"Paupau" ja muita vauvakielen järjettömyyksiä

Juuri kun esikon kanssa alettiin pääsemään vauvakielestä eroon ja virallisesti aikuisten kieleen kiinni, toi uusi ihmisenalku nämä sanajärjettömyydet osaksi meidän arkipuhetta.

Meillä ollaan unipöllöjä kun herätään, pienin saattaa siinä vähän ikkasta ennenkuin saa masun täyteen mammuskaa. Sitten hyppytetään jotta saadaa rupsu ja röpsy poies ettei tule masu pipiksi. Myös vaipan vaihdon yhteydessä katotaan onko pyppyyn tullut pipiä märästä vaipasta. Illan tullen lämmitetään taas pullollinen mammuskaa ja varmistetaan ettei se ole liian poppaa. Muuten on taas pipivaara suukissa. 
Liian ahnas syöminen saattaa valuttaa mamman  myös nenukkiin, ja siitä seuraa ätsyh.
Jos ikku vie mahdollisuuden ruveta aa-aa nätisti eikä nyhrykään  auta, otetaan vauva sykkyseen ja ruvetaan yhdessä paupau.

Selkeää, eikö:)?

Tämä kaikki kun vielä lässytetään lapselle Nylon Beatin kaltaisella nasaaliäänellä, on suoranainen ihme, että nämäkin ihmisenalut koskaan oppivat puhumaan selkeää suomen kieltä. Moni vetoaa siihen, että kieli on keksitty helpottamaan lapsen ymmärtämistä, vaikka mokoma siansaksa saa aikuisetkin hämmentymään. Faktahan kuitenkin on se, että lapset keksivät kyllä korvaavat nimitykset niille asioille, joiden lausuminen tuottaa ongelmia (esikon mielestä "tirli" oli paljon helpompi kuin "hattu", joten meillä puettiin aina sellainen ulos päähän...) ja suurin osa näistä piipappalupa-kielen sanoista on fiksujen aikuisten keksimiä.

Voisi vaikka vannoa että nykyaikuiset ovat pehmentäneet päänsä katsomalla lapsena liiaksi Barbapapaa:)

Blanco-Suomi sanakirjan mukaan tämä on sitä kun ollaan "paupau".

Tissiäiset

Tällainen sanahirviö tuli tännään vastaan. Että joku jossain on pitänyt tissiäiset.  Ja mie ihan kuutamolla siinä sitten olenkin ihmetellyt muiden libbemammojen kanssa että onko se mahdollisesti jonkinmoinen imetysiltama:D
Nevöhööd.
Kaikenmaaliman ronskia mielikuvia alkoi nousta mieleen mitä mahdollisesti sellaiset tissiäiset pitäisivät sisällään.  Imetystä ringissä? Ristiin imetystä toisten kersoilla? Nännien vertailua, kellä on rupisimmat ja verisimmät, kenellä auttoi tummeli ja kellä ei?  Entä pääseekö sinne korvike-äidit, vai potkitaanko moiset epä-imettäjät niska-pers-otteella pihalle? Pumppaillaanko siellä rintapumpuilla vai kuinka?

Sitten joku osasi kertoa, että siinä juhlitaan imetyksen loppumista.

Ahaa! Eli viinailta siis naisten keskuudessa:D  Hitto.  Juhliihan ne miehetkin kaikenmaaliman kissanristiäisverukkeella vaikka mitä. Kunhan kaljottelevat aina jonkun puitteissa. Miksei siis naisetkin?
Koska miulta ei ole maitoa tippunut eikä herunut ennää muutamaan viikkoon, voisinkin tänään viettää tissiäisiä itekseni. Pyysin miestä hakemaan mulle siideriä liiteristä, ja jollei se tuo, käyn aitasta hakemassa viskipullon ja juhlin tissien itsenäistä elämää. Thank god korvikkeet:)

Asiasta innostuneena aloin taas googlettelemaan mitä muuta voisi juhlia kuin tissiäisiä. Netti osasi kertoa mm. söpöilyjuhlista jossa halaillaan ja paijaillaan. Tämä nimenomaan ei-seksuaalisella tavalla. Itse olen kyllä aika huono halailemaan ketään perheen ulkopuolista ilman että siihen tullee jonkinsortin tunnelataus, joten tässäkin  tarttisin ehkä sen viskilekan kumoamaan tilanteen outouden mielestäni.
Okei. Passaa.

Netti osasi ehdottaa myös taulun tupaantuliaisia, jossa kilistellään uuden taulun tai muun huonekalun saapumista tupaan. Näin pikasesti mietittynä meille ei ole mitään uutta elämätöntä saapunut näiden seinien sisälle hiljattain, mutta eikös sama konsepti toimisi päinvastoin? Eli miun puolestani voitaisiin kyllä kilistellä poismenoilla. Esimerkiksi se saakutin ruma sohva joka läksi jokunen viikko sitten. Tai se sängyn puolikas. Myös hajonneet kodinkoneet oli iloinen tapahtuma kantaa mäjelle. Mutta ne taitaapi mennä sitten hautajaisten piikkiin sekä mahdollisiin valvojaisiin?

Vaihtoehtoina oli myös silitys-, ja kuunnelmailtama, jossa kokoonnutaan yhteen silittämään pyykkiä ja kuuntelemaan kuunnelmaa. Siis What?? 
Okei, se ei ole miun juttuni. Kirjainjuhla kuitenkin kuulosti ajankohtaiselta, sillä siinä juhlittiin ristiäisten tavoin lapsen nimeä. Tai nimen sijaan paljastettavaa ensimmäistä kirjainta nimestä. Olisi tarjolla  Lakua ja Limettiä. Siellä sitten Laulettaisiin ja Limbottaisiin ja kuunneltaisiin Las Ketchuppia.

Mikä vain passaa. Kunhan tänään saa tunnin lapsettoman hetken, saan nauttia rauhassa kuumasta suihkusta, siideristä ja puolesta askista ketjussa poltetuista tupakeista niin mie oon tyytyväinen:)

Naisten oikeudet on niin so last season..!

Kyllähän sitä on kuultu kyllästymiseen asti että naisen euro on vain kaheksankytä senttiä ja työssä poljetaan. Mie opin sen kantapään ja akillesjänteiden kautta kun  rehvakkaana lähdin 16-vuotiaana raksalle todistamaan olevani vähintäänkin yhtä hyvä kuin ne pienet suuriegoiset miehenalut siellä. Vuosia väänsin hampaat irveessä ja veren maku kielellä todistaakseni jotain jollekkin, kunnes tajusin, että sisäisiä palleja vaatii ehkä enempi se, että myöntää omat rahkeensa tai niiden puutteensa, ja keksii silti suoriutua tehtävistään mallikkaasti jollain muulla tavoin.

Liian moni on luullut erheellisesti miun lukeutuvan niihin telaketjufeministeihin jotka polttavat rintsikoita ja kasvattavat kainalokarvoja vain koska naisten oletetaan leikkaavan ne. Jostain kumman syystä tasa-arvon vaatiminen mielletään nykyään naisen nostamista jumalasta seuraavaksi ja miesten ajukopan iskostamista siihen, että vaikka nainen pukeutuisi kuinka vähiin vaatteisiin tahansa, ei sitä ole lupa tuijottaa eikä siitä miettiä mitään eroottista. Sehän on esineellistämistä.
Mie ainakin myönnän satsanneeni välillä suuriakin summia alusvaatteisiin tai muihin hepeniin, jotta mieheni miut niissä näkiessään ei saisi katsettaan irti miusta. Oli esineellistämistä tai ei, ainakin siinä on miulla ollut tarkoitus saada vastapuolessa hormoonit jylläämään sokeasti. Useimmiten tässä on onnistuttu:)

Mutta oli nainen sitten kuinka heikoilla tahansa työelämässä, kärsiköön menkkakivuista ja synnytyksistä ja karvojen poistoista ja silmiä kirvelevistä vetyperoksidista ja seksistisistä mainoksista, on nainen onnistunut polkemaan miehen pohjamutiin yhdessä asiassa; vanhempien oikeuksissa.

Kun siitä pirun kahdenkymmenen sentin/pennin arvo-erosta on jauhettu kyllästymiseen saakka vuoskymmenet ilman sen kummempaa muutosta, mie kaipaisin välillä ihmisten havahtumista johonkin tärkeämpään seikkaan, nimittäin isien olemattomiin oikeuksiin.
Erojen astuessa voimaan on lapset automaattisesti äidin omaisuutta miesten tyytyessä kahteen viikonloppuun kuukaudessa. Liian monessa tapauksessa oikeudet olla lastensa elämässä evätään täysin. Ja siinä vaiheessa kun ei ole muuta todistetta isän kyvyttömyydestä toimia isänä kuin sana sanaa vastaan, on naisen sana raamatun kaltainen totuus. Koska siinä missä nainen joutuu työelämässä todistamaan olevansa samanarvoinen miesten kanssa, on miehen todistettava olevansa nuhteeton isä, siinä kuin äidiksi kelpaa kuka hyvänsä vaginan omistava.
Murheellisia tarinoita ja kohtaloita kuulleena voi vain ihmetellä, että millä perusteella lapsen synnyttäminen tekee naisesta paremman kasvattajan kuin mies voisi olla? Tottakai pitää muistaa ne totuudet, että lapsi on ollyt 10kk ajan kirjaimellisesti yhtä äitinsä kanssa ja usein synnyttyään luonut sen ensileimautumisen äitiinsä imettämisen yhteydessä. Joskus Jeesuksen vielä vetten päällä kävellessä nainen kai olikin se ainoa elinehto lapselle. Silloin äidinmaidonkorviketta ei saanut niin herkästi lähi Siwasta joka oli kaksneljäseittemän auki.
Mutta tänä päivänä, jolloin lapsen ruokkiminenkaan ei sido enää lasta enää toiseen vanhempaan...

Vaikka Suomi onkin kehityksen kärjessä mitä tulee vanhempainvapaisiin, niin miksi äiti saa halutessaan olla lapsen kanssa kotona 3 vuotta, kun taas mies saa isäkuukauden? Entä jos haluaisin mieheni kanssa olla kotona ja töissä vuoroviikoin? Tai vuorokuukausin? Vanhempainrahakauden aikana siis. No can do.
Totta hemmetissä lapsi leimautuu äitiinsä silloin enempi jos tämä on päivät tämän kanssa kotona.

Pienestä pitäen tyttöjä opetetaan varomaan poikia. Ne haluaa kumminkin vain sitä yhtä ja ainoaa, ja vahingon sattuessa jättää tytön lapsensa kanssa oman onnen nojaan. Jättää elaritkin maksamatta perkele.
Kukaan ei tohdi puhua ääneen niistä tapauksista, joissa mies on huiputettu isäksi. Enkä nyt puhu siitä tavallisesta oho kumi puhkes-mokasta, joka voi sattua kelle hyvänsä, vaan tarkoituksellisesta raskautumisesta. Kun väitetään syövän pillereitä tai tarkoituksella puhkotaan kumit kangesta. Luulisi, ettei kukaan halua tietentahtoen yksinhuoltajaksi, mutta valitettavasti näihinkin on törmätty. Joissa miestä on käytetty pelkkänä siitosorina, astetta pahemmassa petoksessa sen lisäksi vieläpä lompakkona.

On ollut murheen murtamaa nähdä mies joka on vastoin tahtoaan tullut isäksi. Joka kokee silti tarvetta olla lapsensa elämässä kun tällainen on kerta maailmaan tullut, mutta äiti evää kaikki mahdollisuudet. Eihän hän alunperinkään meinannut isää lapselle ottaa, ainoastaan siittäjän. Mieheltä ei kysytty kertaakaan mitään. Edes niissä tapauksessa kun tapaamisoikeudeton isä sidotaan rahallisesti lapseen seuraavaksi 18 vuodeksi.
Oikeus on näissä tapauksissa aina äidin puolella, jolloinka isän on lähestulkoon sama vain nakata rahansa jorpakkoon ja alistua kohtaloonsa, jonka säätelee lapsen äiti. Näin rumissa tapauksissa harvoin edes lasta kuunnellen.
Monesti myös lapset on aivopesty samaan yhdennaisentotuuteen kuin ulkopuolisetkin viranomaiset; isä juo, lyö, pelaa rahansa tai ei muuten vain ole kykenemätön kasvattajaksi tai roolimalliksi. Tällöin ei evätä lapsia pelkästään isältä, vaan isä lapsilta. Eikös lapsilla ole oikeus kumpaankin vanhempaansa? Toisen kieltäminen lasten elämästä pitäisi aina olla tarkkaan perusteltua ja TODISTETTUA. Toisen vanhemman mustamaalaaminen lailla kiellettyä ja isäksi huiputtaminen pahemman luokan petos.

Tasa-arvon hakeminen tulisi olla sitä miltä se kuulostaakin. Pyrkimystä siihen, missä kaikilla osapuolilla olisi lähtökohtaisesti samat arvot ja oikeudet. Pelkkä sukupuoli ei kerro kumpiko on parempi kasvattamaan lapsia ja kykenevämpi hoitamaan heitä rakkaudella.
Mieheni tuli varhain isäksi vahingon kautta, ja hälle jäi siitä kaksin kappalein pieniä tyttöjä vuoden ikäisenä hoidettavaksi ja elätettäväksi. Voin vain ihmetellä, että millä keinolla hän on saanut sen tehtyä. Kasvatustyön kahdelle niin pienelle lapselle yksin kahta työtä tekevänä.
Tämä taitaakin olla todiste siitä, ettei pippeli ole este onnistuneelle yksinhuoltajuudellekkaan;)

Well isnt this weird...

Törmäsin eilen 122-sivuiseen pro cradu-tutkielmaan, joka käsitteli sarjaamme sanoin "tarina dokumentaarisen genrehybridin juonirakenteesta, anatomiasta ja todellisuus-suhteesta".
Löysin tämän netistä googlattuani aikani kuluksi esikon nimeä.  Ensimmäinen reaktio oli syvä hämmennys. Luulin kaiken sarjaamme koskevan nettilöydöksen jääneen  keskustelupalstoille kritisoinniksi, joiden lukeminen aiheutti lähinnä huvittuneita ysköksiä ja päänsärkyä, joten olin vähintäänkin yllättynyt, että joku oli käsitellyt aihetta cradussaan. Tieten ja taiten sekä suunnattoman tarkalla pohdiskelulla. Kaiken sen vuosien takaisen myllytyksen jälkeen olin ehkäpä vielä hämmentyneempi siitä, että kirjoitussävy oli kunnioittava alusta loppuun saakka.
Koska tiedotusoppi sisältää hurjan paljon nimikkeitä ja viittauksia henkilöihin sekä oman alansa historiaan joista miulla ei ole harmainta hajuakaan, jouduin hyppimään kokonaisia lukuja ja kappaleita yli huomatessani sen syventävän minnuu yhtä lailla kuin latinan lukeminen. Opin silti toistasataa uutta sivistyssanaa, joiden sisältö ei miulle auennut, sekä sen, että tieteellisesti tarkasteltuna jopa pätkä meidän elämää sai taiteltua eri kaavioihin ja taulukoihin.
Alasuutarin päämäärärationaalinen kehikko ei ollut miulle ennestään tuttu, etenkään jännitteden tutkimisessa. Eikä sen enempää draaman kaari Gustav Freytagin juonellista rakennetta mukaillessa. Tunsin itseni tyhmäksi lukiessani tutkielmaa jota käytiin enemmän tai vähemmän perheemme ympärillä tajutessani jonkun täysin ulkopuolisen olevan sarjasta enemmän perillä kuin me. Eritoten, kun kirjoittaja itse oli tehnyt läjäpäin havaintoja jotka olivat jääneet miultakin huomioimatta. Kaiken kaikkiaan gradu sai miut kuitenkin näkemään koko sarjan aivan uudessa valossa. Samoin tuotantotiimin, jota kohtaan kunnioitus ja usko oli alusta saakka, mutta tällä kertaa ymmärsin leikkaajan tarkoitusperät myöskin. Ehkä tarkoitus ei ollutkaan yksinomaan saada aikaan draamaa vaan tuoda sitä kautta esille jotain syvempiä merkityksiä sukupolvien välisistä kommunikaatio-ongelmista.

Tästä sitten innostuessani otin riskin ja googgeloin sarjan, mutta seuraavaksi eteen tulikin jälleen keskustelupalstojen ryöpytykset, joissa olimme eläviä esimerkkejä siitä, miten koko Suomen juntteus voidaan tiivistää yhteen perheeseen.  Seuraavassa joku myönsi kerran tavanneensa meidät ja pettyneensä kun leikattuihin otoksiin verrattuna olimmekin tylsiä emmekä tehneet mitään. Kuten tapelleet.

Tulin siihen tulokseen, että sai netti jatkossakin pysyä suljettuna mitä tuli keskustelupalstoihin.

Welcome to the jungle!

Vaikka mikäs sen mukavampaa aikaa kotiäiteillä, kuin +30c helteet ja kesä kärpäsineen. Ei työkiireitä, ei stressiä, ei aikatauluja... Paitsi että ikävästä töihin kertonee se, miten fanaattisesti luen jokaisen ötökkäuutisen, tiirailen asiakkaiden ohi ajaessa näkyykö pihalla firman autoja ja tuuraajani, mietin vähän väliä kuinka siellä selvitään ampparikaaoksesta ja kuinka pipipäisenä ne minnuu pitäisivät jos roikkuisin jo nyt konttorin ovessa ja rukoilisin päästä töihin.  Stressi näkyy lähinnä tyhjänä jääkaappina, kun koko viikko on syöty hernesoppaa ja makaroonia, ja vaihtoehtona on enää äidinmaidonkorviketta ja voita.
Aikataulut taas.. Hah! Jollei ihminen erota edes yötä päivästä, niin eihän se ole perillä viikonpäivistäkään:D

Hassua, miten kotona olo ehtii sekoittaa päätä jo muutamassa kuukaudessa. Naisen logiikka nostaa päätään ja tulee uniin, aamuisin sitä ei ole ihan varma onko nukkunut ensinkään, mutta mielikuvat unista ovat melko eläviä.

Viime yönä matkasin viidakkoon. Kahden likkakaverin turvin ja ilman sen kummempia syitä. Telttaretki viidakon uumeniin pariksi viikoksi, elämysmatkailua parhaimmillaan! Ja miten todentuntuiselta se tuntuikaan kun rinkkojen kanssa samoiltiin läpi tiheän aluskasvillisuuden tehden tietä viidakkoveitsillä pyyhkien papukaijan paskaa punaisista lenkkareista. Alan vähän epäillä nähneeni parodian Viidakon tähtösistä, joskaan niitä ei tarttisikaan erikseen lähtä parodioimaan, hoitivat sen sen verran hyvin itsekkin. Kumminkin, pakko on mainita, että meidän vaatetuksina oli minimekot ja farkkuhameet, ja ne hemmetin punaiset lenkkarit, ei maastokenkiä, ja kun tuskailin ääneen miten unohdin ottaa mukaan duuni-kumisaappaat, ja likkakaverit kyssyi että mitä ihmettä sellaisilla muka viidakossa tekkee, vastasin mie vain "No daa, kai täällä viidakossa on mutakuoppiakin!"
Kun vihdoin löysimme sopivan paikan teltan pystyttämiseen, ystäväni huomasi kauhukseen, ettei hän saa puhelintaan mihinkään lataukseen. Viidakosta oli pistorasiat loppuneet kesken. Mie keksin ratkaisun tähänkin pulmaan; ladattaisiin kännykät lähipubissa aina iltaisin kun piipahdettaisiin yhdellä. Kas, jossainhan alkuasukkaidenkin on virkistäydyttävä. (Tämä kuppilassa puhelimen lataaminen onnistui hyvin aikoinaan kun ystäväni ker a olin reilaamassa, mutta silloin tosin kyseessä oli Jyväskylä, ei viidakko.)

Koska omasta kännykästäni oli virta myöskin vähissä ja äidille piti ilmoittaa kaiken olevan hyvin, aloin rustaamaan kirjettä banaaninkuoreen. Kirjoitin kuoritolkulla siitä, miten Lissua oli purrut tsetse-kärpänen ja Maijalta kynsi katkennut, mutta muutoin voimme hyvin. Että viidakko on todella kaunis paikka, vaikka sivistystä hirveän vähän. Pahin kulttuurishokki tosin oli korruptoituneet apinat, joille piti maksaa, jotta ne päästivät meidät ylittämään puron puunrunkoa pitkin. Niiden kanssa ei pidä joutua kahnauksiin, saattavat ottaa vaikka passin poies!


En ihan todella tiedä mitä uneni tarkoittaa, mutta tiedän, että kaipaan jo nyt kovin kovin paljon ihmisseuraa. Jo nyt, ja mieheni palailee isyyslomiltaan töihin vasta huomenna, eli sen jälkeen olenkin totaalisen yksin lasten kanssa. Ja koirien. Ja rottien. Ja hiirien.
Lasten uima-allas on alkanut kasvattaa elämää heti kun sen puhdistuspumppu ja kloorilaite lopetti toimimasta. Näin ollen siellä kasvaa jo aivan oma ekosysteemi. Olen sitä seurannut  pari päivää ja pohtinut montako tuhatta ötökkää tulen tappaneeksi sillä, että tyhjään koko altaan ja pesen syysteloille?

Esittelin tänään puistossa neljävuotiaallemme "hassun näköistä albiino-pulua", jonka mies korjasi olevan tuiki tavallinen kalalokki. Ei ollut kuulema ihme, etteivät ne aikanaan miusta kouluttaneetkaan lintueksperttiä, tunnistanhan mie varmuudelta vain kolme lintua; strutsin, pingviinin ja flamingon. Valitettavasti yksikään niistä ei kulu työmme piiriin.

Liekö viimeöinen uneni lainkaan parodiaa Viidakon tähteistä, ehkäpä parodioin sillä omaa kohellustani? Tai kompensoin mielikuvituksella sitä tämänhetkistä arkea, joka koostuu 90%sti kakasta, puklusta ja happamesta maidosta?

Työmaatarinoita vol 6. "Hi! I´m faceblind, who the hell are you?"

Miulla on toisinaan vain niin käsittämättömän vaikeaa tunnistaa kasvoja, painaa tuntomerkkejä mieleen. Tämä on herättänyt tasaiseen tahtiin nöyriä hetkiä niin siviilissä kuin töissäkin, kun vieläpä lahon nimipään omaavana unohdan poikkeuksetta kättelytilanteessa nimet keskittyessäni kasvoihin, ja unohtaessani kasvot en voi turvautua edes oljenkorteen, jossa pyytäisin jotakuta toista "etsimään rouva Tikkasen" tai "hakemaan herra Virtasen". Näin ollen olen joutunut menemään leipomoissa johtajien toimistoon palauttamaan avaimia, jotka lainasi eräs teidän työntekijänne, jonka nimeä en nyt muista. Tuntomerkkejä kysellessä minnuu on hävettänyt jo valmiiksi vähäinen eväsmääräni, kun olen sopertanut että "se oli mies jolla oli valkoinen asu...", se on vähän kuin hevibaarista lähtisi kyselemään, että onko ketään nähny mustatukkaista miestä/naista.

Se, että ei tunnista puolituttuja ihmisiä, vaikeuttaa monasti sosiaalisia tilanteita. Se, ettei edes ystävää tahdo tunnistaa kaupassa, koska tätä ei osaa yhdistää siihen ympäristöön, on saanut monet loukkaantumaan, joten ehkäpä usein kasvoillani oleva kestohymy onkin osittain myös puolustusmekanismini. Helpommalla pääsee hymyilemällä tuttavallisesti kaikille, kuin tuijotella ilmeettömästi ihmisiä, jotka pitäisi tuntea.

Aina pelkkä hymy ei silti riitä. Tämän huomasin alle parikymppisenä kun läksin viimeisimpään raksapuljuun. Olin kaikki ne vuodet töissä vuokratyöntekijäfirman kautta, joten käytännössä miulla oli pomoja kaksin kappalein. Oli se käytännön pomo, jolle työskentelin kaikki ne vuodet, ja sitten oli se vuokrapuljun pomo, joka maksoi miun palkkani. Aloittaessani työt, oli sovittu, että vuokrapomoni tulisi ensimmäisellä viikolla työmaalleni minnuu moikkaamaan, ja allekirjoittaisimme silloin työsopimukset.  Muistan kyllä sen aamun, kun työmaan ovella vartoi joku mies. Koska nuoresta iästäi huolimatta olin kerännyt raksalla sen verran jo kokemusta, tiesin uteliaiden naapurien olevan melkoinen  riesa taloyhtiöissä. Niitä sai likipitäen kivittää ulos työmailta, koska harva uskoi ettei heillä ole asiaa toisten asuntoihin, -edes kurkistamaan onko pohjaratkaisussa kylppäri samankokoinen kuin heillä...
No, mie marssin ovelle, avasin sen avaimillani, hymyilin miehelle ja vedin oven nenän edestä kiinni. Vasta parin tunnin kuluttua duunikaverin kysyessä että saittekö nyt vihdoin rustattua nimet papereihin kun kerta Herra Virtanen tuli vastaan tontilla, tuli miulle ikävät väreet selkäpiihin. Koska kauhukseni huomasin käyneen toteen sen pahimman mokan, eli en ollut tunnistanut omaa pomoani JA sen lisäksi olin vielä törkeästi jättänyt hänet oven toiselle puolelle, en kehdannut enää soitella peräänkään. Työsopimukseni allerkirjoitettiin vasta reilu vuoden kuluttua työsuhteeni alkamisesta. Sen kirjoitin  silloin taloon astelleen kolmannen pomoni kanssa, joka ei tiennyt syytä, miksi allekirjoitukset jäivät laittamatta alunperin..

Vuosien varrella olen esitellyt itseäni uudestaan ja uudestaan milloin jo tutuille putkimiehille, tai kertonut kadulla juttelemaan tulleelle sähkömiehelle "työskenteleväni nykyisin tuossa viereisellä raksalla", kunnes olen tajunnut itseasiassa olleeni samoilla työmailla kyseisen sähkärin kanssa jo viimeiset kolme vuotta, joten tuo varmaan tiesi kyllä työpaikkani jo. Olen jäänyt rupattelemaan tuttavallisesti minut tunnistaneelle  vuosien takaiselle sokkotreffiläiselle, vaikka miun olisi pitänyt juosta pää kolmantena jalkana karkuun ja luullut entisiä asiakkaitani entisiksi koulukavereikseni.

Koska jonkin asteinen kasvosokeus on asia, jonka tiedostan itsessäni, en ole vuosiin luottanutkaan kykyyni tunnistaa tai olla tunnistamatta ihmisiä. Koska häpeän kuollakseni tilanteita, joissa ennoteeraakkaan ihmistä jota pitäisi jututtaa, olen ajoittain kehittänyt kyvyn poimia jokaisesta vastaantulijasta jotain tuttua, jota yritän rekisteröidä tunnistettavaksi. Se taasen tuo p'äinvastaisia tilanteita, joissa luulen siis tunnistavani ventovieraan ihmisen joksikin, ja koen asiakseni vaihtaa kuulumiset tuon kanssa, jonka henkilöllisyyttä en kuollaksenikaan muista, mutta jonka on pakko olla tuttuni, koska sillä on jollain tapaa tutunoloinen olemus tai koska olen nähnyt nuo silmät jossain.  Tämä selittänee parin kuukauden takaisen hetken, jolloin vilkuttelin iloisesti presidentti Tarja Haloselle ja hänen Pentti-miehelleen koska luulin törmänneeni Ikeassa joko entisiin asiakkaisiini tai mieheni sukulaisiin. Miksikäs muutoin ne olisi niin tutuilta näyttäneet??

Häveliäin hetki tosin jonka kasvojen tunnistamisen vaikeus saattaa aiheuttaa, sattui viime vuoden puolella töissä, kun olin menossa aloittamaan sopimusta uuden lounasravintolan syötittämisestä. Asiakas oli jo ennestään tuttu, mutta koska hän oli avannut uuden pisteen, halusi hän miun syötittävän senkin. Koska jooulukiireet työllistivät yhteyshenkilöäni (jonka muuten tunnistan!), lupasi hän lähettää paikan päälle jonkun työntekijöistään jollei itse ennätä paikalle.
Aikani ajeltuani sitten uuden lounastamon edessä osoite hukassa, huomasin vihdoin pakettiauton, josta vilkutti tutunoloinen mies minulle tuttavallisesti. Sehän oli ihan selvästi lounastamon yksi kokeista!
Mie parkkeerasin auton, menin miehen luo, päivittelin tämän kipsattua jalkaa ja kyselin tapaturmasta ja sairasloman pituudesta. Mies vastaili hieman hämillään, mutta totteli mukisematta ku  naputtelin kelloa, että aika rientää kuule, nyt meidän pitää mennä ja ruveta hommiin!
Seurasin miestä koko matkan. Aina puutyöverstaaseen saakka, jossa miehen duunikaverit tätä odottivatkin ja katsoivat minnuu silmät selällään.
Voinen myöntää, että kesti luvattoman pitkään, ennenkuin tajusin olevani aivan väärässä paikassa, aivan väärässä seurassa, ja ettei se tutunoloinen mies ollutkaan millään tavalla tuttu vaikka miulle vilkuttikin. Tai tarkemmin ajateltuna, ehkei se edes vilkuttanutkaan minulle, vaan hätisteli ympäriltään kärpästä...

Voi sitä häpeän punan määrää!  En siinä voinut kuin toivottaa tuntemattomalle miehelle jota olin likipitäen ahdistellut pikaisia paranemisia, muille hyvä päivänjatkoa, ja sitten liueta pois vähin äänin. Lounastamo, jossa miun olisi pitänyt olla, oli seinänaapurissa, ja siellä odotta tuttu yhteyshenkilöni ihmetellen että tunsinko viereisen puuverstaan duunarin kun hänen perässään kuljin.

Öh.. Luulin tuntevani.

Hetkiä, joiden vuoksi toivon monasti maan nielevän miut, kompensoi vain ne harvinaiset hetket, jolloin kohtaan kadulla toisen kaltaiseni.
Ulkopuolisen silmin on kai vähintäänkin hillitöntä, kun kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä on tunnistavinaan toisensa ja käyvät väkinäistä small talkkia keskenänsä vain huomatakseen, etteivät tunnekkaan toisiaan millään tavoin. Häpeän määrä on tuolloin jopa kaksinkertainen, koska sitä kokee oman häpeän lisäksi myös myötähäpeää toisen osapuolen puolesta.
On se elämä ihmeellistä!

Työmaatarinoita 5. Silence of the lambs

Miut tuntevat tietävät mun pitävän siitä halvimmasta mahdollisesta huvista: kirotusvihreistä, sekä puhehäriöistä.  Viljelen niitä itsekkin tahattomasti ja runsaasti, mutta se ei estä nauramasta muiden mökellyksille. Toisinaan sitä tulisi kai silti pitää oma tontti kunnossa, ennenkuin lähtee valuttamaan naurun kyyneleitä jonkin toisen vuoksi. Siviilissä aakkosellinen mökeltäminen on ok, mutta töissä sitä menettää helposti vakavasti otettavan aseman, mikäli kirjallinen tai suullinen ulosanti on huteraa.

Ihan vain muutamia hetkiä ennen mammalomalle jäämistäni, kävin tuuraamassa kollegaa keikalla, johon tehtiin vuosihuolto kaikkiin laitteisiin ja muutoinkin työnsä puolesta oli ihan peruskeikka. Ainua poikkeavuus tuossa oli se, että sähköinen raportointi piti tehdä tuolla kuuluisalla "ameriikan kielellä".
Kun miulta kysytään englannin sujuvuutta, sanon puhuvani sujuvaa turistienglantia. Toisin sanoen, saan tlilattua kaljat miehelle, itselleni pinacoladon sekä siivutetun vesimeloonin, ja osaan käydä respaan valittamassa jos sänky on risa. Työni ammattisanastoa on myös tullut kehitettyä. Eli osaan antaa ludeohjeistukset englanniksi, osaan kysellä torakkahavainnoista ja opastaa pesemään petivaatteet kuudessakymmenessä asteessa. Osaan selostaa varoajat ja opastaa höyrypesurin käytössä.
Huomasin silti  kielipääni rajallisuuden, kun tuli loppuraportoinnin hetki ja tajusin etten osaa kirjata perus-käyntirapsua englanniksi. Mikä on "vuosihuolto", tai "uv-lamput"? Entä "loisteputket" ? Miten helevetissä mie selitän vaihtaneeni pautruunat?? Tai feromonit?
Koska PDA:ni akku oli käymässä vähiin, päätin rustata kiireesti jonkinsortin selonteon tekemisistäni ja läksin kotiin sen kummemmin mitään miettimättä. Kehä ykkösellä neljän ruuhkassa tappaessani sitten aikaa, aloin miettimään tarkemnin rustailujani, ja tuskan hiki alkoi valua otsalta.
Kirjoitinko mie juuri viralliseen raporttiin vaihtaneeni uv-lampaat??
Niinpä niin.. Lamp ja lamb. Tuo hiuksenhieno ero mutta suurensuuri merkitys. Kaiken lisäksi aloin epillä, ettei "patrunas" olekkaan mikään sana, edes silloin, kun siihen eteen änkee sanat "las" tai "el".    Las patrunas. El patrunas. Tottahan ne kuulostaa suomalaisen korviin hienolta, mutta ymmärtääkö englantilainen auditoija kuitenkaan suomalaisten rallienglantia siinä määrin, että ymmärtää ottaa asian huumorilla ja uskoo miun kuitenkin suorittaneen huoltotyöni moitteettomasti, epämääräisestä ulosannista huolimatta? 
Miun oli pakko kurvata kotimatkan varrella konttorille ja tunnustaa työnjohdolle että nyt ei ehkä mennyt ihan niin putkeen.

Ehkei englantini olekkaan niin sujuvaa. Edes turistikielenä.
Siitä puhukoot puolestaan hetki, jolloin tilasin ravintolassa ketsuppia ranskalaisteni seuraksi. Tarjoilija tuijotti minnuu ilmeettömästi parin kiusallisen sekunnin ajan, jonka jälkeen tuo suli leveään hymyyn, taputti minnuu olkapäästä ja kujersi; "Well thank you! Same to you!"
En saanut ketsuppia. Sinappia osasin vielä vähemmän tilata.

Vesimelooniyskös, vauva-arjen kulmentuma

Synnytyksestä laskujeni mukaan 12 päivää (voi olla enemmän tai vähemmänkin, mutta valvoneet aivot eivät ole paras elin  laskemaan yksinkertaisiakaan matemaattisia yhtälöitä...)
8 Kiloa pudotettua elopainoa, 9cm hukattua mahanympärystä, 8cm lantiolta, valvottuja öitä..öh.. Useampi. Imetys-yrityksiä 10 päivän ajan, yksi  kuumeinen nelivuotias ja neljäs päivä jolloin sekä äiti että vauva ovat räkätaudista vuodepotilaina.
Niin,  ja kolme läheltä-piti-tilannetta jolloin meinasin jälleen tukehtua joko sylkeeni, tai kuten viimeisimmällä kerralla, vesimelooniin.

Räkää, puklua, kakkaa ja hapanta maitoa löytyy joka paikasta. Kodin täyttää possuääninen pikkuinen röhinäliisa, vuorokauden ajoista ei ota tolkkua, päivistä ei pysy perässä.
Näin kirjoittaa onnellinen, mutta väsynyt ja räkäinen äiti.

Huomasin juuri, että olen viiden vuoden ajan kantanut henkilökohtaisena avainnippuna neljän avaimen pakettia, joista kolme ei käykkään mihinkään, eikä se neljäskään ole edes oman kotioven avain. Herä kysymys, että mitä hittoa mie oon sitten kaikki nämä vuodet niitä kanniskellut, ja milloin niitä viimeksi olen käyttänyt? Ja MIHIN?? Onko tosissaan mahdollista, että sen jälkeen kun meillä vaihdettiin lukot viisi ja puoli vuotta takaperin, en tosissaan ole taskusta kaivamillani avaimilla kertaakaan omaa oveani avannut? Tämä oli ihan hauska huomio. Varsinkin hetkeä ennen koko ulko-oven uusimista.

Paljonko kello on?