Taisin löytää lajini:)

Ja se on pilates.

Olisi pitänyt kuunnella sitä työterveyslääkäriä jo 4 vuotta sitten... Mutta onneksi parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mukavaa oli huomata, etten ollut normitunnilla vasta-aloittelijanakaan se huonoin, vaikka sitten taas toooodella kaukana siitä missä vielä aion olla.
Kaikista eniten pidin siitä, että niin pienet ja helpon näköiset liikkeet saivat silti kropan tutisemaan, mutta hiki loisti poissaolollaan.
Hyvästi siis salilla niin tuskallisen tutuksi tulleet punalaikukkaat naamat, hiestä märkä perse ja liimaisena otsalla roikkuva tukka! Mikäli aamutunteja järjestettäisiin, tämmöisen jälkeen mie lähtisin mieluusti vaikkapa töihin! Jalat aavistuksen tutisten ja kyljen ja vatsan seutu hellänä, mutta tarmokkaana hymy huulilla, ja suhteellisen freessinä kokonaisuutena:)

Toinen vielä mieltä innostava uutuus on se tankotanssi, johon mie malttamattoma varasin jo ajan parin viikon päähän, vaikka alkeiskurssillekkin on vielä 3vkoa aikaa. Ehkä kylmiltään tangolle meno ei ole viisasta, mutta ryhmä oli kuulema avoin osaamistasoisuudellaan. Eli ehkä yksi turvallaan makaava nahkamakkara ei kaikkien muiden treeniä sitten kuitenkaan pilaa. Eihän?

Näin untakin siitä:)  Miten olin notkea kuin kissa, vetelin spagaatteja mennen tullen. Ja kevyt kuin höyhen! Hyppäsin tangolle ja löysin itseni katon rajasta. Yhtäkkiä heiluin siellä kuin vieterillä varustetun lipputangon nokassa, ja aloin kärsimään vähän korkeanpaikan kammosta. Mutta sittenkin löysin sisäisen kissani ja liu´uin sulavaakin sulavammin alas, ja jälleen, täyteen spagaattiin.

Hah! Todellisuudessa yritän vasta opetella erottamaan vasemman jalan oikiasta eikä tuo spagaatti varmasti näin vanhemmalla iällä tule onnistumaan, kun ei onnistunut silloin nuorempanakaan vaikka silloille selinmakuulta noustiin.
Mutta eikös se liikunnan ilo ole se tärkein?

Mamma-arjen loppu

Sisareni sanoi sen olevan vapauden loppua, kun mammaloma loppuu ja mie palaan takaisin töihin. Mie sanon sen olevan vapauden alkua.

Ensiviikolla mie olen taas vähintään 8 tuntia päivässä aikuisten parissa, eikä yksikään lapsi roiku sen aikana lahkeessa tai paidanhelmassa. Yhtäkään ei tarvitse sinä aikana läksyttää, maanitella, vaihtaa vaippaa tai asettaa telkkarikieltoja. Ei keitellä puuroha, hyssytellä tai nakella palikkoja.
Ensiviikosta alkaen, se olen taas 8 tuntia päivässä, vain minä ja luteet. Ja torakat. Ja rotat. Ja monet muut.

Mutta hassuahan se on. Että vaikka kuinka olen sanonut, että kotiäitys on paskin duuni ikinä. Se on aliarvostetuin homma maan päällä, ja siinä on käytännössä mahdoton onnistua.  Siivoot, pyykkäät ja laitat ruokaa 25 tuntia vuorokaudessa, ja silti on paskasta, koirat ulvoo, kakarat parkuu eikä kukaan suostu syömään ruokaa. Että ompa kivaa. Mie olen nyt 11kk tehnyt tauotta työtä, jota kukaan ei huomaa, ja josta saan päivittäin kuulla jos jotain on unohtunut tai joku on tehty huonosti. Vaikka vasemmalla kädellä ja juosten kustu on jossain vaiheessa pakostakin työn laatu, kun on valvonut vuoden putkeen. Mutta sitähän ei kukaan muista, koska ainoa joka herää syöttämään vauvaa öisin, on tässäkin tapauksessa äiti.
Kun tällaisen ajanjakson aikana kokee epäonnistumisia päivittäin, ja ymmärtää miten surkea on omassa kotiäitiydessään, alkaa itsetunto väkisinkin rapista. On siis helpottavaa palata tekemään työtä jossa tietää olevansa hyvä. Josta on mahdollisuus saada sanallistakin arvostusta ja kiitosta. Ainakin joskus.

Mutta kaiken sen epäonnistumisen keskellä, tiedän kuitenkin onnistuneeni jossain täydellisesti. Ja se jokin on oma rakas ihmisvanupuikkoni, albiinorinsessamme ja hymytyttömme:)
Kaikessa valkoisuudessaan ja tukattomuudessaankin se on kaunein vauva maan päällä, ja omassa kömpelyydessään eniten riemunkiljahduksia aiheuttava pienillä onnistumisillaan. Ja se hymy, ja nauru joka raikaa suurimman osan päivästä... voih.
En koe olevani valmis laskemaan sitä hoitoon. Vaikka iloitsenkin että normiarki koittaa taas, odotan kauhulla vauvani hoitoon viemistä. Siitäkin huolimatta, että saatiin tuttu ja turvallinen perhepäivähoito. Paras mahdollinen.
Mutta en ole valmis irrottautumaan vielä vauvastani. En vain ole valmis siihen. Että pikkuiseni olisi jo niin iso, että se aloittaisi oman päivärytminsä yhteiskunnan omassa varhaiskasvatuksen ja hoidon parissa? Vastahan mun nököni syntyi!!

Voi itku ja parku. Ikävöin jo nyt.

Elämäntaparemontin puolikas

Tavoite saada oma keho hallintaan, check. Tavoite korjata vuosien varrella tehdyt laiminlyönnit, check. Tavoite saavuttaa henkinen tasapaino, check. Tavoite toipua kaikista kehoa ja mieltä painaneista, check. Tavoite antaa kyytiä raskauksien tuomalle muutoksille, check.
Ylisuuret tavoitteet ja suorituspaineet. Check.

Tarkoitukseni huoltaa purukalusto täysin kuntoon ennen töihin paluuta jäi pienestä kiinni. Eilen oli seitsemäs hammaslääkärikäyntini viiden kuukauden sisään ja nyt olen yhtä viisaudenhammasta köyhempi. Toinen viisari jäi odotuttamaan työviikolle ittensä poistamista. Kunhan siitä viimeisestäkin selviän hengissä, niin lupaan varmasti käyttää itteni hampitohtorilla näytillä vähintään joka toinen vuosi! Oli särkyä tai ei. Nyt, kun lähes jokainen leego on porattu ja paikkailtu, on silti outoa tuntea ajoittain kipua jo paikatuissa hampaissa. Se ei liene normaalia?

Toinen vähästä kiinni jäänyt tavoite oli saavuttaa niin sanottu "nollapaino" ennen paluuta. Raskautta edeltävä paino. Josko ensimmäisestä tiineydestä jäi kymmenen kiloa (joka tosin siihen painoindeksiin olikin ihan toivottua) niin tästä on toistaiseksi jäänyt kiloja kolme. Kilolukema sinänsä ei minnuu hetkauta suuntaan tai toiseen, mutta tuo on ratkaiseva nahkapläskimäärä estämään vanhoihin farkkuihin mahtumisen. Tai ainakaan kaikkiin. Ja mie kun en mielelläni lähde uusimaan koko vaatekertaa. Jolloinka  sen ylimääräisen nahan kuriin saaminen tuntuu ensin luontevimmalta tavalta lähtä purkamaan tätä brobleemaa.
Joten mitä tekee tylsistynyt kotiäiti, joka ei todellakaan halua luopua syömisestä tai herkuttelusta? No ilmottautuu kursseille tietysti! Kun kotitreeneistä loppui mielikuvitus ja kehtaaminen, niin apua lähdetään hakemaan kehonhallintaa ja syviä lihaksia paikantavilta kursseiltä. Viime sunnuntaina kävin siis pilateksen peruskurssin, jonka tehokkuuden pääsin toteamaan koko kropan tutinalla. Ensikuussa tämä mamma lähtee vaivihkaa ja lapsilta salaa sitten tankotanssin peruskurssille etsimään sisäistä gaselliaan joka raskauden tuomien kehonhallinnan hukkumisen jalkoihin itsensä rusennutti.
Josko vielä toistaiseksi olen notkea kuin rautatanko eikä oikea jalka tiedä mitä vasen tekee, niin tavoite on kesällä askeltaa jo paljon keveämmin ja muistuttaa jotain muutakin kuin traktorin alle jäänyttä supikoiraa.

Ja mitä tulee siihen omaan henkiseen tasapainoon... No, siihenkin on vähän vielä matkaa:) Olen vakavasti harkinnut tyyneysrukouksen tatuoimista itseeni, sillä se tuppaa unohtumaan aina silloin kun sitä eniten tarvitsisi.
Siis Jumala suokoon minulle tyyneyttä ja jotain... ja... jotain minkä voin kohdata. Vai kuinka se meni..? Perkele.

Jumala suokoon minulle tyyneyttä

kohdata asiat joita en voi muuttaa,

rohkeutta muuttaa mitkä voin

ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Facebookin Nettikirppikset TOP 4

Sen piti olla maailman helpoin asia. Laittaa Faceen kuva omista kengistä, lapselle pieneksi jääneestä haalarista ja heräteostos-bikineistä joita ei koskaan tullutkaan pidettyä. Ja nehän menisi hetkessä kaupaksi kun tuote on hyvä ja hintakin kohtuullinen.

Kuinka väärässä olinkaan... Tässä muutama huomio tuosta naamakirjan ihanista kirpputoreista;

1) Kun maailman helpoimmasta asiasta tehdään se vaikein...

Niin. Simppelistihhän sie vaan laittaisit sinne ilmoituksen 36-koon paidasta sekä kuvan siitä. Sitten joku ostaisi sen.  No, todellisuudessa ilmoitukseesi ilmestyykin aika piakkoin joku Piia joka laittaa sen alustavaan varaukseen. Perään ilmestyy Katja, Tiina, Sini ja Irmeli huutamaan jonoa. Sitten alkaa se tahkoaminen, onko paidassa viisi vai kuusi nappia?  Laske kuvasta. Siis viisi. Saako kuvaa päälle puettuna? No, lisätäämpä sellainenkin. Sopisiko tuo mun farkkujen kanssa? Helvetistäkös mie tiedän sun farkuista... Pitää kysyä siskolta näyttäskö toi hyvältä mun päällä!
Vuorokauden kuluttua kyselet että jokos päätös on tehty.   No jooh, olikin väärän värinen... Vapautan! Seuraavaksi siis huudellaan Katjaa joka oli jonossa toisena, joka olikin jo löytänyt paremman paidan itselleen. Siis seuraavaksi Tiina, joka ei vastaa kolmeen päivään. Kolmanneksi huudellaan Siniä, joka kysyy onko paita oikeasti lumenvalkoinen vaiko norsunluun valkoinen. Öh...?
Sini miettii ja pohtii kaksi päivää. Sitten huomaakin olevansa taloudellisessa konkurssissa eikä voikkaan ostaa. Irmeli jättää ostamatta koska ei tajunnut ettei koko 36 menekkään 42-koon naiselle päälle.

2) Ilmoituksiin huutelijat

Näillä ihmisillä ei ole aiettakaan ostaa tuotettasi. He ovat vain kommentoimassa sitä, hintaa sekä omaa ulkonäköäsi. "Ompa ruma laukku. En kyllä maksaisi tosta vitostakaan! Ei varmasti ole sun vaattees, ethän sä ees mahu tohon! Onko sun vai pöllitty? Tarjoustalosta saa halvemmalla. Mulla on myytävänä parempi. Miten sä voit pyytää tosta kahtakymppiä kun mä just myin uudemmat ja hienommat vaan kolmellakympillä?? Oot muuten läski."
Hieroppa siinä sitten kauppoja. Ei muuten tuu mitään..

3) I lost my brains!-ostajat

Yksi perui kaupat koska tuotteen nouto olisikin tapahtunut Järvenpäässä, eli liian kaukana. Hassua siis, että ostaja, joka siis itsekkin asui Järvenpäässä, asioi silti Järvenpään omalla kirpputorilla.
Yhdelle kahden euron postarit olivat liikaa, kun olisi pitänyt saada ilmaiseksi. Kaksi perui kaupat, koska "myydään musta bikinisetti" ei ollutkaan väriltään sininen. Yksi olisi halunnut mun käyttävän kymmenen litraa bensaa matkoihin, jossa pesupulveripaketti olisi vaihtunut kahvipakettiin, toinen oletti, että asun kohtaamispaikalla, eli kioskilla. Näin ollen hänen ei tarvitse ilmoittaa milloin on sinne menossa, vaan olettaa että ilmestyn paikalle samointein kun hän vain ilmoittaa odottavansa jo siellä.

4) Ohareitten tekijät

Kävi niin tai näin. Löydät itsesi aina sieltä pirun kioskilta turvakenkiesi, pyykkipulvereiden tai mekkojen kanssa. Yksin.
Ostaja ei ole muistanut tai viitsinyt, halunnut tai jotain... Parhaassa tapauksessa näit hänen kuitenkin ajavan vastaan.


Ei liene ihme, että suosin jatkossakin tuotteiden nakkaamista säkissä Fidan keräyslaatikoihin. Turha suhailu paikasta toiseen sekä siihen kulutettu aika ja vaiva ei todellakaan kattaannu  sillä kolmella eurolla jonka saat paidasta myytyäsi sen.

Äitiyden iloja osa 7, kun mamma poseeraa alasti...

Vain lapsi osaa puheillaan saada aikuiset häpeämään niin, kuin miten nyt hävetäänkään. Yhtälailla kiusallisia hetkiä aiheuttaa puhetta, joilla on todellisuusperää tai sitten ei lainkaan..

Yksi tällainen hetki tuli vastaan vanhemmillani, jossa koiranpennun pissapaperista pilkisti esiin "Aatami etsii Eevaa"-sarjan yksi alaston naisosallistuja.  Esikoiseni räväytti silmät auki ja kajautti ilmoille pysäyttävän huudon; "Äiti, sä oot lehdessä! Miks sulla ei oo vaatteita ollenkaan päällä??"

Ja mie yritin niin vaivihkaa kuin mahdollista, kiirehtiä katsomaan paperia. Vaikka siis tiesin, että vaikka sinne nyt joku vuosien takainen iänikuinen promokuva olisikin eksynyt, niin kaikissa niissä esiinnyn kuitenkin vaatteet päällä. Aina.

"

Kiistanalainen kuva...

-"No mutta eihän äiti oo lehdessä..."

-"Oo-ot! Ja ihan alasti!"

Ei mennyt sekunttiakaan kun vanhempanikin olivat kerääntyneet tuota pissa-alustaa tuijottamaan säikähtäneenä. Isäni eritoten pumppua pidätellen varmaan mietti että taas se perkele on keksinyt jotain...!

-"En toi oo minä, ei äiti oo lehessä!"

-"Ootpa, kato, tolla on sun tatuointikin."   Näin nelivuotias pikkuvanha pätijä sulki keskustelunsa voitokkaana, ja isäni haukkoi kahta kauheammin happea.

-"Onko sulla TUOLLAKIN tatuointi??"

Siinäpä oli vaikea lähteä kieltämäänkään,
Mutta se lehdessä ollut alaston nainen. Se en kuitenkaan ollut minä. Sillä vain oli mun tatuointini.
Toivottavasti tämä tarina ei jatka omaa elämäänsä tarhassa, jossa äiti saa uuden ammatin itselleen.
Alastonmallin.