Kuten olen aiemmin kirjoittanut, meidän vanha ulko-ovi oli yhtä pitävää kuin kastunut teippi. Uusi murtoturvallinen ulko-ovi nojasi eteisen seinää vasten terassilla reilu puoli vuotta kuin nauraen räkäisesti meidän yrityksille telepaattisesti saada se siirrettyä vanhan tilalle.
Reilu viikko sitten mies sitten otti sen urakaksi. Vaihtaa siis vanha ovi uuteen. Kiitos 70-luvun erikoisten kokojen sekä nykypäivän moduulimittojen eroavaisuuden, koko ulkoeteisen seinä piti lopulta purkaa jotta uusi ovi saatiin paikalleen.
Alkuunhan se oli hiton hauskaa, että meillä oli sitten se uusi ja jämerä ovi paikallaan, mutta seinät auki ympäriltä. Että hittookos sitä ovea enää mihinkään tarviikaan. Sen kuin seinästä sisään vain!
Kun sitten seinäkin sai lopulta materiaa yllensä, ettei meille lumi tuiskunnut sisään, niin tuli uusi tenkkapoo. Meinaan lukko. Tai sen sopimattomuus.
Noh, heleijaa. Viikon verran siis oltiin murtoturvallisen oven kanssa ilman lukkoa. Ja oli muuten huisin vänkää lähtä kotoota mihinkään kauppaan taikka asioille, kun tiesi että sillä välin kuka tahansa voisi vaan kävellä ovesta sisään. Ei siis sillä että tänne kukaan eksyisi... Mutta silti. Hupaisaahan tässä oli se, että vielä 7 vuotta sitten oli enempikin sääntö kuin poikkeus, että läksin kauppareissuille siten että jätin ulko-oven lukitsematta. Töihin mennessä kyllä napautin uksen lukkoon, mutta "lyhyillä" poissaoloilla en. Ja mulle lyhyet poissaolot tarkoitti siis kaikkea alle kahdeksan tunnin mittaista käyntiä. Vaikka joskus muistankin lukeneeni, että keskiverto murtokeikka kestää vain 13 minuuttia. Ja niitähän mahtuu pirun monta siihen kahdeksaan tuntiin.
Mies sai kumminkin sätkyn kun ekan kerran kuuli siitä. Enkä kyllä toisaalta ihmettelekkään. Olen parantanut tapani.
Nyt on avaimetkin jokaisella mukana, eikä roiku ulko-oven vieressä kaikkien nähtävillä.
Kun nyt kuuntelen itseäni, alan oikeastaan ihmetellä ettei meille ole koskaan murtauduttu. Vaikka eihän sitä kai murroksi enää voisi kutsua... Hmm.. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti