Esikolla on neljän vuoden uhma ehkäpä pahimmillaan päällä. Sanon "pahimmillaan", koska rukoilen, ettei tämä pahemmaksi tästä enää voi muuttua.
Edes meidän teinienkeleiden teiniuhmat eivät olleet mitään verrattuna tähän pikkupiruun joka saa uhmaamisellaan helvetinkin jäätymään ja maapallon vaihtamaan kiertosuuntaa.
Tämä on se hetki, kun edes itsensä turruttaminen robotinomaiseen syö-syönyt-syöolekiltti-nytsyöt!-etheitäkoirille!-etkärotille!-eikäsin-äläleiki-syönyt...-tekstuuriin alkaa menettää otteensa. Kun jokaista iltapalaa ja sen syömistä pitää vahtia vähintään kolme varttia, jokaisesta ruoasta tapella, jokaisesta nukkumaan menosta käydä kauppaa ja jokaiselta kauppareissulta palattava stressisuoni metrin verran muuta muijaa edellä, alan todella rukoilemaan etten olisikaan vähentänyt esikon hoitopäiviä 20stä kymmeneen per kuukausi tai että pääsisin jo takaisin töihin, ollakseni 40 tuntia viikossa jokin muukin kuin arjen kaaoksen alle vajoava äiti.
Kaksi peräkkäin liki läpeensä valvottua yötä eikä mahdollisuutta päikkäreille on saanut miut rikkomaan jo omia tapojani ja tupakoimaan yksin kotona. Näiden neljäntoista vuoden aikana jota olen syöpäkääryleitä sauhutellut, ei tapanani ole ollut polttaa kotona ellei kuvioissa ole ollut alkoholia tai kahviseuraa. Ihan niinkuin tapanani ei ole ollut juoda kahvia kuin töissä tai kyläillessä. Nyt olen hakenut kahvia ihan vain jaksaakseni käydä kaupassa, ja käsitys seuratupakoinnista on nyt poltettu usealla askilla.
Voi äiti! Kertokaa ettei uhmaikä kestä ikuisuuksia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti