Kävin tänään neuvolassa ensimmäisen kerran. Sain ison pinkan papereita siitä mitä saan ja mitä en saa syödä. En tiedä onko suosituksia tullut kuluneen neljän vuoden aikana lisää, vai kuinka miusta tuntuu kuin tiineet olisi lyöty samaan kastiin vakavasti sairaiden kanssa, ikään kuin mitään ei saisi syödä tai juoda. Hitto, neuvolatäti vieläpä kehoitti hakemaan monivitamiinivalmisteita, kun taas saamani nivaska kielsi minnuu niitä nauttimasta.
Miten lie entisaikaan on lapsia tehty, kun ei ollut muuta ruokaa kuin liukkaiden kivien jäkälät ja poronpaska. Silloin lapsetkin synnytettiin heinätöiden ohessa pikaisesti navetan takana ja tenavat otettiin samoihin peltotöihin mukaan heti kun oppivat hengittämään omin avuin. Viikatteella pätkittiin napanuorat ja ratamonlehtiä tungettiin korviin jos vähän kohtua korvensi. Nykyään raskaana oleminen on suurta tiedettä ja jokainen hengenvetokin on vaaraksi lapselle.
Lienkö jälleen huono äiti jos nakkaan kieltonivaskan roskiin ja syön omantunnon ja maalaisjärjen mukaan? Alkoholi on poissuljettu (joskin ehdin jo hätäpäissäni hakea Ruotsista saakka alkoholitonta siideriä, vain huomatakseni hytissä ostaneeni pirun kallista omenamehua...) kokonaan, tupakkaakin oon saanut vähennettyä vähintään viidesosaan siitä mitä poltin (parempi oisi päästä tässäkin nollille, mutta startti on parempi kuin ei mitään.) joten oikeilla reiteillä ollaan.
Punnitus aiheutti ensin pientä ahdistusta, kunnes huojensin mieltäni muistamalla, että kahden ja puolen kilon painonnousu viikolla 9 ei ole paha, josko viimeksi olin tässä vaiheessa jo liki seitsemän kiloa turvonnut. Sisäinen nauruni tosin väistyi melko nopeasti muistettuani viimeksi lähtöpainoni olleen kymmenen kiloa pienempi. Näin ollen olen jo isompi kuin viimeksi! Purin tuntojani töissä, jossa lohduttaen kysyttiin, joko nilkkani olivat turvonneet. Ei sentäs. Viimeksi kun turvotus ei jäänyt pelkästään nilkkoihin, vaan jalkaani mahtuivat kokonaisuudessaan enää varvassandaalit, illalla eivät enää nekään. Thank God it was summertime! Sama siunaus tulee olemaan miulla nytkin. Mitä isommaksi käyn ja mitä vähemmän miulle sopii enää päälle, niin sitä vähemmän vaatetta ees tarvitten. Pahimmassa tapauksessa mie siis lojun riippukeinussa alastomana valaana viimeiset kaksi kuukautta, ja kiitän jälleen luojaa siitä, ettei meillä ole naapureita.
No, vielä ei ulos näy muuta kuin krapulamaisesti tutiseva ja yökkivä eukko, joten nautitaan nyt tästä hetkestä. Tänään tosin töissä taas nostellessani sänkyjä sain tasasin väliajoin sormiini räkäklimppejä. Petareista paljastui myös joka kerta ikäviä yllätyksiä. En suurin surminkaan halua lähteä erottelemaan eritteiden alkulähteitä, mutta sellaiseen käden sattuessa kohdille alkoi aina välittömästi oksetuttaa. Ja vaikka kuinka yritin hissukseen kakoa, niin kyseinen hotelli ei liene panostanut äänieristyksiin kovinkaan, sillä kollegoiden nauru naapurihuoneista paljasti kaikkien kuulevan koska mie
pääsin jälleen kosketuksiin ventovieraiden ruumiintuotosten kanssa.
Hitto musta on tullut heikko. En mie niistä koskaan aiemmin oksennellu vaikka ne aina etoikin.
Tänään myös toiseksi nuorimmainen koira on päättänyt ilostuttaa meitä metaanikaasuilla. Josko koiriemme lempinimet (yhdet niistä!) ovat Pöh-Pöh, Kus-Kus, Shit-Shit ja Kiss-Kiss, niin kenenköhän luulet meitä savustaneen:)? Rakas lentävä russelimme, paskakasojen kuningas Rämpylä on mahdollisesti käynyt vaivihkaa syömässä tekemääni sekametelisoppaa, sillä tuo mätänee sisältä käsin. Väittäisin jopa ettei yksikään elävä voi moista hajua saada aikaan, mutta niin vain tuo tekee. Sitten se vaivihkaa kulkee ympäri kämppää ja tuhauttelee hissukseen joka toisella askeleella hajustaen koko kämpän. Tällä kertaa sitä näkyy itteäänkin nolottavan vähän, jopa enemmän kuin silloin, kuin se meidän kaikkien hämmästykseksi rupesi paskomaan kirkkaanvihreää paskaa. Enkä puhu mistään yrtinvihreästä, vaan ihan kirkkaanvihreästä. Sellaisesta kuin muoviautot on lapsilla tai kumisaappaat pojilla. Oikein räikyvän vihreää. Lopulta vihreän skeidan vaihe päättyi kun löysimme tämän vihreiden vahaliitujen piilopaikan. Vain koira yksin tietää miksi juuri vihreät maistuivat parhailta.
Tulipahan samalla testanneeksi miten piristäisi koirapuistojen ilmettä. Miettikää nyt! Ei enää tylsiä paskanruskeita läjiä, vaan iloisen pinkkejä ja violetteja ja sateenkaarenkirjavia miinoja. Sitten niitä ei ehkä tarttisi keräilläkkään, sen kun antaisi maatua vain nauttia värikirjosta:)
Nyt tämä mamma lähtee suihkuun. Tällä haavaa se taitaa olla ainut huone, joka ei haise paskalle.
perjantai 27. joulukuuta 2013
torstai 26. joulukuuta 2013
Lääkäri on aina oikeassa TOP4
Jokainen on jossain vaiheessa törmännyt netin ihmeellisessä maailmassa lääkärien tekemiin mokiin. Aina ei välttämättä tarvitse mennä edes merta eemmäs kalaan, kun tohtorien lapsukset osuvat satunnaisesti myös omalle kulkureitille.
Tässä muutama omalle kohdalleni sattunut outous kunnallisten ja yksityisten desinfioiduilta käytäviltä;
1) Suomea ymmärtämättömät
En väheksy ulkomaalaista osaamista. Koulutus on todennäköisesti aivan yhtä hyvää kuin Suomessakin saatu, mutta hei.. Toimiakseen lääkärinä, olisi kuitenkin hyvä osata kommunikoida muutenkin kuin kehon kielellä.
Eräällä kerralla olin raahautunut lekuriin kivuliaiden mahakipujen vuoksi. Mahaan koski jokaisella verbillä mitä nyt keksiä vain saattoi, ja tohtori kuunteli nyökytellen koko pitkän valitusvirren ajan. Lopulta tuo risti ymmärtäväisenä kätensä ja kysyi; "Mikä on maha?"
Hämmennystä herätti myös eräs tohtori, joka sanakirjan avulla selitti minulta vain räjähtäneen valtava munasolu mahassa.
Siis WHAT??
2) Puutteellisilla tiedoilla tohtoroivat
Joskus sain käsiini tohtorien salaiset kansiot minusta potilaana. Sillä samaisella sekunnilla ymmärsin monta vaivautunutta hetkeä, jolloin kuvittelin vain itse tipahtaneeni kärryiltä. Tohtorien faktat olivat huteralla kädellä arvattuja, ja tohtorointia suoritettiin heppoisin perustein. Tietojen mukaan olin ammatiltani putkimies (missä miun putkarinpalkkani on??) ja sairastin varmasti syömishäiriötä, koska en suostunut vastaanotolla riisumaan talvitakkia poies. Olin myös saanut keuhkokuumeen, koska olin kielloista huolimatta lähtenyt Alpeille laskettelemaan. Siis kuka minnuu on kieltänyt, ja koska mie olen Alpeilla ollut? Keuhkokuume sentäs osui oikeaan. Sen sain juostessani talvipakkasilla puolipukeissa pihalla.
3) Kun empaattisuus ylittää ymmärryksen
"Minä tiedän miltä sinusta tuntuu" erehtyi sanomaan kolmekymppinen mieslääkäri miun huutaessani synnytystuskissani synnärillä. Oli ihan pakko lopettaa huuto vain kysyäkseni, että monestikko herran kohdunkaula on avautunut ja vaginasta puskenut uutta elämää?
Ei sen puoleen, lähipiirissä on myös kätilö vastannut äidin huutoon omalla huudolla; "Luuletko että se tulee ulos yhtä miellyttävästä kuin se on sisään laitettu??"
Joten juuh, jos pitää diktatorisoinnista ja empaattisuudesta valita, niin sitten ehkä ennemmin sen empaattisuus. Ennemmin kuuntelen jatkossakin terveyskeskus-lääkärin kehua "harvinaisen kauniista navastani", ihan vain lohduttaakseni kivuista ja säryistä kolottavaa pallomahaa ja tunnen oloni typeräksi, kun näillä vuosilukemilla tohtori laskee käden olkapäälle ja selittää endokivut "kun tytöillä vain tietyn iän jälkeen tulee niitä...kuukautisia."
4) Ylitulkinnat ja tieteelliset kokeet
Tähän kategoriaan voikin sijoittaa aiemmin tällä viikolla sattunut tapaus, jossa selostaessani kipujani, tohtori nyökyttää kuin vajaaälyiselle, ja kysyy, onko miulla useinkin sellainen tunne, että olen irrallaan kehostani? Tai että minulta puuttuu useampi raaja?
Näillä lääkäreillä on diagnoosi valmiina jo ennen potilaan astumista huoneeseen. Heidän tehtävänään on vain saada tulkittua tarpeeksi diagnoosiin soveltuvia oireita. Aivan kuin refluxitauti ja bulimia. Kaksi aivan eri asiaa, mutta hoikasta varresta omat johtopäätöksensä tehnyt tohtori halusi silti ymmärtää refluxitaudin pahoinvointioireet väärin.
Diagnosointiin johtavat tieteelliset kokeet ovat myös osa joidenkin yli-innokasta tulkintaa. Kerran menin niin hämilleen minulle osoitetusta kuvasta jalattomasta koirasta, että vitsinä tokaisin meillä olevan kotonakin juuri tuollaisia. Lohkaisuni on seurannut siitä saakka koko elämäni, ja tasasin väliajoin tohtorit ojentavat eteeni erilaisia palikoita, joista pitäisi muodostaa neliö, tai punainen kolmio. Ja ne mustelaikkutestit.. huoh.. Onko se nyt niin väärin josko ne miusta vaan näyttävät melkein kaikki rivoilta??
Miun mahaani on kuunneltu tyhjän wc-paperirullan läpi ja kerran miut yritettiin hypnotisoida. Huonoin tuloksin. Yhdessä elämänivaiheessa pääsin sydänkäyriin joka käynnillä. Valitin sitten tulehtunutta varvasta tai päänsärkyä, kovia menkkakipuja tai poistettavaa luomea. Miusta on valehtelematta otettu sydänkäyriä varmaan kymmenen kilometriä, mutta onhan se ihan hyvä juttu. Että valittavasta potilaasta otetaan ensin selvää, onko tämä ylipäätänsä hengissä.
Tässä muutama omalle kohdalleni sattunut outous kunnallisten ja yksityisten desinfioiduilta käytäviltä;
1) Suomea ymmärtämättömät
En väheksy ulkomaalaista osaamista. Koulutus on todennäköisesti aivan yhtä hyvää kuin Suomessakin saatu, mutta hei.. Toimiakseen lääkärinä, olisi kuitenkin hyvä osata kommunikoida muutenkin kuin kehon kielellä.
Eräällä kerralla olin raahautunut lekuriin kivuliaiden mahakipujen vuoksi. Mahaan koski jokaisella verbillä mitä nyt keksiä vain saattoi, ja tohtori kuunteli nyökytellen koko pitkän valitusvirren ajan. Lopulta tuo risti ymmärtäväisenä kätensä ja kysyi; "Mikä on maha?"
Hämmennystä herätti myös eräs tohtori, joka sanakirjan avulla selitti minulta vain räjähtäneen valtava munasolu mahassa.
Siis WHAT??
2) Puutteellisilla tiedoilla tohtoroivat
Joskus sain käsiini tohtorien salaiset kansiot minusta potilaana. Sillä samaisella sekunnilla ymmärsin monta vaivautunutta hetkeä, jolloin kuvittelin vain itse tipahtaneeni kärryiltä. Tohtorien faktat olivat huteralla kädellä arvattuja, ja tohtorointia suoritettiin heppoisin perustein. Tietojen mukaan olin ammatiltani putkimies (missä miun putkarinpalkkani on??) ja sairastin varmasti syömishäiriötä, koska en suostunut vastaanotolla riisumaan talvitakkia poies. Olin myös saanut keuhkokuumeen, koska olin kielloista huolimatta lähtenyt Alpeille laskettelemaan. Siis kuka minnuu on kieltänyt, ja koska mie olen Alpeilla ollut? Keuhkokuume sentäs osui oikeaan. Sen sain juostessani talvipakkasilla puolipukeissa pihalla.
3) Kun empaattisuus ylittää ymmärryksen
"Minä tiedän miltä sinusta tuntuu" erehtyi sanomaan kolmekymppinen mieslääkäri miun huutaessani synnytystuskissani synnärillä. Oli ihan pakko lopettaa huuto vain kysyäkseni, että monestikko herran kohdunkaula on avautunut ja vaginasta puskenut uutta elämää?
Ei sen puoleen, lähipiirissä on myös kätilö vastannut äidin huutoon omalla huudolla; "Luuletko että se tulee ulos yhtä miellyttävästä kuin se on sisään laitettu??"
Joten juuh, jos pitää diktatorisoinnista ja empaattisuudesta valita, niin sitten ehkä ennemmin sen empaattisuus. Ennemmin kuuntelen jatkossakin terveyskeskus-lääkärin kehua "harvinaisen kauniista navastani", ihan vain lohduttaakseni kivuista ja säryistä kolottavaa pallomahaa ja tunnen oloni typeräksi, kun näillä vuosilukemilla tohtori laskee käden olkapäälle ja selittää endokivut "kun tytöillä vain tietyn iän jälkeen tulee niitä...kuukautisia."
4) Ylitulkinnat ja tieteelliset kokeet
Tähän kategoriaan voikin sijoittaa aiemmin tällä viikolla sattunut tapaus, jossa selostaessani kipujani, tohtori nyökyttää kuin vajaaälyiselle, ja kysyy, onko miulla useinkin sellainen tunne, että olen irrallaan kehostani? Tai että minulta puuttuu useampi raaja?
Näillä lääkäreillä on diagnoosi valmiina jo ennen potilaan astumista huoneeseen. Heidän tehtävänään on vain saada tulkittua tarpeeksi diagnoosiin soveltuvia oireita. Aivan kuin refluxitauti ja bulimia. Kaksi aivan eri asiaa, mutta hoikasta varresta omat johtopäätöksensä tehnyt tohtori halusi silti ymmärtää refluxitaudin pahoinvointioireet väärin.
Diagnosointiin johtavat tieteelliset kokeet ovat myös osa joidenkin yli-innokasta tulkintaa. Kerran menin niin hämilleen minulle osoitetusta kuvasta jalattomasta koirasta, että vitsinä tokaisin meillä olevan kotonakin juuri tuollaisia. Lohkaisuni on seurannut siitä saakka koko elämäni, ja tasasin väliajoin tohtorit ojentavat eteeni erilaisia palikoita, joista pitäisi muodostaa neliö, tai punainen kolmio. Ja ne mustelaikkutestit.. huoh.. Onko se nyt niin väärin josko ne miusta vaan näyttävät melkein kaikki rivoilta??
Miun mahaani on kuunneltu tyhjän wc-paperirullan läpi ja kerran miut yritettiin hypnotisoida. Huonoin tuloksin. Yhdessä elämänivaiheessa pääsin sydänkäyriin joka käynnillä. Valitin sitten tulehtunutta varvasta tai päänsärkyä, kovia menkkakipuja tai poistettavaa luomea. Miusta on valehtelematta otettu sydänkäyriä varmaan kymmenen kilometriä, mutta onhan se ihan hyvä juttu. Että valittavasta potilaasta otetaan ensin selvää, onko tämä ylipäätänsä hengissä.
maanantai 23. joulukuuta 2013
Ymmärryshäiriöitä
Vaikka Mehiläinen nopeudellaan ja herkällä lisätutkimusvaateillaan onkin monesti saanut pojot meikäläisen mielestä, niin jälleen tuo osasi osoittaa, että moni on myös potilaan ja tohtorin välisestä henkilökemiasta kiinni. Jos sitä ei ole, niin. Sitä vaan ei ole.
Olivat pyytäneet miut jälleen eräänlaiseen terveyskontrolliin, jossa kai vaan haluttiin tarkistaa etten tiineydestäni johtuen enää sekoita torjunta-aineita aamumuroihin tai sen sellaista..
Koska edellinen käyntini Rouva Myrtsin luona oli ollut perin dramaattinen tädin ilmoittaessa mun jo likipitäen pilanneen lapseni, ajattelin nyt esittäytyä tyynen rauhallisena, iloisena ja hillittynä. Olihan mulle toiset tohtorit jo onnistuneet rauhoittamaan mieleni ja antaneet näin ollen mahdollisuuden nauttia raskaudesta varauksettomasti.
Rauhaisa ja iloinen hymyni tosin hyydytettiin varsin tehokkaasti kysymällä ponnekkaasti, olenko mahdollisesti tuntenut viime aikoina itsetuhoisia ajatuksia. Siis WHAT??
Mie en ihan oikiasti ymmärtänyt, kuinka väärin tulee lukea ihminen, vai onko joku pilailija kirjoittanut otsaani jotain, mutta..Mitä ihmettä?
Sain selitellä kuin Runeberg konsanaan etten mie viime kertaisesta itkustani huolimatta ole katolta hyppäämässä tai muutakaan vastaavaa suunnittelemassa, edes ajattelun tasolla. Tunnistan kyllä masennuksen ja työstressin eron, ja työstressin vuoksi en ole itselleni mitään tekemässä, sen verta itsekäs ja nautinnonhaluinen olen:D
Noh, kun oltiin lopulta päästy itsetuhoisuus-, ja masennus-keskusteluista ohi, ajattelin käyttää lääkärikäynnin hyödykseni ja selvittää mitä troppeja nyt sainkaan enää syödä. Paratabs ja Panadol on ok, mutta perin huonoja poistamaan kipua. Koska tämänkin tiineyden alkuoireet eivät ainakaan helpommat kuin edellisen, luvassa on piakkoin melkoisen lannistavia lonkka-, lantio-, ja selkäsärkyjä. Kuntoutus pitänee aloittaa heti alkuvuodesta jo, mutta akuutteihin ja kestäviin kipuihin olisi kiva saada syödä joku oloa helpottavakin. rouva Myrtsi tahtoi tietää tarkkaan miltä lonkka-, ja selkäsärkyni tuntuivat. Kuvailin niin hyvin kuin taidoin, että toisinaan kipu iskee niin kovana piikkinä, ettei kivun kohteena oleva jalka vain enää kanna eikä anna astua painoa sen päälle. Tuntuu kuin jalka olisi lonkasta jollain tapaa irrallaan tai paikoiltaan. Vasta kun se jokin asettuu kohdilleen ja saan painon jalan päälle, kipu lakkaa. Sama alaselässä. Tietyssä puolimakaavassa asennossa si-nivelen kohdalla iskee kipupiikki, joka ei helpota ennenkuin olen pystyasennossa. Kivun vuoksi en vain yksinkertaisesti pääse omin avuin pystyyn. Tässäkin tapauksessa tuntuu vain, että jokin selässä ei ole paikallaan. Tähän vaivaan ei viimeksikään apua löytynyt, mutta opimpahan, etten yksin kotona ollessa edes haaveillut sohvalle menemisestä.
Rouva Myrtsi tuijotti minnuu ilmeettömästi, ja kysyi seuraavaksi, onko mulla useinkin sellainen tunne, että olen irrallaan kehostani?
Mitä VIT..!!
En ihan tosissaan tiedä, artikuloinko tänään jotenkin todella epäselvästi, vai näytinkö joulumaniassani jotenkin kamoissaan olevalta, mutta jostain syystä tämä tohtori oli selvästi lyömässä (tai lyönyt jo) hullun leimaa mun otsaani.
"Onko sinulla usein sellainen tunne, että raajasi eivät ole osa sinua? Tai että sinulta puuttuu enemmänkin raajoja kerrallaan? Entä pää? Oletko kaikista vaivoistasi huolimatta kyennyt normaaliin perhe-, ja työelämään?"
No voi sun perkeleenhelevetinperse... Sanoin mie kuinka hyvänsä, punakynä viuhui Myrtsin paperilla, ja vain luoja yksin tietää millaisen psykopaatin tuo miusta teki!
Hyvää joulua itse kullekkin. Mie nostin juuri kinkun uunista, ja lääkärin olettamuksesta huolimatta en meinaa työntää päätäni sinne tilalle, vaan siivota, niputtaa koirille joulurusetit päähän ja alkaa nauttimaan joulusta:)
Joulun aikaa, joulun taikaa!
Olivat pyytäneet miut jälleen eräänlaiseen terveyskontrolliin, jossa kai vaan haluttiin tarkistaa etten tiineydestäni johtuen enää sekoita torjunta-aineita aamumuroihin tai sen sellaista..
Koska edellinen käyntini Rouva Myrtsin luona oli ollut perin dramaattinen tädin ilmoittaessa mun jo likipitäen pilanneen lapseni, ajattelin nyt esittäytyä tyynen rauhallisena, iloisena ja hillittynä. Olihan mulle toiset tohtorit jo onnistuneet rauhoittamaan mieleni ja antaneet näin ollen mahdollisuuden nauttia raskaudesta varauksettomasti.
Rauhaisa ja iloinen hymyni tosin hyydytettiin varsin tehokkaasti kysymällä ponnekkaasti, olenko mahdollisesti tuntenut viime aikoina itsetuhoisia ajatuksia. Siis WHAT??
Mie en ihan oikiasti ymmärtänyt, kuinka väärin tulee lukea ihminen, vai onko joku pilailija kirjoittanut otsaani jotain, mutta..Mitä ihmettä?
Sain selitellä kuin Runeberg konsanaan etten mie viime kertaisesta itkustani huolimatta ole katolta hyppäämässä tai muutakaan vastaavaa suunnittelemassa, edes ajattelun tasolla. Tunnistan kyllä masennuksen ja työstressin eron, ja työstressin vuoksi en ole itselleni mitään tekemässä, sen verta itsekäs ja nautinnonhaluinen olen:D
Noh, kun oltiin lopulta päästy itsetuhoisuus-, ja masennus-keskusteluista ohi, ajattelin käyttää lääkärikäynnin hyödykseni ja selvittää mitä troppeja nyt sainkaan enää syödä. Paratabs ja Panadol on ok, mutta perin huonoja poistamaan kipua. Koska tämänkin tiineyden alkuoireet eivät ainakaan helpommat kuin edellisen, luvassa on piakkoin melkoisen lannistavia lonkka-, lantio-, ja selkäsärkyjä. Kuntoutus pitänee aloittaa heti alkuvuodesta jo, mutta akuutteihin ja kestäviin kipuihin olisi kiva saada syödä joku oloa helpottavakin. rouva Myrtsi tahtoi tietää tarkkaan miltä lonkka-, ja selkäsärkyni tuntuivat. Kuvailin niin hyvin kuin taidoin, että toisinaan kipu iskee niin kovana piikkinä, ettei kivun kohteena oleva jalka vain enää kanna eikä anna astua painoa sen päälle. Tuntuu kuin jalka olisi lonkasta jollain tapaa irrallaan tai paikoiltaan. Vasta kun se jokin asettuu kohdilleen ja saan painon jalan päälle, kipu lakkaa. Sama alaselässä. Tietyssä puolimakaavassa asennossa si-nivelen kohdalla iskee kipupiikki, joka ei helpota ennenkuin olen pystyasennossa. Kivun vuoksi en vain yksinkertaisesti pääse omin avuin pystyyn. Tässäkin tapauksessa tuntuu vain, että jokin selässä ei ole paikallaan. Tähän vaivaan ei viimeksikään apua löytynyt, mutta opimpahan, etten yksin kotona ollessa edes haaveillut sohvalle menemisestä.
Rouva Myrtsi tuijotti minnuu ilmeettömästi, ja kysyi seuraavaksi, onko mulla useinkin sellainen tunne, että olen irrallaan kehostani?
Mitä VIT..!!
En ihan tosissaan tiedä, artikuloinko tänään jotenkin todella epäselvästi, vai näytinkö joulumaniassani jotenkin kamoissaan olevalta, mutta jostain syystä tämä tohtori oli selvästi lyömässä (tai lyönyt jo) hullun leimaa mun otsaani.
"Onko sinulla usein sellainen tunne, että raajasi eivät ole osa sinua? Tai että sinulta puuttuu enemmänkin raajoja kerrallaan? Entä pää? Oletko kaikista vaivoistasi huolimatta kyennyt normaaliin perhe-, ja työelämään?"
No voi sun perkeleenhelevetinperse... Sanoin mie kuinka hyvänsä, punakynä viuhui Myrtsin paperilla, ja vain luoja yksin tietää millaisen psykopaatin tuo miusta teki!
Hyvää joulua itse kullekkin. Mie nostin juuri kinkun uunista, ja lääkärin olettamuksesta huolimatta en meinaa työntää päätäni sinne tilalle, vaan siivota, niputtaa koirille joulurusetit päähän ja alkaa nauttimaan joulusta:)
Joulun aikaa, joulun taikaa!
sunnuntai 22. joulukuuta 2013
Matkailu avartaa!
Johtuen erinäisistä uudelleen kouluttautumisongelmista töissä, vastaanotin erityisen mielelläni pari keikkaluonteista työtä. Toinen oli Kuopiossa, toinen Oulussa. Kuopiota olin aina pitänyt erityisen kauniina kesäkaupunkina, kunnes eräs kuopiolainen oli murentanut vakaan heppoisin peruistein rakennetun mielipiteeni ilmoittamalla ykskantaan, että JOKAINEN kaupunki on kaunis kesällä, joka johtuu yksinomaan siitä, että puoli vuotta pimeydessä ja rännässä elänyt suomalainen kokee kesän tullen suurta sielujen sympatiaa vaikkapa koirien jätösten kanssa, kunhan niitten keskeltä versoaa leskenlehti.
Matkasin siis aiemmin tällä viikolla lentokoneella Kuopioon. Yllättävän paljon koneella matkustelleena voin vain ihmetellä, miten tietynlainen lentopelko silti kasvaa vuosi vuodelta. Erityisesti, jos alla on pienenpieni ropellikone, joka piti pakkolaskulta kuulostavaa ääntä jo ennen pääsyään edes kiitoradalle. Luojalle kiitos, nukuin kummankin reissun meno-, ja myöskin paluulennot.
Kuopiossa olin loistavana esimerkkinä ongelmatyöntekijästä. Johto korjaisi tämän kuullessaan, ettei raskauteni suinkaan ole firmalle ongelma, vaan ainoastaan rajoittava. Joten olkoon niin, olin sitten esimerkki rajoittuneesta työntekijästä. Lähetettynä satojen kilometrien päähän yhdelle ainoalle keikalle, koska muut alueen keikat vaatisivat lupaa käsitellä torjunta-aineita. Ja kun tämä yksi ainokainen keikkakin valmistuu viisi tuntia ennen paluulennon lähtöselvitystä, ei jää kuin aikaa tapettavaksi. Kaiken ajantapon keskellä, olin kuitenkin onnistua myöhästymään koneestani, sillä vetäessäni onnesta soikeana subwayn patonkia suuhuni, kertoi myyjä miun olevan todellisuudessa noin 30km päässä kentältä, kun mie taas luulin olevani ihan kivenheiton päässä. Shit!
Oulun keikka oli varattu seuraavalle päivälle, jonka mie aloitin tyylikkäästi myöhässä. Edellisenä iltana etsiessäni itku kurkussa autoani kentän parkkipaikalta, päätin tällä kertaa pistää todella tarkkaan mieleeni mihinkä romuni jätän. P2:n ykköstason nelosrivin oikea pääty...P2:n ykköstason nelosrivin oikea pääty.. P2:n ykköstason nelosrivin oikea pääty..
Lopulta mie pääsin kilometrin mittaiseen turvatarkastus-jonoon, ja kauhukseni huomasin lentoni alkavan vilkkua näytöllä jo ollessani vasta jonon puolessa välissä. Näytän aina syystä tai toisesta perin epäilyttävältä mitä tulee tullimiehiin, vartijoihin tai turvatarkastuksiin. Kiskoin kenkiä poies ja takkia takin perään ja silti pääsin lähempään kontaktiin turvamiesten kanssa. Lopulta kuuluttajien etsivän viimeisiä matkustajia lennolle, ryntäsin vyöt auki lepattaen puolipukeissa koneeseen, ja tajusin vasta koneessa missanneeni jonkun olennaisen pisteen.Lähtöselvityksen ehkä? En tiedä, mutta miulla ei varsinaista matkalippua sitten ollutkaan esittää, ainoastaan epämääräinen dokumentti maksetusta lennosta, jota lentoemotkaan eivät tunnistaneet. Pujahdin tyhjälle paikalle ja rukoilin, että mikäli kone lähtisi pian rullaamaan ja mie nukahtaisin, eivät he voisi minnuu enää liikkuvasta koneesta poiskaan pudottaa.
No, eivät pudottaneet. Ilmeisesti vain mie kykenen myös matkustamaan koneella pummilla. Tai tilanteen näyttäen pummilla matkustamista.
Oulusta miulla oli aiemmilta käyntikerroilta vain kaksi kokemusta. Viisitoistavuotiaiden reilausreissun rankka päätös, kun väsyneet matkaajat päätyvät Oulun vauvanpaskaojan kumpareelle nälissään, ja kaikki neuvovat menemään ruokailemaan rotuaarin varrelle, mutta myö ei tiedetty että mikä helevetti se sellainen "rotuaari" oikein oli? Kuulosti kuin pisuaarilta, joten viisi tuntia nälkiintyneinä vauvanpaskaojalla, olimme menneet itteemme ja palanneet kiltisti ensimmäisellä junalla takaisin kotiin äitiemme lihapatojen ääreen.
Toinen muistoni Oulusta oli keskelle metsän siimestä pysähtynyt pitkänmatkanjuna, joka sähköongelmien vuoksi sulki myös sähköiset ovetkin. Tupakkavaunuun lukkojen taa jääneenä kymmenen muun korsteenin kanssa oli melko epämiellyttävää. Jos mie joskus saan keuhkosyövän, syytän VR:ää ja nimenomaista Ouluun sammumista.
Matkasin siis aiemmin tällä viikolla lentokoneella Kuopioon. Yllättävän paljon koneella matkustelleena voin vain ihmetellä, miten tietynlainen lentopelko silti kasvaa vuosi vuodelta. Erityisesti, jos alla on pienenpieni ropellikone, joka piti pakkolaskulta kuulostavaa ääntä jo ennen pääsyään edes kiitoradalle. Luojalle kiitos, nukuin kummankin reissun meno-, ja myöskin paluulennot.
Kuopiossa olin loistavana esimerkkinä ongelmatyöntekijästä. Johto korjaisi tämän kuullessaan, ettei raskauteni suinkaan ole firmalle ongelma, vaan ainoastaan rajoittava. Joten olkoon niin, olin sitten esimerkki rajoittuneesta työntekijästä. Lähetettynä satojen kilometrien päähän yhdelle ainoalle keikalle, koska muut alueen keikat vaatisivat lupaa käsitellä torjunta-aineita. Ja kun tämä yksi ainokainen keikkakin valmistuu viisi tuntia ennen paluulennon lähtöselvitystä, ei jää kuin aikaa tapettavaksi. Kaiken ajantapon keskellä, olin kuitenkin onnistua myöhästymään koneestani, sillä vetäessäni onnesta soikeana subwayn patonkia suuhuni, kertoi myyjä miun olevan todellisuudessa noin 30km päässä kentältä, kun mie taas luulin olevani ihan kivenheiton päässä. Shit!
Oulun keikka oli varattu seuraavalle päivälle, jonka mie aloitin tyylikkäästi myöhässä. Edellisenä iltana etsiessäni itku kurkussa autoani kentän parkkipaikalta, päätin tällä kertaa pistää todella tarkkaan mieleeni mihinkä romuni jätän. P2:n ykköstason nelosrivin oikea pääty...P2:n ykköstason nelosrivin oikea pääty.. P2:n ykköstason nelosrivin oikea pääty..
Lopulta mie pääsin kilometrin mittaiseen turvatarkastus-jonoon, ja kauhukseni huomasin lentoni alkavan vilkkua näytöllä jo ollessani vasta jonon puolessa välissä. Näytän aina syystä tai toisesta perin epäilyttävältä mitä tulee tullimiehiin, vartijoihin tai turvatarkastuksiin. Kiskoin kenkiä poies ja takkia takin perään ja silti pääsin lähempään kontaktiin turvamiesten kanssa. Lopulta kuuluttajien etsivän viimeisiä matkustajia lennolle, ryntäsin vyöt auki lepattaen puolipukeissa koneeseen, ja tajusin vasta koneessa missanneeni jonkun olennaisen pisteen.Lähtöselvityksen ehkä? En tiedä, mutta miulla ei varsinaista matkalippua sitten ollutkaan esittää, ainoastaan epämääräinen dokumentti maksetusta lennosta, jota lentoemotkaan eivät tunnistaneet. Pujahdin tyhjälle paikalle ja rukoilin, että mikäli kone lähtisi pian rullaamaan ja mie nukahtaisin, eivät he voisi minnuu enää liikkuvasta koneesta poiskaan pudottaa.
No, eivät pudottaneet. Ilmeisesti vain mie kykenen myös matkustamaan koneella pummilla. Tai tilanteen näyttäen pummilla matkustamista.
Oulusta miulla oli aiemmilta käyntikerroilta vain kaksi kokemusta. Viisitoistavuotiaiden reilausreissun rankka päätös, kun väsyneet matkaajat päätyvät Oulun vauvanpaskaojan kumpareelle nälissään, ja kaikki neuvovat menemään ruokailemaan rotuaarin varrelle, mutta myö ei tiedetty että mikä helevetti se sellainen "rotuaari" oikein oli? Kuulosti kuin pisuaarilta, joten viisi tuntia nälkiintyneinä vauvanpaskaojalla, olimme menneet itteemme ja palanneet kiltisti ensimmäisellä junalla takaisin kotiin äitiemme lihapatojen ääreen.
Toinen muistoni Oulusta oli keskelle metsän siimestä pysähtynyt pitkänmatkanjuna, joka sähköongelmien vuoksi sulki myös sähköiset ovetkin. Tupakkavaunuun lukkojen taa jääneenä kymmenen muun korsteenin kanssa oli melko epämiellyttävää. Jos mie joskus saan keuhkosyövän, syytän VR:ää ja nimenomaista Ouluun sammumista.
This baby make me look stupid
Aivan kuten esikoistani odottaessani, tiesin jo varhaisessa vaiheessa kasvattavani vatsassani melko ärhäkkää piruilijaa. Luonteen piirre täsmäsi vatsatuntemuksiin ja ensiesiintyminenkin leikkaussalissa oli vähintään yhtä pysäyttävä. Rakas tyttäreni muistutti metsänpeikon ja puutarhatontun risteytymää joka oli nielaissut astetta liian happaman sitruunan kera puolet naamastaan. Yksi ainut vilkaisu tätä rakkauden ruttunaamaa kohtaan ja mielessä kävi ajatus, että tulisikohan se pistää vielä toviksi takaisin kypsymään:D
Tämä tuore papu tuntuu olevan ennen kaikkea..hmm..nolojen tilanteiden alullepanija. This baby just make me look stupid!
Kuluneet pari viikkoa on menneet haahuillessa ja opetellessa uutta roolia töissä. Jokaisella tuntuu olevan suuria suunnitelmia minnuu varten, mutta osa ei ota huomioon lainkaan toiveitani, tai edes kykyäni hoitaa kyseisiä hommia. Ykköstehtäväni kuulema on puhdistaa tietojärjestelmästä kaikki virheelliset tiedot. Mielestäni koko järjestelmä on yhtä isoa virhettä, ja vaatisi vähintään Einsteinin tai suljetun potilaan tajuamaan tätä ihmiskunnan luomaa kirousta, jossa järjestelmä työllistää itse itsensä. Ja hei, kenen neronleimaus on laittaa laiseni tekniikan ihmelapsi puhdistaman järjestelmää, kun kykyni on kaataa koko komeus vain mulkaisemalla sitä pahasti??
Noh, kiitos muiden suurien suunnittelijoiden, olen saanut itselleni kuitenkin tarvittavan määrän kenttätöitä, jotta olen onnistunut toistaiseksi välttämään kaikkea talon tietovirtaa kattavan järjestelmän kaatamisen. Silti, mökkylä mahassa on tuonut vastaan tilanteita, joissa olisin ensisijaisesti tahtonut kaivaa itselleni kuopan vain kadotakseni näköpiiristä.
Ensimmäinen sattui liki 2vkoa sitten. Olin juuri ehtinyt ajatella raskauden menneen kesken, koska särkyjen lisäksi muita oireita ei ollut. Kunnes...
Koitti se iso liki sadan asunnon tarkistamisen aamu. Paha olo hyökytti vähintään minuutin välein, ja yritin pitää itseni kasassa ja ruoat sisällä ajattelemalla kaikkea raikasta ja neutraalia. Vesimeloonia, kurkkua, raikasta salaattia, appelsiinimehua...
Kerroin kollegalle huonosta olostani ja tehtiin keskinäinen diili siitä, että tällä kertaa vain hän menee kierroksella vastaan tuleviin "haju-asuntoihin". Asiakkaamme yhteyshenkilö kiersi koko aamun mukanamme eikä voinut olla huomaamatta toistuvaa vihertävyyttäni ja salaa yökkimistäni. Eritoten asunnot, joiden oven avattua alkoi välitön yökkiminen vedet silmistä valuen kaiken sen oksennuksen, paskan ja kusenhajun lyötyä kasvoille. Kollega astui urheasti hajuverhojen taa miun jäädessä yökkimään käyävään huvittuneen asiakkaan kera. Kierroksen loppupuolella tuo alkoi jopa toistella mantraani "Raikasta kurkkua, salaattia, meloonia, kiiviä..." ja kierroksen päätyttyä käteltyämme hyvästit jälleen ensikertaa, tokaisi että sattuuhan sitä välillä itse kullekkin, että ilta venähtääkin pitkäksi ja on vaikeaa lopettaa hauskanpito. Mie katsoin kauhuissani kolleegaani, luulin tosissaan tämän jossain vaiheessa selventäneen tälle että mie vaan tiineyttäni tässä yökin, mutta tuolla näkyikin olevan ihan omaa kivaa tajutessaan miun lokeroituneen nyt asukkaiden kaltaisiksi sosiaalisiksi yhteiskunnan ongelmatapauksiksi.
Mie tokaisin myöhemmin että kyllä se viimestään sit parin kuukauden kuluttua tajuaa mun olevan vain raskaana kun maha alkaa pömpöttää, jolloin kolleegani ystävällisesti paransi oloani lisäämällä, että asiakkaani myös varmasti pitää minua sitten paitsi alkkiksena, niin myös raskaana olevana alkkiksena. Oh god!
Konttorilla alkaessani potea pahaa oloa, olen vetäytynyt pois näkyviltä. Kuluneen puolen vuoden aikana kun olen työstressin aiheuttamaa itkua näyttänyt jo tahattomasti milloin milläkin nurkalla, niin jotta säilyttäisin viimeiset selväpäisyyteni mutterit muiden silmissä, yökin mielummin salassa.
Alkuun hakeuduin aina varastoomme, meidän pieneen myrkkykoppiimme, kannoin sinne jakkaran, jonka päällä kyykin nurkassa ja yritin kadota maailmasta. Kerran varastopäällikkömme löysi miut (yökkimiseni kaikui varmasti hyvin isossa hallissa...) ja tuijotti sitten verkkoseinän läpi minnuu säälivästi. "Jos sulla paha olo, tule. Minä näyttä oikean paikan siihen!"
Laahustin vihertävänä varastopäällikkömme perässä meidän viherpiipertäjien varaston puolelle, ja tuijotin kummissani toisen polleana esittelemää multakasaa. Siis What??
Pienen opastuksen jälkeen heitin yhden säkin toista korkeammalle, kiiperin kukkulalle ja pistin pehmikkeen alleni ja itteni pitkälleen. Näin sitten, jalat korkeammalla kasalla lojuin kuin raato multakeon huippuna, ja pahoinvointini katosi!
En tiedä mistä varastopäällikkömme tiesi, mutta sai kyllä mielessäni ansaitsemansa Nobelin palkinnon. Siinä sitten lojuessani, lämpimällä ja pehmeällä alustalla, viereisen hätäuloskäynnin aiheuttama tuuli raikastaen kevyesti kasvoja, nenään tuoksuessa raikkaat kasvit ja palmut.. Ainoastaan kasvien suuret aurinkovalot vähän häikäsivät. Harkitsin unisuojien ottamista silmien peitoksi kaikilla niillä kerroilla, jolloin vastaisuudessakin vetäydyin tähän pahoinvoinnin multaparatiisiin. Ainut vain, että joka kerta olen jäänyt lojumisestani kiinni. Ja työharjoittelijoille lokeroiduin ainakin välittömästi spurguksi.
Useampana päivänä olen myös päätynyt konttorille pyörittelemään peukaloita. Koska henkilöt, joiden olisi tullut opastaa uusiin tehtäviin, ovat aina joko lounaalla tai palaverissa, olen pyörinyt ympyrää konttorituoleilla, hörinyt kahviaja välillä nostanut kännykkää korvalle vain näyttääkseni tekeväni mukamas jotain. Kerran sitten ei-minkään-tekemiseni keskeytti ventovieras ihminen, joka iloisesti ja tarmokkaasti tuli esittelemään itsensä.
"Hei! Olen Liisa, HG:n uusi myyjä!"
"Hei, olen Blanco. PC:n puolelta."
Seurasi vaivaantunut hiljaisuus.
"Joo. Blanco, mikäs sun työtoimenkuvas sitten on?"
Seurasi jälleen pieni kiusallinen hiljaisuus, jonka mie katkaisin tyylikkäästi olkapäiden kohautukseen ja mutinaan emmäätiiä..
"Aaa, eli sä olet kanssa uusia työntekijöitä!"
"Nooo... Olen mä täällä kolme vuotta jo kohta ollut.."
Rouva Liisan ilme tyrmäsi likipitäen häpeän määräni. Kului muutama sekunti, jonka uusi tuttavuuteni käytti itsensä kasaamiseen. Lopulta tuo loihti kasvoilleen herttaisen ja ystävällisen hymyn, ojensi kätensä hyvästiksi ja selkeästi ja hitaasti artikuloiden kertoi, miten oli ihana tavata minut, ja tapaisimme varmasti vielä myöhemmin uudestaankin.
Olen siis tiineydestäni johtuen päässyt salakavalasti lokeroitumaan alkoholisoituneeksi ongelmaspurguksi, joka on vieläpä joko synnynnäisesti vähästä onnellinen, tai juonut tinnerillä viimeisetkin älynrippeensä.
My lovely baby make me look so stupid!
Tämä tuore papu tuntuu olevan ennen kaikkea..hmm..nolojen tilanteiden alullepanija. This baby just make me look stupid!
Kuluneet pari viikkoa on menneet haahuillessa ja opetellessa uutta roolia töissä. Jokaisella tuntuu olevan suuria suunnitelmia minnuu varten, mutta osa ei ota huomioon lainkaan toiveitani, tai edes kykyäni hoitaa kyseisiä hommia. Ykköstehtäväni kuulema on puhdistaa tietojärjestelmästä kaikki virheelliset tiedot. Mielestäni koko järjestelmä on yhtä isoa virhettä, ja vaatisi vähintään Einsteinin tai suljetun potilaan tajuamaan tätä ihmiskunnan luomaa kirousta, jossa järjestelmä työllistää itse itsensä. Ja hei, kenen neronleimaus on laittaa laiseni tekniikan ihmelapsi puhdistaman järjestelmää, kun kykyni on kaataa koko komeus vain mulkaisemalla sitä pahasti??
Noh, kiitos muiden suurien suunnittelijoiden, olen saanut itselleni kuitenkin tarvittavan määrän kenttätöitä, jotta olen onnistunut toistaiseksi välttämään kaikkea talon tietovirtaa kattavan järjestelmän kaatamisen. Silti, mökkylä mahassa on tuonut vastaan tilanteita, joissa olisin ensisijaisesti tahtonut kaivaa itselleni kuopan vain kadotakseni näköpiiristä.
Ensimmäinen sattui liki 2vkoa sitten. Olin juuri ehtinyt ajatella raskauden menneen kesken, koska särkyjen lisäksi muita oireita ei ollut. Kunnes...
Koitti se iso liki sadan asunnon tarkistamisen aamu. Paha olo hyökytti vähintään minuutin välein, ja yritin pitää itseni kasassa ja ruoat sisällä ajattelemalla kaikkea raikasta ja neutraalia. Vesimeloonia, kurkkua, raikasta salaattia, appelsiinimehua...
Kerroin kollegalle huonosta olostani ja tehtiin keskinäinen diili siitä, että tällä kertaa vain hän menee kierroksella vastaan tuleviin "haju-asuntoihin". Asiakkaamme yhteyshenkilö kiersi koko aamun mukanamme eikä voinut olla huomaamatta toistuvaa vihertävyyttäni ja salaa yökkimistäni. Eritoten asunnot, joiden oven avattua alkoi välitön yökkiminen vedet silmistä valuen kaiken sen oksennuksen, paskan ja kusenhajun lyötyä kasvoille. Kollega astui urheasti hajuverhojen taa miun jäädessä yökkimään käyävään huvittuneen asiakkaan kera. Kierroksen loppupuolella tuo alkoi jopa toistella mantraani "Raikasta kurkkua, salaattia, meloonia, kiiviä..." ja kierroksen päätyttyä käteltyämme hyvästit jälleen ensikertaa, tokaisi että sattuuhan sitä välillä itse kullekkin, että ilta venähtääkin pitkäksi ja on vaikeaa lopettaa hauskanpito. Mie katsoin kauhuissani kolleegaani, luulin tosissaan tämän jossain vaiheessa selventäneen tälle että mie vaan tiineyttäni tässä yökin, mutta tuolla näkyikin olevan ihan omaa kivaa tajutessaan miun lokeroituneen nyt asukkaiden kaltaisiksi sosiaalisiksi yhteiskunnan ongelmatapauksiksi.
Mie tokaisin myöhemmin että kyllä se viimestään sit parin kuukauden kuluttua tajuaa mun olevan vain raskaana kun maha alkaa pömpöttää, jolloin kolleegani ystävällisesti paransi oloani lisäämällä, että asiakkaani myös varmasti pitää minua sitten paitsi alkkiksena, niin myös raskaana olevana alkkiksena. Oh god!
Konttorilla alkaessani potea pahaa oloa, olen vetäytynyt pois näkyviltä. Kuluneen puolen vuoden aikana kun olen työstressin aiheuttamaa itkua näyttänyt jo tahattomasti milloin milläkin nurkalla, niin jotta säilyttäisin viimeiset selväpäisyyteni mutterit muiden silmissä, yökin mielummin salassa.
Alkuun hakeuduin aina varastoomme, meidän pieneen myrkkykoppiimme, kannoin sinne jakkaran, jonka päällä kyykin nurkassa ja yritin kadota maailmasta. Kerran varastopäällikkömme löysi miut (yökkimiseni kaikui varmasti hyvin isossa hallissa...) ja tuijotti sitten verkkoseinän läpi minnuu säälivästi. "Jos sulla paha olo, tule. Minä näyttä oikean paikan siihen!"
Laahustin vihertävänä varastopäällikkömme perässä meidän viherpiipertäjien varaston puolelle, ja tuijotin kummissani toisen polleana esittelemää multakasaa. Siis What??
Pienen opastuksen jälkeen heitin yhden säkin toista korkeammalle, kiiperin kukkulalle ja pistin pehmikkeen alleni ja itteni pitkälleen. Näin sitten, jalat korkeammalla kasalla lojuin kuin raato multakeon huippuna, ja pahoinvointini katosi!
En tiedä mistä varastopäällikkömme tiesi, mutta sai kyllä mielessäni ansaitsemansa Nobelin palkinnon. Siinä sitten lojuessani, lämpimällä ja pehmeällä alustalla, viereisen hätäuloskäynnin aiheuttama tuuli raikastaen kevyesti kasvoja, nenään tuoksuessa raikkaat kasvit ja palmut.. Ainoastaan kasvien suuret aurinkovalot vähän häikäsivät. Harkitsin unisuojien ottamista silmien peitoksi kaikilla niillä kerroilla, jolloin vastaisuudessakin vetäydyin tähän pahoinvoinnin multaparatiisiin. Ainut vain, että joka kerta olen jäänyt lojumisestani kiinni. Ja työharjoittelijoille lokeroiduin ainakin välittömästi spurguksi.
Useampana päivänä olen myös päätynyt konttorille pyörittelemään peukaloita. Koska henkilöt, joiden olisi tullut opastaa uusiin tehtäviin, ovat aina joko lounaalla tai palaverissa, olen pyörinyt ympyrää konttorituoleilla, hörinyt kahviaja välillä nostanut kännykkää korvalle vain näyttääkseni tekeväni mukamas jotain. Kerran sitten ei-minkään-tekemiseni keskeytti ventovieras ihminen, joka iloisesti ja tarmokkaasti tuli esittelemään itsensä.
"Hei! Olen Liisa, HG:n uusi myyjä!"
"Hei, olen Blanco. PC:n puolelta."
Seurasi vaivaantunut hiljaisuus.
"Joo. Blanco, mikäs sun työtoimenkuvas sitten on?"
Seurasi jälleen pieni kiusallinen hiljaisuus, jonka mie katkaisin tyylikkäästi olkapäiden kohautukseen ja mutinaan emmäätiiä..
"Aaa, eli sä olet kanssa uusia työntekijöitä!"
"Nooo... Olen mä täällä kolme vuotta jo kohta ollut.."
Rouva Liisan ilme tyrmäsi likipitäen häpeän määräni. Kului muutama sekunti, jonka uusi tuttavuuteni käytti itsensä kasaamiseen. Lopulta tuo loihti kasvoilleen herttaisen ja ystävällisen hymyn, ojensi kätensä hyvästiksi ja selkeästi ja hitaasti artikuloiden kertoi, miten oli ihana tavata minut, ja tapaisimme varmasti vielä myöhemmin uudestaankin.
Olen siis tiineydestäni johtuen päässyt salakavalasti lokeroitumaan alkoholisoituneeksi ongelmaspurguksi, joka on vieläpä joko synnynnäisesti vähästä onnellinen, tai juonut tinnerillä viimeisetkin älynrippeensä.
My lovely baby make me look so stupid!
lauantai 7. joulukuuta 2013
Ennakkotapaus
Niin vain meni viime viikonloppu sitten panikoidessa tikkujen kera. Maanantaina olin heti ensimmäiseksi suksinut Mehiläiseen hakemaan kolmatta varmistusta ja toteamaan, että hoitohenkilökunnan asiakaspalveluudessa ollessa puutteita, onnistutaan tyrmäämään moni pieni kipinä.
Ensimmäiseksi yrmeä nainen totesi ettei työterveyshuolto kata ultraa, ja hei, eihän raskauden varmistaminen heidän heiniä edes ole. Mahdollisimman ystävällisesti yritin sitten selventää, että mikäli työntekijän työ koostuu nimenomaan torjunta-aineiden kanssa työskentelystä ja työntekijä liittyykin itse myrkkyjensä riskiryhmään, niin silloin asia mielestäni kuuluu työterveydenhuoltoon. Ja hei, työterveyshuollon ensimmäinen tehtävä on nimenomaan varmistaa työntekijän terveydentila ja onko tämä enää kykeneväinen kyseiseen työhön.
Näin siis astuin heti kättelyssä Rouva Yrmyn varpaille, ja alkoi välitön saarna siitä, miten paskat on jo housussa ja maito maahan kaatunut ja mitä näitä nyt on... Mikäli olen työtäni käytännössä harjoittanut jo raskauden ensimmäiset viikot, niin altistus on jo tapahtunut ja sitten ultrassa vasta voidaan laskea että montako raajaa sieltä löytyy. Shit happens ja sillai.
Mie puhkesin välittömästi itkuun, ja Yrmy alkoi katua sanojaan. Ehkä hän nyt vähän liioitteli ja tuskin mitään peruuttamatonta on vielä tapahtunut. Oisi se jo kesken mennyt mikäli sikiö oisi jo itteensä myrkyt imassu.
Rauhoittelu ei hirmusesti mieltäni enää parantanut, vaan kolmannen varmistuksen päätteeksi sulkeuduin autoon itkemään pariksi tunniksi.
Saatuani lopulta itseni läjään, ajoin konttorille ilmoittamaan uutiset. Marssin siis työnjohtajien pöydän äärelle, ja ilmoitin ykskantaan etten voikkaan lähtä tällä viikolla yövuoroon. Taikka jatkossakaan. Ja itseasiassa mun pittää jättää kaikki ruiskutukset toviksi poies.
Katse ei noussut koneen ääreltä kummaltakaan poies, kun toinen pienen hiljaisuuden jälkeen tenttasi yövuoron toistamisen peruuttamisen helvetin hyvää syytä.
Joku siinä äänensävyssä sai miulla niin karvat pystyyn, että jos vain oisin ollut vitsailutuulella, olisin käyttänyt kulunutta fraasia "Im pregnant. And it´s yours!"
Mutta jostain syystä jälkikasvun todenperäisyyden heittäminen toiselle on periaatteeni vastaista. Vitseissäkin. Enkä ehkä vitsilläkään lähtisi jakamaan geeniperimääni ihan kenen vain kanssa.
Anyway, tiineydestäni ilmoittaminen sai jo itsessään niin kiusallisen hiljaisuuden aikaan, että pystyi kuulemaan helvetin porttien ruosteisten saranoiden nitisevän. Lopulta seurasi kaksi ilmeetöntä tuijotusta, puolen minuutin viiveellä, sekä kaksi samaan aikaan todettua ja toisista poikkeavaa reagointia. "Onneksi olkoon" ja "Se taitaa sitten olla työsuhteen purku."
Jotten olisi päästänyt ilmoille koko viikonloppuna patoutunutta tunnekuohua ja läiskiny työuraani nyrkin mentävää seulaa, hipsin kertomaan asiani korkeammalle taholle ja tyytymään alemman johdon kiroamisen helvettiin.
Ylempi johto suhtautui asiaan huomattamasti rennommin, joskin kaikille nousi kysymysmerkiksi mieleen se oleellisin jatkokysymys; että mitähän hemmettiä mie nyt sitten voin tehdä?
Kuluneet päiväton menneetkin aika pitkälti ihmetellessä.
Mehiläisestä on soitettu neljä-viisi kertaa perään. Olen käynyt ylimääräsissä labroissaja vienyt käyttöturvatiedotteet käytössä olleista torjunta-aineista. Teknisen päällikön kanssa sovittiin ensin, että voisin vielä toistaiseksi tehdä perus rotta/hiiri-torjuntoja, kunhan suojista huolehdittaisiin, mutta sitten Mehiläinen totesi nimenomaan rotanmyrkyt sikiötoksisiksi ja tekninen päällikkö alkoi pelätä biologistakin vaaraa myyräkuumeen muodossa. Toistaiseksi siis voinen tehdä enää torakkatorjuntoja ja faaraomuurahaissyötityksiä. Ja perus lutikkatarkit, narkkitarkit, kuumennuskeikat, laatutarkit ja hygitestit... Ylempi johto vaan tahtoisi miut samointein pois kentältä toimistohommiin. Mie tiedän että toimistolle tie kutsuu viimeistään silloin kun maha alkaa näkyä, mutta koska vielä ei näy edes pierua, haluan olla viimeiseen saakka kentällä. Se, että mitä nuo lopulta antavat tehdä ja mitä ei...huoh.. Sen sitten lopulta näkee. Toistaiseksi olen ennakkotapaus ja esimerkki siitä, miten kaikki heittää häränpyllyä, kun myrkyttäjä tulee tiineeksi.
Kai mie otan vain yhdeksäksi kuukaudeksi takapakkia ja aloitan torjunnat "kevyellä menetelmällä", kuten silloin, kun taloon tullessani sain ensitöikseni lokerooni firman logolla varustetun kärpäslätkän:D
Blanco, paukkuvatsa ja kärpäslätkä. Sehän kuulostaa hyvälle!
Ensimmäiseksi yrmeä nainen totesi ettei työterveyshuolto kata ultraa, ja hei, eihän raskauden varmistaminen heidän heiniä edes ole. Mahdollisimman ystävällisesti yritin sitten selventää, että mikäli työntekijän työ koostuu nimenomaan torjunta-aineiden kanssa työskentelystä ja työntekijä liittyykin itse myrkkyjensä riskiryhmään, niin silloin asia mielestäni kuuluu työterveydenhuoltoon. Ja hei, työterveyshuollon ensimmäinen tehtävä on nimenomaan varmistaa työntekijän terveydentila ja onko tämä enää kykeneväinen kyseiseen työhön.
Näin siis astuin heti kättelyssä Rouva Yrmyn varpaille, ja alkoi välitön saarna siitä, miten paskat on jo housussa ja maito maahan kaatunut ja mitä näitä nyt on... Mikäli olen työtäni käytännössä harjoittanut jo raskauden ensimmäiset viikot, niin altistus on jo tapahtunut ja sitten ultrassa vasta voidaan laskea että montako raajaa sieltä löytyy. Shit happens ja sillai.
Mie puhkesin välittömästi itkuun, ja Yrmy alkoi katua sanojaan. Ehkä hän nyt vähän liioitteli ja tuskin mitään peruuttamatonta on vielä tapahtunut. Oisi se jo kesken mennyt mikäli sikiö oisi jo itteensä myrkyt imassu.
Rauhoittelu ei hirmusesti mieltäni enää parantanut, vaan kolmannen varmistuksen päätteeksi sulkeuduin autoon itkemään pariksi tunniksi.
Saatuani lopulta itseni läjään, ajoin konttorille ilmoittamaan uutiset. Marssin siis työnjohtajien pöydän äärelle, ja ilmoitin ykskantaan etten voikkaan lähtä tällä viikolla yövuoroon. Taikka jatkossakaan. Ja itseasiassa mun pittää jättää kaikki ruiskutukset toviksi poies.
Katse ei noussut koneen ääreltä kummaltakaan poies, kun toinen pienen hiljaisuuden jälkeen tenttasi yövuoron toistamisen peruuttamisen helvetin hyvää syytä.
Joku siinä äänensävyssä sai miulla niin karvat pystyyn, että jos vain oisin ollut vitsailutuulella, olisin käyttänyt kulunutta fraasia "Im pregnant. And it´s yours!"
Mutta jostain syystä jälkikasvun todenperäisyyden heittäminen toiselle on periaatteeni vastaista. Vitseissäkin. Enkä ehkä vitsilläkään lähtisi jakamaan geeniperimääni ihan kenen vain kanssa.
Anyway, tiineydestäni ilmoittaminen sai jo itsessään niin kiusallisen hiljaisuuden aikaan, että pystyi kuulemaan helvetin porttien ruosteisten saranoiden nitisevän. Lopulta seurasi kaksi ilmeetöntä tuijotusta, puolen minuutin viiveellä, sekä kaksi samaan aikaan todettua ja toisista poikkeavaa reagointia. "Onneksi olkoon" ja "Se taitaa sitten olla työsuhteen purku."
Jotten olisi päästänyt ilmoille koko viikonloppuna patoutunutta tunnekuohua ja läiskiny työuraani nyrkin mentävää seulaa, hipsin kertomaan asiani korkeammalle taholle ja tyytymään alemman johdon kiroamisen helvettiin.
Ylempi johto suhtautui asiaan huomattamasti rennommin, joskin kaikille nousi kysymysmerkiksi mieleen se oleellisin jatkokysymys; että mitähän hemmettiä mie nyt sitten voin tehdä?
Kuluneet päiväton menneetkin aika pitkälti ihmetellessä.
Mehiläisestä on soitettu neljä-viisi kertaa perään. Olen käynyt ylimääräsissä labroissaja vienyt käyttöturvatiedotteet käytössä olleista torjunta-aineista. Teknisen päällikön kanssa sovittiin ensin, että voisin vielä toistaiseksi tehdä perus rotta/hiiri-torjuntoja, kunhan suojista huolehdittaisiin, mutta sitten Mehiläinen totesi nimenomaan rotanmyrkyt sikiötoksisiksi ja tekninen päällikkö alkoi pelätä biologistakin vaaraa myyräkuumeen muodossa. Toistaiseksi siis voinen tehdä enää torakkatorjuntoja ja faaraomuurahaissyötityksiä. Ja perus lutikkatarkit, narkkitarkit, kuumennuskeikat, laatutarkit ja hygitestit... Ylempi johto vaan tahtoisi miut samointein pois kentältä toimistohommiin. Mie tiedän että toimistolle tie kutsuu viimeistään silloin kun maha alkaa näkyä, mutta koska vielä ei näy edes pierua, haluan olla viimeiseen saakka kentällä. Se, että mitä nuo lopulta antavat tehdä ja mitä ei...huoh.. Sen sitten lopulta näkee. Toistaiseksi olen ennakkotapaus ja esimerkki siitä, miten kaikki heittää häränpyllyä, kun myrkyttäjä tulee tiineeksi.
Kai mie otan vain yhdeksäksi kuukaudeksi takapakkia ja aloitan torjunnat "kevyellä menetelmällä", kuten silloin, kun taloon tullessani sain ensitöikseni lokerooni firman logolla varustetun kärpäslätkän:D
Blanco, paukkuvatsa ja kärpäslätkä. Sehän kuulostaa hyvälle!
sunnuntai 1. joulukuuta 2013
Plussatuulia
Vaikea edes miettiä mistä aloittaisi.
Kuluneen viikon puolentoista aikana olen kärsinyt kummallisesti vanhoista lonkka/lantio/issias-kivuista. Lonkat ja lantio ei koskaan täysin toipuneet ensimmäisestä raskaudesta, ja muistuttavat olemassaolostaan aina aika ajoin. Eritoten jos päivän aikana joutuu paljon repimistä ja vetämistä harrastamaan. Kuormien kiskominen varastolla tietää siis liki poikkeuksetta illalla ankka-kävelyä ja tyyny polvien välissä voivottelua lääketokkurassa sohvalla.
Nyt kipuilua on ollut enemmän ja vähemmän, vaikka päivät on menneet ilman repimisiä. Sitten heräsi se pieni ajatus kipujen yhdistävästä tekijästä. Kiiruhdin kohtiin, pissin tikkuun, ajoin kauppaan hakemaan uuden, ja pissin sitten siihenkin.
Lopputulos näkynee tässä;
Ensimmäinen tunne oli paniikki. Shit! Hupaisaahan tässä on se, että vaikka lapsi onkin toivottu, erityisesti sen jälkeen kun tohtorit vannoivat ennen ensimmäistä raskauttani miun jäävän tyystin lapsettomaksi. Olisin lääketieteellinen ihme jos kykenisin raskautumaan. Ja silti, nyt tähän perheeseen osui siis toinen lottovoitto, ja mie olin 110%sti vain paniikissa!
Kun aikoinaan plussasin esikoisestani, pelkäsin, koska en tiennyt mitä tuleman pitää. Nyt mie pelkään niin saakutisti juuri siksi, että tiedän mitä tuleman pitää. Tervetuloa siis kusirumba, yövalvomiset jo varhaisessa raskaudessa, liitoskivut ja muut säryt, pahoinvointi, ummetus ja lihoaminen. Sitten taas leikkaus, siitä toipuminen, ja seuraavat kaksi vuotta kahdenkymmenen minuutin pätkissä nukkumista. Tervetuloa myös istuallaan nukkumiset, 17vko:n kuntouttamiset viidesti viikossa, elopainon nostaminen puolella, mustasukkaiset koirat ja ja...
Ja miten miun nyt käy töissä?? Myrkyttäminen on pirun vaikiaa, jos itse kuuluu riskiryhmään. Ja mie hölmö vielä pari viikkoa sitten kieltäydyin ylennyksestä, joka oisi miut ottanut kentältä poies "likasista hommista" ja tuonut konttorin pehmeille penkeille.. Silloin mie nauroin räkäsesti, ettei miusta konttorirotaksi ole, vaan henkeen ja vereen pysyn kentällä! Nyt pitänee häntä koipien välissä ja uusi elämä mahassa mennä rukoilemaan sitä hyljättyä paikkaa takaisin.
Shit!
No panic! No panic! Apuva..!
Kuluneen viikon puolentoista aikana olen kärsinyt kummallisesti vanhoista lonkka/lantio/issias-kivuista. Lonkat ja lantio ei koskaan täysin toipuneet ensimmäisestä raskaudesta, ja muistuttavat olemassaolostaan aina aika ajoin. Eritoten jos päivän aikana joutuu paljon repimistä ja vetämistä harrastamaan. Kuormien kiskominen varastolla tietää siis liki poikkeuksetta illalla ankka-kävelyä ja tyyny polvien välissä voivottelua lääketokkurassa sohvalla.
Nyt kipuilua on ollut enemmän ja vähemmän, vaikka päivät on menneet ilman repimisiä. Sitten heräsi se pieni ajatus kipujen yhdistävästä tekijästä. Kiiruhdin kohtiin, pissin tikkuun, ajoin kauppaan hakemaan uuden, ja pissin sitten siihenkin.
Lopputulos näkynee tässä;
Ensimmäinen tunne oli paniikki. Shit! Hupaisaahan tässä on se, että vaikka lapsi onkin toivottu, erityisesti sen jälkeen kun tohtorit vannoivat ennen ensimmäistä raskauttani miun jäävän tyystin lapsettomaksi. Olisin lääketieteellinen ihme jos kykenisin raskautumaan. Ja silti, nyt tähän perheeseen osui siis toinen lottovoitto, ja mie olin 110%sti vain paniikissa!
Kun aikoinaan plussasin esikoisestani, pelkäsin, koska en tiennyt mitä tuleman pitää. Nyt mie pelkään niin saakutisti juuri siksi, että tiedän mitä tuleman pitää. Tervetuloa siis kusirumba, yövalvomiset jo varhaisessa raskaudessa, liitoskivut ja muut säryt, pahoinvointi, ummetus ja lihoaminen. Sitten taas leikkaus, siitä toipuminen, ja seuraavat kaksi vuotta kahdenkymmenen minuutin pätkissä nukkumista. Tervetuloa myös istuallaan nukkumiset, 17vko:n kuntouttamiset viidesti viikossa, elopainon nostaminen puolella, mustasukkaiset koirat ja ja...
Ja miten miun nyt käy töissä?? Myrkyttäminen on pirun vaikiaa, jos itse kuuluu riskiryhmään. Ja mie hölmö vielä pari viikkoa sitten kieltäydyin ylennyksestä, joka oisi miut ottanut kentältä poies "likasista hommista" ja tuonut konttorin pehmeille penkeille.. Silloin mie nauroin räkäsesti, ettei miusta konttorirotaksi ole, vaan henkeen ja vereen pysyn kentällä! Nyt pitänee häntä koipien välissä ja uusi elämä mahassa mennä rukoilemaan sitä hyljättyä paikkaa takaisin.
Shit!
No panic! No panic! Apuva..!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)