Voihan lattiavalu sanon minä!

En jaksa olla hämmästymättä, kuinka talonrakentajan koulutuksella ja 4n vuoden vesivahinkojen korjaushistorialla tämä talo on onnistunut kerta toisensa jälkeen yllättämään minut.
Minut on koulutettu tunnistamaan kosteusvauriot ja rakenteelliset virheet. Minut on koulutetu jumankauta rakentamaan taloja!  Ja silti, joka jumalan kerta kun tuossa torpassa paljastuu taas joku mukava ylläripylläri, mie en osaa kuin vajota kyykkyyn, peittää kasvot käsiini ja ulvoa, että mitä hittoa sitä nyt pitää tehdä??
Toisaalta, jossain vaiheessa sitä vain turtuu heikoinkin, tai ainakin tätä uskottelen itselleni. Sillä silläkin hetkellä kun mies tuli näyttämään sitäkin ihmettä, miten olohuone on rakennettu taloon jälkikäteen, ja lattiavalu valettu 30cm keittiön lattiavalua korkeammalle, ilman eristeitä ja hiekkapohjalla jättäen vanhat ulkoverhouslaudat sekä valun sisään, että myös märkään maahan. Tämän lisäksi tuo neljän sentin kaistale josta märkä hiekka vain valui keittiön puolelle oli täysin eristämätön ja katkaisematon sekin. Vielä parisen viikkoa sitten oisin kai itkenyt, mutta sillä haavaa kykenin vain toteamaan, että kuules kulta, meidän kylppäri on tyhjän päällä ja maata kaivaessa sokkelin sijaan käsi tavoitti juuri patolevyn. Että jos meillä on olohuone vesihiekan päälle rakennettu ja siitä on suora koskiväylä keittiöön, niin I DONT CARE! Meillä on jumalauta viidesosa talosta konkreettisesti tyhjän päällä!

Tällainen oli kylppärin peränurkan näkymä kaivuutöiden jälkeen. Sama juttu pitkällä seinällä...

Olen laskenut päiviä siitä että koska myö tähän sotkuun oikeen päädyttiinkin, ja lasken sitä, paljonko on aikaa jäljellä. Tunnen itseni avuttomaksi ja kykenemättömäksi. Ennen kaikkea kun yrittää selvitellä kuinka mikäkin juttu korjataan toimivaksi. Juurikin siis kunnioittaen vanhoja menetelmiä, ettei vanhasta talosta, jonka toiminta on perustunut siihen jokaisen pinnan hengittävyyteen, lähettäisi nyt lyömään liian tiiviiksi. Joka kerta kun kuvittelen keksineeni jotain jolla muokkaan vanhan toimivaksi, ja menen rakennuspalstoilta etsimään vastausta vain yhteen mietityttämään jääneeseen yksityiskohtaan, niin yllättäen koko käsitykseni toimivasta ratkaisusta romuttuukin, ja lopulta se yksityiskohta menettää merkityksen kokonaan, kun tilalla onkin kymmenen uutta kysymystä.
Olen muuttanut suunnitelmia monen monta kertaa, ja aina joku on huutamassa kuinka tämä tehdään paremmin.
Jos nyt olohuoneen lattian (joka siis oli talon ehjin lattia) vain koolaan uudestaan. Ja lasivillat korvaan kivivillalla, jotka niputtaisin lattiavasoihin tervapaperilla siten, että eristeen ja lattian väliin jää noin 4cm tuulettuva väli. Antakoon ilman siellä liikkua jos on liikkuakseen, lattian pinnassa olisi kuitenkin tuo kivivilla, ja sehän riittää lämmittämään sen minkä lämmittää? Lastulevy ja pinnaksi laminaatti. Ja betonivalussa on vanha pikipinta jonka käsittelemättömät alueet kylmäbitumoidaan. Vanhassa mallissa sen päälle oli asennettu vieläpä huopakaistat, jotka olivat onnistuneet tiivistämään veden sen ja pikibetonipinnan väliin lammikoksi. Oma ratkaisuni tähän oli juurikin tuo tuuletusrako. Tuttavani vain totesi sitten, että mihinkäs se sitten tiivistyy se kosteus? Villoihin? Eihän laminaatti hengitä.
Mutta eipä hengittänyt muovimattokaan joka oli vanhan lautalattian päällä. Ja silloin maan pinta oli lattiavalua korkeammalla, eikä salaojia ollut. Eikö se kastuminen nyt ole estetty kun maata on muokattu ja salaojat tehty? Eikö se betonista huokuva kosteus nyt kun se pääsee ensin kuivamaan, ole kuitenkin sen verran vähäistä? Ja kivivillahan sitoo sitä itseensä ja luovuttaa sitä poies kuivuttuaan? Vai kuinka? Vai pitäisikö siihen sitten kuitenkin laittaa jotain taas estämään se betonista nouseva kosteus, voisiko se olla niin mittavaa?
Ei, ei se voi olla samanlaista enää, Nythän on jukolauta kyseessä talo joka toimi koskena 75 vuotta!

Olen väsynyt ja kipeä, tällä haavaa nimenomaan kipeä. Maanantaina salaojituksen loppuunvienti oli miulle liikaan. Tai ei ehkä se, vaan se, että tein sen toppi päällä kun ensin valuin hikeä. Illalla tosissaan havahduin siihen, että syyskuussa se ulkolämpötila ei hiestä huolimatta ole ihanteellinen hihattomuudelle. Tervetuloa siis lenssut ja muut kurkkukivut ja lihaskivut ja mitä näitä nyt on.. Nyt poden huonoa omaatuntoa siitä etten eilen tehnyt työmaalla mitään vaikka vietän viimeisiä kesälomapäiviä ja nyt olisi nimenomaan se mahdollisuus saada paljon aikaan kun työt odottaa.

Mutta koska paino on jatkanut tippumistaan ja kaikki farkut roikkuu jalassa ja iltasin ottaa pumpusta, niin pitänen tämänkin päivän nyt vapaata.  Taidan vain painua kauppaan hakemaan lapsille ne uudet sukkahousut viime vuotisten pieneksi jääneiden tilalle. Ja keskityn ehkä keittiön pöydän ääressä suunnitteluun. Hyvä siitä tulee. On tultava. Lattioista on paljastunut hymyileviä kasvoja, joten haluan ne varta vasten tulkita enteeksi. Kyllä tuosta vielä terve ja hyvä talo saadaan:)

Hymyilevät nassut sienilattian alta.

Hymyilevät kasvot sortuneesta lattiasta.

Suomen lemmikkihaisunäädät ry

Huvittavaa, miten anonymiteettini tässäkin blogissa varisee varisemistaan, että loppujen lopuksi ei olisi sen suurempi juttu julkaista ihan sensuroimatontakin nassukuvaa, mutta näillä eväillä mennään vielä toistaiseksi;)

Skunkprojektini otti ihan uuden askeleen  toissapäivänä, kun pieni mutta sitäkin sitkeämpi skunkkiryhmä päätti pistää pisteen jatkuvalle väärinymmärrysten tulvalle, joka tuntui aika ajoin murtavan sekä omistajien, että lemmikkiensäkin oikeutta. Ehkä tämän ison kivenmurikan vierinnälle antoi lopullisen tönäisyn miun saama kieltävä päätös Suomen Riistakeskukselta, joka jätätytti suloisen Wandan Britteihin vedoten mm. hajurauhasten poiston laittomuuteen. Kyseessähän olisi ollut hajurauhasensa omistava yksilö, jolta ei olisi kummassakaan maassa niitä poistettu, koska laki on yhtäläinen myös UK:ssa. Riistakeskus kuitenkin vetosi siihen, ettei voi tietää, josko kuitenkin poistatan ne salaa. Samalla periaatteellahan en varmaan olisi saanut aikoinani ostaa yorkkianikaan, olisinhan voinut salaa typistyttää sen hännän, mikä tosissaan oli lajille tyypillinen toimenpide, kunnes se luojan kiitos kiellettiin.
Josko Wanda siis oli miun skunkkimaailmani ensirakkaus, jonka osittain spekuloinnin vuoksi menetin, niin seurasi siitä silti ehkä jotain tärkempääkin; nimittäin Suomen lemmikkihaisunäädät ry.

Emme ehkä pelastaneet maailmaa, mutta loimme vaietulle ja niin väärinymmäretylle ryhmälle tukea ja turvaa. Miulla on siksi suoranainen ilo ja kunnia istua tuoreen liiton hallituksessa ja sihteerin paikalla, ja olla konkreettisesti läsnä edistämässä tätä asiaa:)

Teimme juuri skunkkihistoriaa, ja siitä tuli kuule pirun hyvä fiilis! Hyvä me!

P.S. Wanda ehkä jäi Britteihin byrokraattisten ounastelujen vuoksi, mutta skunkkiryhmää kerätessä, paljastui suomesta yksi vaiettu ja salattu pentue, josta meille muuttaa vuoden lopulla pikku-Wilma :)

I choose my fight

Josko keittiön lattia oli alunperin se, mitä luulimme talomme heikoimmaksi lenkiksi, niin järkytyksenähän tuli huomata olohuoneen lattian uivan ihan kirjaimellisesti eristeiden alta. Vettä oli ihan sitä itseään ja semmoisenaan bitumimaton päällä, sekä sen alla.
Jotta saisimme katkaistua talomme läpi kulkevan virtauksen, palkkasin apuvoimia ja kaivinkoneita ynnä muita operoimaan pihan puolta. Operaatio salaojitus, maanvaihto ja tien pudotus ei sujunut sekään ongelmitta, sillä piakkoin huomasimme talon olleen rakennettu osista. Josko siis olohuoneemme uima-altaasta huolimatta oli kunnon sokkelilla varustettu, ei sitten taas talon toisessa päädyssä sijaitseva tuleva kylppäri kauhuksemme sijainnutkaan käytännössä minkään päällä. Tai sitten juuri siten, makoillen ei-minkään päällä.. Pelko kylppärin nurkkauksen totaalisesta tipahtamisesta kesken kaivuutöiden oli todellinen ja tuntui kurkun kuristuksena pitkään.
Kun sitten ajatte
lin sen olevan tähän hetkisten ylläripylläreiden kärkisijalla, huomasimme makkarin virheettömän lankkulattian purettuamme talomme olevan poikki koko perustaltaan. Tämän lisäksi makuuhuoneen ulkonurkan betonilattia oli sortunut. Kiilamääristä päätellen jo varmaan 50v sitten, mutta niin sorruin minäkin, meinaan tupakkaan.
Kyllä vain, mitä tekee kypsä kuuden lapsen vetoisen perheen äiti, jolle timpuri havainnollistaa lattian romahdusvaaraa nitkuttelemalla varpaillaan koko valulaattaa? No painuu kioskille ja ostaa askin tupakkaa.

Siihen katkesi meidän salaojitus ja kaivinkonekuski hälytettiin paikan päälle kiireesti lappaamaan savet takaisin kyseisen nurkan tueksi. Nyt meillä on siis savella tuettu talo ja perunamaa makuuhuoneessa. Ei ihan jokanaisen saatavilla olevaa unelmaa, vai mitä?

Hysteeriyys tuntuu jatkuvan edelleen. Vaikka tällä haavaa tuntuu taas sotasuunnitelman olevan selvä ja auringon paistavan huomenna, niin en voi olla ajattelematta kauhuissani, että vielä olisi kahden huoneen lattiat purkamatta. Jaksanko todella enää vastaanottaa niistäkin karmaisevia uutisia? Tähän mennessä kun uutinen uutisen perään on ollut toinen toistaan huonompia. Olisikin vain pysynyt siinä keittiön mädässä lattiassa ja huonosti eristetyssä sienettyneessä maakellarissa niin kaiki olisi kovin toisin..

Tällä haavaa meillä pakertaa venäläinen eläkeläispappa kultahampaineen, joka on osottautunut kullaksi koko painoluokassaan. Se painaa pitkää päivää halvalla, ja vain muutaman kerran pysähtyy tankkaamaan itseään mustalla teellä. Se tekee sen, mitä mie tein ennen sitä itkien ja nauraen vuoroin perään. Nyt olen arki-illat siis saanut olla laittamassa lapsia nukkumaan ja käynyt niiden kanssa kylvyssä. Podin huonoa omaa tuntoa paitsi siitä, etten käyttänyt jokaista vapaata sekunttiani talon parissa, mutta myös siitä, etten ollut läsnä lapsilleni.

Ikävöin niin paljon, vaikka ne onkin lähellä. Missasin nuorimmaisen ensiaskeleet, ja lopulta kun tuo hoidosta hakiessa käveli vanhan mummon lailla miun luo, purskahdin itkuun.
Kumpa tuo valmistuisi itsestään. Tai ainakin raakapinnoille saakka.