Vähiin käy ennen kuin loppuu

Ajattelin, että heikkouteni tulisi olemaan töissä pysymisessä fyysinen kunto. Mutta josko viimeksi näillä viikoilla olin jo parikin viikkoa ollut lopullisesti pois töistä mahdottoman liikkumisen ja suurien kipujen vuoksi, sekä kuntoutukseni aloittanut, tunnen itseni siihen verrattaen melko vetreäksi nyt. Tai noh...
Navigaattoria on vaikea auton tuulilasilta näpyttää  kun maha ottaa kiinni rattiin, happi tuntuu loppuvan jo kymmenen rappusaskelman jälkeen, syömisen jälkeen ähky lyö hien pintaan  ja viikon luontoääniä tulee suusta päivittäin. Silti, tällä viikolla on nosteltu ja käännelty parisen sataa sänkyä, kyykitty ja kumarreltu ja konttailtu saman verran per päivä ja edelleen olen yhtenä kappaleena!
Siltikin, tuli mitta täyteen. Kiitos töissä alati pahenevien ristiriitaisten ohjeiden ja käskyjen viidakon.
Maanantaina paloi pinna niin totaalisesti,  kun huutia tuli siitä,että olen 2kk hoitanut asiakasta, joka ei ole omani.  Hmmm.. Ottaen huomioon, että miun koko piirini siirrettiin poies raskauduttuani, viralllisesti MIKÄÄN ei ole enää oma asiakkaani. Toisekseen, se raivostuttavin  asia oli se, että kyseinen henkilö oli itse 2kk sitten käskenyt miun ottaa kyseisen asiakkaan hoidettavakseni. Ja nyt niin toteltuani sain kurat niskaan.
Kun samaa soppaa hämmentää kolme ihmistä, joista jokainen antaa eri ohjeet ja kumoavat voiroinperään toinen toistensa käskyjä, on vaikea päättää ketä pitäisi totella. Lopputuloshan on kuitenkin sama, eli teet mitä hyvänsä, huutia tulee jostain suunnasta.
Parhaimmillaan samasta  asiasta on tullut käskyjä kolmin kappalein jo saman päivän aikana.  Kun yksi  käskee ajamaan tietyn seuran asiakkaat ryppäänä kaikki kiiren vilkkaa,  toinen tulee ja kieltää ehdottomasti menemästä kyseisiin kohteisiin.  Kolmas saapuu perässä ja käskee kentälle, "aja vaan, mutta tee se salassa!".
What a  hell??
Keltä mie sen sitten salaan? Siltä toiselta käskyttäjältäkö? Entä kun ensimmäinen ja toinen sattuvat samaan aikaan kysymään mitä olen tehnyt? Kiellänkö vai myönnänkö siinä tapauksessa?
Yksi käskee aikatauluttamaan tarkistuksen kohteeseen joka on juuri tehty. Koska  kukaan ei tehnyt heille  kuuluvia asukasilmoituksia,  tein ne itse, hyväksytin, tarjouduin jopa kirjaamaan päivämäärät heidän kalenteriinsa,  ja viikon kuluttua  vastaanotan tiedon siitä, että homma on peruttu toisen käskystä, ja miun tehtävänä on vastata peruutusten laputtamisesta. Sitten ihmetellään miksi miun pittää samat hommat tehdä  kahdesti, ja turhaan.
Motkotuksia on myös tullut siitä, että keikalle, joka miulle oli annettu yksin tehtäväksi,  olikin tulossa toinenkin, joka oli saanut käskyn toisaalta. Enkö mie sitten osaa mitään tehdä yksinkään? Ja keikat, joissa aina pitäisi olla pari, olen saanut huutia, ettäolen sen parin sinne järjestänyt. Eritoten jos siitä on ylemmänkin tahon kanssa sovittu.  Olen silloin ylittänyt valtuuteni  ja astunut heidän varpailleen, ja loppuviikko kostetaan siten, että heidän kauttaan hoidetut apuparit  on samojen henkilöiden  toimesta käsketty toisaalle aamu-, ja iltapäiviksi. Näin ollen olen sitten kuitenkin yksin ollut tekemässä tarkkeja, joka on pitänyt olla kahden teknikon hommaa.

Näitä on niin paljon, ettei vuosi riittäisi niiden ylöskirjaamiseen, mutta nyt mentiin rajapyykin yli, johon miulta loppui kärsivällisyys. Jätin lomallelähtöilmoituksen ja poissaoloilmoituksen työnjohdon pöydällejossa ilmoitin aikaistavani lähtöäni. Näin ollen työviikkoja olisi enää  neljä,  jääkööt sitten tappelemaan keskenänsä.  Mie  en vastaanota enää yhtäkään huutoa siitä, että miksi tuuraajakseni ja seuraajakseni on koulutettu tiettyyn hommiin tai tietyille asiakkaille  henkilöt, jotka työnjohto on itse  määrännyt jatkajakseni.

Pari päivää sitten neuvolassakin ehdotettiin aikaistettua sektiota. Jostain syystä mie  olen  ihan samaa mieltä ja helpottunut josko sellaiseen lupa myönnetään synnärillä. Alan olla varmempi siitä, että mie kasvatan norsun poikasta sisälläni, ja sieltä tullee esikkoa isompi jötkö. Joskin viimeyön unessa tuo syntyi ennenaikaisesti ja olikin poika. Mies piti lähettää väripesemään rinsessamekkoja sinisiksi.
Olen pari iltaa tahkonnut äitiysrahahakemusten ja avustusten hakujen kanssa. Yksinkertaista se ei liene juuri koskaan, ainakaan jos tahtoo hakea rahoja kuuden kuukauden tulojen mukaan, takautuvalta ajalta. Koska tuloni on noussut +20% siitä vuodesta, jota muutoin käyttäisivät mammarahojeni laskemiseen, mutta romahtivat taas heti raskauduttuani. Miun oisi kai pitänyt jättäytyä kokonaan poies töistä', jotta Kela oisi uskonut raskauden vaikuttaneeni mun työhön, mutta töissä pysyminen vapaaehtoisesti omasta halusta ja pienemmällä tulolla on kai jotain niin käsittämätöntä, että  tulomuutosten syy ja erotus ennen raskautta ja raskauden jälkeiseen aikaan pitää olla hemmetin hyvin perusteltua ja tapeltua.
Huh. Onneksi sentään verottaja muisti hyvillä uutisilla, vaikka pitää sinnekkin laitella  muutoksia.

Tietääpähän mihinkä pääsiäispyhät käytetään.
Vaikka mitäpä mie sillä, kohtahan mie oon kotona 24/7 ja keksimällä keksin puuhaa. Imuroin viidesti päivässä ja hehkutan makkarin maton puhtautta niin useasti että muilla palaa hermot. Innostun ylettömän paljon Siwan mainoksista ja jonotan  uusien Alepoiden avajaisiin vain jotta pääsen rynnimään kyynärpäätaktiikalla ensimmäiseksi hamuamaan 5snt halvempia makarooneja.

Mies puri minnuu sormesta pari iltaa sitten. Satuin sitä koskemaan tämän nukkuessa, ja tuo meni puolustautumaan unissaan puremalla vaimoaan sormesta. Mie en voinu kuin nauraa  hillittömästi. Meillä on talossa edelleen kolmin kappalein rottakoiria,  kymmenkunta rottaa ja kourallinen hiiriä, mutta  se, joka minnuu puree, onkin talon isäntä! Voiko tämä elämä eläimellisemmäksi enää mennä:D?

Don´t get me wrong

Tällainen oli asennusohje joka aikanaan tuli uuden tietokoneen mukana. Olin jo silloin melkoinen Anti-Midas, mitä tulee teknisiin vempeleisiin, ja ajattelinkin että ohjeistus on tehty nimenomaan minnuu ajatellen. Miehän jos kuka, olisinkin voinut toimia kirjaimellisesti kohdassa "ampua tietokone ja järjestäjä".

Olen aivan hulluna google-käännöksiin. Aikoinaan, kun meitä oli telkkarissa nähty asteen verran, sattui silmiini ruotsinkielinen tiivistelmä ohjelman sisällöstä ja meidän perheestä. Koska seitsemän vuotta ruotsinkielisessä kunnassa asuneena onnistuin silti oppimaan vain kaksi lausetta, joista toisessa on kielioppivirheitä jatoista ei voi käyttää missään, käänsin mielenkiinnosta tekstin kääntäjällä.
Vedet valuivat silmistä tekstiä lukiessani, sillä vaikka päällisin puolin tiesin mistä siinä kirjoitetaan, ei joka suomennoksessa silti riittänyt enää mielikuvituskaan.
Vaan  yksinkertaisuus ennen kaikkea, vai mitä sanotte seuraavasta käännöksestä?;

"Perheeseen kuuluu myös kolme nuorempaa sisarusta, ja askel äiti Blanco ovat hyönteisloukku ammatiltaan myös kirjoittaa runoja.."

Josko ulkopuoli ei aina anna selviä opastuksia, en mahda minäkään tuoda itseäni aina parhaiten esille. Naurua ei voinut olla päästämättä myöskään katsellessani millä hakusanoilla miun blogiini on lukijoita ohjattu, ja uskokaa  tai älkää, seuraavat google-avun etsijät ovat ehkä saaneet vastineeksi jotain muuta kuin on kaivattu:

-"Nainen pissasi bussin penkille"
-"Yläosattomissa"
-"Raskaus ja karvan kasvu"
-"Empaattinen lääkäri"

Tunnen melkein olevani jälleen väärinymmärretty nuori, vaikkakin blogiini vahingossa eksyneet ovat varmaan olleet hurjan pettyneitä:D Mahtavaa tämä väärinymmärrysten ja tulkintojen maa, takaa kummasti sen, että joka päivälle riittää tasaisesti häpeää ja naurua. Tänään nauretaan, eilen hävettiin. Nuorimmainen kun oli päättänyt keskellä ison kauppakeskuksen kaikuvaa parkkihallia huutaa
"Äiti! Mikset sää pukenu lainkaan pikkareita jalkaan?"
Lyhyenlainen mekkoni muuttui yllättäen irstauden perikuvaksi, eikä tilannetta lainkaan helpottanut miehen reagointi vähintään yhtä lujaan ääneen;
"Mitä?? Eikö sulla oikeesti oo alushousuja jalassa??"

Yritä siinä nyt naama punasena hyssytellä kumpaakin, ett no on on perkele..!

Synnytyksen anticlimaxit. TOP4

Suunniteltu sektio  kuulostaa harhaanjohtavasti siltä, että kaikki olisi aikataulutettu viimeistä piirtoa myöten.
Tai niin, niinhän  se kai suunnitelmien mukaan mentynä onkin, mukaanlukien edellisenä iltana aloitetut paastot ja peräruiskeet...
Mutta mitä kaikkea voikaan mennä pieleen kun lapsi päättää omalla syntymisellään muuttaa suunnitellun sektion kiireelliseksi päivystyssektioksi?

Tässä muutama huomionarvoinen seikka synnytyksen antikliimaksista;

1) Älä juota miestäsi humalaan synnytyksen korvilla. Mie olin tämän tehnyt ja hakenut alkuillasta ykkösen sijaan kopan kolmosta, "koska ykköstä ei ollut, eikä tää tänään kuitenkaan synny".
Pieni sievä humala saasitten miehen käsittämään  herätysyrityksetkin väärin. Herttaista sinänsä, mutta mie en ihan oikiasti supistusten repiessä sisuskaluja herättänyt harrastamaan seksiä!

2) Tilastotiedot on my ass! Ei muuta kuin lanssin soittoa sitten, joskaan hätäkeskuksen puhelimisti ei ollut tietenkään asiasta kanssani samaa mieltä. Painajaisistani poiketen ambulanssikuskit eivät olleetkaan kahvitauolla ja minnuu ei kehoitettu suorittamaan sektio kotona puhtaimmalla leipäveitsellä, sitä vastoin miun ei uskottu synnyttävän! On muuten aika vekkulia kuulla puhelimitse ventovieraalta ihmiseltä ettei synnytä, kun lapsi tahtoo tulla väkipakolla eteisen lattialle. Onneksi muutaman ronskimman ärräpäisen voimasanan sivistyneen pyynnön jälkeen olin jälleen oikeutettu lanssikyytiin.

3) Älä tunnusta! Äläkä missään nimessä lyö kaikkia päällemahtuvia vaatteitasi kerralla pesuun, sillä lähtö saattaakin tulla hetkenä minä hyvänsä. Näin käydessä, mie sitten ihmettelin että mitähän hittoa sitä päällensä pukee kun ei kehtaisi sairaalaan lähtä alusvaattesillaankaan jotka oli raskauden myötä revennyt nekin liitoksistaan. Eli ei muuta kuin pesukoneesta litimärät verkkarit jalkaan ja häpeän hetkiä oikaisuille kun lanssimiehet kokeilee jalkoja ja toteaa lapsivesien selvästi menneen.
Koska aikataulutettu suunnitelma on menetettyä tavaraa, jäi tietysti sovittu iltapaasto ja peräruiskekkin ottamatta. Tätä tuskin anestesialääkärit ihmettelevät hädän keskellä, mutta ehkei olisi kannattanut myöntää vielä puolitoistatuntia aiemmin mahduttaneensa mahalaukkuun kaksi kulhollista jäätelöä kaakaojauhon kera. Ja mikä helvetin peräruiske?? Mie en oo viikkoon paskonu joten antakaa  sen veitsen heilua!!

4) Kun tohtorit ei hoidakkaan omaa osaansa sopimuksesta..
Se siitä lupauksesta leikkaustiimin päivystysvalmiudesta. Kirurgeja ei herätelty uniltaan edes ambulanssin käskystä. Koska tilastotieteellisesti minun ei pitänyt silloin vielä synnyttää, ja paikan päälle saapuessani olinkin jo niin pitkällä, ettei leikkaus enää olisi mahdollistakaan. Paikan päällä oli  aikaa kuluttamassa kaksi ääripäätä, joista toinen tiuski ettei heidän ole tarkoituskaan yrittää ymmärtää pelkopotilaita joilla ei ole mitään aihetta pelkoonsa (hassua tekstiä sairaalalta jonka oman pelkopolin olin käynyt, ja jossa henkilökunta oli pelotellut miut pelkäämään kahta verroin pahemmin..) ja joista toinen tohtori sen sijaan laski kätensä olkapäilleni myötätuntoisesti sanoen, että hän kyllä tietää miltä minusta tuntuu.
Jaa?? Montakos kertaa herralta on vaginasta puskenut uutta elämää??
Tohtorit ei kuitenkaan olleet ainoat petturit sinä hetkenä. Ilokaasu ei esimerkiksi ollutkaan nimensäveroista, vaan sai miut oksennuksen partaalle ja kolkata pitäisi se, joka  keksi kohdunkaulan puudutteen. Eipä ole äkkiseltään moista kipua tuntunutkaan, edes synnytyksen keskellä.

Tohtorit, olivat viisaita kun pitäytyivät kaukana miusta, sillä kuolemanpelon sekaisena ja kivuista  agressiivisena olin todella aikeissa jo lyödä. Mieskin erehtyi kerran pyytämään minnuu huutamaan vähän hiljempaa, joka ei ollut hirmu fiksusti tehty. Sillä hetkellä jos olisin kävelemään kyennyt, olisi päitä pudonnut varmaan jokaiselta vastaantulijalta.
Vaikka enkeleinä  saapuvat kirurgit pelastivatkin viime hetkeltä, jätti alkulämmittely miulle entistä vahvemman tunteen siitä, että olkoonkin  synnytys luonnollisin asia maailmassa, miusta siitä hengissä selviäminen on LUONNOTONTA.

Stay there!

Melkein kaksi viikkoa on siitä, kun kävin lääkärillä tarkastuttamassa, ettei mikään supistuksista ole enteillyt syntymistä, mutta silti alan päivä päivältä olla varmempi siitä, ettei tämä pysy sisällä niinkään pitkään kuin isosiskonsa, joka sekin päätti tulla omin neuvoin ulos vuorokautta ennen sovittua leikkausta.

Supistuksia on ollut nyt melkein päivittäin ja Riepu on muutenkin tupannut melskaamaan viikon verran epäsuotuisassa asunnossa  monottaen suolistoa ja kohdunsuuta.
Suomeksi sanottuna, tuntemukset on olleet samanmoiset, kuin paska kulkisi väärää suuntaan tai joku yrittäisi raiskata käänteisesti. Ei siis ulkoa sisälle päin, vaan sisältä ulospäin. Sattuu  ja jos ei satu, tuntuu ainakin hemmetin epämiellyttävälle.

Jotta saisin sektion sovittua tälläkin kertaa, joudun läpikäymään pelkopolin uudestaan. Tuolla mestalla on  kovin osuva nimitys, sillä  viime raskaudessa vierailin siellä kourallisen kertoja, enkä koskaan poistunut sieltä itkemättä. Ekalla kerralla olin täysin varma etten koskaan ikinä synnytä  alateitse, toisella kertaa pelkäsin kuollakseni jo sektiotakin, ja kolmannella kerralla vannoin pitäväni lapsen ikuisesti sisälläni. Neljäs kerta taisin epäillä lapsen kokoarviota alakanttiin heitetyksi ja viidennellä kerralla panikoin miksi sektioaika lyötiin lukkoon niin myöhäiselle päivälle. Lapsi syntyisi varmasti aiemmin!
Vannoivat tuolloin, että ensisynnyttäjälle aina menee yli lasketun ajan ja blaablaa. Koska ei ollut mitään näyttöä että muksu syntyisi aiemmin, eikä näytöksi riittänyt lauseet "musta tuntuu.." tai  "epäilen silti..", joten päivä oli se minkä hyö päättivät ja siinä ei nokan koputtamista ollut.
Kun sitten vuorokautta aikaisemmin supistukset  alkoikin, synnytys käynnistyi kerrasta ja syöksyllä.
Pahimmat painajaiset meinasi herätä toteen, kun sairaalaan ei tahtonutkaan olla pääsyä.
Koska on ihan oma tarinansa mitkä kaikki meni mettään  edellisellä kerralla, vaikka kaiken pitikin olla valmista pässinlihaa, kirjoittelen niistä  hieman myöhemmin lisää.

Koska ensisynnytykseni oli kokemuksenaan jopa traumatisoivampi kuin mitkä olivat alkuperäiset pelkoni, joudun siis läpikäymään uudestaan tuon pelkopolin, joka kaikkinensa onnistui siis viimeeksi saamaan miut entistä enempi hulluuden partaalla pelkoni kanssa. Mielenkiintoinen logiikka, mutta ehkä neuvola  uskoo vakaasti ettei moinen laitos voi mokata samaa asiakasta peräjälkeen,  eli tällä kertaa heidän oisi onnistuttava. Pohjaa tältä kaikelta hieman pudottaa samaisen sairaalan henkilökunnan oma toteamus, että heidän on vaikea suhtautua asiallisesti potilaisiin joilla on "kohtuuton pelko". Pelkopolilla siis tuntuu olevan siellä  asialleen varsin omistautuneet ja melkein asiansa osaavat työntekijät;)

Mie haluan heiltä vain aikaistetun leikkuuajan. Viikkoa entistä aiemmin jos suinkin mahdollista. Ja jollei tuo ole mahdollista, haluan heidän vannovan leikkaustiimin tällä kertaa olevan valmiina vastassa kun sitten saavunkin lanssikyydillä. Enkä piru vie halua yhdenkään mieslääkärin laskevan kätensä olkapäilleni todeten myötätuntoisesti, että "tiedän miltä sinusta tuntuu"..
Jaa?? Montakos kertaa herran vaginasta on puskenut uutta elämää??

Josko kaikella tällä on joku kummallinen henkinen valmentautumispuoli, niin olkoon. Mie vain haluan nopiasti sopimaan leikkauksesta, mutta ensimmäiseen käyntiin on vielä 6vkoa odotettavaa aikaa. Mie olin nyt viikolla 25, ja mietin vakaasti vauhtikassin pakkaamista jotta pääsen sairaalaan tarvittaessa sekunnissa ja kuivin vaattein. Millä helvetillä mie rauhoitan itteni etten lähe heti seuraavasta harkkasupistuksesta hakkaamaan synnärin ovia?

Aidatulla alueella

Arki on palannut viikonloppuisen surunsekaisen olotilan jäljiltä kehiin.
meidän nuorimmainen Lunttunen itki aikansa ikäväänsä isihaukkunsa perään, mummoksi kasvanut Yayakkimme itki hiljaista itkuaan loppu viikonlopun huomatessaan viimein ettei oma poika palannutkaan sairaalareissulta. Tuo kulki vain  robotin lailla ympäri kämppää ja suoritti rutiininomaisesti askareitaan ilman sen  kummempaa järkeä.  Kävin yhden suihkukäynninkin  aikana kourallisen kertoja varmistamassa onko meillä mahdollisesti saunahetki myöskin. Yhden kerran tuota onnisti, ja sattumalta pojat oli lämmittäneet saunan, joten mie kävin sitten koiran kera saunomassa. Paskakasojen kunigas Rämpylä ei näytä vieläkään huomanneen jonkun puuttuvan remmistä. Mietin, että kenenköhän hännässä tuo meinaa jatkossa roikkua, mutta ehkä tuo sitten roikkuu omassaan? Älynlahjoja nuilla taitaa kaikilla olla ihan yhtä suurella pipetillä jaettu, että en edes yhtään yllättyisi. Onhan juutuubbi täynnä videoita, joissa koirat hyökkäilee omien jalkojensakkin kimppuun. Näin ei ihan meillä, mutta omia  pieruja on kyllä pelästytty niin paljon, että niitä  on lähetty haukkumaan eteiseen saakka.

Huomasin myös ajautuneeni hetkeen, jossa on pakko myöntää oma valtavuutensa ja siitä seurannut kykenemättömyys entiseen ketteryyteen. Viikonloppuna otin yhteen ovenkarmin kanssa, koska oviaukko ei ensinnäkään tahtonut olla haluamallani sijainnilla, eikä lapsiportti taipunutkaan jalkojen  alla.
Hölmöä olisi kuvitella, että minä avaisin lapsiportin hakasen, kun siitä on ennen niin sutjakkaasti hypätty yli. Säästänhän siinä puolitoista sekunttia per ylitys.
Tällä kertaa ylitykseni jäi tosin vain yritykseksi, sillä ulkopuolisen silmistä  tilanne muistutti lähinnä kung fu-potkua polvella ovenkarmiin, ja sen jälkeen rysähdystä portin päälle.  Tuloksena turvonnut polvi ja ankkakävelyä seuraavat päivät. Pirullinen portti ei ollut moksiskaan.

Samanmoinen ryhävalaan rantautuminen tapahtui viikonloppuna saunassa,  johon menin surevan koiran kera. Yleensä mie rötköttelen pitkin pituuttani  saunan jakkaralla koiran toimiessa joko tyynynäni, tai sitten loikoillen yhtä laudetta ylempänä. (Ensimmäisenä elinvuotenaan tuo hakeutui saunassa aina varjopaikkaan, ikään kuin siellä olisi yhtään viileämpää;) Kertonee ehkä viksuudesta jotain,  tai sitten ei... Olipa meillä meidän karvaiselle saunojalle oma peflettikin pienestä pannulapusta! Ajan kanssa tuo kasvoi siitä yli. Eitämäkään mihinkään varsinaisesti liittynyt, tuli vain mieleen...)
Anyway, melko piakkoin huomasin jääneeni lauteille jumiin, kun viime raskaudessa paljon vieraillut "jalakropan irtaantuminen ruumiista" tapahtui. Olisi pitänyt päästä pystyasentoon, mutta itsensä kampeaminen ylös tuntuu kuin jokainen alaselässä oleva nikama räjähtäisi irti.
Niinpä mie kirosin hiljaa mielessäni että  olin uskaltautunut saunaan kaverin kanssa, joka osaa lähinnä vain näyttää hölmöltä ja päästää metsäporsaan ääniä. Hirmu hellyyttävää se on, mutta ei sillä yhtä tiinettä naista nosteta lauteilta. Muutkin oli jo nukkumassa, joten ei auttanut kuin ähistä ja puhista  ja pinnistellä ja ponnistella, ja vartin päästä olinkin vihdoin suoriutunut saunasta ulos. Never again!

Tänään jouduin taas totemaan, ettei meikäläisen kannata enää aitojen ja porttien kanssa lähtä  kisaamaan.
Piti töissä noutaa yksi rottaboksi pois lapsille aidatulta alueelta, ja tietysti henkilökunta loisti poissaolollaan. Koska aita ei kuitenkaan ollut kuin haaroväliin ulottuva, en edes kehdannut jättää työtäni hoitamatta sillä perusteella että portti oli lukossa, joten ajattelin JÄLLEEN näppäränä ja venyvänä likkana kiivetä yli.
Tulipahan huomattua, että moinen matala aidantynkä pitää siis kurissa paitsi alle 2v kakarat, niin myös tiineenä olevat naiset. Sillä joka jumalan kerta kun nostin jalkaani saksilla yli, maha otti kiinni. Ja jos yritin sivuttain jalkaa yli, otti polvi kiinni mahaan. Loppujen lopuksi mie ähräsin jälleen tuskallisen pitkän tovin, että sain itteni sisäpuolelle puusta tukea ottaen, ja boksin  poishaun jälkeen kiikuin kuin ryhävalas karikolla jälleen. Lopulta jouduin  käyttämään portaana noutamaani rottaboksia, ja vartijat varmaan nauroivat partaansa katsoessaan valvontakameroita. En edes kyseenalaista oliko alueella kamerat. Ainahan ne on silloin kun on epäedustavimmillaan. Kaivaa nenää tai persettä, on puskakusella tai jumissa lastenportissa...

Never ever again. Voi niitä aikoja kun mahtui vielä  avaimen reijästäkin sisään...

Luomutila

Se kurja
joka sukurasitteeksi sen keksi
kasvamaan likellä luuta ja nahkaa
suvun naisia ikää katsomatta
keinoja kaihtamatta.

Hänet löytäessä kyllä näytän
miten ruokitaan pelolla pulskaksi
yksi jos toinenkin.

Säästän parhaat palat hiilloksille
tarjoilussani on hälle

kysta kyllin...

Syöpäläisyys on tarttuvaa

Syöpäläisyys, sekä sen lisäksi syöpä, kasvaimet ynnä muut mukavat.
Äitini tarjosi geeneissään minulle valloittavan hymyn lisäksi taipuvuuden erinäisiin kasvannaisiin, joista ensimmäisen huomasin rinnassani ollessani vain17-vuotias. Olin 20, kun rinta leikattiin ja aloin  henkisesti varustautua tuleviin toimenpiteisiin.
Toistaiseksi äitini kaikki kasvannaiset on todettu hyvänlaatuisiksi, joskin elimiä on verotettu enempikin ja leikkuuarpia alkaa olla melkoinen  kokoelma. Itse olin varma, että toiseen leikkaukseen päädyn vielä ennen kolmekymppisiäni, ja olenkin suuresti ihmetellyt, ettei vielä mitään uutta ole ilmaantunut tietoisuuteen.
Voisi  kuvitella, että asian jatkuva tiedostaminen olisi katkeransekaista kyynisyyttä, mutta itse olen suhtautunut asiaan positiivisen realistisesti. Niin pitkään kun ne pysyvät hyvänlaatuisina, ja ovat elimissä joita ilmankin pärjää, ei ole mitään hätää.
Äitini jatkuva taistelu uusiutuvien kasvainten ja kipujen kanssa on silti väsyttävää. Tuntuu kohtuuttomalta, että vuoden puolentoista välein lähetään uudestaan leikkausjonoon jännittämään, onko tuuri kasvaimen laadusta tälläkin kertaa puolella.  Koska läheltä seurattuna moiseen alkaa pakostakin turtumaan, olen varmaan onnistunut luomaan itselleni jollain muotoa turhankin neutraalin suhtautumisen erinäisiin leikkauksiin, sekä kyvyn tointua huonoista uutisista yllättävän nopiasti.
Jossain vaiheessa unohdin jopa, että moiset vaivat voisivat kohdata muitakin kuin tämän suvun naisia.

Anoppini päätyessä leikkuupöydälle kahdesti erinäisten syöpien vuoksi kuluneen parinkuukauden sisään  oli hämmentävää. Äitini päätyessä heti perään hänkin leikkuupöydälle vatsasta löytyneen löydösten vuoksi, oli... hmmm. Itse vastaanotin tiedon lähestulkoon samalla taajuudella, kuin ilmoituksen postiin tulleesta noutopaketista.

Eilen vierailin  sairaalassa, lähinnä sen vuoksi, että tämän toipumisessa olikin tullut yllättäviä käänteitä, eikä leikkaus ollutkaan sujunut ihan niinkuin strömsössä. Sairaalasta lähdin kuitenkin hyvillä mielin kotiin, jossa vastassa oli kuitenkin kuntonsa romahduttanut koira.
Meidän tunteellisin pikkumies, joka on reagoinut aina rajusti ikävöimiseen, oli reagoinut nytkin nuorimmaisen lunttusen juoksujen aikaiseen evakkoon lopettamalla syömisen. Tämä ei ollut tavatonta, joten emme osanneet huolestua  asiasta. Kuukaudessa koiran paino oli kuitenkin tipahtanut onnettomasta rimpulasta kasaksi ilmaa ja karvaa. Viikko sitten olin noutanut evakkokoiran takaisin kotiin, ja meidän pikkumieskin sai virtansa takaisin. Ruoka maistui jälleen ja elämä hymyili. Hetken.
Kunnes loppuviikkoa kohden tuo hyytyi silmissä. Nyt eilen miun kotiutuessa, vastassa oli tuulessa huojua hurtta, joka oli kieltäytynyt syömästä mitään. Yritin herkkupateet, purkkimuonat, makkarat, kinkut, paistoin jopa hädissäni jauhelihaa. Mutta mikään  ei kelvannut.

Ei muuta kuin koira kiireesti kainaloon ja nokka kohti  Helsingin yliopistollista eläinsairaalaa. Vähän uumoilin jo lähtiessä, että tältä reissulta koira palaa vain hautakapalossa, mutta lääkärin ensiepäilyt toivat helpotusta. Todennäköisesesti pientä pyöreän pöydän kuningastamme vaivasi suolistotulehdus, haimatulehdus tai joku muu lääkittävä. Verikokeet, röntgenit ja ultrat kertoivat kuitenkin karua kieltään; pikkuisen mahan oli vallannut agressiivinen kasvain, joka oli levittäytynyt koko vatsaonteloon, jokaiseen elimeen ja vuoti nyt sisäisesti.

Itku oli kova kun hiljaisin miehemme vaivutettiin ikiuneen, ja aamuyön kotiinpaluu muuttui haudan kaivamiseksi.

Nuorimmainen likka herätti isoveljensa aamusta pohtimalla että Arttu taisi olla tosi pipi kun on jäänyt sinne sairaalaan. Josko se paranisi nopiaan, niin äiti  ja isi voisi hakea sen tänään kotiin.

Sydäntäraastavaa oli kertoa, että Arttu oli niin pipi, että kuoli ja meni koirien taivaaseen. Mietin, että missähän vaiheessa lapselle kehittyy kyky ymmärtää asian lopullisuus. Ja tuleva ikävä. Menetys, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Kun puolitoistavuotta aiemmin meitä kohtasi suuri suru ja juuri terveen paperit saanut  hauvavauva yllättäen kuolikin äkilliseen sydämenpysähdykseen, oli likka silloin  hoidossa  selostanut edellisillan tragedian seuraavin sanakääntein; "Vauva kuoli, äiti itki ja isi lähti."

Mitähän maanantaina kuullaan?

"PöhPöh" ja "KusKus" karvamyttyinä.