Niin vain sitten kävi meidän onnellisten tilanomistajien, että uusi kotimme paljastui haastavammaksi kuin olimme osanneet odottaa.
Purimme keittiön lattian, joka oli mätä, ja josta tiesimmekin. Poistimme lapiotolkulla sientä, joista aloitin stressaamisen välittömästi. Ja läjän märkää purua. Seinän alajuoksut olivat pahoin kastuneet, ja maakellarin täyttö vuosi takaperin epäonnistunut täydellisesti.
Kutsuin asiantuntija nro. 1:n kylään. Hän oli raksa-aikojeni työnjohtaja. Osaava kaveri.
Mietin kapillaarikatkoja, bitumointia, eristelevyjä, ja kaikkien niiden eri vaihtoehtoja ja järjestystä. Tarkoitushan oli saada 75 vuotta sitten rakennetun talon perustukset toimimaan soveltamalla uutta ja vanhaa, siten että materiaalit hengittää juuri sen verran kun eristämättömät ja vituralleen tehdyt pohjat vaativat. Pääsimme piakkoin yhteisymmärrykseen työjärjestyksestä. Tilanne ei kuulema ollut ollenkaan niin paha kuin hän oli kuvitellut ja uskoi täysin miun kykenevän hoitamaan homman niin sanotusti kotiin.
Huomattavasti keveimmin mielin siis lähdin asioimaan rautakaupassa. Ihastelin samalla laminaattimalleja ja poimin ideoita keittiöön. Kotona oli silti vastassa asiantuntija nro: 2, mieheni raksaveli, joka oli mittareidensa kanssa tullut toteamaan että ei ole koskaan märempää pohjaa nähnytkään. Kysyi, että onko meillä laittaa sataatonnia remonttiin, jossa taloamme tunkattaisiin ylös tolppa kerrallaan ja muurattaisiin sokkelia lisää ja valettaisiin uutta lattiaa ja toivoisimme ettei koko komeus romahda korttitalon lailla kesken mittavan ja piiiiitkän ja kalliin operaation aikana, vai... Puretaanko koko paska?
Muistan vain etsineeni tuon miehen ilmeestä jotain pientä vinkkiä siitä, että kyseessä olisi vitsi. Että hän naurahtaisi piakkoin ja sanoisi ettei tilanne nyt ihan oikiasti niin paha ole, ja sitten antaisi korjausneuvonsa.
Sitä ei tullut.
Olimme ostaneet purkukuntoisen talon.
Pyörrytti, oksetti, huimasi. Itkin pihalla ja poltin tupakkaa kahden ja puolen kuukauden tauon jälkeen enkä osannut kuin änkyttää. Siitä onkin seurannut nyt läjä hysteerisiä päiviä, jossa iltasin nakerran torpan lattiaa pala palalta auki, ja tanssin jokaisen kuivan eristeen ja palkin nähdessäni, ja itken jokaisen märän kohdan löydettyäni. Illalla pitää lopettaa aina kuivaan kohtaan, jotta olisi edes teoreettisesti mahdollista nukkua yöllä, mutta totuushan on silti se, että mie olen valvonut nyt 3,5 viikkoa yhtä soittoa. Kiloja on varissut kolme, ja miusta ei todellakaan jää edes varjoakaan jäljelle vuoden loppuun mennessä jollen pian ala saamaan tätä stressimäärää kuriin.
Olen vuoroin kuin soturiprinsessa uhkuen taistelutahtoa ja vakaata aikomusta pelastaa kotitalo, ja vuoroin hyttysen pistosta lyyhistyvä hermoraunio joka ei kykene enää itseäänkään kantamaan.
Edelleen olen vakaasti sitä mieltä, että 75-vuotias talo ei voi ollakkaan uuden veroinen. Oltuaan 20 vuotta kylmillään, se ei voikkaan olla laataltaan kuiva. Varsinkaan ilman salaojia ja eristyksiä. Mutta jos se on seisonut ryhdikkäänä ja suurimmalti osalti rungoltaan kuivana, niin miksei se seisoisi vastakin, jahka viat on korjattu? Ja laattahan tulee olemaan aina kostea. Sitä ei vaan rutikuivaksi saa taikomallakaan, mutta onhan niitä muitakin taloja riskirakentein rakennettuja, joissa on saatu ongelmat kuriin erinäisin toimenpitein. Miksei tässäkin?
Nyt vastaanottamaan kaivinkonekuskia, joka tulisi viikonloppuna kaivamaan salaojitusta ja muokkaamaan maata. Tilasin äskettäin sepelit, maanantaina saan paikan päälle jälleen yhden asiantuntijan, joka pohtii sopisiko laatan päälle niin sanottu ilmanvaihtomatto, joka on kosteille ja sairaille lattiarakenteille suunniteltu tuuletusjärjestelmä.
Olen kaivanut vanhat rakennustiedon oppikirjani esiin ja yritän lukea niitä monen vuoden tauon jälkeen, vaikka tällä väsymyksellä ja hysterialla en tahdo saada yhdestäkään lauseesta selvää.
Voi luoja, nyt tarvitaan apua!
tiistai 25. elokuuta 2015
keskiviikko 12. elokuuta 2015
Skunk Projekt + talokauppoja
Elämä on valintoja täynnä, ja ihmeitä, loputtomia ihmeitä! Yleensä ne tulevat yllättäen ja juuri silloin kuin niitä vähiten osaa odottaa.
Merkittävin tässä kuluneiden parin viikon sisällä tapahtuneiden hetki oli se, kun naapurin pappa päätti laittaa tiluksensa myyntiin. Miehän ostin aikoinaan tämän torpan siten, että se lohkottiin vaan erilleen kantatilastaan. Jo silloin hupsuna parikymppisenä haaveilin, että koittaisi joskus hetki, jolloin raha-asiani olisivat niin hyvällä mallilla, että voisin lunastaa lopputiluksetkin itselleni. Tämä kun on tällainen vanha maatila, mie olen pyörittänyt tätä sekasortoista ja kovaäänistä uusioperhettäni kaikine lapsineen ja elukoineen tässä, ja pappa pitänyt päärakennusta kesämökkinään. Emme varmasti kovaäänisyytemme ja pihamme sotkuisuuden vuoksi ole olleet unelmanaapureita, mutta vastapainoksi olemme huolehtineet myös hänen tontistaan osittain. On leikattu nurmikkoa, korjailtu sipulipenkkiä myrskyjen jäljiltä, korjailtu pihatietä, tehty murkkutorjuntoja ja tilattu metsästäjiä kun on huomattua supikoirien ja mäyrien villiintyneen taas tontilla. Olemme toimineet vahtikoirina ja varjeltu tilaa, kuin ikään silmälläpitäen että jonakin päivänä se voisi olla omamme.
Sitten se hetki koitti. Pappa sanoi olevansa väsynyt ja kertoi meillä olevan etuosto-oikeus tilaan niin halutessamme.
Kahden päivän päästä pihaan astui kiinteistövälittäjä. Mieheni juoksi pihalle ja lyöttäytyi katselmuskierrokselle hokien meidän ostavan tilat. Jäimme levottomina odottamaan hinta-arviota, jota ei koskaan tullut. Reilu viikon kuluttua soitettuamme papalle kuulimme välittäjällä olevan jo ostajia tilalle. HÄNEN lisäkseen.
Syntyi sanaton paniikki ja myö yritettiin saada välittäjää kiinni, mutta eihän se mokoma vastannut.. Mie laitoin tekstaria, mutta vastausta ei kuulunut. Laitoin sähköpostia jossa muistutin ystävällisesti etuosto-oikeudestamme jonka meinaisimme käyttää. Ei vastausta.
Mie täytin paniikissa lainahakemukset joka jumalan pankkiin ja valvoin yön itkien jokaista rahallista virhettämme joita olemme mökeltäneet kuluneen 8n vuoden aikana monta.
Seuraavana aamuna soitin kiinteistövälittäjä-isälleni ja itkin lisää. Isäni sai välittäjän kiinni, joka totesi meillä olleen kyllä tarvittava aika järjestää asioita. Hänen osuutensa oli ollut käyntikortti, jonka yhteystietoihin hän ei kuitenkaan vastannut. Laina olisi ilmeisesti pitänyt hakea ilman tietoa kauppahinnasta, tai mitä se pitää edes sisällään. Uskomatonta!
Laitoin jälleen s-postia, jossa kerroin odttavani tarvittavia dokumentteja kohteesta pankkineuvottelua varten, ne sitten sainkin.
Ja kuin ihmeen kaupalla, pankkivirkailija joka ei ensin näyttänyt pitävän meistä lainkaan (kaivoin kesken neuvottelun vieläpä tukastani elävän lentävän muurahaisen, joten olin varmaan hehkeä ilmestys. Toisaalta, edellisen hakijan paidassa luki kissankokoisilla kirjaimilla PASKA!, joten ehkä elävät ötökäät jäivät kakkoseksi tässä erikoisessa pukeutumisessa) päätti tuo rempseä nainen yhtäkkiä kuitenkin myöntää lainalupauksen!
Laitoin jälleen välittäjälle s-postia, jossa kerroin kauppojen syntyvän pikapuoliin, ja vastaukseksi tuli tyylikäs "onnex olkoon". Siis X:llä, kuten mie rustasin kaikki kolmentoista vanhana:D
No, joten pääsemme kuin pääsemmekin kohta kaupat tekemään, ja sitten aloittamaan mittavan remontin. Nyt, köyhimmillämme ja väsyneimillämme:) Mutta onnellisina, pirun onnellisina.
Sitten jotain muuta. Olen jo puolen vuoden ajan ylläpitänyt itselläni eräänlaista Skunk Projektia, jossa oli tarkoitus saada haettua lemmikkiskunkki Briteistä Suomeen. Tästä miun pitää tehdä kokonaan oma juttunsa, mutta pähkinänkuoressa voin kertoa viettäneeni tietokoneen ääressä tietoja etsien vähintään sen satakunta tuntia. Olen asioinut Suomen ympäristokeskuksen kanssa, EVIRAn ja Suomen riistakeskuksen kanssa. Olen selvitellyt lupia ja yksityiskohtia vaatimuksista. Suomen laki kun ei skunkkien kohdalla oikein ole yksiselitteinen. Se on joko laillinen tai laitoin, riippuen keltä kysyy. Toiset vaativat tarkat dokumentoinnit omistuksista ja tuonneista, kun taas toisaalta skunkki ei olisi vaatinut edes rokotuksia.
Kaikki oli edennyt todella pitkälle. Miulla oli lupapaperit vetämässä ja skunkki valittuna ja valmiina Briteissä. Kuljetukset olivat yksityiskohtia lukuunottamatta tiedossa. Kaikki oli valmiina, kunnes sitten eilen sain Riistakeskukselta kieltävän päätöksen. Päätös perusteltiin mielestäni mielivaltaisesti oletuksiin että yrittäisin salaa kuitenkin poistattaa hajurauhaset, joiden poistaminen mukavuussyistä on kielletty sekä Suomessa että Briteissä. Tämän lisäksi riskinä oli raivotauti, vaikka puhe oli koko ajan lemmikistä, joka matkustaisi sirutettuna ja rokotettuna. Riistakeskus ei ilmeisesti luota rokotuksiin. Kolmanneksi, pelättiin skunkin karkaavan ja lisääntyvän hallitsemattomasti.
Näin jo sieluni silmin, miten Suomen kaikki kymmenen skunkkia karkaavat kerralla ja perustavat oman populaation. Ihan heti ei treffeille pääse, sillä lähin skunkki asustaa noin 60km päässä.
Tämän lisäksi päätöstä perusteltiin sillä, että JOS kaikki muutkin hommaavat skunkin, niin stten riski on iso.
Spekulaatiosta tuohtuneena tuohtui myös Suomen pieni mutta ponnekas skunkkiryhmäkin. Tänään olemme päättäneet perustaa ihan oikea yhdistyksen, jotta harrastajina voisimme tuoda ihmisten tietoisuuteen mitä skunkki oikiasti on lemmikkinä. Miten koko käsitys skunkista on vieras käsite ihmisille ja miten omistajiin suhtaudutaan varauksella.
Kohta olen hukkumassa projekteihini:) Henkilökohtaiseen haluuni panostaa sadalla prosentilla useaan asiaan, vaikka jaksan hädin tuskin ruokaa laittaa.
Mielenkiinnolla odotelle:)
Merkittävin tässä kuluneiden parin viikon sisällä tapahtuneiden hetki oli se, kun naapurin pappa päätti laittaa tiluksensa myyntiin. Miehän ostin aikoinaan tämän torpan siten, että se lohkottiin vaan erilleen kantatilastaan. Jo silloin hupsuna parikymppisenä haaveilin, että koittaisi joskus hetki, jolloin raha-asiani olisivat niin hyvällä mallilla, että voisin lunastaa lopputiluksetkin itselleni. Tämä kun on tällainen vanha maatila, mie olen pyörittänyt tätä sekasortoista ja kovaäänistä uusioperhettäni kaikine lapsineen ja elukoineen tässä, ja pappa pitänyt päärakennusta kesämökkinään. Emme varmasti kovaäänisyytemme ja pihamme sotkuisuuden vuoksi ole olleet unelmanaapureita, mutta vastapainoksi olemme huolehtineet myös hänen tontistaan osittain. On leikattu nurmikkoa, korjailtu sipulipenkkiä myrskyjen jäljiltä, korjailtu pihatietä, tehty murkkutorjuntoja ja tilattu metsästäjiä kun on huomattua supikoirien ja mäyrien villiintyneen taas tontilla. Olemme toimineet vahtikoirina ja varjeltu tilaa, kuin ikään silmälläpitäen että jonakin päivänä se voisi olla omamme.
Sitten se hetki koitti. Pappa sanoi olevansa väsynyt ja kertoi meillä olevan etuosto-oikeus tilaan niin halutessamme.
Kahden päivän päästä pihaan astui kiinteistövälittäjä. Mieheni juoksi pihalle ja lyöttäytyi katselmuskierrokselle hokien meidän ostavan tilat. Jäimme levottomina odottamaan hinta-arviota, jota ei koskaan tullut. Reilu viikon kuluttua soitettuamme papalle kuulimme välittäjällä olevan jo ostajia tilalle. HÄNEN lisäkseen.
Syntyi sanaton paniikki ja myö yritettiin saada välittäjää kiinni, mutta eihän se mokoma vastannut.. Mie laitoin tekstaria, mutta vastausta ei kuulunut. Laitoin sähköpostia jossa muistutin ystävällisesti etuosto-oikeudestamme jonka meinaisimme käyttää. Ei vastausta.
Mie täytin paniikissa lainahakemukset joka jumalan pankkiin ja valvoin yön itkien jokaista rahallista virhettämme joita olemme mökeltäneet kuluneen 8n vuoden aikana monta.
Seuraavana aamuna soitin kiinteistövälittäjä-isälleni ja itkin lisää. Isäni sai välittäjän kiinni, joka totesi meillä olleen kyllä tarvittava aika järjestää asioita. Hänen osuutensa oli ollut käyntikortti, jonka yhteystietoihin hän ei kuitenkaan vastannut. Laina olisi ilmeisesti pitänyt hakea ilman tietoa kauppahinnasta, tai mitä se pitää edes sisällään. Uskomatonta!
Laitoin jälleen s-postia, jossa kerroin odttavani tarvittavia dokumentteja kohteesta pankkineuvottelua varten, ne sitten sainkin.
Ja kuin ihmeen kaupalla, pankkivirkailija joka ei ensin näyttänyt pitävän meistä lainkaan (kaivoin kesken neuvottelun vieläpä tukastani elävän lentävän muurahaisen, joten olin varmaan hehkeä ilmestys. Toisaalta, edellisen hakijan paidassa luki kissankokoisilla kirjaimilla PASKA!, joten ehkä elävät ötökäät jäivät kakkoseksi tässä erikoisessa pukeutumisessa) päätti tuo rempseä nainen yhtäkkiä kuitenkin myöntää lainalupauksen!
Laitoin jälleen välittäjälle s-postia, jossa kerroin kauppojen syntyvän pikapuoliin, ja vastaukseksi tuli tyylikäs "onnex olkoon". Siis X:llä, kuten mie rustasin kaikki kolmentoista vanhana:D
No, joten pääsemme kuin pääsemmekin kohta kaupat tekemään, ja sitten aloittamaan mittavan remontin. Nyt, köyhimmillämme ja väsyneimillämme:) Mutta onnellisina, pirun onnellisina.
Sitten jotain muuta. Olen jo puolen vuoden ajan ylläpitänyt itselläni eräänlaista Skunk Projektia, jossa oli tarkoitus saada haettua lemmikkiskunkki Briteistä Suomeen. Tästä miun pitää tehdä kokonaan oma juttunsa, mutta pähkinänkuoressa voin kertoa viettäneeni tietokoneen ääressä tietoja etsien vähintään sen satakunta tuntia. Olen asioinut Suomen ympäristokeskuksen kanssa, EVIRAn ja Suomen riistakeskuksen kanssa. Olen selvitellyt lupia ja yksityiskohtia vaatimuksista. Suomen laki kun ei skunkkien kohdalla oikein ole yksiselitteinen. Se on joko laillinen tai laitoin, riippuen keltä kysyy. Toiset vaativat tarkat dokumentoinnit omistuksista ja tuonneista, kun taas toisaalta skunkki ei olisi vaatinut edes rokotuksia.
Kaikki oli edennyt todella pitkälle. Miulla oli lupapaperit vetämässä ja skunkki valittuna ja valmiina Briteissä. Kuljetukset olivat yksityiskohtia lukuunottamatta tiedossa. Kaikki oli valmiina, kunnes sitten eilen sain Riistakeskukselta kieltävän päätöksen. Päätös perusteltiin mielestäni mielivaltaisesti oletuksiin että yrittäisin salaa kuitenkin poistattaa hajurauhaset, joiden poistaminen mukavuussyistä on kielletty sekä Suomessa että Briteissä. Tämän lisäksi riskinä oli raivotauti, vaikka puhe oli koko ajan lemmikistä, joka matkustaisi sirutettuna ja rokotettuna. Riistakeskus ei ilmeisesti luota rokotuksiin. Kolmanneksi, pelättiin skunkin karkaavan ja lisääntyvän hallitsemattomasti.
Näin jo sieluni silmin, miten Suomen kaikki kymmenen skunkkia karkaavat kerralla ja perustavat oman populaation. Ihan heti ei treffeille pääse, sillä lähin skunkki asustaa noin 60km päässä.
Tämän lisäksi päätöstä perusteltiin sillä, että JOS kaikki muutkin hommaavat skunkin, niin stten riski on iso.
Spekulaatiosta tuohtuneena tuohtui myös Suomen pieni mutta ponnekas skunkkiryhmäkin. Tänään olemme päättäneet perustaa ihan oikea yhdistyksen, jotta harrastajina voisimme tuoda ihmisten tietoisuuteen mitä skunkki oikiasti on lemmikkinä. Miten koko käsitys skunkista on vieras käsite ihmisille ja miten omistajiin suhtaudutaan varauksella.
Kohta olen hukkumassa projekteihini:) Henkilökohtaiseen haluuni panostaa sadalla prosentilla useaan asiaan, vaikka jaksan hädin tuskin ruokaa laittaa.
Mielenkiinnolla odotelle:)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)