Lila

Aukko minun puolustuksessani
teki minusta ihmisen,

heikon tuolle hymylle
voimattoman katseelle.

Kuulin kerran olevani kauneinta maailmassa
mutta miten väärässä tuo olikaan
kun kaikessa epätäydellisyydessäni

onnistuin vain vähän jokaisessa
ja vain yhdessä täydellisesti.


Tuo pienenpieni ihme,
joka minusta luo palan parempaa

antaa merkityksen tällekkin päivälle
sekä uskon, että joskus ihminenkin

voi olla muutakin kuin vain tyhmä eläin.

Vituttavat vaikeudet TOP4

Eilinen taistelu köökissä sai miut miettimään todenteolla miten elämä on täynnä jos jonkinmoista haastetta ja vastoinkäymistä. Miten joskus käydään oikein aallonpohjissa vain todetakseen että niistäkin selviää.
Itse valmistuin aikanaan talonrakentajaksi linjalta jota kukaan toinen nainen ei ollut sen koulun historiassa kyennyt läpikäymään. Ostin tämän torpan vain parikymppisenä ja remppasin lattiasta kattoon.  Pari vuotta myöhemmin hyppäsin lapsettomasta parisuhteesta kertaheitolla neljän lapsen äitipuoleksi.  Sittemmin olen pari omaakin mukulaa tuonut maailmaan, kolme kirjaa julkaissut ja opiskellut kokonaan uuden ammatin.

Mutta.

Vaikka kuinka koen toisinaan ylpeyttä aikaansaannoksistani, huomaan silti taittuvani kaksinkerroin arkipäivän haasteissa, jotka omalla pienuudellaan ja onnistumattomuudellaan saavat miut hajoamaan täydelliseen vitutukseen.  AAARGH!!
Tässä ne pienet, mutta ah-niin-vituttavat vaikeudet joista ei tahdo selvitä vaikka olisi kuinka supernainen!


1) Tekniikka pettää
Ja sehän pettää aina miun kohdallani. Voi sitä vitutuksen määrää kun tulostin ei tahdokkaan tulostaa sitä elintärkeää kuittia lentolippujen maksamisesta, tai ollessasi jo valmiina myöhässä tärkeästä tapaamisesta, navigaattori lyö täysin lukkoon ja väittää sinun ajavan keskellä järveä, vaikka näet ympärilläsi peltoa silmän kantamattomiin. Leivänpaahdin ei paahda ja auto käynnistää automaattihälytyksen itsestään ennen kuin ehdit pois katseiden alta.
Sivistynyt nainen toki tarkistaisi onko piuhat kiinni, akut paikallaan, sammuttaisi ja käynnistäisi koneen uudestaan, tai soittaisi viisaammalle.

Mie löydän jatkuvasti itseni tilanteesta, jossa huudan naama väärällään sekä tulostimelle että tietokoneelle, nakkaan navigaattorin liikkuvasti autosta pihalle ja varmstan sen toimimattomuuden ajamalla yli. Viskon  leivänpaahtimen kaaressa hurjan huudon saattelemana ulos rinteeseen ja potkin auton renkaita kuin pahanen kakara.
Auttaako se?

No ei tietenkään.  Se vain todistaa kaikille etten todellakaan ole mikään supernainen muuta kuin hermojen menettämisessä nollasta sataan alle kolmessa sekunnissa.

2) Langan saaminen neulaan
Siis aivan mahdoton tehtävä! Olen modifioinut itselleni liki kolmanneksen vaatteistani, ja puolet vaatekaappini sisällöstä on vähintään kertaalleen korjattua ja paikattua. Olen aina omistanut ompelukoneen ja vaatteiden kursiminen on ollut itsestäänselvää.  Luulisi siis miun olevan taitavakin ompelijatar. No, väärin luulit.
Puolaaminen on miulle edelleen täysi mysteeri, uuden aluslangan asettaminen vähintään kolmen vartin projekti jossa koko ompelukone meinaa aina päätyä osiin. Langan asettaminen mutkaista reittiään pitkin kirvottaa tuskan hien miulle pintaan ja nostaa metrisen kyrpelön otsaan. Ja jotta kaikki olisi jo valmiiksi räjähdysherkkää, on pisteenä I:n päälle viimeisenä vuorossa langan saaminen neulansilmään...
Voi Vittuperkelejumalauta ja aasinkullinkasvattajat saakeli!!!

Lopputuloksena on vähintään neljä uutta voimasanaa, sormet täynnä vuotavia reikiä ja kolme metriä purettua lankaa.  Mää en kestä! Olkoon mokoma, tulee paljon helpommaksi ostaa uusi takki kuin ommella se uusi vetoketju siihen perkele!

3) Rattaiden mahduttaminen autoon
Yhtä helppoa on yrittää tunkea neliön muotoista palikkaa kolmion mallisesta reijästä sisään. Sivistyneen ja pitkähermoisen naisen kuori karisee hyvin nopiaan kun lapset on lastattu autoon, ostokset on poljettavina jokaisen jalkotilassa ja sitten niitä epäkäytännöllisen suuria yhdistelmävaunuja yrittää saada mahtumaan auton takakonttiin. Aina on joku aisa väärinpäin ja koiranpaskan liiskanneet renkaat tuhrineet vaatteet, tukka on kiinni tarranauhoissa ja käsi jää jumiin alustan väliin. Loppujen lopuksi yleisö saa leipää kasseistaan ja sirkushuveja seuratessaan yhtä hermoromahduksen saanutta kotirouvaa potkiessa ja hakatessa lastenrattaita sinne minne aurinko ei paista, ja lopulta paiskoessa kontin luukkua kiinni se pompahtaessa aina vain sinnikkäästi ylös.

Sama efekti käy kun yrittää survoa HTC:n laturia Samsungiin. Hermot palaa ja hiki valuu ja vasta kun koko piuha on likipitäen poikkipurtu ja mies kysyy että onko se ees sun laturi, niin sitä yllättäen osaakin lukea.

Ohoh..


4) Ruskeakastike
Tuo paholaisen keksintö!  Olen viimeiset kymmenen vuotta yrittänyt opetella tekemään tuota itsestäänselvyyttä ruokapöytiin, vain saadakseni kerta toisensa jälkeen toinen toistaan mahaa kouraisempia seoksia aikaan.  Viimeisimmässä yrityksessäni roskiin lensi ensin valkoinen jauhopaakku, sen jälkeen viemärin tukki tiskivettä erehdyttävästi muistuttanut liemi jossa lillui epämääräisen hajuisia klimppejä.
Olen saanut tehtyä läpinäkyvää liisteriltä muistuttavaa ruskeakastiketta, olen saanut tehtyä myös mustaa ja harmaata ruskeakastiketta. Kerran jopa oranssia. Mutta sen ainoan kerran kuin väri ja koostumus täsmäsi, maistui se silti aivan sukalta.

Miten ihmeessä joku niinkin yksinkertainen asia kuin ruskeakastike voi peitota miut?? Aargh!

Sairastupailua jälleen

Johan siitä edellisestä räkätaudista olikin jo 6vkoa aikaa. Nyt siinä ryvetään jälleen, minä ja Riepu. Riepuparka vielä lisäksi mahaoireiden kera, kun sai toissapäivänä ensimmäisen suun kautta annettavan rokotteen. Kyllähän ne siellä varoitteli tulevista mahaoireista ja liukkaista kakoista, mutta se, miten yhdellä pierulla onnistutaan savettamaan kaikki selästä napaan saakka, ja että samalla paukkeella ammutaan kakkatahrat läpi vaipan, bodyn, sukkahousujen ja housujen, oli yllätys mullekkin. Kun sitten näistä vaippoja ja vaatteita  moukaroivista paskoista päästiin eroon, alkoi kaiken ylösoksentaminen.  Viime yönä meni Riepuliinan yökkäri vaihtoon neljästi, oma kahdesti, kolme peittoa pyörii pesussa ja kahdet lakanat.
Kivahan tuota savottaa on pyörittää tällasessa tilassa.  Onneksi kuumeelta on vältytty, mutta olo muutoin on kyllä kovin kovin vetelä, ja kurkkukivun ja nenätukkoisuuden lisäksi kuulostan aivan Nylon Beatin kolmannelta jäseneltä.

No, josko jotain hyvääkin tähän räkätäytteiseen arkeen, niin ristiäiset on vihdoin ja viimein ohiläpäisty ja niistä hengissä selvitty:)  Jälleen voi vaan ihmetellä, että miksi hitossa perheen ainoa kirkkoon kuulumaton ihminen laitetaan sinne kirkkoherrainvirastoon sopimaan yksityiskohdista, kun en todellakaan kirkolliskaavoista mitään ymmärrä. Mutta tällä kertaa kummimäärällä onnistuin hämmentämään pappia siten, ettei tuo edes tajunnut vilkaista nimiehdotusta, luultavasti tuo kirosi mokaansa myöhemmin samana iltana, mutta tajusi myöhästyneensä jo nimen eväämisestä. Eihän kukaan voi pistää vanhempia miettimään uutta nimeä vain tunteja ennen ristiäisiä:D?
Sillä tälläkin kertaa tavoitteena oli saada väestörekisteriin kokonaan uusi nimi, samoin kuin esikon kanssa. Olin jo valmiiksi pohtinut perustelutkin tavoitteena saada pappi hyväksymään nimi, mutta toisin kuin viimeksi, tällä kertaa tarkoin harkittuja perusteluja ei tarvittukkaan.
Koska välttelen nimien julkistamista tässä blogissa, sanotaan nyt näin, että ensimmäiset kaksi nimeä ovat keskenään synonyymejä, ja niillä on kaksi tarkoitusta. Kolmas nimi sitoo tosikon esikkoon ja kertoo näiden kahden olevan samaa tuotantoa. Olkoon silti Riepu täällä jatkossakin Riepu:)

Siskollani on laskettu aika kuukauden päästä.  Hälle kyseessä on esikoinen, joten tuo yleensä kysyy miulta hädissään jokaisesta vihlaisusta, nipistyksestä tai supistuksesta.  Kävin eilen tuon luona aamupalalla. Riepu näytti heti kättelyssä tädilleen vauva-arjen yllätyksellisyyden räjäyttämällä vaatteensa paskaan juuri siellä.
Musta se ei ollut hirmu hauskaa, mutta siinä mielessä hyvä ajoitus opetusmielessä.

Nyt mie yritän vain kaikella tavalla pitää itseni kurissa.  Halu olisi treenata. Ei treenaamalla treenata, mutta vähän kokeilla rajojaan. Päästä salille kokeilemaan mihinkä sitä itsestään enää on. Mutta pelkään kovin että teen jotain liian aikaisin. Onhan leikkauksesta kuitenkin vasta 8vkoa aikaa. Oon päättänyt ensin keskittyä vain kevyisiin kotitreeneihin, joissa ei voi liiemmin tehdä mitään liikaa. Lähinnä siis vauvan painolla jumppaamista ja zumbaamista (toimi muuten esikon kanssa hyvin. Koliikkivaivat hupeni, uni tuli lapselle ja kantajalta tipahti 19kg jotta hups vaan!) sekä wannabe-selättimen kanssa heilumista. Tosin tälläkin kertaa halu päästä vatsanahkoista nopiasti eroon saa miut liian usein unohtamaan ettei esimerkiksi kipeänä vaan tule rehkiä.
Josko sitä nyt vaan kaivautuisi lämpimän peiton alle mutustamaan jotain ei-niin-ihan-hirveästi-lihottavaa, kuten mehujäätä, ja jättää niiden loppujen neljän kilon tiputtaminen myöhemmäksi.

Toiskohan mies mulle töistätullessaan suklaarusinoita:)?

Baby Blues

Kiitos hormoonien, tunnen itseni päivä päivältä aina vain kahjommaksi.

Usean viikon ehdin potea huonoa omaatuntoa Riepuliinan surusilmistä.  Siinä missä isosiskonsa perusilme oli joko aurinkoinen nauru tai vastakohtaisesti koko naaman mutristava mökötys, on nuorimmainen nukkatukka ilmeillyt suurimmaksi osaksi surumielistä koiranpentu-lookkia.
Ja kun tuo kattoo nuilla suurilla surusilmillään suoraan sydämeen, aloin potea huonoa omaatuntoa siitä, etten osannut ja uskoltanut tuntea iloa alkuraskaudessa. Pelkäsin niin kovin kaikkea, että meni pitkään ennen kuin pääsin kärryille tulevasta ihmeestä ja siitä miten sitä voi niin kovin rakastaa jo ennen maailmaan syntymistä.

Jo alkupäivistä saakka miulle tuli hätä todistaa pikkuiselle rakastavani tätä sydänjuuriani myöten, ja pelkäsin aiheuttaneeni tälle suruluonteen alkuraskauden ahdingoillani. Lopulta piti ihan hakea vertaistukea muilta mammoilta, kunnes sain mokoman ajatuksen pois mielestäni. Alun epävarmuus ja panikointi ei kanna juuriaan lapsen luonteeseen saakka. Se muovautuu geenien ja ympäristön yhteistekijöiden puolesta, ja mie pidän huolen siitä, ettei yksikään lapsistamme tule koskaan epäröimään rakkauttamme niitä kohtaan.

Onnekseni Riepu on alkanut hymyilemään ja nauramaan enemmän:)  Sen pieni ikenet paljastava hampaaton nauru on jotain sellaista joka sulattaa sydämet ja saa miut riemuitsemaan kaikilla niillä energiamäärilläni mitä valvotuista öistä on jäljelle jääneet.
Iltaisin nuuskuttelen sen nukkatukkaa ja halin tunti toisensa jälkeen. Enkä keksi mitenkä koskaan olen voinutkaan elää ilman sitä.  Ja kaiken tämän vauvarakkauden ja pumpulipöhnän vastapainoksi koen monta kertaa viikossa sitä toivottomuutta että itku tulee väsymyksestä ja ikävästä.
Ikävöin aamukahveja, yksinäisiä hetkiä autossa, tupakkataukoja, puhumista. Puhumista ja puhumista. Aikuista seuraa, työkavereita ja asiakkaita.
Äitiys on oman identiteetin menettämistä. Ainakin osittain.

Onnekseni mieheni on vuosien varrella oppinut lukemaan minnuu kuin avointa kirjaa. Se tietää koska viulussa alkaa olla katkeamispisteessä olevat kielet. Viikko sitten kävin pelastamassa järkeni hyökkäämällä kaverin luo iltakaffelle. Mies jäi lasten kanssa kotio ilomielin (tiesi varmasti mikä on vaihtoehtona jos mie en pääsekkään nollaamaan;)) kun tämä mamma painui raksa-aikaisen termarinsa kera kaverilleen juomaan mukitolkulla aivan liiah  vahvaksi keitettyä sumppista ja polttamaan ketjussa tupakkia.
Ja maailma pelastui:) Ainakin toviksi eteenpäin.

Pari päivää sitten kävin myös töissä. Tai konttorilla pyörähtämässä vauvan kanssa. Olin tarkoituksella ajoittanut vierailuni tuntilappujen jättöpäivään, jotta törmäisin mahdollisimman moneen työkaveriin. Valitettavasti poissaoloni töistä tarkoittaa edelleen kaksinverroin enempi töitä muille, joten kaikki paiskivat niska limassa töitä kentällä, eikä yksikään eksynyt konttorille/varastolle saakka.
Sain mie silti ilmaista kahvia, ja hedelmiä. Ja vaihdettua lude-uutiset ja torakkakuulumiset, joten ei se reissu hukkaan mennyt;)
Pitänee käydä myöhemmin uudestaankin.

Pakko pitää jonkinsortin to do-listaa, tai päivärytmiä.  Mie en tiedä viikonpäivistä enkä kellonajoista ennää mittään. Ainoastaan ne päivät jolloin esikon saa työnnettyä hoitoon jotta on mahdollisuutta lähtä jossain käymään vauvan kanssa. Se  on helppoa vielä kun tuo on kaukaloiässä. Ja pulloruokinnassa. Sinä päivänä kun se ei enää viihdykkään paikoillaan ja alkaa juosta  ja systemaattisesti tuhota kaikkea tielleen osuvaa, meitä ei enää mihinkään huolita.

Ensi lauantaina on ristiäiset. Ja taas tässä käy niin, että perhee ainut kirkkoon kuulumaton ihminen laitetaan kirkkoherrainvirastoon sopimaan juhlallisuuksista ja virsistä ja blaablaa.  Ei sen puoleen, vaikka kierrän kirkkoja työni puolesta enempi kuin moni uskovainenkaan, ei se silti tarkoita että miulla oisi mitään mielipidettä esimerkiksi virsiin. Tunnistan "Jumalan kämmenellä" ja "Jumalan karitsan". Jälkimmäisestä en edes pidä.
Kehtaisinkohan ehdottaa, että näissä kirkereissä pappi lausuisi vain nimen, ja sitten syötäisiin?  Unohdettaisiin virret ja puheet ja muut?

no tätä en olisi halunnutkaan tietää...

Luin eilen uutisista, että  täällä on joku murtautunut taloon luottokortilla.  Siis luottokortilla!
Vitsailuni soppakauhalla sisäänpyrkimisestä ei siis hirveästi valehdellut kertomaan tämän alueen ovien kunnosta. Olen kuullut että raha avaa ovia, mutta että noin kirjaimellisesti..

Ei juma.  Nyt mie alan toden teolla hermoilemaan. Joku saa tulla asentamaan tuon oven ja äkkiä. Omiin timpurikykyihini en lähe näiden vuosien jälkeen luottamaan siten ettenkö lukittisi vain itseäni ulos. Mies oli jutellut naapurin papan kanssa että hommattaisiin sellainen koirakyltti tuohon navetan nurkkaan, sellainen mikä näkyisi jokaiselle joka tontille pyrkii.  Ainua vain, että pelonsekaisen kunnioituksen sijaan se herättäisi lähinnä hupaisuutta jos "Täällä vartioimme me!"-tekstin alla olisi tarrat pienistä pampulapäistä. Ei kovin pelottavaa.
Toisaalta, sitten vain käytämme samaa metodia kuin vanhempai käyttivät 15v sitten hommatessaan koirakyltin murtovarkaita varten. Meillä oli silloin sellainen haliberni, josta ei vaan tekemälläkään saanut niin pelottavan näköistä ettäkö se olisi pelottanut sylilastakaan. Sitten joku keksi liimata viereen äkäisen dobermannin kuvan. Sehän riittää, että edes toinen kuvan koirista näkyy tontilla, ei kai kukaan ole niin tyhmä ettäkö ottaisi sitä riskiä, että kuvan dobermanni vartioisikin sisältä käsin:)?
Tähän ehkä olisi auttanut myös liiketunnistimella toimiva ääninauha josta kuuluisi veren himoisen koiran räksytystä,  Äitini oli tätä joskus yrittänyt imitoida kun näki unta sisään pyrkivästä murtovarkaasta ja rakas luttanamme haliberni pysyikin vain hiljaa ja vartoi makupalaa öiseltä vrailijalta. Äitini oli alkanut sitten imitoimaan tuota kuvan dobermannia tarkoituksenaan karkoittaa sisään tunkeutuja.
Sinä yönä isäni heräsi koiran ulvontaan. Valitettavasti se vain kuului hänen vaimostaan...

Kohta pitäisi lähtä hakemaan koululaisia kotiin. Huomasimme pari viikkoa sitten, että perheemme koko on ylittänyt autojemme koon.  Hetki jolloin luovuimme vanistamme, alkaa melkein kaduttaa. Ehdimme jo niin tottua siihen, että vanhempien lasten huitelevan jo omilla kyydeillä, mahduimme niin sanotulla viikonloppu-poppoolla kaikki samaan autoon.  Nyt kun lpsikatras kasvoi yhdellä, onkin arpominen kuka jää kyydistä tai kuka mennee kenenkin syliin. Sillä peru henkilöauto ei vedäkkään enää niin herkästi kahta aikuista ja neljää lasta. Huokaus..
Täytynee hommata peräkärry tai kattopaikka yhdelle matkustajista:D

Murroilla

Viikko sitten jäädessäni jälleen kisaleskeksi kotia, viettelin iltoja ja öitä jälleen maaseudun pimeydessä.  Yhten iltana, hyvin myöhään huomasin pihaan ajavan tuntemattoman auton. Miulle tuli kiire vaihtaa päälle jotain soveliaampaa kuin reikäiset yökkärit, eihän sitä tiennyt millaiseen ihmistenhäätöhommaan sitä siihen aikaan yöstä joutui.
Tulijaksi kuitenkin paljastui anoppi mieheni siskon kera. He olivat syvästi järkyttyneitä miten mie uskalsin olla yksin lasten kanssa ilman että ulko-ovi oli lukossa.  Olihan nyt jo sentään säkkipimeää öisin.
Mie olin vähän hämilläni, Olinhan asunut tässä samaisessa tuvassa ensimmäiset puolitoistavuotta täydellisessä pimeydessä kun pihamaalla ei  valaissut sitä vähääkään määrää tuikuista mitä sittemmin tien reunaan pystytettiin. Kaiken lisäksi oli edellisyönä unohtanut ulko-oven apposen auki, joten olin vain aamuvarhain herännyt kylmään vetoon kun koirat päättivät omatoimisesti lähtä aamupissalle. Ei mun tarvinnut mitään pelätä, että tänne ketään eksyisi. Keskelle korpea, hah!
Ensimmäiseen pariin vuoteen en edes lukinnut ovia töihin lähtiessä. Sitten vasta mieheni muuttaessa saman katon alle sain läksytyksen turvallisuudesta, ja aloin käyttämään lukkoa.  Enkä enää poiminut liftareita kyytiin..

Jokatapauksessa mulla oli turvanani kolme herkkähaukkuista vahtikoiraa.   Anoppi ei tosin liiemmin oikein uskonut niiden pelastavaan vaikutukseen. Yksi kun kuorsasi niin kovaa ettei ollut herännyt edes heidän tuloonsa,  toinen ei löytänyt peiton alta poies ja kolmas haisteli omaa persettään ja yritti päätellä oliko mahdollisesti itse syypää äskeiseen pahaan hajuun.  Okei, ei niistä välttämättä turvaksi olisikaan.  Ehkä turvallisempaa olisi avata rottahäkkien ovet ja usuttaa jyrsijäarmeija hyökkääjän kimppuun repimään kaulavaltimot auki. Homma olisi todennäköisemmin nopeammin ohi kuin mitä nuo pampulapäät ehtisi edes tietään löytämään sohvalta alas.

 Pari päivää sitten sain kuulla että metän takana oleva mökki oli ryöstetty.  Miut valtasi kauhu.  Myöhän ollaan tämän tien ainoat ympärivuotiset asukkaat, eikä siltikään huomattu mitään, vaikka juuri tämän vuoksi pistetäänkin merkille kaikki tiellä liikkuneet.
Mie alan hätiköidä tuon uuden ulko-oven kanssa. Se on piru vie jo puoli vuotta odottanut asennusta tuossa terassilla, mutta ei paljoa siinä hyödytä jos vanhasta ovesta pääsee liki soppalusikallakin sisään. Ei täällä mitään vietävää ole, tuskin murtoveikot laskupinoakaan viitsisi rosvota. Mutta ajatus siitä, että ventovieras tunkeutuu kotiisi kun et ole siellä.

Tai kun olet siellä.


Huh. Kylläpä sitä saadaan ihminen potemaan turvattomuutta ihan vain yhdellä lauseella.

Kuutamolla

Tai kujalla. Ihan pihalla. Ulalla.
Miten vain.

Sillai sitä on nyt oltu. Voisin melkeimpä vannoa, että äitiys on verrattavissa jonkinsortin jakomielitautisuuteen, kun ensin sitä on kuristamassa itteään kaulakorusta ovenkahvaan, ja seuraavalla hetkellä sitä nuuskuttaa vauvan tukkaa ja miettii että kuinka sitä on koskaan osannutkaan elää ilman sitä.
Äitini selventävin sanoin; "se nyt vaan on luonnotonta, että joku toinen säännöstelee siun vireysrytmisi."  Mikä pitää ihan juuri paikkansa. Koska jostain kumman syystä' Riepu on monasti sitä mieltä, että yöaika on seurusteluhetkiin se oivallisin, on miun vaikea olla asiasta samaa mieltä, kun väsymykseltäni en saa silmiä senkään vertaa auki että näkisin osua tuttipullolla suuhun. Onko mikään ihme, että meillä pyörii liki päivittäin peitot ja liinavaatteet pesussa;)?

Ihan en ole varma että mistä ne energiapiikit sitten oikein kumpuavat. Kai senkin on pakko olla jotain hormonaalista, kun vielä hetki sitten kaupan pihassa vittua ja perkelettä huudettua ja rattaita potkiessa takakontin luukusta väkisin sisään, sitä yhtäkkiä löytää itsensä sitten kuitenkin iloiselta lenkiltä samaisten läjään potkittujen rattaiden kera. Kumpikaan ei liene ääripäistään se paras mahdollinen, sillä rattaiden konttiinmahduttamis-raivossa olin varma että onnistuin repäisemään muutaman kiinnikkeen leikkuuhaavasta auki riehuessani kuin paviaani, ja sitten se elämä-on-ihanaa!-lenkkini, joka venähti kaikessa euforiassaan suunnitellusta parista kilometristä 7,5km mittaiseksi, rampautti sekin seuraavaksi vuorokaudeksi.

Koska rahatilanteen vuoksi olen joutunut luopumaan suklaabanaaneista ja muista herkuista, eikä syömään tunnu oikein ehtiävän, kun haarukan päästessä likellekkin suuta, alkaa pienimmäinen protestoimaan, on tästä seurannut tahaton (mutta niin tervetullut) hoikistuminen.
Tähän mennessä siis kiloja huvennyt 11, eikä lähtöpainoonkaan ole enää kuin vaivaiset viisi. Minnuu ei hirveästi haittaisi nuo jäljelle jääneet kilot, mutta kun rahaa ei ole herkkujen lisäksi uusia vaatekaappiakaan. Ja vaikka kivasti on tähän mennessä  pärjännyt hamosilla, niin pakkasten ennemin tai myöhemmin iskiessä, olisi kiva saada kiskottua jalkaan muutkin kuin ne koirien  raiskaamat verkkarit.

Onneksi valoa näkyy tämänkin pikkuisen tunnelin päässä, ja tänään posti  antoi aihetta hymyyn.
Vuodessa kun on kaksi päivää, jolloin on mahdollista olla iloinen veronmaksaja. Tämä oli toinen niistä.  Ja se toinen on sitten joulukuun alussa:)  Sitä vielä enemmän odottaessa.

Wait a minute... Taisin saada kuin saadakkin Riepuliinan unten maille:D! Nyt on mahdollisesti tunti omaa aikaa, korkeintaan puolitoista, ja pitäisi keksiä kuinka käyttää se tehokkaasti. Käynkö suihkussa ja syönkö iltapalan telkkarin ääressä, vai kaadunko sänkyyn nukkumaan?

Tai sitten yhdistän nämä kaikki säästääkseni aikaa, ja syön omenan suihkussa ja nukahdan telkkarin ääreen:)
Sounds like plan!

Neljän vuoden kriisi

Esikolla on neljän vuoden uhma ehkäpä pahimmillaan päällä. Sanon "pahimmillaan", koska rukoilen, ettei tämä pahemmaksi tästä enää voi muuttua.
Edes meidän teinienkeleiden teiniuhmat eivät olleet mitään verrattuna tähän pikkupiruun joka saa uhmaamisellaan helvetinkin jäätymään ja maapallon vaihtamaan kiertosuuntaa.

Tämä on se hetki, kun edes itsensä turruttaminen robotinomaiseen syö-syönyt-syöolekiltti-nytsyöt!-etheitäkoirille!-etkärotille!-eikäsin-äläleiki-syönyt...-tekstuuriin alkaa menettää otteensa. Kun jokaista iltapalaa ja sen syömistä pitää vahtia vähintään kolme varttia, jokaisesta ruoasta tapella, jokaisesta nukkumaan menosta käydä kauppaa ja jokaiselta kauppareissulta palattava stressisuoni metrin verran muuta muijaa edellä, alan todella rukoilemaan etten olisikaan vähentänyt esikon hoitopäiviä 20stä kymmeneen per kuukausi tai että pääsisin jo takaisin töihin, ollakseni 40 tuntia viikossa jokin muukin kuin arjen kaaoksen alle vajoava äiti.

Kaksi peräkkäin liki läpeensä valvottua yötä eikä mahdollisuutta päikkäreille on saanut miut rikkomaan jo omia tapojani ja tupakoimaan yksin kotona. Näiden neljäntoista vuoden aikana jota olen syöpäkääryleitä sauhutellut, ei tapanani ole ollut polttaa kotona ellei kuvioissa ole ollut alkoholia tai kahviseuraa.  Ihan niinkuin tapanani ei ole ollut juoda kahvia kuin töissä tai kyläillessä.  Nyt olen hakenut kahvia ihan vain jaksaakseni käydä kaupassa, ja käsitys seuratupakoinnista on nyt poltettu usealla askilla.

Voi äiti! Kertokaa ettei uhmaikä kestä ikuisuuksia!