Mieheni on kykenemätön ymmärtämään puhettani. Tuo sanoi jo kuusi vuotta sitten meidän suhteemme alussa, että olen kiero kuin korkkiruuvi, mihin en ihan osannut samaistua.
Miulla on suuri tarve perustella mielipiteeni, ja suunnaton tarve kuulla jokaisesta asian syyn, miksi se on niin kuin se nyt on. Omasta mielestäni ilman perusteluja kulkeva mielipide on merkityksetön, ja moni käytännön asiakin jää hoitamatta oikeaoppisesti ellei miulle valaista syytä siihen.
Mies sitä vastoin lukeutuu niihin miehiin, jotka ymmärtävät suorapuheisuuden pokkana sanoa AIVAN KAIKEN mitä mieleen juolahtaa, asioita perustelematta.
Lukemattomia kertoja olemme siis ajautuneet tilanteeseen, jossa mie innostun perustelemaan kantaani johonkin asiaan, mieheni katsoessa vieressä miten "your mouth keeps talking, but all I hear is blaa blaa blaah.." Tämän jälkeen hän kokee miun yrittävän hämmentää häntä puheen parpatuksella, ja siten vältellä tosiasioiden puhumista.
Jotta hänen mielestään puhuisin totta ilman kiertelyjä ja kaarteluja (joita minä kutsun perusteluiksi), pitäisi miun opetella lyhyisiin ja ytimekkäisiin vastauksiin. Tyyliin "kyllä" tai "ei", tai "en tiedä".
Olen monen monituista kertaa pohtinut, onko suorapuheisuus sittenkään ihan joka asiassa fiksuin veto. Viimeksi eilen olin siinä tilanteessa, jossa valitsin tämän suoran ja yksinkertaisimman vastausmuodon, ja tunsin miten miulle toisen silmissä jo puettiin valkoista takkia ylle muiden valkotakkisten toimesta.
Jotta tarinan alun ymmärtäisi muutkin, koen jälleen tarpeeksi jaaritella ja selventää "Operaatio Gol-pallon" juuren. Olemme siis vuosia jo huvitelleet golffaten palloja naapurin pellolle. Jokaisen pussillisen jälkeen mie olen siellä kerännyt palloja talteen vetäen perässäni punaista pulkkaa (alan muuten pikkuhiljaa itsekkin ihmetellä miten en ole vielä lataamoon päätynyt..). Aina osa palloista kuitenkin hukkuu, ja niin koitti se hetki, kun pari muovikassillista golgpalloja oli uponnut viljapeltoon. Niinpä lupasin miehelle noutaa palloja lisää, ja koska lapsekas yövarkaissa käyminen ei ole enää heiniäni, soitin golfkeskukseen ja kysyin olisiko heillä luovuttaa käytöstä poistettuja epäkurantteja palloja. Kenttämestari pienen ihmettelyn jälkeen lupautui kuitenkin keräämään palloja kassillisen ja toimittamaan Gaddymasterille, josta voisin palloni noutaa. Tiesinhän minä, Gaddymasterin? En usko että vakuutin valheellani kenttämestaria, mutta enhän mie millään kehannut myöntää ettei nuista nimikkeistä ole mulle harmainta hajuakaan.
Pari tuntia myöhemmin ajoin sitten golfkeskuksen pihaan ja ilmeisesti näytin kaikin puolin sinne kuulumattomalta, sillä en ehtinyt kuin autosta ulos, kun paikallinen golftyöntekijä koputti minnuu olkapäähän ja kysyi etsinkö mahdollisesti jotain.
"Joo. Golfpalloja"
Ei tainnut olla ihan fiksuin veto, ainakaan henkilökunnan ilmeestä päätellen. Ensin se nauroi, että metsäthän niitä on tulvillaan, mutta koska en vastannut nauruun, vakavoitui tuo sitten ja ihan selvästi lähetti minnuu mielessään Kellokoskelle.
Kun sitten lopulta löysin kaipaamani pussillisen palloja, harmittelin ettei kyseinen mies ollut näkemässä etten mie hourinut.
Kerran meinasin ihan kirjaimellisesti joutua hourulaan suorapuheisuuteni vuoksi, ja se oli hetki, jolloin lupasin äitini puolesta käydä lainaamassa Kellokosken sairaalalta soppakattilaa siskoni valmistujaisiin. Sain ohjeistuksen, jonka mukaan miun piti odottaa alaovella keittäjää, joten niinhän minä odotin. Ja odotin. Ja odotin...
Odotin kiltisti edelleen silloin, kun ympärillä aloi pyöriä hourupäisiä potilaita ja eteen karahti retkibussi. En ollut moksiskaan kun eteen tuli hoitaja hymy korvasta korvaan. Kuin lapselle, tuo kysyi, mitä mahdoin siinä tehdä.
"Odotan soppakattilaa".
Joo, moni olisi hämmentynyt vastauksestani, mutta hoitajan hymy sen kuin syveni ja hälle nousi kasvoille ymmärtäväinen ilme.
"Niin, sinä taidatkin olla osasto kolmosesta. Kuule, haluatko lähteä meidän mukaan retkelle? Me mennään askartelemaan huopakukkia ja sitten vähän leikitään puistossa."
Mulla meni ehkä sekunnin verran liikaa aikaa ymmärtää mitä siinä oli tapahtumassa. Se jumankauta meinasi viedä mut pipiäiden retkelle yhtenä potilaana! Mutta mitä mie teen paniikissa? No rupeen hokemaan puolustuspuhettani, joka oli tässä tilanteessa "ei kun mä ootan soppakattilaa, ootan soppakattilaa!"
Luojalle kiitos, keittäjä tuli kattilansa kanssa vain hetkeä ennen kuin miut meinattiin väkisin kantaa bussiin. Mietin, mitä hittoa mie olisin siellä tehnyt jotta olisin saanut muut uskomaan olevani suhteellisen tervejärkinen, tai ainakin kykeneväinen kotihoitoon.
Tänä päivänä ei pitäisi kenenkään olla ymmärtämättä jos haluan puhua äänihuuleni halki, enkä vain tyytyä siihen suorimpaan ja yksinkertaisimpaan vastaukseen. Sillä on todistettu, että suora puhe voi viedä järjen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti