Häpeä. Se luonnollinen tunne, joka tekee meistä ihmisistä inhimillisiä. Osaamme häpeä omasta puolestamme, ja välillä vähän toistenkin puolesta.
Silti se on vain jotain niin epämiellyttävää. Häpeän tunne siis. Oma elämäni tuntuu olevan alusta saakka täynnä häpeän hetkiä, mutta näin extempporeen tulee mieleen muutama sellainen hetki, jolloin todella toivoin voivani vajota maan alle.
1) Tilanteeseen TÄYSIN sopimaton vaatetus.
Niin. Näinhän kävi Bridget Jonesille, joka saapui "naamiaisjuhliin " ainoana pukeutuneena. Playboy-pupuna. Itse muistan kerran ja aivan sattumalta matkalla erotiikkamessuille, että siskollani on cheerleader-esitys lähistöllä. Koska tiesin, ettei kukaan perheestämme päässyt paikan päälle tulemaan, uskaltauduin vesirahameessani ja verkkosukissa, sekä sukkanauhaliiveissäni mennä kannustamaan sisartani. Valitsin fiksuna tyttönä vieläpä paikakseni takarivin, jotta pääsin katsomoon huomaamatta, enkä täten herättäisi sen kummemmin huomiota vaatetuksellani.
Valitettavasti huomaamattomuutta oli ajatellut esityksestä myöskin myöhästyneet isovanhempani sekä setäni, jotka suureksi kauhukseni istuutuivat tutun naaman nähdessään viereeni.
Siinähän sitten, yritäppä selittää isovanhemmillesi hemmetin hyvää syytä, miksi päälläsi on vaatetta suurin piirtein yhtä paljon kuin taskussasi nenäliinaa.
Hädissäni siis sepitin tarinaa käsityömessuista (en siis ihan hirveästi valehdellut...) jossa oli teemana pienet vaatteet. Virkkauksesta ja kutomisesta innostunut mummoni halusi tämän jälkeen itsekkin tulla messuille, ja oli vielä suurempi työ keksiä selitystä miksi se vaan ei nyt käy.
2) Ammattitaito kunniaan
Amiksen rakennuslinjalta aikanaan valmistuneena päädyin töihin pieneen rakennusfirmaan, joka suoritti omakotitalo-alueella autotallin pohjia. Mie siellä uutterana likkana työntelin kärryillä soraa ja paukuttelin sokkelinmuotteja tehdäkseni vaikutuksen asiakkaaseen, jota selvästi epäilytti hentoisen tytön oleskelu rakennustyömaalla.
Eipä mennyt aikaakaan, kun tuo kovasti arvostelusta ääntä pitävä mies otti puheeksi naapuritontilla taloa rakentavat opiskelijat. Taloa oli opiskelijavoimin rakennettu viimeiset 5 vuotta, eikä loppua näkynyt. Kovaan ääneen mollasi ne kaikki ja heitti ilmoille kysymyksen, että millasiakohan duunareita tuostakin koulusta oikein valmistuu??
Naaman punotuksesta päätellen hänen ei jäänytkään sitten odottelemaan vastausta, kun heti perään tuli kysyneeksi, että minkähän koulun MINÄ mahdoin käydä...
3) Maailman nopein lainaneuvottelu
Sellainen meinaa hoituu viidessä minuutissa. Kokemusta on. Olimme mieheni kanssa hakeneet lainaa, jonka tarkoituksena oli yhdistää pienemmät velat ja näin ollen säästää koroissa. Olimme sopineet jo pitkälle matkaa Sampo pankin kanssa muodollisuudet, kunnes viitä vailla allekirjoituksia saimmekin kuulla, että laina evättiin uuden ohjeistuksen mukaan, jonka perusteella Sampo pankki ei myönnäkkään lainoja lainan yhdistämisiä varten.
Fiksuna naisena siis varasin lainaneuvottelun toisesta konttorista ja keksin vaihtaa vain lainan nimeä. Olkoon siis remonttilaina!
Valitettavasti pankit silti näkevät koneelta myös evätyt lainatiedot ja haastattelut, sillä seuraavassa neuvottelussa ensimmäinen huomautus olikin, että "haitte muuteen samaa summaa viime viikolla eri nimikkeellä..."
Mikäs siinä sitten?
Juuuh... Me tästä poistummekin, osaamme kyllä itsestäänkin ulos..
4) Rysän päältä
Näin siis käy, kun tupsahdat kesken työpäivän kotikasvattamoon, jossa kukkaa viljellään enemmänkin kuin omaan käyttöön. Koet ensin paniikinhetkiä tajutessasi, että asukas mahdollisesti tajuaa tehneensä virheen päästäessään miut asuntoonsa, ja palaa takaisin puukon kera. Sydän siis kurkussa, silmä ovireiässä ja kännykkä kouraan kädet vapisten.
soitto, soitto, soitto.... Mutta KELLE??
Ja kun ei äitilleenkään viitsi soittaa, sitä soittaa työnjohdolle ja kysyy sitä, mihinkä itse jo tietää vastauksen; Kyllä, eli pakko soittaa poliisille...
Ja poliisisedät tulevat ja tyhjentävät asunnon. Fiksu tietysti lähtisi itsekkin samoissa jalanjäljissä, mutta vain tyhmä PALAA TAKAISIN!
Niimpä sitten hetki, jolloin asukas palaa asuntonsa ovelle ja tajuaa elinkeinonsa viedyksi ja näkee käräyttäjänkin siinä tuijottamassa edelleen rappukäytävässä... Niin. No.
Taisin tehdä uuden ennätyksen pikajuoksussa ruiskujen, maskien, myrkkyjen ja työvermeiden kera.
Silloin toivoin maan nielleeni miut olemattomiin.
keskiviikko 27. toukokuuta 2015
maanantai 18. toukokuuta 2015
Tangon mahti on valtava!
Niin siinä vain sitten kävi, että tämä tyttö marssi elämänsä ensimmäistä kertaa tankotanssin peruskurssille ja voitti sen!
Noh... Ei nyt sentään... Lähinnä tilannetta kuvastaa tangon mahdin edessä nöyrtyminen:)
Vaikka tiesin, että se on raskas ja vaativa laji, oli pakko myöntää, että eih...! Se on RASKAAMPI ja VAATIVAMPI, kuin mitä olin kuvitellutkaan!
Eli vaikka kuinka unissani olin sulavalinjaisesti vääntäytynyt spagaatteihin ja kiivennyt tankoja pitkin höyhenenkevyenä, en mie onnistunut psyykkauksista huolimatta edes NÄYTTÄMÄÄN sulavalta. Tai höyhenenkevyeltä.
Onneksi meitä oli siellä kourallinen muitakin, jotka muistuttivat lähinnä pyykkinarulla roikkuvia tiskirättejä, että silleenhän ei hävettänyt, vaikka se oma "joutsen" näytti lähinnä kuolemaa tekevältä harakalta. Muutamia onnistumisen hetkiä tuli (luojan kiitos!), kuten se, että aloittelijoista ainoana taivuin lankkuun (joskain kaukana tyylipuhtaasti..) ja sain nostettua itseni pää alaspäin tangolle, mutta myös ainoana sitten mätkähtelin maahan milloin selkä edellä, milloin perse edellä ja milloin polvet ensimmäisenä siten, että jalat olivat epämääräisenä sykkyränä tangon ympärillä.
Olin kuvitellut suuren haasteeni olevan siinä, että kehonhallinta on ruostunut pahoin vuosien varrella. Kun ei erota kättä jalasta, eikä oikeaa vasemmasta, on aika hakoteillä. Mutta yllätyksenä tuli se, että itseasiassa suurin haasteeni onkin tasapainoni. Tai sen heikentyminen tässä aikuisiällä. Tarpeeksi monta kertaa kun yrittää piruettia tangon ympärillä, menee polla sekasin ihan terveeltäkin tytöltä, saati sitten ajoittain huimauksesta ja maan keinumisesta kärsivää. Hetkittäin piti ottaa happea lattialta käsin, ennenkuin kykeni jatkamaan.
Ja ne hikoavat kädet!! Voi juutas sanon minä! Nyt saisi todenteolla joku keksiä käsidödön, jolla saisi estettyä kämmenien hikoamisen, sillä vaikka kuinka magnesiumia niihin sivelin ja kuivasin, niin kymmenkunta kertaa tuli mätkähdettyä maahan ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että kitka puuttui ja maa läheni liian nopiaan.
Kun sitten kotia raahauduin kuin sankari sodasta konsanaan, vetäydyin samointein suihkun kautta sänkyyn haavojani nuolemaan. Kehoon saatiin kahden ja puolen tunnin aikana lähes toistakymmentä mustelmaa sekä jalkapöydät turvonneiksi pahkoiksi. Koko tämä päivä on mennyt kärvistellessä, kun lihaksista on puhti pois ja on vaikeaa olla istumatta mustelmiensa päälle.
Mutta eipä silti.
Ilmottauduimpa sitten kumminkin syksyn kurssille joka starttaisi elokuussa. Tästä on vain tie ylöspäin, ja tietysti aika ajoin lattialle, mutta jonakin päivänä meinaan vielä taipua "joutseneen" siten, että se myös muistuttaa joutsenta:)
Noh... Ei nyt sentään... Lähinnä tilannetta kuvastaa tangon mahdin edessä nöyrtyminen:)
Vaikka tiesin, että se on raskas ja vaativa laji, oli pakko myöntää, että eih...! Se on RASKAAMPI ja VAATIVAMPI, kuin mitä olin kuvitellutkaan!
Eli vaikka kuinka unissani olin sulavalinjaisesti vääntäytynyt spagaatteihin ja kiivennyt tankoja pitkin höyhenenkevyenä, en mie onnistunut psyykkauksista huolimatta edes NÄYTTÄMÄÄN sulavalta. Tai höyhenenkevyeltä.
Onneksi meitä oli siellä kourallinen muitakin, jotka muistuttivat lähinnä pyykkinarulla roikkuvia tiskirättejä, että silleenhän ei hävettänyt, vaikka se oma "joutsen" näytti lähinnä kuolemaa tekevältä harakalta. Muutamia onnistumisen hetkiä tuli (luojan kiitos!), kuten se, että aloittelijoista ainoana taivuin lankkuun (joskain kaukana tyylipuhtaasti..) ja sain nostettua itseni pää alaspäin tangolle, mutta myös ainoana sitten mätkähtelin maahan milloin selkä edellä, milloin perse edellä ja milloin polvet ensimmäisenä siten, että jalat olivat epämääräisenä sykkyränä tangon ympärillä.
Olin kuvitellut suuren haasteeni olevan siinä, että kehonhallinta on ruostunut pahoin vuosien varrella. Kun ei erota kättä jalasta, eikä oikeaa vasemmasta, on aika hakoteillä. Mutta yllätyksenä tuli se, että itseasiassa suurin haasteeni onkin tasapainoni. Tai sen heikentyminen tässä aikuisiällä. Tarpeeksi monta kertaa kun yrittää piruettia tangon ympärillä, menee polla sekasin ihan terveeltäkin tytöltä, saati sitten ajoittain huimauksesta ja maan keinumisesta kärsivää. Hetkittäin piti ottaa happea lattialta käsin, ennenkuin kykeni jatkamaan.
Ja ne hikoavat kädet!! Voi juutas sanon minä! Nyt saisi todenteolla joku keksiä käsidödön, jolla saisi estettyä kämmenien hikoamisen, sillä vaikka kuinka magnesiumia niihin sivelin ja kuivasin, niin kymmenkunta kertaa tuli mätkähdettyä maahan ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että kitka puuttui ja maa läheni liian nopiaan.
Kun sitten kotia raahauduin kuin sankari sodasta konsanaan, vetäydyin samointein suihkun kautta sänkyyn haavojani nuolemaan. Kehoon saatiin kahden ja puolen tunnin aikana lähes toistakymmentä mustelmaa sekä jalkapöydät turvonneiksi pahkoiksi. Koko tämä päivä on mennyt kärvistellessä, kun lihaksista on puhti pois ja on vaikeaa olla istumatta mustelmiensa päälle.
Mutta eipä silti.
Ilmottauduimpa sitten kumminkin syksyn kurssille joka starttaisi elokuussa. Tästä on vain tie ylöspäin, ja tietysti aika ajoin lattialle, mutta jonakin päivänä meinaan vielä taipua "joutseneen" siten, että se myös muistuttaa joutsenta:)
torstai 14. toukokuuta 2015
Töihin paluun iloa
Nyt kaksi viikkoa työarkea takana, ja mie olen löytämässä vähitellen taas sisäistä rauhaani. Vähitellen;)
Ensimmäisenä aamuna oli tippa linssissä kun pienen pieni vauvani piti jättää hoitoon ja sain muistutella itseäni siitä, että tätähän mie oon oottanut jo pitkät tovit! Onneksi nuo luopumisen tuskat vauvoissa ja päivähoitoasioissa on kuitenkin ollut kummankin kohdalla vain ensimmäisen aamun mittaisia. Kumpikin kun on osottautunut nopeasti kaikkeen sopeutuviksi ja vierastamattomiksi, niin oloa on helpottanut se, että vauvat on nauraen sinne jääneet ja nauraen sieltä päivän päätteeksi mukaan lähteneet. Ainoa itkevä osapuoli on ollut äiti.
Työ on startannut hyvin, vaikakin tuoreimmassa aluemuutoksessa menetin 2/3 vanhasta rakkaasta alueestani. Mutta nykylaskelmien mukaan alueen koko ja asiakasmäärä on vasta nyt realistinen. Ei ehkä ollut ihme toissasyksyinen loppuunpalaminen kun työt kaatui niskaan epärealistisen asiakasmäärän vuoksi. Olin silit hieman pettynyt siihen, mistä päästä aluetta karsittiin, sillä siinä lähti nimenomaan kaikki "kotiseudut", ja näin ollen kaikista tutuimmat ja mukavimmat huoltokohteet. Mutta ei auta naputtaa. Sille oli kumminkin niin looginen perustelu, ettei siihen vain voi jankata vastaan syillä "koska mä haluan niin.."
Intoa on riittänyt, siitäkin huolimatta, että alku on mennyt sairastellessa (jälleen kerran..) ja näin ollen puolikuntoisena ja buranan voimin. Niin, ja kyllähän se kenttätyö näytti heti omat tutu haasteensa, kun huoltomiehet unohtaa sovitut keikat ja jättää saapumatta, kun ruuhkaa myöhästyttää siut itse asiakkaalta, kun jatkuva myrskysää estää tekemästä tiettyjä keikkoja, tai kun omat anti-midaan voimat näyttävät olemassaolevat voimansa, ja saat huollettua valolaitteet pimeäksi. Siis lopullisesti rikki. Aina ei mee kuin strömssöössä, mutta sekin kuuluu tähän hommaan:)
Ensimmäisenä aamuna oli tippa linssissä kun pienen pieni vauvani piti jättää hoitoon ja sain muistutella itseäni siitä, että tätähän mie oon oottanut jo pitkät tovit! Onneksi nuo luopumisen tuskat vauvoissa ja päivähoitoasioissa on kuitenkin ollut kummankin kohdalla vain ensimmäisen aamun mittaisia. Kumpikin kun on osottautunut nopeasti kaikkeen sopeutuviksi ja vierastamattomiksi, niin oloa on helpottanut se, että vauvat on nauraen sinne jääneet ja nauraen sieltä päivän päätteeksi mukaan lähteneet. Ainoa itkevä osapuoli on ollut äiti.
Työ on startannut hyvin, vaikakin tuoreimmassa aluemuutoksessa menetin 2/3 vanhasta rakkaasta alueestani. Mutta nykylaskelmien mukaan alueen koko ja asiakasmäärä on vasta nyt realistinen. Ei ehkä ollut ihme toissasyksyinen loppuunpalaminen kun työt kaatui niskaan epärealistisen asiakasmäärän vuoksi. Olin silit hieman pettynyt siihen, mistä päästä aluetta karsittiin, sillä siinä lähti nimenomaan kaikki "kotiseudut", ja näin ollen kaikista tutuimmat ja mukavimmat huoltokohteet. Mutta ei auta naputtaa. Sille oli kumminkin niin looginen perustelu, ettei siihen vain voi jankata vastaan syillä "koska mä haluan niin.."
Intoa on riittänyt, siitäkin huolimatta, että alku on mennyt sairastellessa (jälleen kerran..) ja näin ollen puolikuntoisena ja buranan voimin. Niin, ja kyllähän se kenttätyö näytti heti omat tutu haasteensa, kun huoltomiehet unohtaa sovitut keikat ja jättää saapumatta, kun ruuhkaa myöhästyttää siut itse asiakkaalta, kun jatkuva myrskysää estää tekemästä tiettyjä keikkoja, tai kun omat anti-midaan voimat näyttävät olemassaolevat voimansa, ja saat huollettua valolaitteet pimeäksi. Siis lopullisesti rikki. Aina ei mee kuin strömssöössä, mutta sekin kuuluu tähän hommaan:)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)