistuu kuitenkin vanhoihin toimintamalleihinsa, hukuttautumalla pulloon. Ja miten väärät toimintamallit tarttuvat vähitellen läheisiin ja sairastuttavat heidätkin. Koska vaimo ei voi hallita miehensä juomista, on tällä pakonomainen tarve hallita jotain muuta hänen elämässään. Olkoonkin se sitten perheen autojen pitäminen omissa nimissään tai pihtaaminen sängyssä.
Ollakseen kevyttä lukemista, oli sillä silti yllättävät vaikutukset, itkee tihrustin kolme päivää aina kirjaa lukiessani ja sain varmaan jälleen yhden hullun leiman otsaani lisää:)
Tämä vuosi alkaa tulla päätökseen, ja hyvä niin, on meinaan ollut ehkä haastavin vuosi vähään aikaan. Ainakin ihmissuhteiden osalta kovin synkkä, Paljon on siltoja poltettu, ehkä enemmän nyt vuoden aikana kuin koskaan elämässäni. Pyrkimykseni saada lähipiiristä pois ihmiset, joiden ympärillä pyörii vihan ja katkeruuden aura, ei ehä sinänsä ole pahasta lainkaan. Varsinkin jos sellaisista "ystävistä" luopuminen tuo ikävän lisäksi enemmän helpotusta, voisin vaikka vannoa ettei se ole koskaan terve ystävyyssuhde silloin ollutkaan.
Mutta muutaman ihmisen olen menettänyt myös vaikka kuinka olisin yrittänyt pitää kynsin hampain kiinni. Ja ikävä on edelleen, vaikkakin ajan kanssa helpottanut.
Ah, niin! Ja DNA-testien tulokset saapuivat vihdoin ja osoittivat sen, että meidän nakkiaivo saa kuin saakin pitää pallinsa ja leikkiä pentujen kanssa jatkossakin vain isäpuolta;) Hahhaa!
lauantai 13. joulukuuta 2014
Never see this day coming...
Tätä mietin eilen ottaessani koirilta poskisoliharjalla näytteitä DNA-testiä varten.
Sillä vaikka jostain kumman syystä löydän meidät toistuvasti mitä hullunkurisimmista tilanteista, niin silti luulen, että tämä on hetki joka muistetaan vielä pitkään! Eikä varmastikkaan vakavalla naamalla:D Ellei, -Huom! Ellei nyt käykkin sitten ilmi, että tuo meidän nakkiaivo onkin käynyt sutaisemassa jossain välissä, mikä ei pitäisi olla teoreettisesti mitenkään mahdollista! Mutta jos niin ilmenee, niin sitten se pääsee kyllä palleistaan. Siis kirjaimellisesti.
Ja emä... Huoh... Ehkä olisi pitänyt jotain arvata jo siinä vaiheessa kun lempinimeksi muodostui Lunttu.
Se ei pitäisi olla mahdollista. Ei mitenkään. Mutta miksi hitossa pennut näyttää meidän nakkipäältä?
Damn you.. Tuloksia ootellessa.
Sillä vaikka jostain kumman syystä löydän meidät toistuvasti mitä hullunkurisimmista tilanteista, niin silti luulen, että tämä on hetki joka muistetaan vielä pitkään! Eikä varmastikkaan vakavalla naamalla:D Ellei, -Huom! Ellei nyt käykkin sitten ilmi, että tuo meidän nakkiaivo onkin käynyt sutaisemassa jossain välissä, mikä ei pitäisi olla teoreettisesti mitenkään mahdollista! Mutta jos niin ilmenee, niin sitten se pääsee kyllä palleistaan. Siis kirjaimellisesti.
Ja emä... Huoh... Ehkä olisi pitänyt jotain arvata jo siinä vaiheessa kun lempinimeksi muodostui Lunttu.
Se ei pitäisi olla mahdollista. Ei mitenkään. Mutta miksi hitossa pennut näyttää meidän nakkipäältä?
Damn you.. Tuloksia ootellessa.
tiistai 9. joulukuuta 2014
Safety comes first
Kuten olen aiemmin kirjoittanut, meidän vanha ulko-ovi oli yhtä pitävää kuin kastunut teippi. Uusi murtoturvallinen ulko-ovi nojasi eteisen seinää vasten terassilla reilu puoli vuotta kuin nauraen räkäisesti meidän yrityksille telepaattisesti saada se siirrettyä vanhan tilalle.
Reilu viikko sitten mies sitten otti sen urakaksi. Vaihtaa siis vanha ovi uuteen. Kiitos 70-luvun erikoisten kokojen sekä nykypäivän moduulimittojen eroavaisuuden, koko ulkoeteisen seinä piti lopulta purkaa jotta uusi ovi saatiin paikalleen.
Alkuunhan se oli hiton hauskaa, että meillä oli sitten se uusi ja jämerä ovi paikallaan, mutta seinät auki ympäriltä. Että hittookos sitä ovea enää mihinkään tarviikaan. Sen kuin seinästä sisään vain!
Kun sitten seinäkin sai lopulta materiaa yllensä, ettei meille lumi tuiskunnut sisään, niin tuli uusi tenkkapoo. Meinaan lukko. Tai sen sopimattomuus.
Noh, heleijaa. Viikon verran siis oltiin murtoturvallisen oven kanssa ilman lukkoa. Ja oli muuten huisin vänkää lähtä kotoota mihinkään kauppaan taikka asioille, kun tiesi että sillä välin kuka tahansa voisi vaan kävellä ovesta sisään. Ei siis sillä että tänne kukaan eksyisi... Mutta silti. Hupaisaahan tässä oli se, että vielä 7 vuotta sitten oli enempikin sääntö kuin poikkeus, että läksin kauppareissuille siten että jätin ulko-oven lukitsematta. Töihin mennessä kyllä napautin uksen lukkoon, mutta "lyhyillä" poissaoloilla en. Ja mulle lyhyet poissaolot tarkoitti siis kaikkea alle kahdeksan tunnin mittaista käyntiä. Vaikka joskus muistankin lukeneeni, että keskiverto murtokeikka kestää vain 13 minuuttia. Ja niitähän mahtuu pirun monta siihen kahdeksaan tuntiin.
Mies sai kumminkin sätkyn kun ekan kerran kuuli siitä. Enkä kyllä toisaalta ihmettelekkään. Olen parantanut tapani.
Nyt on avaimetkin jokaisella mukana, eikä roiku ulko-oven vieressä kaikkien nähtävillä.
Kun nyt kuuntelen itseäni, alan oikeastaan ihmetellä ettei meille ole koskaan murtauduttu. Vaikka eihän sitä kai murroksi enää voisi kutsua... Hmm.. :)
Reilu viikko sitten mies sitten otti sen urakaksi. Vaihtaa siis vanha ovi uuteen. Kiitos 70-luvun erikoisten kokojen sekä nykypäivän moduulimittojen eroavaisuuden, koko ulkoeteisen seinä piti lopulta purkaa jotta uusi ovi saatiin paikalleen.
Alkuunhan se oli hiton hauskaa, että meillä oli sitten se uusi ja jämerä ovi paikallaan, mutta seinät auki ympäriltä. Että hittookos sitä ovea enää mihinkään tarviikaan. Sen kuin seinästä sisään vain!
Kun sitten seinäkin sai lopulta materiaa yllensä, ettei meille lumi tuiskunnut sisään, niin tuli uusi tenkkapoo. Meinaan lukko. Tai sen sopimattomuus.
Noh, heleijaa. Viikon verran siis oltiin murtoturvallisen oven kanssa ilman lukkoa. Ja oli muuten huisin vänkää lähtä kotoota mihinkään kauppaan taikka asioille, kun tiesi että sillä välin kuka tahansa voisi vaan kävellä ovesta sisään. Ei siis sillä että tänne kukaan eksyisi... Mutta silti. Hupaisaahan tässä oli se, että vielä 7 vuotta sitten oli enempikin sääntö kuin poikkeus, että läksin kauppareissuille siten että jätin ulko-oven lukitsematta. Töihin mennessä kyllä napautin uksen lukkoon, mutta "lyhyillä" poissaoloilla en. Ja mulle lyhyet poissaolot tarkoitti siis kaikkea alle kahdeksan tunnin mittaista käyntiä. Vaikka joskus muistankin lukeneeni, että keskiverto murtokeikka kestää vain 13 minuuttia. Ja niitähän mahtuu pirun monta siihen kahdeksaan tuntiin.
Mies sai kumminkin sätkyn kun ekan kerran kuuli siitä. Enkä kyllä toisaalta ihmettelekkään. Olen parantanut tapani.
Nyt on avaimetkin jokaisella mukana, eikä roiku ulko-oven vieressä kaikkien nähtävillä.
Kun nyt kuuntelen itseäni, alan oikeastaan ihmetellä ettei meille ole koskaan murtauduttu. Vaikka eihän sitä kai murroksi enää voisi kutsua... Hmm.. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)