Eheytymiseni kestää ehkä piirun verran
luultua kauemmin.
Mikä saa suunniltaan Hänet
joka sitä vähiten ansaitsisi.
Sillä vaikka painajaiseni ovat harventuneet
ovat ne nykyään Janne Katajan tähdittämät,
ja minä keksin vain päivästä toiseen
uusia keinoja välttää hajoamisen sirpaleita.
Osumasta itseeni
tai ainakaan viimeisimpään riepuun
joka minusta kaivaa ajallaan
Sen, joka olen parhaimmillani.
Rakastavaisimmillani.
Huolehtivaisimmillani.
Minusta on astetta jos toistakin parempaan,
kauniimpaan ja ihanampaan.
Eheämpään.
Anna hieman kasvuvaraa
niin voin nostaa taas pääni mullasta.
perjantai 31. tammikuuta 2014
Paluu arkeen
Kiitos Intiassa palaneen nahan ja Suomen kovien ja kuivien pakkasten, mie kuoriudun nahastani. Kuoriutuminen alkoi välittömästi suomen puolella, ensin selästä, nyt kämmenselkiä ja jalkapöytiä myöten koko kropasta. Vain naama on saanut olla rauhassa. Iljettää kun vaatteita vaihtaessa ilmaan pöllähtää hiutaloitunutta orvaskettä. Rasvaan ja öljyän ja kuorin ja vaikka mitä, mutta liekö tiineyshormoonit sitten osasyynä siihen, että kroppanion vain päättänyt uusia koko nahkakerrastoni?
Lohduttavan kollegani sanoin; "Ei se mitään. Niinhän ne käärmeet ja luteetkin luo nahkaansa."
Kiva...
Hullua on myös se, että josko Intiassa pahoinvointi vaivasi ehkä kerran kahden viikon aikana, ja kerran myös lonkkia särki. Niin heti kotimaassa alkoi yökkiminen jälleen. Tosin voihan se olla mahan totuttelemista vain takaisin suomalaisiin ruokiin. En tiedä. Kaksi viikkoa kun söi vain munaa ja meloonia, niin kai sitä vähemmästäkin pakki sekottuu kun saa tuttua valkkaripatonkia, nescafeeta, muroja ja jugurttia. No jaa.. Kivut löi ainakin heti ensimmäisenä nenille maanantaina. Ähisin ja puhisin ja lonkkia ja lantiota särki. Ei muuta kuin paratabsia, pipisuihkua, lepoa ja pingviinikävelyä. Tiistaina lonkkia ei särkenyt juurikaan, mutta kesken rapputarkin oikea jalka päätti "irtaantua kehosta". Mietin että pitäsköhän miut nyt raahata auton takakontissa vaikkapa sinne Mehiläisen Rouva Yrmylle vain näyttääkseen mitä on kun jalka tuntuu olevan irrallaan. Voisi Rouva sitten näyttää jälleen parit mustelaikkutestit ja tehdä omat tutkimuksensa, onko pääni myöskin karannut sijoiltaan, vai keskittyykö ruumiista poistuminen vain tylsiin alaraajoihin.
Keskiviikkona kinkkasin jälleen kun vasen lonkka tuntui jäykistyneen niille sijoilleen. Onneksi kinkkaaminen alkoi vasta työpäivän päätyttyä.
Melkein tekisi mieli kaivaa esiin aiemman tiineyden aikaisen pitämäni raskauspäiväkirjan. Voisi vertailla tiloja viikkoihin. Vaikkakin toisaalta, en ehkä halua tietää miten paljon sutjakammassa kunnossa silloin vielä olin, ottaenkin huomioon että alkutiineys silloin olikin rajumpi.
Kävin vaivihkaa asiakkaan puntarilla toissapäivänä, ja laskin lihonneeni 3-4kg lomani aikana. Aika hyvin ottaen huomioon, etten tahtonut kahden viikon aikana löytää juuri mitään mieleistä syötävää. Intiassa tuntuu siis olevan melko lihottavaa vesimeloonia.
Hmm... Tätä voisi pohtia tarkemminkin. Heti jäätelön jälkeen.
Lohduttavan kollegani sanoin; "Ei se mitään. Niinhän ne käärmeet ja luteetkin luo nahkaansa."
Kiva...
Hullua on myös se, että josko Intiassa pahoinvointi vaivasi ehkä kerran kahden viikon aikana, ja kerran myös lonkkia särki. Niin heti kotimaassa alkoi yökkiminen jälleen. Tosin voihan se olla mahan totuttelemista vain takaisin suomalaisiin ruokiin. En tiedä. Kaksi viikkoa kun söi vain munaa ja meloonia, niin kai sitä vähemmästäkin pakki sekottuu kun saa tuttua valkkaripatonkia, nescafeeta, muroja ja jugurttia. No jaa.. Kivut löi ainakin heti ensimmäisenä nenille maanantaina. Ähisin ja puhisin ja lonkkia ja lantiota särki. Ei muuta kuin paratabsia, pipisuihkua, lepoa ja pingviinikävelyä. Tiistaina lonkkia ei särkenyt juurikaan, mutta kesken rapputarkin oikea jalka päätti "irtaantua kehosta". Mietin että pitäsköhän miut nyt raahata auton takakontissa vaikkapa sinne Mehiläisen Rouva Yrmylle vain näyttääkseen mitä on kun jalka tuntuu olevan irrallaan. Voisi Rouva sitten näyttää jälleen parit mustelaikkutestit ja tehdä omat tutkimuksensa, onko pääni myöskin karannut sijoiltaan, vai keskittyykö ruumiista poistuminen vain tylsiin alaraajoihin.
Keskiviikkona kinkkasin jälleen kun vasen lonkka tuntui jäykistyneen niille sijoilleen. Onneksi kinkkaaminen alkoi vasta työpäivän päätyttyä.
Melkein tekisi mieli kaivaa esiin aiemman tiineyden aikaisen pitämäni raskauspäiväkirjan. Voisi vertailla tiloja viikkoihin. Vaikkakin toisaalta, en ehkä halua tietää miten paljon sutjakammassa kunnossa silloin vielä olin, ottaenkin huomioon että alkutiineys silloin olikin rajumpi.
Kävin vaivihkaa asiakkaan puntarilla toissapäivänä, ja laskin lihonneeni 3-4kg lomani aikana. Aika hyvin ottaen huomioon, etten tahtonut kahden viikon aikana löytää juuri mitään mieleistä syötävää. Intiassa tuntuu siis olevan melko lihottavaa vesimeloonia.
Hmm... Tätä voisi pohtia tarkemminkin. Heti jäätelön jälkeen.
lauantai 25. tammikuuta 2014
Kotisuomessa jälleen!
Niin vain tuli rusketuttua jälleen tuttujen palmujen alla aivot narikassa.
Lentokentällä tuli vastaan ensikertalainen, joka sanoi empineensä Intiaan lähtöä. Kun kaikki vain kertoivat siellä haisevan lehmänpaska. Miekkonen nauroi ja odotti miun jotenkin tyrmäävän väitteet, eihän kukaan hölmö nyt ehdoin tahdoin lähde vuosi toisensa jälkeen haistelemaan tunkion tuoksuja.
Mie kuitenkin lohdutin ensikertalaista, että hajuun vain tottuu. Ensimmäisellä kerralla siihen mennee monella vuorokausi, mutta meillä neljännellä kerralla siihen meni enää vain vartti. Sen jälkeen sitä ei sen kummemmin noteeraakkaan.
Olin lukeutunut aina niihin, jotka ihmettelivät niitä, jotka palasivat aina samaan kohteeseen. Mietin ettei eteeni varmastikkaan voi tulla mitään sellaista, mikä pakottaisi hukkaamaan kaikki ne tilaisuudet uuden näkemisestä ja tutustumisesta vain palatakseen takaisin tuttuun ja turvalliseen. Mie en edes kokenut olevani ennakkoluuloinen, en vaan uskonut Intian antavan niin paljon, että sille voisi sydämensä niin huolella menettää.
Muistan miten ensikosketus Intiaan oli mieltä järkyttävä. Teimme välilaskun Ahmedabadissa. Olin joskus lukenut lentoemäntien puhuvan siitä maanpäällisenä helvettinä, enkä yhtään ihmettele. Varsinkaan kentän vanha puoli ei paljoa ole vieraanvarainen eikä vastaanottavainen, vaan matkustajia siirretään karsinasta toiseen ja koulitaan kuin teuraaksi mentäviä sikoja. Vailla armoa. Sain osottelua piipusta, kun taskuuni jäänyt huulirasva kiinnitti turvamiehen huomion. Myös lompakostani löytyneet Buranat aiheuttivat ylimääräisiä hikikarpaloita. Ensikosketukseni myös vessaan tapahtui Ahmedabadissa. Naisten vessasta löytyi kaksi loosia, jossa toisessa oli vain reiku lattiassa ja toisessa länsimaalainen pönttö kukkuroillaan paskaa. Valitsin lopulta reiän, sillä kyykkyhommiin joutui kumminkin, eikä keon päälle pyllähtäminen tuntunut mukavalta ajatukselta.
Kolmetoistatuntinen lento päättyi lopulta Goalle, jossa riesanamme oli heti laukkujen kantajat. Yksi roikkui sinnikkäästi suurimmassa laukussa jonka mies nakkasi olalleen, ja kantoi näinollen sekä laukun että kantajan. Kantaja oli kuitenkin bisnesmies ja vaati rahaa "avustaan" bussilla, vaikka tämän jalat eivät olleet osuneet kertaakaan maahan koko kantomatkan aikana.
Bussi piiputti koko puolitoistatuntisen matkan hotellille, ja arvuuttelimme vain montako laukkua on kilometrien aikana tippunut katolta. Valoja ei ollut, paska haisi, eikä saapuessamme yömyöhään hotellin baari enää ollut auki. Emme siis saaneet ruoaksi muuta kuin lentomatkalta ylijääneet purukumit. Kaiken lisäksi hotellin katolla sijaitsevat vesisäiliöiden ylijäämät tyhjättiin ronskisti kattoa pitkin. Olimme majottautuneet kulmahuoneeseen, joten heräsimme aamuyöstä siihen, että parvekkeellemme ryöppysi satoja litroja vettä kastellen tuulettumaan laitetut vaatteet.
Aamulla kerrottuani hotellin johdolle "kummallisesta vesisyöksystä", toi henkilökunta parvekkeen ovelle pyyhkeen, johon voi kuivata jalat kun käymme parvekkeella.
Mies oli hiiltynyt ja totesi että tiedetäämpähän ainakin paikka johon ei KOSKAAN palata!!
Tulostamme ei ollut kuitenkaan kulunut vuorokauttakaan, kun ihan vakavissamme mietimme jo, olisko meillä joskus varaa ja mahdollisuutta omistaa pientä torppaa Intiasta:)
Se, mitä tarkalleen ottaen sen vuorokauden aikana ehti mielemme muuttaa niin totaalisesti, en tiedä itsekkään. Täydellinen lämpö kenties, sillä se oli sellainen, jonka ensimmäisenä olin pistänyt merkille. Miun kroppani on varmasti Intialainen, ainakin mitä tulee alkuvuoden lämpöihin. (Vaikka palelenkin öisin lämmön laskettu vaivaiseen +25een... Mutta onneksi sitä vartentuommekin fleece-peitot Suomesta;))
Toisena ihanuutena on valloittavat ihmiset. Olo on turvallinen ja tervetullut kaikkialla, lukuunottamatta liikennettä, jonka täytyy olla itse Saatanan luoma kirous. Ja se, miten kaiken tuon kurjuuden ja paskan keskellä, elämä kuitenkin näkyy jatkuvan, ja ihmiset hymyilevät, vaikka eivät omistakkaan mitään.
Lilluttuani kaksi viikkoa meressä (ja kovien aaltojen aikaan rannalle kerääntyneissä laskuvesikuopissa), etsittyäni koko tuon ajan mietoa ruokaa ja nautittuani monta holitonta pinacoladaa, voin sanoa, että tämän mamman ajukoppa on nyt viralllisesti nollattu:)
Thank you India, you did it again!
P.S. Vältyimme tälläkin kertaa vatsataudeilta, mutta puolihuolimattomasti maassa poljettua sapuskaa pahempi paikka mahoillemme olikin takaisin suomalaiseen ruokaan siirtyminen. Voi juutas tätä turvotusa ja ähkyä kun kroppa yrittää taas tottua meetvurstiin, valkkaripatonkiin, ruokasalaattiin ja kinkkuun!
P.P.S. Yritin liittää muutaman lomakuva, mutta anti-midaan kosketusta reissu ei siltikään poistanut. Eli joku toinen kerta sitten. Ehkä.
Lentokentällä tuli vastaan ensikertalainen, joka sanoi empineensä Intiaan lähtöä. Kun kaikki vain kertoivat siellä haisevan lehmänpaska. Miekkonen nauroi ja odotti miun jotenkin tyrmäävän väitteet, eihän kukaan hölmö nyt ehdoin tahdoin lähde vuosi toisensa jälkeen haistelemaan tunkion tuoksuja.
Mie kuitenkin lohdutin ensikertalaista, että hajuun vain tottuu. Ensimmäisellä kerralla siihen mennee monella vuorokausi, mutta meillä neljännellä kerralla siihen meni enää vain vartti. Sen jälkeen sitä ei sen kummemmin noteeraakkaan.
Olin lukeutunut aina niihin, jotka ihmettelivät niitä, jotka palasivat aina samaan kohteeseen. Mietin ettei eteeni varmastikkaan voi tulla mitään sellaista, mikä pakottaisi hukkaamaan kaikki ne tilaisuudet uuden näkemisestä ja tutustumisesta vain palatakseen takaisin tuttuun ja turvalliseen. Mie en edes kokenut olevani ennakkoluuloinen, en vaan uskonut Intian antavan niin paljon, että sille voisi sydämensä niin huolella menettää.
Muistan miten ensikosketus Intiaan oli mieltä järkyttävä. Teimme välilaskun Ahmedabadissa. Olin joskus lukenut lentoemäntien puhuvan siitä maanpäällisenä helvettinä, enkä yhtään ihmettele. Varsinkaan kentän vanha puoli ei paljoa ole vieraanvarainen eikä vastaanottavainen, vaan matkustajia siirretään karsinasta toiseen ja koulitaan kuin teuraaksi mentäviä sikoja. Vailla armoa. Sain osottelua piipusta, kun taskuuni jäänyt huulirasva kiinnitti turvamiehen huomion. Myös lompakostani löytyneet Buranat aiheuttivat ylimääräisiä hikikarpaloita. Ensikosketukseni myös vessaan tapahtui Ahmedabadissa. Naisten vessasta löytyi kaksi loosia, jossa toisessa oli vain reiku lattiassa ja toisessa länsimaalainen pönttö kukkuroillaan paskaa. Valitsin lopulta reiän, sillä kyykkyhommiin joutui kumminkin, eikä keon päälle pyllähtäminen tuntunut mukavalta ajatukselta.
Kolmetoistatuntinen lento päättyi lopulta Goalle, jossa riesanamme oli heti laukkujen kantajat. Yksi roikkui sinnikkäästi suurimmassa laukussa jonka mies nakkasi olalleen, ja kantoi näinollen sekä laukun että kantajan. Kantaja oli kuitenkin bisnesmies ja vaati rahaa "avustaan" bussilla, vaikka tämän jalat eivät olleet osuneet kertaakaan maahan koko kantomatkan aikana.
Bussi piiputti koko puolitoistatuntisen matkan hotellille, ja arvuuttelimme vain montako laukkua on kilometrien aikana tippunut katolta. Valoja ei ollut, paska haisi, eikä saapuessamme yömyöhään hotellin baari enää ollut auki. Emme siis saaneet ruoaksi muuta kuin lentomatkalta ylijääneet purukumit. Kaiken lisäksi hotellin katolla sijaitsevat vesisäiliöiden ylijäämät tyhjättiin ronskisti kattoa pitkin. Olimme majottautuneet kulmahuoneeseen, joten heräsimme aamuyöstä siihen, että parvekkeellemme ryöppysi satoja litroja vettä kastellen tuulettumaan laitetut vaatteet.
Aamulla kerrottuani hotellin johdolle "kummallisesta vesisyöksystä", toi henkilökunta parvekkeen ovelle pyyhkeen, johon voi kuivata jalat kun käymme parvekkeella.
Mies oli hiiltynyt ja totesi että tiedetäämpähän ainakin paikka johon ei KOSKAAN palata!!
Tulostamme ei ollut kuitenkaan kulunut vuorokauttakaan, kun ihan vakavissamme mietimme jo, olisko meillä joskus varaa ja mahdollisuutta omistaa pientä torppaa Intiasta:)
Se, mitä tarkalleen ottaen sen vuorokauden aikana ehti mielemme muuttaa niin totaalisesti, en tiedä itsekkään. Täydellinen lämpö kenties, sillä se oli sellainen, jonka ensimmäisenä olin pistänyt merkille. Miun kroppani on varmasti Intialainen, ainakin mitä tulee alkuvuoden lämpöihin. (Vaikka palelenkin öisin lämmön laskettu vaivaiseen +25een... Mutta onneksi sitä vartentuommekin fleece-peitot Suomesta;))
Toisena ihanuutena on valloittavat ihmiset. Olo on turvallinen ja tervetullut kaikkialla, lukuunottamatta liikennettä, jonka täytyy olla itse Saatanan luoma kirous. Ja se, miten kaiken tuon kurjuuden ja paskan keskellä, elämä kuitenkin näkyy jatkuvan, ja ihmiset hymyilevät, vaikka eivät omistakkaan mitään.
Lilluttuani kaksi viikkoa meressä (ja kovien aaltojen aikaan rannalle kerääntyneissä laskuvesikuopissa), etsittyäni koko tuon ajan mietoa ruokaa ja nautittuani monta holitonta pinacoladaa, voin sanoa, että tämän mamman ajukoppa on nyt viralllisesti nollattu:)
Thank you India, you did it again!
P.S. Vältyimme tälläkin kertaa vatsataudeilta, mutta puolihuolimattomasti maassa poljettua sapuskaa pahempi paikka mahoillemme olikin takaisin suomalaiseen ruokaan siirtyminen. Voi juutas tätä turvotusa ja ähkyä kun kroppa yrittää taas tottua meetvurstiin, valkkaripatonkiin, ruokasalaattiin ja kinkkuun!
P.P.S. Yritin liittää muutaman lomakuva, mutta anti-midaan kosketusta reissu ei siltikään poistanut. Eli joku toinen kerta sitten. Ehkä.
Intian ihmeet TOP4
Neljä kertaa Intiassa matkanneena ja sydämen sille menettäneenä, herään silti joka kerta ihmettelemään samoja asioita, ja myöhemmin havahdun siihen, etten enää edes noteeraakkaan niitä. En tiedä kumpi kertoo suomalaisjunttiudesta enempi; asioiden oudoksuminen vaiko niihin "liian nopeasti" tottuminen?
Tässä muutama vakkari aihe, jotka joka reissulla pysäyttävät toviksi:
1) Liikenne.
Se on kaikessa kaaoksellisuudessaan vain järjetön. Liikennesäännöt kyllä on, mutta käytännössä niitä ei noudata yksikään. Kuvitelkaa laskevanne samaan liikenneympyrään sata autoilijaa kiertämään myötäpäivään, saman verran vastapäivään, sitten viisikymmentä pyöräilijää/mopoilijaa ilman kypärää sekä mummot ja lapset kävelemään seassa päämäärättömästi. Ja jottei hommasta päästä liian helpolla, sekaan lasketaan tusina lehmiä laiduntamaan sekä yksi pyhä norsu. Veikkaan myös puolen kuskeista olevan osittain sokeita, joka sinänsä on ymmärrettävää. Poissa silmistä, poissa mielestä.
Maalaisjärjen puutteellisuus myös hämmentää toistuvasti. Sillä kerralla, kun bussi tulla rytisi taksimme takakontista sisään meidän istuessa takapenkillä, kuski puolustautui sanoin "It wasn´t my fault. I was driving very slowly cause I didnt have breaks!"
Viime reissulla havahduin oudoksumaan sitä, että näin ensimmäisen kerran jonkun pitävän Intiassa moottoripyöräkypärää päässään. Hassua tässä on se, että oman ajukopan varjeleminen niinkin kaaoottisessa maassa kypäröin herättää oudoksuntaa. Sekä tietysti se, että kyseinen päänsä varjelija ei edes ollut liikenteessä, vaan käveli rannalla ja näin ollen suojeli kypärällään päätänsä vain porottavalta auringolta.
2) Ruoka ja mausteet.
Moni halvemman luokan hotelli säästää ruokakuluissa tarjotessaan vain "yksinkertaisen aamupalan". Intiassa se tarkoittaa munaa eri muodoissa. Maanantaina keitettynä, tiistaina paistettuna, keskiviikkona kokkelina ja torstaina kokkelina johon on lisätty jotain tunnistamatonta. Sitten taas keitettynä, paistettuna, kokkelina... Tänä vuonna hotellimme oli tiukentanut säästöjä. Saimme munaa enää vain paistettuna ja kokkelihässäkkänä.
Intia on myös mausteiden paratiisi. Siis niille, jotka mausteista tykkäävät. Meille, jotka ovat juuri oppineet käyttämään jauhelihamaustetta hippusen, onkin vaikea löytää syötävää, joka ei polttaisi nielua. Intia on toistaiseksi ainoa maa, joka on kyennyt maustamaan maissin sekä ruokasalaatin niin tuliseksi, etten mie ole saanut sitä syötyä.
No, onneksi on olemassa vesimeloonit, soodavedet jaaaa... Niin. Kananmunat.
3) Elukat
Niin, lehmiinhän tottuu nopeasti. Valtaosa on suopeita, joskin muutaman kerran on niitäkin juostu karkuun, milloin liikenteessä, milloin rannalla. Ne on kuin rikkaita Intialaisia. Tietävät arvonsa ja antavat sen näkyä. Kun lehmä asettuu makuulle moottoritielle, sille ei paineta torvea, vaan tuk-tukit ja bussit kiertävät piennarta pitkin. Lehmän yliajanut todennäköisesti kivitetään, toisin kuin suomessa, jossa lehmän omistaja haastettaisiin oikeuteen autolle ja kuskille koituneista vahingoista.
Lehmiä vain aavistuksen pienempiä ovat paikalliset rotat. Hämärän laskeutuessa niitä näkee kaikkialle mihin päänsä kääntää. Tässäkin auttaa usein vain silmien sulkeminen, sillä nauttiessasi illallista ravintolassa, on turha pillastua pöydän alla kirmanneesta rotasta. Asian kieltäminen ei poista sitä tosiasiaa, että aterioit, nukut ja paskannat kaiken aikaa tietämättäsikin jyrsijöiden keskellä, mutta asiaa ei kyllä paranna panikoiminenkaan.
Kun olet totuttanut itsesi siihen, että kisaat rannalla parhaimmasta rantaneliöstä pyhän lehmän kanssa ja illalla olet kuin et olisikaan, vaikka koirankokoinen rotta on juuri ylittänyt varpaasi, saatat silti joutua hämmennyksen valtaan mitä tulee pienempiin elukoihin. Meikkipussini vallannut faaraomuurahais-armeija herätti puhtaasti vain ällistystä yksi aamu. Torakkakohtaamiset sujuivat pääpuolin hyvin lunkisti, kun osapuolet vain tuijottavat toista ilmeenkään värähtämättä, ja sitten kääntyvät tahoilleen.
Intian yllättäjät ovat kuitenkin vessasammakot, jotka käyvät kiinni kun sitä vähiten odottaa. Eräässä paikassa olin kolmena vuonna häätänyt sammakon vessanpöntöstä, ja nyt, kun sitä ei siellä enää näkynytkään, niin valojen sammutessa mokoma hyppäsikin oven yläkarmista suoraan hiusten sekaan. Silloin tyyneys petti, -myönnetään..
4) Paikallinen vessakulttuuri, sekä jätehuolto.
Niin. Tai sen puuttuminen kokonaisuudessaan. Vaikka hotellit ja monet ravintoloista ovatkin jo varustettu länsimaalaisilla pöntöillä, ei pidä silti yllättyä, jos vastaan sattuukin vain se jalansijoilla varustettu reikä lattialla sekä hyvällä tuurilla pieni vesiämpäri pesua varten. Paperi kun on intiassa yliarvostettua, kunnon erämies pyyhkii palmun lehteen tai omaan käteensä. Tai hiekkaan. Siitä kun ei ole pulaa.
Eteen on sattunut vessan sijaa toimittaneet puskat. Oli kuitenkin erikseen määrätty mikä puska sopii ykköshädälle ja mikä kakkoshädälle. Vierailin ykköshädän puskassa enkä liiemmin halunnut sen jälkeen tutustuakkaan kakkoshädän puskaan.
Vessatarpeet ovat myös tarkoin rajattuja. Markkinoilla törmää aina paksulla munalukolla varustettuun vessakoppiin, josa suolee kuin kallistakin aarrettaan; reikää maassa. En tiedä miksi ovi on tarkoin lukittu. Ikään kuin kukaan veisi kuoppaa mukanaan, tai ikään kuin oljista punotun oven ja seinän läpi ei pääsisi muutoin..
Paikalliset eivät myöskään usko jätehuoltoon. päivän aikana kerääntyneet paskat usein lakaistaan nippuun ja tuikataan tuleen. Iltaisin ilman sakeuttaakin palavat muovit ja autonrenkaat. Yhden ainoan kerran näin paikallisen käyttävän jätesäkkiä siivotessaan oman puljunsa roskista. Sydämeni hymyili tämän maailmanparantajan esiluokkaisesta edelläkävijyydestä, kunnes näin minuuttia myöhemmin tuon nakkaavan koko jätesäkin kokonaisuudessaan mereen.
Tässäkin siis toimii ajatus; Poissa silmistä, poissa mielestä.
Tässä muutama vakkari aihe, jotka joka reissulla pysäyttävät toviksi:
1) Liikenne.
Se on kaikessa kaaoksellisuudessaan vain järjetön. Liikennesäännöt kyllä on, mutta käytännössä niitä ei noudata yksikään. Kuvitelkaa laskevanne samaan liikenneympyrään sata autoilijaa kiertämään myötäpäivään, saman verran vastapäivään, sitten viisikymmentä pyöräilijää/mopoilijaa ilman kypärää sekä mummot ja lapset kävelemään seassa päämäärättömästi. Ja jottei hommasta päästä liian helpolla, sekaan lasketaan tusina lehmiä laiduntamaan sekä yksi pyhä norsu. Veikkaan myös puolen kuskeista olevan osittain sokeita, joka sinänsä on ymmärrettävää. Poissa silmistä, poissa mielestä.
Maalaisjärjen puutteellisuus myös hämmentää toistuvasti. Sillä kerralla, kun bussi tulla rytisi taksimme takakontista sisään meidän istuessa takapenkillä, kuski puolustautui sanoin "It wasn´t my fault. I was driving very slowly cause I didnt have breaks!"
Viime reissulla havahduin oudoksumaan sitä, että näin ensimmäisen kerran jonkun pitävän Intiassa moottoripyöräkypärää päässään. Hassua tässä on se, että oman ajukopan varjeleminen niinkin kaaoottisessa maassa kypäröin herättää oudoksuntaa. Sekä tietysti se, että kyseinen päänsä varjelija ei edes ollut liikenteessä, vaan käveli rannalla ja näin ollen suojeli kypärällään päätänsä vain porottavalta auringolta.
2) Ruoka ja mausteet.
Moni halvemman luokan hotelli säästää ruokakuluissa tarjotessaan vain "yksinkertaisen aamupalan". Intiassa se tarkoittaa munaa eri muodoissa. Maanantaina keitettynä, tiistaina paistettuna, keskiviikkona kokkelina ja torstaina kokkelina johon on lisätty jotain tunnistamatonta. Sitten taas keitettynä, paistettuna, kokkelina... Tänä vuonna hotellimme oli tiukentanut säästöjä. Saimme munaa enää vain paistettuna ja kokkelihässäkkänä.
Intia on myös mausteiden paratiisi. Siis niille, jotka mausteista tykkäävät. Meille, jotka ovat juuri oppineet käyttämään jauhelihamaustetta hippusen, onkin vaikea löytää syötävää, joka ei polttaisi nielua. Intia on toistaiseksi ainoa maa, joka on kyennyt maustamaan maissin sekä ruokasalaatin niin tuliseksi, etten mie ole saanut sitä syötyä.
No, onneksi on olemassa vesimeloonit, soodavedet jaaaa... Niin. Kananmunat.
3) Elukat
Niin, lehmiinhän tottuu nopeasti. Valtaosa on suopeita, joskin muutaman kerran on niitäkin juostu karkuun, milloin liikenteessä, milloin rannalla. Ne on kuin rikkaita Intialaisia. Tietävät arvonsa ja antavat sen näkyä. Kun lehmä asettuu makuulle moottoritielle, sille ei paineta torvea, vaan tuk-tukit ja bussit kiertävät piennarta pitkin. Lehmän yliajanut todennäköisesti kivitetään, toisin kuin suomessa, jossa lehmän omistaja haastettaisiin oikeuteen autolle ja kuskille koituneista vahingoista.
Lehmiä vain aavistuksen pienempiä ovat paikalliset rotat. Hämärän laskeutuessa niitä näkee kaikkialle mihin päänsä kääntää. Tässäkin auttaa usein vain silmien sulkeminen, sillä nauttiessasi illallista ravintolassa, on turha pillastua pöydän alla kirmanneesta rotasta. Asian kieltäminen ei poista sitä tosiasiaa, että aterioit, nukut ja paskannat kaiken aikaa tietämättäsikin jyrsijöiden keskellä, mutta asiaa ei kyllä paranna panikoiminenkaan.
Kun olet totuttanut itsesi siihen, että kisaat rannalla parhaimmasta rantaneliöstä pyhän lehmän kanssa ja illalla olet kuin et olisikaan, vaikka koirankokoinen rotta on juuri ylittänyt varpaasi, saatat silti joutua hämmennyksen valtaan mitä tulee pienempiin elukoihin. Meikkipussini vallannut faaraomuurahais-armeija herätti puhtaasti vain ällistystä yksi aamu. Torakkakohtaamiset sujuivat pääpuolin hyvin lunkisti, kun osapuolet vain tuijottavat toista ilmeenkään värähtämättä, ja sitten kääntyvät tahoilleen.
Intian yllättäjät ovat kuitenkin vessasammakot, jotka käyvät kiinni kun sitä vähiten odottaa. Eräässä paikassa olin kolmena vuonna häätänyt sammakon vessanpöntöstä, ja nyt, kun sitä ei siellä enää näkynytkään, niin valojen sammutessa mokoma hyppäsikin oven yläkarmista suoraan hiusten sekaan. Silloin tyyneys petti, -myönnetään..
4) Paikallinen vessakulttuuri, sekä jätehuolto.
Niin. Tai sen puuttuminen kokonaisuudessaan. Vaikka hotellit ja monet ravintoloista ovatkin jo varustettu länsimaalaisilla pöntöillä, ei pidä silti yllättyä, jos vastaan sattuukin vain se jalansijoilla varustettu reikä lattialla sekä hyvällä tuurilla pieni vesiämpäri pesua varten. Paperi kun on intiassa yliarvostettua, kunnon erämies pyyhkii palmun lehteen tai omaan käteensä. Tai hiekkaan. Siitä kun ei ole pulaa.
Eteen on sattunut vessan sijaa toimittaneet puskat. Oli kuitenkin erikseen määrätty mikä puska sopii ykköshädälle ja mikä kakkoshädälle. Vierailin ykköshädän puskassa enkä liiemmin halunnut sen jälkeen tutustuakkaan kakkoshädän puskaan.
Vessatarpeet ovat myös tarkoin rajattuja. Markkinoilla törmää aina paksulla munalukolla varustettuun vessakoppiin, josa suolee kuin kallistakin aarrettaan; reikää maassa. En tiedä miksi ovi on tarkoin lukittu. Ikään kuin kukaan veisi kuoppaa mukanaan, tai ikään kuin oljista punotun oven ja seinän läpi ei pääsisi muutoin..
Paikalliset eivät myöskään usko jätehuoltoon. päivän aikana kerääntyneet paskat usein lakaistaan nippuun ja tuikataan tuleen. Iltaisin ilman sakeuttaakin palavat muovit ja autonrenkaat. Yhden ainoan kerran näin paikallisen käyttävän jätesäkkiä siivotessaan oman puljunsa roskista. Sydämeni hymyili tämän maailmanparantajan esiluokkaisesta edelläkävijyydestä, kunnes näin minuuttia myöhemmin tuon nakkaavan koko jätesäkin kokonaisuudessaan mereen.
Tässäkin siis toimii ajatus; Poissa silmistä, poissa mielestä.
sunnuntai 5. tammikuuta 2014
Intia kutsuu
Kiitos mun neuroottisen veroprosentin-nostattamiseni, myös päästään joka talvi auringon alle, vaikka koko kulunut vuosi oltaisiinkin syöty näkkäriä. Niin siis tänäkin talvena. Eli pari hassua päivää vielä olisi Suomen talvea seurattava (joka tuttuni sanoin, on ainoa maa, jossa on identtinen sää sekä jouluna että juhannuksena...) ja sitten alkaisi jokaisen väsyneen äidin unelma; kaksi viikkoa ilman lasten kitinää, koirien paskoja ja pyykkiä, tiskiä jne. Tietysti tämän kahden viikon aikana ehditään itkeä silmät päästä ikäväänsä lapsia, koiria ja kotia kohtaan. Mutta hei, eikös loman idea olekkin juuri se, että ensin karataan hermoromahduksen partaalla niin kauas kuin pippuri kasvaa, ja kun pääkoppa on vihdoin tuuletettu, aloitetaan ikävöiminen ja lopulta palataan kotiin häntä koipien välissä erosta ja ikävästä sekaisin:)
Nonniin. Päätin kerrankin aloittaa järjestelyt hyvissä ajoin, kun useimmiten tajuan vasta lähtöyötä edeltävänä iltana etten ole pessyt vaatteita, saati sitten pakannut mitään.
Nyt aloitin urakkani koirista. Koska neljä koiraa lähtee kolmelle eri hoitajalle, kymmenkunta rottaa plus juoksuhiiri jääpi viidennen vastuulle, nuorimmainen lapsi pääsee kuudennen ja seitsemännen hoidettavaksi, ajattelin, että olisi ihan kiva, ettei maailmalle lähde koirat rastatuppoineen ja lapset rähmäsilmineen.
Raahasin kaikki hurtat pesuun. Pesin, kuurasin, harjasin ja kuivasin. Viritin rusetit suoraan ja trimmasin persekarvat. Jostain syystä meidän russeli menee vain aina sekaisin kun haistaa vanhat tutut kaverinsa ruusunraikkaina. Huolimatta siitä, että pesin senkin samoilla tököteillä, oli tuo innosta piukeana heti suihkun jälkeen raiskaamassa jokaista yksitellen. Mikä ihme siinä on??
Olen kyllä kuullut tieteellisiä selityksiä siitä, miten ihmisetkin tiedostamattaan etsivät kumppaniaan hajun perusteella, mutta en mie kyllä ole koskaan pelkän tuoksun perusteella tuntenut pakottavaa tarvetta hypätä sellaisen selkään, joka ei minnuu muuten olisi houkutellut.
No, koirien jäädessä raiskaamaan toinen toisiaan, mie aloitin ompelu-urakan. Tasasin väliajoin pitää köyhänkin uusia vaatteensa, jollei muuten, niin kasaan kursimalla. Aloin miettimään, että missä vaiheessa tulee vain raja vastaan? Että olisi fiksumpaa jo ostaa uusi kaupasta. Tuleeko se silloin, kun samasta hameesta on kasvanut jo kolmesti ulos, vai vasta silloin, kun vaatekappaleessa on alkuperäistä kangasta jäljellä alle 50%?
Tuntuu myös hullulta, että useamman tonnin maksaneelle matkalle parsitaan kasaan parinkymmenen euron maksaneita riepuja, kun ei vaan millään viittisi lähtä ostamaan uutta...
Yksi hölmö dilemma minnuu mietityttää, mitä tulee lomailuun. Miten hölmö ihminen tuntee tämän päivän avustuspainostuksissa olevansa huono ihminen, jos pääsee palmun alle?
Myö maksettiin aikoinaan usean vuoden ajan avustuksia SOS-kylään pienelle pojalle, josta saatiin kerran vuodessa valokuviakin kirjeen kera. Pari tonnia köyhtyneinä sitten lähdettiin moikkaamaan kummipoikaa, jota ei ollut, kylästä, joka kiilsi uutuuttaan, mutta jossa lapsia ei näkynyt.
Rahoitus loppui siihen paikkaan, ja siirtyi satunnaiseksi avustukseksi paikalliselle yh-isälle, joka asui lapsensa ja mummonsa kanssa aaltopeltimajassa.
Joka vuosi on myös valtaosa lentokiloista hyödynnetty käytettyjen vaatteiden vientiin niitä tarvitseville. Suurin osa lastenvaatteista on Intiassa, ja nyt sitä pohditaankin, että olisiko kannattanut itselle säästää jotain.. Siis siltä varalta, että raskautuu vielä toisenkin kerran?
Mitähän nuo sanoisi, jos ensiviikolla kävisi keräämässä antamansa vaatteet takaisin:D?
Mutta pointtina siis, ärsyttää toisinaan kaikki se, miten monella tapaa yritetään saada ihmiset auttamaan muita aiheuttamalla huonoa omaatuntoa Suomalaisten hyvinvoinnista. Lahjoita SPR:lle, veteraaneille, Afrikan nälkäisille lapsille, päästä tytöt kouluun, osta vuohi tai kana, lahjoita vettä tai rokote. Kaunis ajatus kaiken kaikkiaan. Mutta liika on liikaa. Valitettavasti suurin osa valuutoista hupenee organisaation pyörittämiseen, ja sitten jääkin ihmeteltäväksi, että kuinka lahjoittamani eurot nyt pelastivat Saharan pakkoavioliitolta?
Meillä avustukset pyritään antamaan suoraan, ilman välikäsiä. Sillä sitten vähän tyynnytellään omaatuntoa. Vaikka kotona nuristaan laskuista ja loppuneesta maidosta. Siitä, miten töissä ei aina mene niin kuin toivoisi, tai rahat loppuu taas kesken. Niin onhan se aina niinkin, että meillä on silti katto pään päällä ja jotain muutakin syötävää kuin ruvet polvista. Jos vielä pääsee lomaillessa lähelle köyhyyttä, niin miksei samalla antaisi heille jotain sellaista, joka meillä päätyisi roskiin tai vintille, mutta heillä pelastaa arjen, tai ainakin sen päivän?
Kun sitten vaatteet on viety, pesuaineet jaettu, pari rantalasta ruokittu ja oman kyvymme
mukaan autettu, en todellakaan jaksa kuunnella siitä, miten vielä oisi ostettava omaatuntoa lahjoittamalla rahaa sinne tai tänne. Meillä on rahalle tarvetta kotonakin. Vanhoilla vaatteilla emme juurikaan mitään tee, eikä ulkomailla ruoan ostaminen maksa juuri mitään. Mutta laitappas useampi kymppi sitten kuukausittain johonkin... Hah:D
Pikkusen pitää kuitenkin kaiken laupeudenkin keskellä olla itsekäs. Eli matkalaukkuun on mahdutettava kuitenkin myös pari fleecepeittoa:) Sillä niinkin hullulta kuin kuulostaa, mie alan palella siellä öisin, kun päivän 40stä lämpöasteesta tipahdetaan "vain" +25een..
Toisin sanoen, kun toiset matkaavat Intiaan mukanaan vain läjä bikineitä. Meillä on parit bikinit/shortsit, läjä avustusvaatteita ja rouva Blancon tutiseville jäsenille peittoja x)
Harva lähtee Intiaan saakka palelemaan. Mutta toisaalta, läksimpä mie sinne kerran myös sairastamaan keuhkokuumeenkin.. Eli jostain syystä, tykkään myös näissä asioissa kauhoa valtavirtaa vastaan;)
Nonniin. Päätin kerrankin aloittaa järjestelyt hyvissä ajoin, kun useimmiten tajuan vasta lähtöyötä edeltävänä iltana etten ole pessyt vaatteita, saati sitten pakannut mitään.
Nyt aloitin urakkani koirista. Koska neljä koiraa lähtee kolmelle eri hoitajalle, kymmenkunta rottaa plus juoksuhiiri jääpi viidennen vastuulle, nuorimmainen lapsi pääsee kuudennen ja seitsemännen hoidettavaksi, ajattelin, että olisi ihan kiva, ettei maailmalle lähde koirat rastatuppoineen ja lapset rähmäsilmineen.
Raahasin kaikki hurtat pesuun. Pesin, kuurasin, harjasin ja kuivasin. Viritin rusetit suoraan ja trimmasin persekarvat. Jostain syystä meidän russeli menee vain aina sekaisin kun haistaa vanhat tutut kaverinsa ruusunraikkaina. Huolimatta siitä, että pesin senkin samoilla tököteillä, oli tuo innosta piukeana heti suihkun jälkeen raiskaamassa jokaista yksitellen. Mikä ihme siinä on??
Olen kyllä kuullut tieteellisiä selityksiä siitä, miten ihmisetkin tiedostamattaan etsivät kumppaniaan hajun perusteella, mutta en mie kyllä ole koskaan pelkän tuoksun perusteella tuntenut pakottavaa tarvetta hypätä sellaisen selkään, joka ei minnuu muuten olisi houkutellut.
No, koirien jäädessä raiskaamaan toinen toisiaan, mie aloitin ompelu-urakan. Tasasin väliajoin pitää köyhänkin uusia vaatteensa, jollei muuten, niin kasaan kursimalla. Aloin miettimään, että missä vaiheessa tulee vain raja vastaan? Että olisi fiksumpaa jo ostaa uusi kaupasta. Tuleeko se silloin, kun samasta hameesta on kasvanut jo kolmesti ulos, vai vasta silloin, kun vaatekappaleessa on alkuperäistä kangasta jäljellä alle 50%?
Tuntuu myös hullulta, että useamman tonnin maksaneelle matkalle parsitaan kasaan parinkymmenen euron maksaneita riepuja, kun ei vaan millään viittisi lähtä ostamaan uutta...
Yksi hölmö dilemma minnuu mietityttää, mitä tulee lomailuun. Miten hölmö ihminen tuntee tämän päivän avustuspainostuksissa olevansa huono ihminen, jos pääsee palmun alle?
Myö maksettiin aikoinaan usean vuoden ajan avustuksia SOS-kylään pienelle pojalle, josta saatiin kerran vuodessa valokuviakin kirjeen kera. Pari tonnia köyhtyneinä sitten lähdettiin moikkaamaan kummipoikaa, jota ei ollut, kylästä, joka kiilsi uutuuttaan, mutta jossa lapsia ei näkynyt.
Rahoitus loppui siihen paikkaan, ja siirtyi satunnaiseksi avustukseksi paikalliselle yh-isälle, joka asui lapsensa ja mummonsa kanssa aaltopeltimajassa.
Joka vuosi on myös valtaosa lentokiloista hyödynnetty käytettyjen vaatteiden vientiin niitä tarvitseville. Suurin osa lastenvaatteista on Intiassa, ja nyt sitä pohditaankin, että olisiko kannattanut itselle säästää jotain.. Siis siltä varalta, että raskautuu vielä toisenkin kerran?
Mitähän nuo sanoisi, jos ensiviikolla kävisi keräämässä antamansa vaatteet takaisin:D?
Mutta pointtina siis, ärsyttää toisinaan kaikki se, miten monella tapaa yritetään saada ihmiset auttamaan muita aiheuttamalla huonoa omaatuntoa Suomalaisten hyvinvoinnista. Lahjoita SPR:lle, veteraaneille, Afrikan nälkäisille lapsille, päästä tytöt kouluun, osta vuohi tai kana, lahjoita vettä tai rokote. Kaunis ajatus kaiken kaikkiaan. Mutta liika on liikaa. Valitettavasti suurin osa valuutoista hupenee organisaation pyörittämiseen, ja sitten jääkin ihmeteltäväksi, että kuinka lahjoittamani eurot nyt pelastivat Saharan pakkoavioliitolta?
Meillä avustukset pyritään antamaan suoraan, ilman välikäsiä. Sillä sitten vähän tyynnytellään omaatuntoa. Vaikka kotona nuristaan laskuista ja loppuneesta maidosta. Siitä, miten töissä ei aina mene niin kuin toivoisi, tai rahat loppuu taas kesken. Niin onhan se aina niinkin, että meillä on silti katto pään päällä ja jotain muutakin syötävää kuin ruvet polvista. Jos vielä pääsee lomaillessa lähelle köyhyyttä, niin miksei samalla antaisi heille jotain sellaista, joka meillä päätyisi roskiin tai vintille, mutta heillä pelastaa arjen, tai ainakin sen päivän?
Kun sitten vaatteet on viety, pesuaineet jaettu, pari rantalasta ruokittu ja oman kyvymme
mukaan autettu, en todellakaan jaksa kuunnella siitä, miten vielä oisi ostettava omaatuntoa lahjoittamalla rahaa sinne tai tänne. Meillä on rahalle tarvetta kotonakin. Vanhoilla vaatteilla emme juurikaan mitään tee, eikä ulkomailla ruoan ostaminen maksa juuri mitään. Mutta laitappas useampi kymppi sitten kuukausittain johonkin... Hah:D
Pikkusen pitää kuitenkin kaiken laupeudenkin keskellä olla itsekäs. Eli matkalaukkuun on mahdutettava kuitenkin myös pari fleecepeittoa:) Sillä niinkin hullulta kuin kuulostaa, mie alan palella siellä öisin, kun päivän 40stä lämpöasteesta tipahdetaan "vain" +25een..
Toisin sanoen, kun toiset matkaavat Intiaan mukanaan vain läjä bikineitä. Meillä on parit bikinit/shortsit, läjä avustusvaatteita ja rouva Blancon tutiseville jäsenille peittoja x)
Harva lähtee Intiaan saakka palelemaan. Mutta toisaalta, läksimpä mie sinne kerran myös sairastamaan keuhkokuumeenkin.. Eli jostain syystä, tykkään myös näissä asioissa kauhoa valtavirtaa vastaan;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)