Väsyneen äidin-syndrooma

Jokainen äiti voi sydämensä pohjasta myöntää rakastavansa jälkikasvuaan niin  sydänjuuriaan myöten, ettei voisi koskaan ikinä kuvitellakkaan elämäänsä ilman  heitä, ikäänkuin lapset olisivat luoneet  äidilleen tarkoitusperän omalle olemassaololleen.

Paskat.

Rakastan perhettäni  yli kaiken ja pahimmat painajaiseni perustuvat perheeni menettämiseen. Silti jokaiselle äidille, myös niille kaikkein  paatuneimmillekkin, tuleee niitä hetkiä, jolloin tekisi mieli nakata geeniperimä mummolaan  miehen kera ja vetästä kotonaan vanhan kunnon  kalsarikännit.
Lienenkö  sitten huono äiti siksi, että kehtaan moisen ajatuksen myöntää  ääneen? Eihän äidit vaan voi itseään turruttaa vaikkei sille todistajia olisikaan läsnä.. Ei äidin ole lupaa olla itsekäs, epälooginen ja epäsosiaalinen. Eikä erityisestikkään haaveilla siitä.

Mutta näin tänään, ilman mitään sen kummempia syitä. Jos saisin olla nyt ihan yksin, tinttaisin kaapista löytyvän viskilekan turpaani, tunnelmoisin kenties Bridget Jonesin tavoin hammastahnatuubin kera jotain kovin kovin äitelää. Lauri Tähkää kenties. Tunnelmoisin niin, että siirappi kuurouttaisi korvat ja tukkisi silmät. Sitten polttaisin ketjussa askillisen tupakkaa aamutohveleitten jäätyessä kiinni jäiseen terassiin, potisin aamuyöstä mahdollisesti huonompaa oloa, ja ihmettelisin aamulla herätyskellon soidessa että enisiköhän taksikuitti firman tilityksestä läpi?

Tällä viikolla olen itkenyt työstressiäni varaston pihalla katukivetyksellä istuen. Tällä viikolla olen myös itkenyt työstressiäni varaston nurkassa.Vähäsen myös työmatkalla asiakkaalle sekä erään pienen lähikaupan parkkipaikalla. Olen potkinut vitutuksissani auton  renkaita, syystä että töissä on joutunut  ihan vakavissani pitämään selontekoa miksen ole kyennyt olemaan kolmessa paikassa samaan aikaan. Olen vitutuksissani myös polttanut aivan liian monta tupakkaa ketjuun, sekä melkein toteuttanut pitkä-aikaisen haaveeni ja ajanut autolla kämmentietokoneeni yli, joka ei  puoleen vuoteen ole tahtonut toimia työtä helpottavalla tavalla.
Jostain kumman syystä en sitten jaksanut hirmuisesti reagoida siihen, että kolme vuotta sitten ostettu astianpesukone päätti hajota tai että kolmivuotias tyttäremme päätti itse sakset löytäessään parturoida tukkaansa. Tai että nuorimmainen koirista on  päättänyt teroittaa hampaansa eteisen kaappiin ja että tyttö päätti pestä suosikkirottamme lasinpesunesteellä.

Huomenna olisi taas herättävä ajoissa, lastattava lapsi autoon jälleen vartin verran aikataulusta myöhässä. Ajaa kahdesti takaisin pihaan hakemaan milloin unohtunutta barbia, milloin lapasia. Lähteä hoidon pihasta ruhtinaalliset puolituntia myöhässä, kiriä aikataulua ruuhkassa kiinni, pahoitella asiakkaille kerran ja kaksi, pahoitella ylemmälle taholle kerran ja kaksi, unohtaa sovittu keikka, sopia se uudelleen, perua sama keikka kahdesti, panikoitua tekemättömistä asiakaskäynneistä, itkeä tirauttaa pari kyyneltä, kaataa kupillinen kuumaa kahvia syliin, myöhästyä  lapsen hausta, ajaa liki kolarin, hakea parkuva lapsi, lahjoa se pillimehulla,  muistaa vasta kotipihassa, että uusi astianpesukone jäi noutamatta.

Mutta koska rakkauteni perheeseeni on edelleen suurempi kuin haluni  olla miettimättä mitään, taidan tälle illalle valita kultaisen keskitien; laitan lapsen nukkumaan, käyn suihkussa ja tarjoan miehelle iltapalaksi heti sitten leivottua  marjapiirakkaa,  sitten lysähdän sohvalle viskipullon *kröh!* yskänlääkettä vähän maistellen:)

Nainenhan on kaunis AINA!

Niin olen joskus kuullut sanottavan. Paitsi että nainen on kauneimmillaan 16-vuotiaana (siis mikä "nainen", silloinhan ollaan vasta lapsia??) ja saunanraikkaana ja raskaana ollessaan. Eikä silti mielellään näitä kaikkia kolmea samaan aikaan.

Itse näytin 16-vuotiaana alkoholisoituneelta  teini-pojalta,  eikä minnuu kyllä  hyvällä tahdollakaan voinut kauniiksi kutsua. Saunanraikkaus tarkoittaa  miulle punalaikukasta ihoa ja tulipunaisia korvanlehtiä, raskaus... joopa joo! Se paljon puhuttu raskauden "hehku" on ihan vain hikeä se, sillä yllättäen turvotessa +27kg ei voi olettaa etteikö hiki virtaisi jo hengittäessä, saati sitten kävellessä tai noustessa rappusia.

Anyway, jokaisen naisen elämässä tulee niitä hetkiä, jolloin tahtoo  vähän koreilla, näyttää kumppanilleen että on hemaiseva, mutta siten, että se olisi vain tahaton ominaisuus, ei tuntitolkulla peilin edessä äherryksen tulosta. Joskus myös mennään pahoin mettään, vaikka yritystä olisi kuinka ollutkin. Noloja on ne hetket, kun on alaikäisenä lähtenyt ystävien kanssa bileisiin, ja olet tuntikausia ähertänyt tukkaasi piippausrautojen, kreppien ja muiden kanssa,  ja lopputuloksena on ystävien järkyttyneet ilmeet; "Siis annoitsä sun äidin laittaa  sun tukan?? Miks ihmeessä sä annoit sen krepata sen tolla tavalla?"
Eipä moisen vastaanoton jälkeen vaan enää kehdatakkaan myöntää, että hei kuulkaas,  I did this by myself!

Samoin kävi aikuisuuden kynnyksellä kokeillessani ensikertaa meikata itselleni smokey eyesit. Olin sitten varsinainen femme fatale, utuisilla silmilläni, kohtalokkain  katsein... Ja jälleen ystäväni kysyy järkyttyneenä että mitä oikein on sattunut, kun  niin itkeneen näköinen olin:D
Shit. Ei siis onnistunut sekään.

Viimeisin yritykseni hemaista mieheni on jokusen kuukauden takaa. Olin jo pitkään heilunut kotona ainoastaan koirankusemissa verkkareissa ja reikäisissä topeissa tukka niputettuna nutturalle, että ajattelin kerrankin  vähän panostaa ulkomuotooni, kun vihdoin tuli menoa juhliin. Otin riskin, ja laitoin kevyesti huulipunaa.
Minähän en ikinä koskaan  huulipunaa käytä, ja jälleen sitten tuli muistutettua itselleen, ettei kyllä käytä jatkossakaan.. Sillä vaikka kuinka valitsin luonnollisia sävyjä, varoin menemästä rajojen yli, ja lisäsin sitten vain aavistuksen kiiltoa päälle, kattoi mies minnuu otsa kurtussa pitkään autossa.
"Ei helvetti,  kyllä siinä ruoassa vaan sittenkin oli jotain allergisoivaa  kun sun huulet kerta tommosiks meni!"

Jokainen voi itse päätellä, kehtaako moni nainen tuollaisen jälkeen myöntää  olevansa vain oman poropeukaloisen maskeerauksen uhri;)

NONE!

Luomisen tuskaa

Luokittelen itseni jonkinsortin taiteilija-sieluksi. Ennen, käyttäessäni suurimman osan  vuorokauden vapaista   tunneista  omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni kirjoitellen,  tunsin silloin olevani sekä parhaimmillani, että tuottavaisimmillani. Julkaisin ensimmäisen kirjaseni itselleni 20v-lahjaksi, seuraavan taas pari vuotta myöhemmin. Sitten  tuli elämään läjä lapsia,  läjä koiria, läjä jyrsijöitä, läjä kaikkea muuta huomion vievää. Sitten tuli  elämään se, jota kutsun luomisen  tuskaksi.
Se on sitä, että on joko liian onnellinen keskittyäkseen mihinkään sellaiseen, joka saisi ajatuksen kirveltämään tekstiä synnyttävällä tavalla. Toki onnellisistakin asioista voi kirjoittaa, mutta miut onnellisuus puuduttaa siten, että siitä syntyvä teksti on usein liian  imelää, -jopa omaan makuuni. Joten tarvitsen jotain ravistuttavaa, puistattavaa, tai  äärimmäisiä tunnetiloja puristaakseni itsestäni ulos  sen tunnetilan, jonka parhaiten yritän sanoiksi kuvittaa.
Tätä haittaa myös väsymys. On vain pirun hankalaa saada ajatuksia kasaan kun ei ole tajunnut edes lähteneensä töihin eripari kengillä. Humalassa tekstinteko sujuu kyllä, joskin nautitun viskimäärän voi nähdä aamulla takataskuihin rytätyltä nenäliinalta/vessapaperilta, johon illan päätä huimaava hengentuotos on raapustettu milloin kuulakärkikynällä, milloin kajaalilla. Useimmiten näistä hengentuotoksista idea hukkuu  siihen siiderilaikkujen sumentamiin kohtiin, tai viimeistään siihen kulmaan, jota on ehditty käyttää  nenäliinana tai silmämeikkien kuivauspaperina.
Ei siinäkään mitään. Mie monasti miellän, että taiteilijoiden on ihan OK olla pikkupienissä melkein mihin vuorokauden  aikaan tahansa. Raapustaa tuotoksensa hätäpäissään vain mitä saatavilla on. Tämä toimi vielä lapsettomana ollessa, jolloin ainoastaan mies  joutui kestämään morsmaikkunsa kaaoottista sielunelämää ja outoja taipumuksia herätä keskellä yötä rustaamaan, lukittautua läppärin äärelle pitkiksikin ajoiksi tai raahata töistä kotiin työmaan suojapaperinpalasia tai käytettyjä tapetteja, vain siitä syystä että parempaa tykötarvetta ei ollut inspiraation iskiessä.

Mutta lapsiperheessä joutui taiteilijaluonteen laittamaan sivuun. Pieniltä simmuilta  piiloon. Sanotaan näin, että viime vuosina mie olen herännyt kyllä tappavan monta kertaa  (parhaimmillaan toistakymmentä  kertaa yössä), mutta sitä mie en sanoisi inspiraation  tulokseksi, vaan happy endin tulokseksi. Koneen äärelle pääsen kyllä, mutta pienimmätkin idean rippeet katoavat savuna ilmaan kun vähintään seitsemän minuutin välein jossain päin asuntoa syntyy akuuttitilanne. Joko lapset on ampuneet toisiaan pompuloilla silmiin, joku meinaa  tukehtua matokarkkiin tai joku on tukasta kiinni patterissa. Ja vaikka sitä viskiä voikin vähän ottaa yskän lääkkeeksi illalla kun lapset on nukkumassa,  niin ei sitä enään vaan voi lukittautua  mihinkään pullon  kanssa, vain puristellakseen ajatusta  luovemmin ulos.

Joten koska viime vuodet olen ensisijaisesti ollut  äiti, sitten uranainen, ja kolmanneksi vasta taiteilija, oli miulle iso juttu saada vihdoin ja viimein kolmannen kirjani ulos. Monen vuoden rutistelun jälkeen. Mie ihan rakkaudesta puhkuen ojensin ensimmäisen kirjakappaleen rakkaalle miehelleni, olihan hän miun elämääni vihdoin saanut tarkoituksenkin, ja täten toiminut muusana.
Vaan mitä sanoi hän, luettuaan ensimmäisenä uusimman teokseni..
Oli kuulema kamalaa luettavaa,  katkeraa tilitystä kannesta kanteen.
Mie sitten huuli pyöreänä  siinä vähän aikaa pohdin että minkähän niteen seon nyt sitten lukenut, että ei myö vaan mitenkään voida samasta kirjasta,  miun kirjastani puhua! Kun sitten selvisi, että oikean kirjan mies oli lukenut, jäin mie jälleen huuli pyöreäksi. Sitten syntyi puistattava vitutus, että miten ihmeessä kukaan voi lukea niin  väärin kannesta kanteen, ettei tosissaan huomaa sitä onnellisuutta ja iloa sekä suurta rakkauden määrää, jota monessa runossa piilee, vaikkei sitä suoraan käsiteltäisikään?? Mie  ehin ihan tosissaan jopa miettiä, etten koskaan enää kirjoita yhtään mitään, jollen saa edes miestäni tajuamaan perimmäistä sanomaani kirjoituksista, vaikka tuon pitäisikin jo näiden vuosien jälkeen lukea minnuu kuin avointa kirjaa.
Sinä iltana kävin painotuoretta kirjaani läpi kannesta kanteen ja  liimasin joka sivulle  kirkuvan keltaisia ja pinkkejä post it-tarroja johon olin kirjoittanut selventäviä sanoja, kuten "rakkausruno  sinulle", "ikävöin sinua" tai "hetki jolloin sain tietää olevani raskaana".
Mieheni luki kirjan uudestaan sinä iltana, ja kyynel silmässä myönsi ymmärtäneensä tekstini aivan päin persittä ensimmäisellä lukukerralla.

Mie jäin pakostakin miettimään, että olikohan kellään suurella kirjailijalla koskaan vastaavia heikkoja hetkiä? Joutuiko Shakespeare koskaan selventämään kellekkään näytelmiään, koska joku ei niitä käsittänyt sinne päinkään? Tai onko  Suomen  suurnimet, Anna-Leena Härkönen  tai Sofi Oksanen joutunut puolisolleen  koskaan ojentamaan että ei tämä komedia ole vaan  draamaa perkele!!

Nyt miulla  on yksi luomisen tuska enemmän. Aina kun se poreileva tunne valtaa, ja ryntään koneelle päästämään valloille sen sisällä poreilevan ajatuksentyngän, näen yhtäkkiä sieluni silmin edessäni läjän muistilappuja ja inspiraatio pakenee kauhuissaan hysteeristä  nauruani.

Elämä osaa olla kieroa.

When it starts to be too freezing to think!

Näin koittaa taas se aika, jolloin talvi yllättää autoilijat.  Niin kuin viime vuonna, ja toissa vuonna,  ja niin  päin pois.. Samoin yllätyn  mie joka vuosi huomaamaan, että joitakin  ihmisiä ei vain ole  tehty  talvea varten. Paleluni alkaa heti mittarin laskiessa alle +17 asteen. Alle +10 asteen alan menettämään tuntoja sormista. Nollan alapuolelle mennessä koko kroppa alkaa hyytymään. Ja tämä käsittää siis aivan kaikkea motoriikasta ajatuksen   kulkuun.

Yksi talven ikävimmistä sivuvaikutuksista minnuun  on puolivuotisen flunssan lisäksi poskien jäätyminen ja sen  myötä puheen sammaltaminen. En vaan voi sille hyvällä tahdollakaan minkään. Mutta jokaisen ulkolenkin jälkeen seuraavat puoli tuntia poskia sulatellessa kuulostan pari tuoppia  liikaa nauttineelta. Näin ollen välttelen talvisin ulkokierrosten jälkeen asiakkaitten tapaamisia. Ainakaan ennen kuin turpaa on pidetty ensin kiinni patterissa tai auton lämmittimissä. Välttelen myös puheluita, mutta eipä ne tekstiviestitkään kohmeisilla sormilla suju. Raporttien kirjoittaminen ei suju, puhe on mussuttamista ja hymyilykin muistuttaa aivan hammaslääkärikäynnin jälkeistä puudutettua rukkasta. Joskus olen miettinyt kauhuissani, että enkai mie sentäs ihan kuolaamaan ala, mutta paha mennä sanomaan kun naamaansa ei tunne eikä ketään kehtaa varmaan moista  edes huomauttaa.
Madamoisen syljen eritys näkyy ylittävän oraalisen imukyvyn..

Olen kerran käynyt työhaastattelussa,  jossa muutaman auto-ongelman päätteeksi saavuin paikalle tyylikkäästi myöhässä, nenä punaisena ja huulet  sinisinä. Yritin firman johtajalta salaa läiskytellä tuntoa turpaan takaisin, mutta koska kädet olivat aivan yhtä tunnottomat, lopputuloksena oli vain elottomalta kuulostavaa lätinää.
Sain paikan. Mutta en tiedä kertoiko se firman vaiko johtajan moraalista enempi se, että tuo kuitenkin ystävällisesti huomautti miun poistuessani voitonriemuisena paikalta,  että tiedäthän sitte Blanco, että töihin tullaan  jatkossa aina selvin päin?
Ja mie ihan oikiasti sain duunipaikan, vaikka ylin taho oli virheellisesti luullut miun  tulleen työhaastatteluun kännissä!
Yllätys sinänsä, paikka osottautui niin painajaismaiseksi,  etten mie siellä pitkään viihtynytkään. Mutta se  sitten onkin ihan toinen juttu se..

Mutta mitä tulee sitten ajatuksenkin kohmentumiseen, oli ensimmäinen selkeä merkki tämän talvikauden ensimmäisistä oireiluista jo toissapäivänä. Meille tuli menoa kollegan kanssa suomenlinnaan, ja koska lautat eivät ymmärrettävästä syystä enää noudattaneetkaan kesä-aikatauluja, tuli meille tenkkapoo omien aikataulujen suhteen. Normilautat menivät aivan liian harvakseltaan, joten takaisin tulo olisi venynyt liian myöhäiseksi ja tytön hakeminen  hoidosta jäänyt väliin.
Lyötiin sitten viisaat päät yhteen, ja keksittiin mennä huoltolautalla, koska ne kulkivat eri aikataulun mukaan ja huoltoahan myökin mentiin tekemään, eli sehän oli kuin meitä varten!
Ajettiin sitten huoltolauttojen hakupaikalle ja päästiin liki samointein merelle. Laskettiin vielä paluuaikataulut valmiiksi. Kolmen lauttaan ehdittäisiin hyvin, ja silloin ei tulisi lapsenhakuongelmiakaan.
Hyytävän kierroksen päätteeksi istuimmekin tyytyväisinä kello kolmen  lautassa, odottaen vain lämmintä autoa ja mukavasti selkää kuumottavaa penkinlämmitystä.
Voin vain sanoa, että sillä sekunnilla kun tajusin meidän istuvan kyllä oikeassa  lautassa, mutta  menevämme ihan eri satamaan kuin missä autot odottivat, en ihan tosissaan tiennyt olisiko pitänyt itkeä vaiko nauraa. Mutta  koska sarkastisesta luonteestani huolimatta olen melko positiivinen ihminen,  en voinut kuin hirnua kuola tunnottomilta kasvoilta valuen, duunikaverin suureksi  kummastukseksi. Kohtapa tämäkin sitten tajusi, kun nähtiin lautalta lämpimän duuniauton kajastus rannasta,  mutta lauttapa jatkoi lipumistaan ohi, aivan eri määränpää edessään.
Ja jotta sekasotku olisi ollut vieläkin naurettavampi, oli duunikaverin auto taas jätetty aivan toiselle puolen kaupunkia kuin miun autoni. Näin ollen mietimme vain kuumeisesti kummanko kaara olisi edeslähempänä, kun kävelymatka kumminkin oli edessä.

Hittolainen. Tyttären hausta myöhästyin, ja hävetti kyllä selitellä hoitotädille syyksi lauttaongelmat. Ja nämä tietysti sammaltaen...

Winter just is not for me.

Baby´s anathomy

Lasten kuullen sitä jotuu monasti välttelemään arkoja tai kiusallisia aiheita. Varomaan puhumisiaan ja puntaroimaan koska on ajankohtaista kertoa mitäkin.
Jokainen vanhempi joutuu jossain vaiheessa elämässään siihen hetkeen, jolloin lapsi alkaa itse kyselemään mistä  vauvat tulevat, tai miksi annukka-tädin tissit  on äidin tissejä isommat, tai miksi naapurin jorma käyttää kukkamekkoja. Ja tällöin joutuu mielikuvitustaan käyttäen  keksimään tarpeeksi siistin ja hienovaraisen tavan kertoa elämän monista väriskaaloista, minkä ansiosta  maailmaan mahtuu monta kummallista asiaa.
Kirjakaupatpäivänä olla pullollaan hyvien  vanhempien opuksia, joissa on valmiita vastauksia kannesta kanteen, lähestulkoon jokaiseen vaikeastiselitettävään tai kiusalliseen kysymykseen, jonka lapsi voi aikuiselle esittää. Mutta kuinka moni sitten sellaisen oikeasti hankkii, ja opettelee etukäteen ulkoa, jotta olisi valmistunut kyselyikäisen tenttaamiseen..  Niin, no.. Ja kuka sellaisen edes hankkii? Vanhempi, joka on ennen kaikkea varautunut?

Mielestäni elo lasten kanssa on kuitenkin pääosin suunnittelematonta. Tietysti lasten hankita tulisi olla tarkoin suunniteltua, vaikka vahingoistahan monet elämän loistavimmat ilotkin on peräisin. Mutta siltä osin, mitä lasten läsnöolo arjessa tuo tullessaan, tarjoaa yltäkylläisesti yllätyksiä yllätyksen perään. Voisimpa siis väittää, että mikään maailmassa ei valmista vanhempia sitä hetkeä varten, jolloinka kolmevuotias tytär yhtäkkiä päättää kurkistaa yökkärinsä alle, ja järkyttyy näkemästään.

"Äiti! Mun pimppi  on rikki, siinä on reikä!!"

Ei muuta kuin korvat helottaen piilotetaan nauruntyrskähdys ja hetken happea otettua vaan lohdutetaan, että ei se pimppa rikki ole, vaikka siinä reikä onkin..

"Mut äiti, miks tää näyttää tälläseltä??"

Ja jälleen sama homma. Naama sanomalehden taakse tai jääkapin oven taa piiloon, ettei lapsi luule että hänen hädälleen nauretaan. Sitten liuta happihaukkoja, jonka jälkeen kerrotaan että siltä sen kultapieni kuuluukin näyttää.

Seuraa lisää  tuijottelua yökkärin sisään, jonka jälkeen naama vääntyy inhon irveeseen siten, että silmät meinaa muljahtaa pikkuisen  päästä.
" No ohhoh!"


Tästä eteenpäin, osataan olla varautumatta mahdollisiin jatkokysymyksiin:)

Lasten suusta

Näitähän on netti pullollaan, ja jokainen pienen lapsen elämäänsä laskenut on ainakin kerran elämässä joutunut siihen tilanteeseen, jossa lapsi möläyttää jotain hävettävää, tai sitten nolostuttaa kassalla vanhempansa haluamalla välttämättä sen kortsupaketin,  jossa on kivan kirkkaat värit.

Meillä on neiti useamminkin kuin kerran yhdistellyt näkemäänsä, kuulemaansa ja luulemaansa ja kertoillut näitä tarinoita sitten muitten iloksi ja kauhuksi esimerkiksi hoidossa. Räikein tapahtumasarja sai alkunsa vuosi sitten joulun alla, jolloin silloin 2,5v tyttäremme joutui silminnäkijäksi siihen hetkeen, jolloin pikkuinen koiranpentumme kuoli äkilliseen sydämen pettämiseen. Hetki  oli karmea meille aikuisillekkin, jossa  mieheni yritti epätoivoisesti elvyttää tuota pikkuista turrikkaa, ja mie itkin hysteerisesti silmiäni päästä. Tämän jälkeen mies lähti pimeään talvi-iltaan hautaa kaivamaan, ja mie itkin  sisällä rutistelle enkeliksi muuttunutta koiraamme sylissäni. Lapsi oli tietenkin ymmällään tapahtuneesta,  ja hälle yritettiin selittää vain, että hauvavauva lähti nyt koirien taivaaseen.
Aamulla näin parhaakseni alustaa hoitotädille edellisillan tapahtunutta tragediaa, ettei ihmettelisi jos tyttärellämme  olisi epätavallista itkuisampi päivä. Lapsi tietysti käsitteli asiaa eri tavoin, ja kertoi oman tiivistetyn versionsa tapahtuneesta jokaisella lapselle, sekä hoitotädin ja meidän kauhuksemme myös muitten lasten äideille ja isille. Seuraavin sanoin; "Vauva kuoli, äiti itki ja isi lähti."
Oli siinä hoitotädillä ollut selittely sitten muille vanhemmille jotka ykstellen  jokainen järkyttyi tyttäremme puheista.

Joskus myös tyttö on noteeraanut ensin koirien keskinäisen tappelun  ja yhdistänyt sen mielikuvituksellisesti omaan piilarinpoisto-operaatioon. Lopputuloksena on ollut tarina, jossa koira purasee toiselta silmän, ja äiti on kaivanut sen pois ja laittanut purkkiin  jossa on ollut vettä. Eilen koin vastaavanlaisia selittelyhetkiä, kun oma äitini tuli kuiskaamaan että "olitko oikeesti joutunut tappamaan jonkun teidän hiiristä?"
Niimpä niin... Toissapäivänä siis yksi meidän seeprahiiristä matkasi ihan omin neuvoin paremmille juustomaille, ja koska äiti oli se, joka kaivoi terraariosta tuon viimeisen matkansa tehneen, olin mie sitten myös sen tappanut. Voi että sitä päivää, kun tyttärellemme selviää mitä  äiti tekee työkseen! :D

Onneksi valtaosa aikuisista omaa tietynlaiset suodattimet, mitä tulee lasten puheisiin. Vaikka monessa piileekin totuuden siemen, niin asiat eivät aina välttämättä ole aina semmosenaan tapahtuneina. Viime kesänä tyttömme aiheutti miulle harmaita hiuksia kauppareissulla.
Olimme lähikylän ison kaupan kolunneet ja parkkipaikalla lastaamassa viikon  ostoksia kyytiin. Ihan ilman ennakkovaroituksia tyttö rupesi huutamaan palosireenin lailla "Äiti  äiti, poliisit tuli! Nyt nopeesti karkuuun, äiti poliisit tuli!!"
Tunsin selässäni kaikkien niiden epäilevien ihmisten katseen. Pakokauhu toki iski häpeästä, mutta yritin olla heittämättä kasseja yhtään sen vikkelämmin autoon, etten näyttäisi siltä, että pakenen tarkoituksella  nyt niitä poliiseja,  enkä  suinkaan  häpeää. Mutta vaikka kuinka yritin saada tyttöä hyssyteltyä, niin koin  kaikki mahdolliset tekoni nyt paljastaviksi. Joko mie hyssyttelen todistajaa hiljaiseksi tai pakenen varmana syyllisyydestä tai olen kuin en olisikaan ja tokaisisin vain ohikulkijoille että  enhän minä nyt mitään varastanut ole, hehhe...
Kiinnostaisi todella tietää mistä tyttömme on saanut  päähänsä pakoilla poliisia ja mistä moinen ilmiantotaito on kehittynyt. Välttelin pitkään  tuota kantakauppaani, mutta valitettavasti  kyseinen mesta on asiakkaanikin, joten ikuisuuksiin en voinut olemassaoloani  sieltä pitää poissa. Toivon vain edelleen, että henkilökunta ei tuota perätöntä tyttäreni ilmiantoa kuullut, tai jos kuuli, on  joskus itsekkin joutunut lapsensa terrorismin kohteeksi.

Bon appetit!

Tänään voitaisiin vähän läpikäydä  naiseuden yleisominaisuutta;  kokkaustaitoa. Tai sen  puuttumista. Kun kulinarismia jaettiin, tämä  tyttö erehtyi jonosta.
Koska edellinen  ukkoni ei koskenut pitkällä tikullakaan ruokiini (tähän ehkä oli syynsä...), lopetin yrittämisen ja tyydyin siihen, etten osannut,  enkä tulisi koskaan oppimaankaan ruoan laittoa. Alkuun tosin yritys oli ollut kovaa. Koska kotoa 18-vuotiaana pois muuttaessani osasin ainoastaan makaroonia keittää, eikä maalaisjärki ollut läsnä ruoan opettelussa, tuli monta yksinkertaista yllätystä vastaan. En esimerkiksi tiennyt, että perunamuussi tehdään keitetyistä perunoista. Oisin sen toki jossain vaiheessa tajunnut itsekkin, yrittäessä muussata raakoja kivikovia perunoita, että  olisi helpompikin konsti, mutta... Yksi, mitä yritin moneen moneen otteeseen, oli ruskeakastike. Sain kyllä aikaan harmaata kastiketta, hiilenmustaa kastiketta, kerran jopa oranssia, mutta sen  ainoan kerran, kun väri oli edes lähelle ruskeaa, oli maku edelleen palaneitten jauhojen kaltainen. Tien toisella puolella asui ystäväni,  jolla oli tapana  tulla pelastamaan Blanco ruokakaaoksesta. Harvoin mie  ennätin  hälle edes soittaa, sillä ystäväni osasi talsia oveni taa joka kerta kun kuuli naapuritalon palohälytyksen soivan. Kas muilla ehkä soiteltiin vielä lehmänkelloja tai huudeltiin parvekkeelta että ruoka on valmista.  Mutta mie hoidin asian tyylikkäämmin,  ja palohälytysten soidessa kaikki naapuritalotkin olivat tietoisia, että Blancon ateria on kohtapuoliin valmistumassa.

No niin, koitti aika, kun mies (joka ei suostunut syömään  neljään kertaan  kraanan alla pestyjä lihapulliani...) meni vaihtoon ja  tilalle tuli uusi neljän lapsen kanssa. Mie  menin paniikkiin, koska yhtäkkiä löytäessäni itseni neljän lapsen äitipuolena, oli velvollisuuteni  jo osata tehdä muutakin kuin makaroonia ketsupin seassa. Tutustuin siis aromisuolaan, jauhelihamausteeseen, lihaliemikuutioon, jauhelihaan... Tällä kertaa yritystäni kunnioitettiin ja ruokani syötiin, vaikka välillä sitä ei hyvällä tahdollakaan oisi voinut ruoaksi nimittää. Muistan hetken, jolloin  nuorin poika,  silloin neljän vanha, sörkki makaroonimössöään nenäänsä nyrpistäen, ja tokaisi sitten; "Kuules Blanco. Mää  söinki tänään tarhassa leegon. Se oli paljon  parempaa kuin tää."
Silloin tajusin, että jopa keskenkasvuinen osaa vittuilla. Jos joku on vittuilua pahimmillaan, niin vaahtosammutin, joka toteaa syövänsä ennemmin neliön mallisia muovipaloja kuin äitipuolensa ruokaa.
Myös teinit  osasivat toisinaan  kieltäytyä ruoasta. Tekivät sen tosin nätimmin, ottaen tunteeni huomioon. Eivät koskaan nyrpistelleet nenäänsä,  olivat vain "juuri käyneet mäkkärissä" tai ei  muuten vain  ollut nälkä.. Kun tarpeeksi monta kertaa jäi kattila koskematta, pidin  aina useamman päivän ruoantekolakon. Sen  aikana kaikki söivät mitä kaapista löysivät. Kun roiskeläpät ja hookoon  siniset oli syöty  loppuun ja leipääkin oli monta päivää järsitty putkeen, teki ruoka taas hyvin kauppansa, vaikka oisivatkin maistuneet leegoa pahemmilta;)

Nykyisin miellän itseni enempi leivonnaisten luojaksi. Osaan tehdä pumpulinpehmeitä  mokkapaloja, taivaallista juustokakkua, uuni-appelsiini-jäätelöitä, omenamarenkia, mansikka-pannacottaa ja sen sellaista, mutta sitä pirun ruskeakastiketta en vieläkään..

Mutta   nuukana ihmisenä kuitenkin inhoan ruoan roskiin heittämistä. Nälkää nähneitä lapsia nähneenä, nälkää joskus itsekkin nähneenä kelpuutan kurkustani alas lähes mitä vain. Joten toimin perheen jäteastiana. Kaikki mitkä eivät muille enää kelpaa; päiväysvanhat jugurtit, vähähomeiset leivänkannat, kuivettuneet juustot, pehmenneet omenat... Antakaa   tänne vain, Blanco syö. Joten jos tarkkoja ollaan, meillä jopa lemmikkirotat  syövät terveellisemmin kuin perheen emäntä. Tälle loin pohjan tiedostamatta varmaan jo lapsuudessani, jolloin äitini (joka myöskin oli kokeileva kokki) syötti meille milloin mitäkin. 10-vuotis synttärikakkuni  imettiin pillillä syvistä lautasista, ja äitini pyyhki pöytää kuivaksi rätillä, koska kakku vuosi laitojen yli.
Syy, miksi tänäkään päivänä en halua tiedostaa ruokani alkuperää ja valmistustapaa, juontaa sekin juurensa lapsuuteen, jolloin mie söin sisarusteni kanssa ison Ikean kynttilän. Äitini oli  soppaa tehdessään onnistunut tiputtamaan liesituulettimen päältä ison kynttilän, joka suli salamana keitokseen. Tuo poimi vain sydänlangan poies, ja tarjoili sopan perheelleen. Pistin kyllä merkille erikoisen sivumaun, mutten osannut yhdistää sitä äitini kummalliseen pidättäytymiseen pelkkään näkkileipään. Sinä iltana vähän närästi, mutta ruokamyrkytykseltä vältyttiin.

Ehkä käytänkin tapausta hyväkseni. Vaikka ruokani maistuvatkin toisinaan  leegoilta, suklaakakku voi jäädä raa`aksi, voin mie aina vedota, että meidän lapset kuitenkin syö joka kerta ruoka-aineita. Ei kynttilöitä;)