Tänään oli iltalehden sivuilla juttua kätilöstä, joka joutui jättämään työnsä traumatisoivan abortin vuoksi. Hän oli valmistellut 23 raskausviikolla olevan naisen lääkkeelliseen aborttiin.
Aborttihan sallitaan 12 viikolle saakka ilman syitä, ja tämän jälkeen vain Valviran erityisluvilla ja painavilla syillä aina viikolle 24.
Yleensä sikiöt kuolevat jo lääkkeisiin, tai viimeistään synnytykseen, mutta tässä tapauksessa sekä vanhempia että kätilöä odotti jokin vertahyytävä kokemus, eli syntyneen ja abortoidun lapsen itku.
Lapsi oli pienen keskosen kokoinen, ja kaikki yli 22 viikkoisena syntyneet pyritään pelastamaan, sillä heiltä löytyy jo tarvittavat elintoiminnot. Koska kyseessä oli kuitenkin erittäin myöhäinen raskaudenkeskeytys, ei lasta ollut oikeus ruveta elvyttämään. Näin ollen sekä henkilökunta, että järkyttyneet vanhemmat joutuivat kymmenen minuutin ajan seuraamaan oman lapsensa hengitysyrityksiä ja kamppailua elämästä.
En tuomitse aborttia. Jokaisella naisella on oikeus omaan kroppaansa. Silti jokaisen tulisi viimeiseen saakka välttämään tilannetta, jossa joutuisi päättämään viattoman ihmislapsen elämästä, mikäli ajatus äitiydestä ei kiinnostakkaan.
Abortin tulisi aina olla mieleenpainuva hetki. Sellainen, mikä kirpaisee. onhan kyse kuitenkin ihmisalusta, eikä niiden tappaminen alun saatua saisi olla mikään ehkäisykeinona toimiva no big deal. Silti, ne vanhemmat, jotka ovat niin raskaan päätöksen joutuneet tekemään, eivät saisi joutua kokemaan moista. En kuollaksenikaan keksi mitään niin hirveää, kuin oman lapsensa hengestä päättäminen, ja sen jälkeen sen kuoleman seuraaminen ilman, että kukaan edes yrittäisi pelastaa. Sehän olisi kuin tappaisi oman lapsensa kahdesti!
Vaikka vanhemmat saivatkin uutisen mukaan kriisiapua ja kätilö jätti työnsä sekä hakeutui terapiaan, voi vain miettiä, voiko moisesta koskaan toipua..?
Kaduin heti uutisen lukua. Miut valtasi sydäntäpuristava tunne ja voimakas pahoinvointi. Ei ehkä paras olotila ruokakauppaa ajatellen. Yleensä mie olen tällaiset jättänyt tarkoituksella lukematta. Uutiset sodista ja ebolatartunnoista toki herättävät ahdistusta ja lieviä pelkoja, mutta tällaiset yksityiskohtaiset muutaman hengen vetoiset tragediat ovat jotenkin musertavia.
Muistan ikuisesti sen hetken, kun 9-vuotiaana luin sanomalehdestä uutisen, jossa äiti oli käynyt pikaisesti kioskilla, ja takaisin tullessaan huomannut autonsa olevan ilmiliekeissä. Takapenkillä oli lukkojen takana hänen kaksi lastaan. Vauva, sekä esikoulussa oleva tyttö.
Yrityksistään huolimatta hän ei saanut ovia auki eikä ikkunoita rikki, joten ainoa mitä hän pystyi tekemään, oli seurata omien lapsiensa kuolemista liekeissä.
Kertomukset siitä, miten tyttö oli rukoillut äitiinsä pelastamaan ja huutanut rakkauttaan viimeiseen saakka, sai mulle itkun aikaan. Näin monta yötä painajaisia, enkä kyennyt päästämään irti ajatusta siitä, millainen epätoivo on täytynyt olla sekä lapsilla, että äidillä. Ja tuska.
Musta ei olisi koskaan reportteriksi. Itkeä pillittäisin ja oksentelisin aina vastaavanlaisten uutisten äärellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti