Epäilin jo jäätelömyrkytyksen vaihtuneen raskausmyrkytykseen. Turvotus lopsautti miut jo ulos lipokkaistakin (ja koiran syötyä sandaalini, jalkaani mahtuvat enää puhkinussitut ja kalutut nurmikon raiskaamat crocsit), sormien makkaroituminen estää käsien nyrkkiinlaiton ja kasvoihin noussut pönäkkyys saa miut muistuttamaan päivä päviältä enempi Mervi Tapola-Nykästä.
Migreeni on vaivannut minnuu nyt viidettä päivää ja olo on ollut tukala, pahoivoiva ja kummallinen. Kaiken lisäksi kotihoitoni sotii turvotusta vastaan.
Koska lääkkeettömät apuni lähestulkoon joka vaivaan on ollut kuuma suihku, olen viettänyt suurimman osan päivistäni istuen kuumassa ja pimeässä suihkussa hakien helpotusta päänsärkyyn, lonkkakipuihin, pahoinvointiin sekä yleiseen kolotukseen ja vitutukseen. Raahasin saunasta jakkaran suihkun alle, koska seisominen puuduttaa jalat ja istuutuminen lattialle tarkoittaa sitä, että odotan seuraavan aikuisen saapumista kotia tunkkausavuksi juurikin siinä.Valitettavasti kuuma suihku ei tee hyvää turvotukselle. Näin ollen olen joutunut pitämään jalkojani kylmässä vesiämpärissä, seistä yöni kylmän vesisuihkun alla tai kastella sänkyä kylmillä ja märillä jalkoräteilläni. Sen lisäksi olen juonut vettä kuin hullu. Ja syönyt vesimeloonia enemmän kuin mitään muuta. Mutta eipä tunnu sisäisen nesteytyksen ajavan väärään paikkaan eksynyttä nestettä kumminkaan poies..
Mutta hyvin se on rakon pitänyt toiminnassa, näin ollen vuorokausirytmini on kääntynyt päälaelleen. Kun olen päivät istunut kuumassa suihkussa ja maaten kipujeni kanssa sängyllä ajaen unilapuilla migreenimörköä poies, olen yöt käyttänyt jatkuviin kusireissuihin sekä systemaattiseen jalkojen kylmettämiseen siinä määrin, että yön ensitorkahdukset on tapahtuneet vasta aamun valjetessa. Näinä pieninä torkahduksen pätkinä olen sitten nähnyt unia siitä, miten lautasellinen spagettiakin voisi laukaista synnytyksen etuajassa.
Koska veturimainen puhina ja ähinä sekä ympärivuorokautinen vikinäni liikkuessani ahtisaarimaisesti paikasta A paikkaan B alkoi lopulta viedä voimia siinä määrin että teki mieli parkua pikkutytön lailla vain yleistä voipumistaan, käski mies lopulta soittamaan päivystykseen. Siellä käskytettiin paikan päälle tarkistuttamaan ettei kyseessä ole raskausmyrkytys.
Kun lopulta kuppiin oli pissitty, piuhojen jatkeessa maattu, käsiä ojenneltu ja jalkoja levitelty, sain kuulla ettei raskauttani suinkaan mikään vaivaa. Ei myrkytys eikä muukaan. Mutta onko se nyt mikään ihme että kroppa huutaa hoosiannaa jos Riepu on päättänyt kuudessa viikossa tuplata kokonsa ja vastaa nykyisin mahan koon kanssa kolme viikkoa pidemmällä olevia. Ottaen huomioon, että laskettu aika olisi vasta reilu kuukauden päästä, mutta lapseni paino vastaa jo lähestulkoon keskimääräistä vastasyntynyttä, ei tosissaan ole ihmekkään jos olo on mitä on.
Ja mitä turvotuksiin ja särkyihin tulee, you just have to deal with it.
Uskoisin tämän vaikuttavan sektioaikaan. Toivon todella. Viikon päästä olen jälleen asiasta viisaampi, kun lopullinen päivämäärä päätetään. Olettaen tietysti etten ole erehtynyt syömään spagettia ja synnyttänyt jo siihen mennessä;)
maanantai 30. kesäkuuta 2014
perjantai 27. kesäkuuta 2014
Jäätelömyrkytys
Sain kotoota pois muuttaessani läjäpäin oppeja ja kasvatuspinttymiä, joista päähänni jäi toteutuakseen vain kourallinen (näistä ehkä turhakkein oppi on se, että ihmisvatsa kestää syödäkseen jopa Ikean ison kynttilän, joten who cares jos tavallinen eines on vähän vanhentunutta??) ja yksi jota sinnikkäästä toteutan joka kesä, on jäätelön ja mansikoiden ylensyönti. Suomen kesä kun on lyhyt ja vähäluminen, tulee siitä nauttia täysin rinnoin ja vatsoin. Silloin saa ja pitääkin herkutella kesään kuuluvilla herkuilla, eli jäätelöllä, mansikoilla, vesimeloonilla jne..
Vielä toistaiseksi olen odottanut halpoja mansikoita, jonka jälkeen kirmaan hakemaan niitä 5kg laatikoita toinen toisensa perään. Odottaessani niitä, olen nauttinut alennusmelooneista, joita on tullut haettua ja syötyä ainakin 5kpl viikossa. Jäätelöäkin on kulunut paljon, mutta eilinen toi pohjan munkin loputtoman tuntuiselle mahalleni.
Koska armas siskoni nauttii lähiaikoina miun järjestämistäni polttareista, piti kiireesti löytää joku sopiva jäätelöbaari korvaamaan peruuntunutta aamupäivän ohjelmaa. Ahvenanmaalla olin herkutellut monasti gelateriassa, jossa italialaisesta artesaanijäätelöstä tehdään näyttäviä spagettiannoksia. Tällaista en löytänyt pääkaupunkiseudulta, mutta artesaanijäätelö myyviä jäätelöbaareja kylläkin enemmän kuin olin odottanut. Koska kaipasin lapsivapaata hetkeä, pientä sosialisointia ja herkuttelua ihmisten ilmoilla, pyysin hyvää ystävääni mukaan "pienelle herkuttelureissulle, jolla oli suurempi tarkoitus". Mikäs sen mielekkäämpää duunia kuin kiertää jäätelöbaareja, maistella vähän sieltä ja täältä ja päätellä niistä paras mesta:)?
Niinpä myö lähdettiin rehvakkaina ja vatsalaukut jäätelöä huutaen kuin lukkarit sotaan, ja tilattiin heti ekassa mestassa kahden "pallon" annos. Olin tottunut kuluttajien huiputtamiseen, mitä tulee annoskoissa, joten en todellakaan tahtonut käsittää kun sainkin kahden pienen nökäreen sijaan kaksi lapiollista jäätelöä tarjoiltuna kämmenelle mahtuvaan kippoon.
Pinacolado-jäätelö, sekä appelsiinijugurtti-jäätelö mustan kahvin kera... Ah! Kyllä oli taivaallista! Joskin puolessa välissä piti jo vähän huokailla mahaan lisää tilaa ja viimeiset lusikalliset tekivät jo vähän tiukkaa mahtua nielusta.
Pötsit täynnä ajeltiin sitten seuraavaan mestaan, jossa valkattiin enää vain yhden maun pienistä pienin annos. Kirsikkajugurttijäätelö oli sekin hyvää, mutta kovan työn ja tuskan takana. Vaikka jälleen yritettiin saada huuhdottua herkkua alas nielusta kahvikupposella, alkoi meillä vessassa ravaaminen, vaikkei sekään tuonut tilaa vatsaan.
Autossa muistutettiin ehkä jo suurestakin urheilusuorituksesta vastakaranneita, sillä "hiki laiskan syödessä", piti näemmä paikkansa, ja jäätelön ahtaminen nassuun olikin yllättävän raskasta.
Kolmannessa paikassa vannottiin katsovamme vain ruokalista, mutta pitihän sieltäkin nyt sitten jotain maistaa. Mangosmoothie tarttui räpylään minikokoisena, ja oli tuokin taivaallista. Näin ollen myyjä ehkäpä ihmetteli meidän kyynelien pyyhintää kasvoilta, kun jälleen piti herkutella itteään hengiltä, eikä keuhkoilla tuntunut enää olevan tilaa jäätelömahan paisuttua muodottomaksi.
Listalla olisi ollut vielä ainakin kourallinen paikkoja läpikäytäväksi, mutta jäätelö veivoiton kahdesta naisesta. Meidän piti häntä koipien välissä, maha urkuttaen lyllertää takaisin autoon ja lähtä kotimatkalle. Ystävättäreni haisi kuin rankkitynnyri vieressä koko automatkan, kunnes totesi ettei uskalla päästää enää yhtään ilmoja pihalle ilman suodatinpaperia. Riepu aloitti jäätelötanssinsa, joka laukaisi supistukset. Myö ähkittiin ja puhkittiin silmäkulmat kyynelissä kuin kaksi synnyttävää naista, vaikka en miekään osannut siinä vaiheessa sanoa, että josko synnytys olisi siinä käynnistynyt, olisiko sieltä tullut se lapsi vaiko se paska. Varmaan kumpikin.
Kotia saakka en päässyt minäkään ilman huoltoaseman vessan testausta, ja kotona loppupäivä ja ilta kuluikin toipuessa urakasta. Migreeni iski, joten mie lääkepöhnässä istuinkahteen otteeseen pimeässä suihkussa, sitten lojuin sängyssä kylmäkastellut tiskirätit kiedottuna jalkoteriin ja valittaen.
Mies nauroi katketakseen. Näin siis käy kun lähettää naiset jäätelöä syömään:D Rapula on pahempi kuin baarikierroksen jälkeen.
Toivon että siskoni osaa arvostaa uhrautumistani. Herkuttelu on vakava juttu, ja jäätelölläkin voidaan näemmä vaikka tappaa ihminen. Huh!
Vielä toistaiseksi olen odottanut halpoja mansikoita, jonka jälkeen kirmaan hakemaan niitä 5kg laatikoita toinen toisensa perään. Odottaessani niitä, olen nauttinut alennusmelooneista, joita on tullut haettua ja syötyä ainakin 5kpl viikossa. Jäätelöäkin on kulunut paljon, mutta eilinen toi pohjan munkin loputtoman tuntuiselle mahalleni.
Koska armas siskoni nauttii lähiaikoina miun järjestämistäni polttareista, piti kiireesti löytää joku sopiva jäätelöbaari korvaamaan peruuntunutta aamupäivän ohjelmaa. Ahvenanmaalla olin herkutellut monasti gelateriassa, jossa italialaisesta artesaanijäätelöstä tehdään näyttäviä spagettiannoksia. Tällaista en löytänyt pääkaupunkiseudulta, mutta artesaanijäätelö myyviä jäätelöbaareja kylläkin enemmän kuin olin odottanut. Koska kaipasin lapsivapaata hetkeä, pientä sosialisointia ja herkuttelua ihmisten ilmoilla, pyysin hyvää ystävääni mukaan "pienelle herkuttelureissulle, jolla oli suurempi tarkoitus". Mikäs sen mielekkäämpää duunia kuin kiertää jäätelöbaareja, maistella vähän sieltä ja täältä ja päätellä niistä paras mesta:)?
Niinpä myö lähdettiin rehvakkaina ja vatsalaukut jäätelöä huutaen kuin lukkarit sotaan, ja tilattiin heti ekassa mestassa kahden "pallon" annos. Olin tottunut kuluttajien huiputtamiseen, mitä tulee annoskoissa, joten en todellakaan tahtonut käsittää kun sainkin kahden pienen nökäreen sijaan kaksi lapiollista jäätelöä tarjoiltuna kämmenelle mahtuvaan kippoon.
Pinacolado-jäätelö, sekä appelsiinijugurtti-jäätelö mustan kahvin kera... Ah! Kyllä oli taivaallista! Joskin puolessa välissä piti jo vähän huokailla mahaan lisää tilaa ja viimeiset lusikalliset tekivät jo vähän tiukkaa mahtua nielusta.
Pötsit täynnä ajeltiin sitten seuraavaan mestaan, jossa valkattiin enää vain yhden maun pienistä pienin annos. Kirsikkajugurttijäätelö oli sekin hyvää, mutta kovan työn ja tuskan takana. Vaikka jälleen yritettiin saada huuhdottua herkkua alas nielusta kahvikupposella, alkoi meillä vessassa ravaaminen, vaikkei sekään tuonut tilaa vatsaan.
Autossa muistutettiin ehkä jo suurestakin urheilusuorituksesta vastakaranneita, sillä "hiki laiskan syödessä", piti näemmä paikkansa, ja jäätelön ahtaminen nassuun olikin yllättävän raskasta.
Kolmannessa paikassa vannottiin katsovamme vain ruokalista, mutta pitihän sieltäkin nyt sitten jotain maistaa. Mangosmoothie tarttui räpylään minikokoisena, ja oli tuokin taivaallista. Näin ollen myyjä ehkäpä ihmetteli meidän kyynelien pyyhintää kasvoilta, kun jälleen piti herkutella itteään hengiltä, eikä keuhkoilla tuntunut enää olevan tilaa jäätelömahan paisuttua muodottomaksi.
Listalla olisi ollut vielä ainakin kourallinen paikkoja läpikäytäväksi, mutta jäätelö veivoiton kahdesta naisesta. Meidän piti häntä koipien välissä, maha urkuttaen lyllertää takaisin autoon ja lähtä kotimatkalle. Ystävättäreni haisi kuin rankkitynnyri vieressä koko automatkan, kunnes totesi ettei uskalla päästää enää yhtään ilmoja pihalle ilman suodatinpaperia. Riepu aloitti jäätelötanssinsa, joka laukaisi supistukset. Myö ähkittiin ja puhkittiin silmäkulmat kyynelissä kuin kaksi synnyttävää naista, vaikka en miekään osannut siinä vaiheessa sanoa, että josko synnytys olisi siinä käynnistynyt, olisiko sieltä tullut se lapsi vaiko se paska. Varmaan kumpikin.
Kotia saakka en päässyt minäkään ilman huoltoaseman vessan testausta, ja kotona loppupäivä ja ilta kuluikin toipuessa urakasta. Migreeni iski, joten mie lääkepöhnässä istuinkahteen otteeseen pimeässä suihkussa, sitten lojuin sängyssä kylmäkastellut tiskirätit kiedottuna jalkoteriin ja valittaen.
Mies nauroi katketakseen. Näin siis käy kun lähettää naiset jäätelöä syömään:D Rapula on pahempi kuin baarikierroksen jälkeen.
Toivon että siskoni osaa arvostaa uhrautumistani. Herkuttelu on vakava juttu, ja jäätelölläkin voidaan näemmä vaikka tappaa ihminen. Huh!
perjantai 20. kesäkuuta 2014
Äitiyden iloja vol.3
Mahankadotustemppu onnistuu edelleen raskausviikolla 34 kun vain kääntää selän katsojaa kohti.
Valitettavasti silmät on sielun peili enkä voi katsekontaktia ottaa keheenkään selin, niin hämäykseni mahattomuudesta jää vain niihin hetkiin, kun kyhjötän nurkassa tai prisman vessajonossa.
Paukuttelen muuten juuri seitsemänkympin likaista rajapyykkiä ja alan vähitellen heittää toivetta nurkkaan että pääsisi edellistä kevyempänä aikanaan synnärille. Tällä haavaa osa kiloista tosin on varastoitunut nilkoista alaspäin, joten yksikin vilkaisu näihin vesipatjoihin estää ketään kysymästä ilmiselvää asiaa; "Turvottaako?"
Juhannusleski
Mies läksi eilen juhannuskisareissulle. Mie jättäydyin nuorimman kera varsin suosiolla niin kisaleskeksi kuin juhannusleskeksi. Ensinnäkään, vaikka tohtorin mukaan en olekkaan vielä jakaantumassa (onhan se kiva tietää, ettei sitä kulje kadulla rönttönen levällään, mutta se ei silti poissulje tunnetta, että lapsi saattaa vahingossa pudota mahasta, vaikkapa siihen kaupan kassalle) ja että kipeät supistuksetkin on OK. Eihän kukaan yhdestä sellaisesta lähde synnyttämään (last time I did!!).
Pitäydyn silti suunnitelmassani ja yövyn ainoastaan synnärin pihalla mikäli kotoota poistun. Toisekseen, täälläkin koettiin pari päivää sitten lumisade, enkä mie todellakaan meinaa seistä varikolla räntäsateessa vuorokautta ympäri:D Vaatetusongelmakin tuli konkreettiseksi juuri tuona lumisena päivänä kun tajusin ettei turvonneita kyrsiä saa pujotettua mihinkään muuhun jalkineisiin kuin varvassandaaleihin. Lumessa kahlailu flipflopeissa ja mekossa (ei mahdu housut!!) näyttäisi perin hullulta, joten saksin viimeiset ehjät legginsit jalkaani hameen seuraksi ja jouduin purkamaan kangastossuista kengännauhat jotta sain ne survottua jalkaan. Vähän pelkäsin että varpaista loppuu verenkierto ennen perillepääsyä, mutta auton lattialla kulki varuilta ne pirun lipokkaat silti;)
Illan tullen sitten kun sain tytönkin nukkumaan, ajattelin ottaa kaiken irti siitä rikkumattomasta rauhasta mikä talossa vallitsi. Just By me! Nyt sitten tekisin mitä huvittaa!
Joten.. öh... noh.. Menin sitten toistamiseen kuumaan suihkuun tunnin sisään, söin itseni ähkyyn mansikoilla ja vesimeloonilla ja katselin Bonesin ensimmäistä tuotantokautta.
Miulle valkeni hyvin nopiasti, että elämäni olisikin pirun tylsää ilman ympärillä tapahtuvaa hälinää, lapsia ja palmupäisiä koiria ja tapaturma-alttiita ihmisiä. Että loppujen lopuksi se, millä repäsin itseäni arjesta tovissa yksinäisyyttä, ei ollut mitään sellaista, mitä en olisi voinut tehdä muutoinkin. Paitsi se mansikoilla ahmiminen, siinä olisi ollut jokunen muukin suu ojossa.
Joskus olen hypoteettisesti miettinyt miltä tuntuu asua yksin. Olla vastuussa vain ja ainoastaan itsestään. Itse kun olen virallisesti asunut yksin peräti vuorokauden, ja senkin ajan majotutin itseäni tuoreessa anoppilassa. Nyt mietittynä, on ehkä ollut tarkoituskin, etten ole sitä koskaan kokenut. Olisin saattanut vaikkapa suihkutella itsestäni orvaskedet poies, tai kuolla mansikkakuumeeseen:D
No mutta, ei tämä silti paskempia juhannuksia ole. Muistan erään jussin jonka kulutin yksin koirani kanssa siivoten kämppää lattiasta kattoon. Silloin elämäni oli melko hajallaan ja sotkua alusta loppuun, joten kompensoin sitä kaikkea puunaamalla ulkoista huushollia kuin hullu. Imuroinkin parhaimmillaan viidesti päivässä, joten tarkkaan en muista olisiko silloinen ukko karannut ryyppyreissulleen juuri sen vuoksi, vai siivosinko itse juuri tuon reissun vuoksi;) Lopputuloksena oli kuitenkin saakelin puhdas kämppä, hermoromahdukseen saakka imuria kuunnellut koira ja yksi hikipäinen juhannusleski. Nice:)
Kun en parempaakaan tekemistä keksinyt, päätin todistaa väitteeni, ettei tämä maha näy takaapäin. Yritin liittää oheen kuvan todisteeksi, mutten onnistunut. Parempaa tuuria ensikerralla. Pöh.
Koin muuten eilen sanoinkuvaamattoman erikoisen tilanteen esikon 4-vuotisneuvolassa lääkärin kanssa. Olen aina saanut kehuja siitä, miten likka on niin näppärä ja oma-alotteinen. Omatoiminen ja osaava. Ikäistään edellä muutamissa asioissa. Ja mie olen ollut ylpeä tottakai. Onhan se aina ollut huikeaa seurata oman geeniperimänsä oppimista ja osaamista, kannustaa tätä ja seurata onnistumisia. Lohduttaa kun kaikki ei oppivan lapsen mieleiseksi menekkään.
Ensimmäistä kertaa joku sai miut kuitenkin potemaan huonoa omaatuntoa jälkikasvun osaamisesta ja oma-alotteellisuudesta. Koko tunnin ajan miulle kierrellen kaarrellen täsmennettiin, että olenkohan mahdollisesti luonut ylisuoriutujan, joka osaa niin paljon PAKOSTA, koska vanhempina pääsemme silloin helpommalla kun lapsi kasvattaa itse itsensä. Että ehkäpä tyttö ei ole tulisielu vain luonteeltaan, vaan koska on stressaantunut suorituspaineista, joita myö hälle luomme, koska emme anna hänen olla lapsi. Myös päivähoitopaikka tulisi mahdollisesti vaihtaa, koska kahden hoitokaverin siirtyessä eskariin, meidän likka jää porukan vanhimmaksi. Hänhän todennäköisesti kärsii siitä, että jotuu myös hoidossa ohjaamaan leikkejä, eikä saa itse olla muiden opastettavana ja ohjattavana.
Niin vain menin hämmennyksestä täysin sanattomaksi, enkä lopputuntiin saanutkaan sanaa suustani. Kotipihallla parahdin itkuun, mikä oli tietysti hassua, olihan lastani juuri kehuttu osaavaksi ja taitavaksi. Iltaa kohden en osannut enää kuin nauraa asialle. Että kyllähän on meidän lapsilla kurjaa, kävelynkin joutuvat oppimaan vaan kun eivät muuten saa ruokaa jääkaapista;) Olisi vain pitänyt rajoittaa toisen oppimishalua. Kieltää ettei pue itse, ettei askartele viisivuotiaan tasolla, ettei vain hyödynnä mielikuvitustaan.
Onneksi olen pilannut holtittomalla kasvatuksellani vain yhden ihmisalun, voinenkin vannoa, että Riepua syötän kädestä suuhun ja pyyhin perseen aina tämän täyttäessä kolmekymmentä, jonka jälkeen tämän puoliso voi jatkaa hommia;)
Pitäydyn silti suunnitelmassani ja yövyn ainoastaan synnärin pihalla mikäli kotoota poistun. Toisekseen, täälläkin koettiin pari päivää sitten lumisade, enkä mie todellakaan meinaa seistä varikolla räntäsateessa vuorokautta ympäri:D Vaatetusongelmakin tuli konkreettiseksi juuri tuona lumisena päivänä kun tajusin ettei turvonneita kyrsiä saa pujotettua mihinkään muuhun jalkineisiin kuin varvassandaaleihin. Lumessa kahlailu flipflopeissa ja mekossa (ei mahdu housut!!) näyttäisi perin hullulta, joten saksin viimeiset ehjät legginsit jalkaani hameen seuraksi ja jouduin purkamaan kangastossuista kengännauhat jotta sain ne survottua jalkaan. Vähän pelkäsin että varpaista loppuu verenkierto ennen perillepääsyä, mutta auton lattialla kulki varuilta ne pirun lipokkaat silti;)
Illan tullen sitten kun sain tytönkin nukkumaan, ajattelin ottaa kaiken irti siitä rikkumattomasta rauhasta mikä talossa vallitsi. Just By me! Nyt sitten tekisin mitä huvittaa!
Joten.. öh... noh.. Menin sitten toistamiseen kuumaan suihkuun tunnin sisään, söin itseni ähkyyn mansikoilla ja vesimeloonilla ja katselin Bonesin ensimmäistä tuotantokautta.
Miulle valkeni hyvin nopiasti, että elämäni olisikin pirun tylsää ilman ympärillä tapahtuvaa hälinää, lapsia ja palmupäisiä koiria ja tapaturma-alttiita ihmisiä. Että loppujen lopuksi se, millä repäsin itseäni arjesta tovissa yksinäisyyttä, ei ollut mitään sellaista, mitä en olisi voinut tehdä muutoinkin. Paitsi se mansikoilla ahmiminen, siinä olisi ollut jokunen muukin suu ojossa.
Joskus olen hypoteettisesti miettinyt miltä tuntuu asua yksin. Olla vastuussa vain ja ainoastaan itsestään. Itse kun olen virallisesti asunut yksin peräti vuorokauden, ja senkin ajan majotutin itseäni tuoreessa anoppilassa. Nyt mietittynä, on ehkä ollut tarkoituskin, etten ole sitä koskaan kokenut. Olisin saattanut vaikkapa suihkutella itsestäni orvaskedet poies, tai kuolla mansikkakuumeeseen:D
No mutta, ei tämä silti paskempia juhannuksia ole. Muistan erään jussin jonka kulutin yksin koirani kanssa siivoten kämppää lattiasta kattoon. Silloin elämäni oli melko hajallaan ja sotkua alusta loppuun, joten kompensoin sitä kaikkea puunaamalla ulkoista huushollia kuin hullu. Imuroinkin parhaimmillaan viidesti päivässä, joten tarkkaan en muista olisiko silloinen ukko karannut ryyppyreissulleen juuri sen vuoksi, vai siivosinko itse juuri tuon reissun vuoksi;) Lopputuloksena oli kuitenkin saakelin puhdas kämppä, hermoromahdukseen saakka imuria kuunnellut koira ja yksi hikipäinen juhannusleski. Nice:)
Kun en parempaakaan tekemistä keksinyt, päätin todistaa väitteeni, ettei tämä maha näy takaapäin. Yritin liittää oheen kuvan todisteeksi, mutten onnistunut. Parempaa tuuria ensikerralla. Pöh.
Koin muuten eilen sanoinkuvaamattoman erikoisen tilanteen esikon 4-vuotisneuvolassa lääkärin kanssa. Olen aina saanut kehuja siitä, miten likka on niin näppärä ja oma-alotteinen. Omatoiminen ja osaava. Ikäistään edellä muutamissa asioissa. Ja mie olen ollut ylpeä tottakai. Onhan se aina ollut huikeaa seurata oman geeniperimänsä oppimista ja osaamista, kannustaa tätä ja seurata onnistumisia. Lohduttaa kun kaikki ei oppivan lapsen mieleiseksi menekkään.
Ensimmäistä kertaa joku sai miut kuitenkin potemaan huonoa omaatuntoa jälkikasvun osaamisesta ja oma-alotteellisuudesta. Koko tunnin ajan miulle kierrellen kaarrellen täsmennettiin, että olenkohan mahdollisesti luonut ylisuoriutujan, joka osaa niin paljon PAKOSTA, koska vanhempina pääsemme silloin helpommalla kun lapsi kasvattaa itse itsensä. Että ehkäpä tyttö ei ole tulisielu vain luonteeltaan, vaan koska on stressaantunut suorituspaineista, joita myö hälle luomme, koska emme anna hänen olla lapsi. Myös päivähoitopaikka tulisi mahdollisesti vaihtaa, koska kahden hoitokaverin siirtyessä eskariin, meidän likka jää porukan vanhimmaksi. Hänhän todennäköisesti kärsii siitä, että jotuu myös hoidossa ohjaamaan leikkejä, eikä saa itse olla muiden opastettavana ja ohjattavana.
Niin vain menin hämmennyksestä täysin sanattomaksi, enkä lopputuntiin saanutkaan sanaa suustani. Kotipihallla parahdin itkuun, mikä oli tietysti hassua, olihan lastani juuri kehuttu osaavaksi ja taitavaksi. Iltaa kohden en osannut enää kuin nauraa asialle. Että kyllähän on meidän lapsilla kurjaa, kävelynkin joutuvat oppimaan vaan kun eivät muuten saa ruokaa jääkaapista;) Olisi vain pitänyt rajoittaa toisen oppimishalua. Kieltää ettei pue itse, ettei askartele viisivuotiaan tasolla, ettei vain hyödynnä mielikuvitustaan.
Onneksi olen pilannut holtittomalla kasvatuksellani vain yhden ihmisalun, voinenkin vannoa, että Riepua syötän kädestä suuhun ja pyyhin perseen aina tämän täyttäessä kolmekymmentä, jonka jälkeen tämän puoliso voi jatkaa hommia;)
maanantai 16. kesäkuuta 2014
Viittä vaille vitutus
Tai ei ihan. Ahdistus ainakin.
Eilen tokaisin miehelleni jo aamusta että nyt on kuulkaas samanlainen olotila kuin mitä esikosta oli viimesenä vuorokautena. Sellainen selittämätön ryyty ja haluttomuus tehdä mitään. Mikä siis sinänsä saa miut sairaan näköiseksikin kun on tottunut käyttää koko tiineysenergian 110%sti puuhasteluun. Nyt vain ähisin, puhisin, torkuin ja puuskutin. Harjoitussupistukset (tai kuten äitini niitä kutsuu; mietintäsupistukset...) eivät antaneet rauhaa. Alkuillasta kuuden aikaan supistukset siirtyi aaltoilemaan selän puolelle ja viihtyikin siellä myöhään aamuyöhön.
Mie olin nostanut valmiiksi esiin vauhtikassin, vauvalaukun ja esikon hätäkassin. Taksin numerot oli esillä ja esikon hakijakin varattu. Puoli yötä vaeltelin levottomana ja turvotuksesta vittuuntuneena (kummatkin jalat keränneet jo ihoon halkeamia turvotuksesta...) kunnes olo helpotti sen verran että kärsin mennä nukkumaan koiranunta.
Aamulla jomotus selkään palasi takaisin, joskaan ei niin sykkivänä. Neuvolassa kävin itseäni näytätyttämässä, mutta tohtorille ei saanut aikaa ennen torstaita. Kehoitettiin melko herkästi ottamaan yhteyttä synnärille, mikäli tilanne jatkuu, jotta ehtivät siellä päättää lähettävätkö miut vielä Helsinkiin vaiko eivät. Alle 35 raskausviikon kestäneitä tiineyssynnytyksiä kun ei kuulemma omalla synnärilläni pääsääntöisesti hoideta. Mutta tiedä nyt häntä. Aika senkin näyttää.
Kävin sitten puntarillakin joka näytti toteen sen mitä pahoin epäilinkin; kiitos kesäisen nesteturvotuksen, olen kerännyt nahkaani nestettä huikeat 5kg parissa viikossa. Onkos se nyt ihmekkään jollei sormet taivu tai jalat mahdu lipokkaisiin??
Mietinpä vain, voiko sormiin tulla raskausarpia?
Ja olisiko sittenkään niin kamalaa jos Riepu tulisi pihalle jo nyt? Alkaa meinaan olotila olla melko ahdas ja valitusherkkä.
Eilen tokaisin miehelleni jo aamusta että nyt on kuulkaas samanlainen olotila kuin mitä esikosta oli viimesenä vuorokautena. Sellainen selittämätön ryyty ja haluttomuus tehdä mitään. Mikä siis sinänsä saa miut sairaan näköiseksikin kun on tottunut käyttää koko tiineysenergian 110%sti puuhasteluun. Nyt vain ähisin, puhisin, torkuin ja puuskutin. Harjoitussupistukset (tai kuten äitini niitä kutsuu; mietintäsupistukset...) eivät antaneet rauhaa. Alkuillasta kuuden aikaan supistukset siirtyi aaltoilemaan selän puolelle ja viihtyikin siellä myöhään aamuyöhön.
Mie olin nostanut valmiiksi esiin vauhtikassin, vauvalaukun ja esikon hätäkassin. Taksin numerot oli esillä ja esikon hakijakin varattu. Puoli yötä vaeltelin levottomana ja turvotuksesta vittuuntuneena (kummatkin jalat keränneet jo ihoon halkeamia turvotuksesta...) kunnes olo helpotti sen verran että kärsin mennä nukkumaan koiranunta.
Aamulla jomotus selkään palasi takaisin, joskaan ei niin sykkivänä. Neuvolassa kävin itseäni näytätyttämässä, mutta tohtorille ei saanut aikaa ennen torstaita. Kehoitettiin melko herkästi ottamaan yhteyttä synnärille, mikäli tilanne jatkuu, jotta ehtivät siellä päättää lähettävätkö miut vielä Helsinkiin vaiko eivät. Alle 35 raskausviikon kestäneitä tiineyssynnytyksiä kun ei kuulemma omalla synnärilläni pääsääntöisesti hoideta. Mutta tiedä nyt häntä. Aika senkin näyttää.
Kävin sitten puntarillakin joka näytti toteen sen mitä pahoin epäilinkin; kiitos kesäisen nesteturvotuksen, olen kerännyt nahkaani nestettä huikeat 5kg parissa viikossa. Onkos se nyt ihmekkään jollei sormet taivu tai jalat mahdu lipokkaisiin??
Mietinpä vain, voiko sormiin tulla raskausarpia?
Ja olisiko sittenkään niin kamalaa jos Riepu tulisi pihalle jo nyt? Alkaa meinaan olotila olla melko ahdas ja valitusherkkä.
torstai 12. kesäkuuta 2014
Kuudesti yössä ei tarkoita erotiikanhetkiä
Vaan kusireissuja. Näistä kerroista tasan kahdesti kusetti oikeasti. Loput neljä kertaa olivat supistusten tuomaa lumetta, kun Riepu puristuu rakkoa vasten.
Viime yö oli herätys siihen ihanuuteen, millaista tulee sitten olemaankin todennäköisesti valtaosa öistä raskauden loppuun saakka. Kiitos voimakkaiden närästyslääkkeiden, hengitys ei korventanut tyynyä, mutta märehtiminen oli kaksinverroin pahempaa. Iltapala kun nousi nieluun kymmenen sekunnin välein, eikä tahtonut pysyä mahalaukussa sovitusti vaikka kuinka nielin sitä alas kymmeniä ja kymmeniä kertoja. (Thank God, en ollut syönyt iltapalaksi mitään valkkaripatonkia, vaan neutraalisti ei-miltään maistuvia ruokia..)
Koska pelkäsin tukehtuvani yön aikana kuin juopot ikään, ei auttanut kuin kasata tyynypyramidi ja yrittää saada unta istualleen. Jalat huusi tulistustaan, enkä jaksanut enää mennä kylmään jalkasuihkuunkaan ja keittiörätitkin loppui kesken, jotta olisin kylmät kääreet voinut laittaa. Vessan lattiakaan ei tuntunut enää tarpeeksi viileältä, kun siellä seisoskelin joka kusireissun yhteydessä minkä harjoitussupparit pakotti ylös. Suppareita tuli keskimäärin kymmenisen kappaletta yön aikana, ja muistutti b-suunnitelmastani pystyttää teltta synnärin pihaan.
Lopulta aamu valkeni ilman että sen kummemmin olin nukahtanutkaan. Lopputuloksena jumahtanut selkä sekä ilmatyynyiksi turvonneet sormet ja varpaat.
Saisi mun puolestani syntyä jo. Muistelen koliikkilapsenkin valvottaneen vähemmän kuin Riepu, joten jollain hullulla tavalla odotan synnärille pääsyä lääkepöhnään sekä loputonta silmien lupsumista ja leikkauksesta toipumisen varjolla nukkumista. Katetrin kanssa. Se tulee olemaan ylin ystäväni kipulääkkeiden rinnalla:D
Viime yö oli herätys siihen ihanuuteen, millaista tulee sitten olemaankin todennäköisesti valtaosa öistä raskauden loppuun saakka. Kiitos voimakkaiden närästyslääkkeiden, hengitys ei korventanut tyynyä, mutta märehtiminen oli kaksinverroin pahempaa. Iltapala kun nousi nieluun kymmenen sekunnin välein, eikä tahtonut pysyä mahalaukussa sovitusti vaikka kuinka nielin sitä alas kymmeniä ja kymmeniä kertoja. (Thank God, en ollut syönyt iltapalaksi mitään valkkaripatonkia, vaan neutraalisti ei-miltään maistuvia ruokia..)
Koska pelkäsin tukehtuvani yön aikana kuin juopot ikään, ei auttanut kuin kasata tyynypyramidi ja yrittää saada unta istualleen. Jalat huusi tulistustaan, enkä jaksanut enää mennä kylmään jalkasuihkuunkaan ja keittiörätitkin loppui kesken, jotta olisin kylmät kääreet voinut laittaa. Vessan lattiakaan ei tuntunut enää tarpeeksi viileältä, kun siellä seisoskelin joka kusireissun yhteydessä minkä harjoitussupparit pakotti ylös. Suppareita tuli keskimäärin kymmenisen kappaletta yön aikana, ja muistutti b-suunnitelmastani pystyttää teltta synnärin pihaan.
Lopulta aamu valkeni ilman että sen kummemmin olin nukahtanutkaan. Lopputuloksena jumahtanut selkä sekä ilmatyynyiksi turvonneet sormet ja varpaat.
Saisi mun puolestani syntyä jo. Muistelen koliikkilapsenkin valvottaneen vähemmän kuin Riepu, joten jollain hullulla tavalla odotan synnärille pääsyä lääkepöhnään sekä loputonta silmien lupsumista ja leikkauksesta toipumisen varjolla nukkumista. Katetrin kanssa. Se tulee olemaan ylin ystäväni kipulääkkeiden rinnalla:D
tiistai 10. kesäkuuta 2014
Mökkeilyä
Reilu viikko mökkimaisemissa tekee ihan hyvää. Ei sillä, ettäkö sitä asuisi itsekkään mitenkään sivistyksen kehdossa, mutta koetun kaltaisten mökkiviikon jälkeen sitä huomaakin, että vaikka Jumala tuntuu joskus kääntäneen selkänsä tällepitäjälle, on tämä kuitenkin selän välittömässä läheisyydessä. Mökkikylä jossa olimme, taisi sijaita lähempänäsitten ison herran hanuria. Ei lomailijoille siis mitään vikaa:) Mikäs siinä, rauhaa ja rakkautta, luonnon rikkumatonta hiljaisuutta ja mökkikylän aktiviteetteja. Mutta voinen kuvitellla tämän kylän nuorison tuskan, miten pienet piirit kuristaa nielua ja vaihtoehtojen vähyys korventaa mielikuvitusta. Tai kasvattaa sitä, mene ja tiedä.
Ensimmäisenä iltana koettiin varsinainen elämys, kun lasten valmistellessa nukkumaan menoa mietittiin miehen kanssa pientä pyrähdystä terassilla yhdellä. Viereisessä mökkikylän infossa kun sijaitsi lähiterde, hetken päästä sivistyttyämme, myöskin kylän AINOA anniskeluoikeuksellinen kuppila. Tai ylipäänsä minkäänmallinen kuppila.. Se myös sulki ovensa ilta 8lta, paitsi lauantaisin, jolloin se sai jatkoaikaa karaokeiltaman vuoksi.
Koska kylä perustui kaikenkaikkiaan yhteen risteykseen, jossa sijaitsi kaksi kauppaa, apteekki sekä romahtamispisteessä oleva parturi (jonne näkyi menevän vain kaljuja miehiä...), oli turvauduttava eniroon ja haettava lähin kuppila, joka sitten löytyikin naapuripitäjästä. Siellä oli aukioloajat vähän lomaystävällisemmät, jopa ilta 10een saakka;)
Ajeltiin sitten sinne, ja ihmeteltiin pihassa oltiinko nyt varmasti tultu oikeaan osoitteeseen. Tölli kun näytti luojan hylkäämältä sekin. Sisään astuessa tuli tuulahdus 60-lukua, aivan kuin leffan kulisseihin oisi tupsahtanut. Vastassa oli baarin emäntä sekä myöhemmin myös isäntä, jotka tarjoilivat juotavat ambulanssikuskin asusteisiin sonnustautuneena. Pienen ihmettelystä seuranneen juttutuokion päätteeksi saimme kuulla heidän jo 40vuotta toimineen bisnesideansa; Ensin hyö opettavat kylän nuorison ajamaan (siitä siis johtui naapurihuoneen autokoulu), sitten kortin saatua pääsi yläkerrassa sijaitsevaan matkakotiin lepäilemään, alkuehtooksi kumoamaan alakerran baariin vähän viinaksia, ja hädän tullessa sai lanssikyydin lähimpään sairaalaan.
Tällaista monitoimeliaisuutta yhdistettynä neuvokkuuteen voi olla käytössä vain pikkupitäjillä:D Hieman toki jäi mietityttämään että opetteliko ajokorttia toivovat ajamaan lanssilla, vai hoidettiinko sairaskuljetukset autokoulun autolla. Ja jos hälytys tulisi sillä sekunnilla, soitettaisiinko se baarin puhelimeen, ja lennettäisiinkö myö pihalle kahvikuppiemme ja tuoppien kera kun henkilökunta lähtisi noutamaan apua tarvitsevaa?
Kyseisen puljun mainosteippaukset ikkunassa olivat muuten aivan mahtava! Tämä lie sarjassamme niitä, että kaikkea ei pidä paljastaa kerralla, ja pieni yllätyksellisyys herättää mielenkiintoa. Vai mitä mieltä olette?
Eikös tästä huoku sellainen "arvaa mitä teemme, ja arvaa miten saat meihin yhteyttä, niin tehdään bisnestä!"
Aivan mahtavaa:D
Toinen yllätys oli sitten fysiikan lakeihin perustuva. Mie oletin luovuttavani lämpöä enemmän nyt kun pinta-alaakin on tuplaten. Vähän samalla kaavalla kuin soppa jäähtyy nopeammin matalalta lautaselta nautittuna kuin korkeareunaisesta kupista.
Olin tyystin väärässä.
Paitsi, että grillaannun ja imen lämpöä kahden ihmisen verran, toimii tämä valasruho jonkinsortin varaavana takkana, ja ylläpitää lämpöä myös kaksin verroin pidempää. Toisin sanoen, hikoilin kuin sika päivisin, ja öisin kärsin jälleen tulikuumista jaloista. Ja koska en päässyt nautiskelemaan kotivessan kylmästä laattalattiasta, jouduin turvautumaan hätäkeinoon ja käärimään märät keittiörätit jalkoteriin yöksi. Näin ollen muistutin etäisesti jonkinsortin pyhiinvaeltajaa öisin. Paitsi että olin varmaan kolmen juutalaisen kokoinen. Huh. Myös supistukset alkoivat uudelleen riesaksi. Niitä tuli päivisin myös, mutta iltaa kohden tiheni, ja öisin valvotti. Ellei kuumat jalat ja kusireissut ennättäneet jo muutenkin estää nukkumisen.
En kyllä enää uskaltaudu yöksi kovinkaa kauas sairaalasta. Mahdankin piakkoin alkaa yöpymään teltassa synnärin pihalla, jollei muu auta. Hitto. Kuusi viikkoa kuitenkin pitäisi vielä kestää ja malttaa olla jakaantumatta!
Ensimmäisenä iltana koettiin varsinainen elämys, kun lasten valmistellessa nukkumaan menoa mietittiin miehen kanssa pientä pyrähdystä terassilla yhdellä. Viereisessä mökkikylän infossa kun sijaitsi lähiterde, hetken päästä sivistyttyämme, myöskin kylän AINOA anniskeluoikeuksellinen kuppila. Tai ylipäänsä minkäänmallinen kuppila.. Se myös sulki ovensa ilta 8lta, paitsi lauantaisin, jolloin se sai jatkoaikaa karaokeiltaman vuoksi.
Koska kylä perustui kaikenkaikkiaan yhteen risteykseen, jossa sijaitsi kaksi kauppaa, apteekki sekä romahtamispisteessä oleva parturi (jonne näkyi menevän vain kaljuja miehiä...), oli turvauduttava eniroon ja haettava lähin kuppila, joka sitten löytyikin naapuripitäjästä. Siellä oli aukioloajat vähän lomaystävällisemmät, jopa ilta 10een saakka;)
Ajeltiin sitten sinne, ja ihmeteltiin pihassa oltiinko nyt varmasti tultu oikeaan osoitteeseen. Tölli kun näytti luojan hylkäämältä sekin. Sisään astuessa tuli tuulahdus 60-lukua, aivan kuin leffan kulisseihin oisi tupsahtanut. Vastassa oli baarin emäntä sekä myöhemmin myös isäntä, jotka tarjoilivat juotavat ambulanssikuskin asusteisiin sonnustautuneena. Pienen ihmettelystä seuranneen juttutuokion päätteeksi saimme kuulla heidän jo 40vuotta toimineen bisnesideansa; Ensin hyö opettavat kylän nuorison ajamaan (siitä siis johtui naapurihuoneen autokoulu), sitten kortin saatua pääsi yläkerrassa sijaitsevaan matkakotiin lepäilemään, alkuehtooksi kumoamaan alakerran baariin vähän viinaksia, ja hädän tullessa sai lanssikyydin lähimpään sairaalaan.
Tällaista monitoimeliaisuutta yhdistettynä neuvokkuuteen voi olla käytössä vain pikkupitäjillä:D Hieman toki jäi mietityttämään että opetteliko ajokorttia toivovat ajamaan lanssilla, vai hoidettiinko sairaskuljetukset autokoulun autolla. Ja jos hälytys tulisi sillä sekunnilla, soitettaisiinko se baarin puhelimeen, ja lennettäisiinkö myö pihalle kahvikuppiemme ja tuoppien kera kun henkilökunta lähtisi noutamaan apua tarvitsevaa?
Kyseisen puljun mainosteippaukset ikkunassa olivat muuten aivan mahtava! Tämä lie sarjassamme niitä, että kaikkea ei pidä paljastaa kerralla, ja pieni yllätyksellisyys herättää mielenkiintoa. Vai mitä mieltä olette?
Aivan mahtavaa:D
Toinen yllätys oli sitten fysiikan lakeihin perustuva. Mie oletin luovuttavani lämpöä enemmän nyt kun pinta-alaakin on tuplaten. Vähän samalla kaavalla kuin soppa jäähtyy nopeammin matalalta lautaselta nautittuna kuin korkeareunaisesta kupista.
Olin tyystin väärässä.
Paitsi, että grillaannun ja imen lämpöä kahden ihmisen verran, toimii tämä valasruho jonkinsortin varaavana takkana, ja ylläpitää lämpöä myös kaksin verroin pidempää. Toisin sanoen, hikoilin kuin sika päivisin, ja öisin kärsin jälleen tulikuumista jaloista. Ja koska en päässyt nautiskelemaan kotivessan kylmästä laattalattiasta, jouduin turvautumaan hätäkeinoon ja käärimään märät keittiörätit jalkoteriin yöksi. Näin ollen muistutin etäisesti jonkinsortin pyhiinvaeltajaa öisin. Paitsi että olin varmaan kolmen juutalaisen kokoinen. Huh. Myös supistukset alkoivat uudelleen riesaksi. Niitä tuli päivisin myös, mutta iltaa kohden tiheni, ja öisin valvotti. Ellei kuumat jalat ja kusireissut ennättäneet jo muutenkin estää nukkumisen.
En kyllä enää uskaltaudu yöksi kovinkaa kauas sairaalasta. Mahdankin piakkoin alkaa yöpymään teltassa synnärin pihalla, jollei muu auta. Hitto. Kuusi viikkoa kuitenkin pitäisi vielä kestää ja malttaa olla jakaantumatta!
Äitiyden iloja osa 2.
Tiineys rajoittaa naisen avarakatseisuutta kaventamalla näkökenttää.
Lisätkää tähän vielä mielikuvissanne hengästynyt puuskutus, joka kuuluu nykyään liikkuessani. Pätkää kuvatessa yritin pidättää hengitystä ettei kuva kuulosta turhan rivolta;)
maanantai 2. kesäkuuta 2014
Halusin vain kertoa, että minulla on kaikki hyvin
Jos mieltäsi painaa kysymys
voisin painaa sen heti villaisella,
pehmeällä ja lämpöisellä.
Kyllä, olen onnellinen.
Olen levollinen (hetkittäin)
sisäisen rauhan saavuttanut (ehkä)
ja oloni on varma (joskus)
Mutta ennen kaikkea.
Olen onnellinen.
Vaikka sieluni on yhtä levoton
ja askeleni vain tasapainoisuutta heijastava
kuin sinunkin.
Uskon rauhaan ja rakkauteen
holtittoman olon kasvattamiseen
aina rajoja rikkovaan muotoon.
Sillä minä olen.
Ja sinä olet.
Jos mieltäsi painaisi vain yksi kysymys...
Oi kyllä,
vaikka kaatuisit sen kerran tai toisenkin
olet silti mielestäni
vähintäänkin Supermies.
voisin painaa sen heti villaisella,
pehmeällä ja lämpöisellä.
Kyllä, olen onnellinen.
Olen levollinen (hetkittäin)
sisäisen rauhan saavuttanut (ehkä)
ja oloni on varma (joskus)
Mutta ennen kaikkea.
Olen onnellinen.
Vaikka sieluni on yhtä levoton
ja askeleni vain tasapainoisuutta heijastava
kuin sinunkin.
Uskon rauhaan ja rakkauteen
holtittoman olon kasvattamiseen
aina rajoja rikkovaan muotoon.
Sillä minä olen.
Ja sinä olet.
Jos mieltäsi painaisi vain yksi kysymys...
Oi kyllä,
vaikka kaatuisit sen kerran tai toisenkin
olet silti mielestäni
vähintäänkin Supermies.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)