Parisuhteen kulmakivet TOP4

Hetket, jotka kohdatessa kumpikin tietää, että takaisin ole enää paluuta.

1) Esitietojen hankinta

Suhteen ollessa vielä orastavalla asteella tulisi perustiedot hommata haltuun mahdollisimman pian, sillä tietyssä pisteessä menee jo hävyttömyyden puolelle, jollet tiedä esimerkiksi kumppanisi ikää tai alkuperäistä koulutusta. Yleinen oppi on, että nimi olisi hyvä tietää ennen suhteen viemistä fyysiselle tasolle. Tämä ei koske pelkästään miehiä, sillä todistettavasti myös joku nainen on joskus joutunut häpeissään varmistamaan kumppaninsa nimen kesken sitä kauneinta. Kröhm...
Puolustuksekseni voinen todeta kuitenkin päätyneeni hänen kanssaan naimisiin:)

Eipä sen puoleen, toisilla saattaa mennä kuusikin vuotta oppiakseen kuinka puoliso juo kahvinsa.


2) Pieruneitsyyden menettäminen


Hetki, jonka jälkeen siveys on menetetty, ja se pahanhajuinen pirulainen saapuu ajasta ja paikasta riippumatta väliinne. Muistan kuin eilisen, missä ja milloin mieheni ensimmäisen kerran pieraisi.  Tämän jälkeen hän onkin haissut vieressäni häpeilemättä vuoden jokaisena päivänä.

Keskivertonaisella tuo pieruneitsyys menetetään vasta kun yhdessä on oltu vähintään neljä vuotta ja opittu, että kummankin kakka sanoo plumps, kun se veteen osuu. Tätä ennen jopa mahan häiritsevä pulina saattoi saada noloksi, vaikka kumppani paskoisi alleen siinä vieressä.

Meissä naisissa on jotain rakennettu todella pahasti pieleen jo alkupalikka-vaiheessa...


3) Yllättävien kysymysten aika

Joka suhteessa päädytään kuitenkin jossain vaiheessa siihen, että esiin tulee kysymyksiä, joiden ääneen lausuminen saa vastakkaisessa puoliskossa aikaan kulmakarvojen lentämisen taivaaseen.
Esimerkiksi kun puoliso kysyy useamman avioliittovuoden jälkeen vakavalla naamalla, onko huuleni aidot, tulee miettineeksi sadasosasekunnin ajan, onko tuo mahdollisesti tosissaan, vai tunnemmeko toisiamme lainkaan?  Olenko ihan varma,  ettei huuliani ole ohimennen täytetty?

Voi, uskoisin kyllä huomanneeni jos joku olisi lähestynyt niitä neulan kanssa!

"Mitä?? Ootko sä aiemmin asunut tässä ihan naapurissa??"

Kuten sanoin, perustiedot jo heti alussa kuntoon.  Tämä pätee edelleen myös naisiin...


4) Kun jotkut kysymykset eivät enää yllätäkkään

Sitten on väistämättä myös se hetki, jolloin oudoimmatkaan kysymykset eivät saa sinnuu enää yllättymään.  Tähän kategoriaan voisi mainita esimerkiksi hiljaisen taksimatkan takapenkillä ja puolison yhtäkkisen tyynen kysymyksen; "Kulta, satuitko äsken sylkäsemään mun korvaan?"

Takki tyhjä TOP 4

Esimerkkejä tilanteista, jossa mielikuvitus ja järki ottaa kumpainenkin äkkilähdön juuri silloin, kun niitä eniten tarvitsisi. Edes toista, jollei ole mahdollisuutta saadassa yhdessä!



1) Yllättävä "sinullaeiole"

Sinulla ei ole katetta, varattua matkaa, sovittua aikaa, lentolippua, kotiosoitetta... Hetki, jolloin menee vain yksinkertaisesti lukkoon. Kyllähän on!
Mutta kun ei ole.
Niin sanoo tietokone, joka nauraa partaansa.  Olen pyyhkinyt sinut järjestelmästä, sinulla ei ole kotia eikä rahaa, hahhaa!

Pankissa kerrottiin miulle, etten virallisesti asu missään ja että olemme puolison kanssa asumuserossa. Poliisi osasi myös kertoa, ettei minulla ole vuonna 2010 syntynyttä esikoistani.
Sanoppa siinä sitten jotain vastaan, kun pahimmassa tapauksessa kiukku vie siulta kyvyn edes muistaa omaa nimeäsi.


2) Yllättävä "sinullaon"

."..vuonna 2008 syntynyt lapsi!"   Jaa really?
 "...eri sukunimi lapsesi kanssa"    Jaa, onko?
"...jotain outoa täällä pään magneettikuvissa.."  Tell me something new...
"..viime viikolla jo kertaalleen hylätty lainapäätös pankissamme."   Oh shit!

Vauvanpaskaa kulmakarvassa, reikä perseessä, housut väärinpäin ja eripari kengät.  Aina yhtä hiljaiseksi vetäviä kommentteja.



3) Yllättävä asiantuntijuus

Se hetki, kun saavut sinulle tuntemattomaan kohteeseen epävarmana mitä siellä edes tulisi tehdä, ja vastassa on heti kättelyssä asiakas, joka toivoo sinun  pitävän infotilaisuuden koko henkilökunnalle koskien ongelmaa, sen laajuutta ja sen hoitoa.
Sinulla on tasan 3 minuuttia aikaa ennen tilaisuuden alkua, eikä ylemmät tahot vastaa puhelimeen. Kiva.

Sovella, sovella, sovella ja sovella...

Sinä päivänä tunsin ansaitseeni vähintäänkin emmyn, oscarin, nobelin ja venlan.  Kaikki samalla kertaa!


4) Yllättävä nudistisuus

On lauantainen aamupäivä ja nautit kuumasta suihkusta, kunnes kuulet jonkun astuvan eteiseen. Koska olet varma se olevan puhelimensa unohtanut kumppanisi, astut suihkusta täysin Eevana, vai kohdataksesi hätääntyneen sähkömiehen ilmeen. Koska hämmennys on niin suuri, et osaa edes pyyhettä kiskoa eteesi.
Jälkeenpäin mietittynä, olisi kai pitänyt edes kirkua.  Tai soittaa vihainen puhelu sähkölaitokselle.
Sitä vastoin sähkölaitos muisti minua viikon sisään kirjeellä, jossa kertoivat meille asennettavan etäluettavan mittarin. Kirjeestä pystyi päättelemään, että traumatisoitunempi osapuoli ei asunut tässä talossa...

Työmaatarinoita osa 7: Vain mielikuvitus on rajana!

Raksa on aloista ehkä loistavin esimerkkiareena niille, joilla mielikuvitus laukkaa.  Koko ala on pullollaan mahdollisuuksia ja hetkiä, jossa soveltaminen on elinehto ja räikeimmin niin tekevät saavat joko kenkää tai palkankorotuksen. Riippuen aina vähän siitä kuka kiinnijäämisen pääsee näkemään.

Olin vielä koeajalla, kun vakiasiakkaamme oli palkanneet meidän remonteeraamaan heidän uuden asuntonsa täysin uuteen uskoon. Asuntoon kuului merbau-parkettien lisäksi valtava lasten huone, johon pariskunta halusi näyttävät maalaukset seiniin ja kattoon.  Katto piti olla kuin kesätaivas kumpupilvineen ja lokkeineen,  seinillä taas piti huonetta kiertää valtavat ruusupensaat muine kukkineen.

Oletan, että maalaushomma ei tullut miulle sen vuoksi että olisin mennyt möläyttämään saaneeni koulussa kuvaamataidosta sekä suositukset, että päästötodistukseen rivin kymppejä, taikka että olin maalari ja täten siihen velvoitettu, ei.  Mie olen varma, että miut pistettiin maalaamaan ruusuja siksi, että olin NAINEN.   Tai tarkemminkin vielä tytönhupakko.  Vaikka poltin ketjussa tupakkaa enemmän kuin moni keuhkonsa karstuttanut äijänköriläs, ja vielä silloin join pöydän alle melkoisen hyvällä viinapäällä amatöörijuopotkin, niin silti kukkien väkertely oli luonnollisempaa antaa tehtäväksi 45 kiloiselle saparopäälle.  I get it.

Ja minähän rakastin haasteita.  Joita tulikin heti kättelyssä vastaan.  En meinaa pitänyt ideasta maalata kesäiselle kumpupilvitaivaalle lokkeja.  Nehän piti maalata alas suin!   Siis maha ja persereikä näkyviin!   Tosi nättiä.  Mutta kuvaus väärinpäin lentävistä linnuista taasen toi enempi mieleen hetken Manaajasta...   Lopulta maalasin vision kaarevista liidoista tekevistä lokeista, joissa päästä sai vähän sivuprofiiliakin näkyviin.

Okei, fine.  Jäljellä oli siis suurin työ; ruusupuskien maalaus.  Ja tietysti sinä päivänä kun nuiden pahan onnen puskien oli määrä maalata, unohdin tietysti kotiin kaikki öljyväripensselini jotka oli kaivanut naftaliineista esiin.  Paniikki iski töissä, varsinkin kun rahaa ei ollut hakea edes Alepasta vesiväripensseleitä, eikä viikon työhistorialla kehdannut pomollekkaan ilmoittaa.
Koska työmaalta ei löytynyt yhtään tarpeeksi pientä sutia jota olisi voinut harventaa, kaivoin taskuni ja pengoin koko sen hetkisen omaisuuteni läpi. Mitä mie voisin hyötykäyttää?   Valitettavasti olin vähin eväin silloinkin matkassa, ja sain kasaan vain tupakkavehkeet, eväsbanaanit ja auton avaimet.
Hmmm..

Muistan kuin eilisen päivän vielä sen hetken, kun pomoni isä tuli pistotarkistukselle työmaalla, rykäisi lastenhuoneen oven auki ja kahden sekunnin hiljaisuuden päätteeksi ähkäisi; "Blanco! Maalaatko sä asiakkaan seiniä ihan oikeasti röökin tumpilla ja banaanin kuoren kannalla??"

Mulla meinasi tulla kuset ja paskat housuun yhtä aikaa. Kaiken lisäksi mulla paloi suussa seuraava pensselini, joten en uskaltanut edes nielaista, jotten olisi sytyttänyt nielua tuleen. Olin ihan varma jotta se olisi elämäni lyhin työura, mutta ensijärkytyksestään toivuttuaan, tuo vanha herra rupesi nauramaan.  Oli kuulema ammattitaidon merkki, että osaa soveltaa saatavilla olevia esineitä ja on niillä kykeneväinen saamaan aikaan ammattimaista jälkeäkin.  Kehoitti vain, etten koskaan kertoisi asiakkaille heillä kasvavan lastenhuoneessa tupakkakasveja:)


Tämä taisi olla niitä harvinaisia kertoja, jolloin mielikuvituksen ja soveltamisen yhdistämisestä syntyi jotain kaunista.  Niistä kerroista, kun naisten vessaksi nimetty kannellinen kusiämpäri onnistuttiin kaatamaan keskelle työmaan lattiavalua, huumori oli kaukana. Myös niinä kertoina, kun pankkiholvin kellaritilaa rempanneena jouduin samaista kusiämpäriä kuskaamaan huomaamattomasti läpi asiakastilojen ulos saakka, vain jotta saadaan "primerit" kaadettua kadulle.
Hetkinä, jolloin olen myös kuurannut rappukäytävää omilla sukillani paljain varpain asukkaiden ihmetellessä vieressä, on selityksissä kimmellyt vähintäänkin kultaisten patsaiden eestä näyteltyä fiktiota.

Eipä sen puoleen, yksi turvattomimmista mielikuvituksen käyttäjistä oli eräs kollega, joka ei tykännyt käyttää perinteisiä tasotikkaita taikka telineitä kattoa tasoittaessaan. Hällä oli omat tekeleet A-tikkaista ilman keskivyötä, jolloin ne olivat vain saranoiden varassa lerppuvat väkkyrät.  Hän kiinnitti ne jalkojensa väliin siten, että teippasi jesarilla jalkansa keskimmäisiin askelmiin.  Tällä tavoin tuo pääsi kävelemään tikkaillansa eteenpäin ilman että piti erikseen nousta pois ja työntää tikkaita lähemmäs. Hänen mielestään se oli kätevää, miun mielestäni ihan yhtä kätevää on käyttää elmukelmua hitsimaskina ja  varmuusköyden sitomista kaulaan.

Mutta hei, vain taivas on rajana, ja ne lokin perseet.

Piirit sen kuin pienenee

Ystäväni pisti välit poikki eilen oikein kiukkuviestin kera. Ihmetteli kuinka  kehtasin esittää viatonta ja vieläpä hänen ystäväänsä, kun hän kumminkin tiesi mitä kaikkea olen puuhaillut hänen selkänsä takana ja kuinka häntä puukottanut.

Olen kuluneen vuoden ajan kuunnellut otsa kurtussa kuinka mielikuvitus ja todellisuus on sekoittunut hänen mielessään hetki hetkeltä vain vinhemmiksi salaliittoteorioiksi. Kuinka kaikki hänen ympäriltään paljastuu yksitellen hänen tuhoaan haluavaksi vainoajaksi. Kuinka äiti yrittää myrkyttää, ystävät huumata, entiset duunikaverit stalkkaavat ja joku murtautuu systemaattisesti hänen asuntoonsa kirjoittamaan herjausviestejä, tai läppäriin vaihtamaan salasanoja.

Olen yrittänyt olla läsnä. Olla lähtemättä mukaan tuohon mielikuvitusmaailmaan, mutta hienovaraisesti kuitenkin olla täysin tyrmäämättäkään, vaan ohjata häntä hakemaan apua. 

Nyt takana on puolen vuoden jakso jolloin myö ei olla nähty. Siihen vaikuttanee suuresti oma tiineyteni, synnytys ja sen sellainen vauvahässäkkä. Mutta niinä kertoina un olen yhteyttä ottanut, on takaisinvastaus ollut hyvin väkinäistä ja kylmän kohteliasta.

Oisikin vain suutuksissaan siitä, että en ole saanut itseäni häntä tapaamaan, mutta se, että skitsofreeninen kirves heilahti nyt miun pääni kohdalle, sattuu paljon.  Vaikka odotettavissahan se oli, että ennemmin tai myöhemmin hän uskoo miunkin olevan vain hänen vihollistensa palkkaama myrkyttäjä. Mutta silti...

Liki kahdenkymmenen vuoden ystävyys meni kertaheitolla vessanpöntöstä alas. Itkettää niin että silmiin sattuu!

Ja kuinka sellaista voi auttaa? Pakkohoitoon ei kai saa ennen kuin on todiste, että ihminen on vaaraksi itselleen tai muille.  Mutta sellaisesta ei liene nyt kyse.  Ainoastaan ihmisparasta joka ajaa yksitellen kaikki läheisensä poies, koska eihän kukaan täysijärkinen jää kuuntelemaan solvauksia huumausyrityksistä tai muustakaan sen sellaisesta..

Ottaisin ehkä yhteyttä hänen äitiinsä, ellei tämäkin olisi kuluneen kesän aikana ilmestynyt vanhempieni ovelle housut kusesta märkinä parkumaan ikäväänsä meidän  kahdeksan vuotta sitten kuollutta koiraamme kohtaan. Heidän seurattuaan tämän tontilla harhailua milloin minkäkin ruusupuskan kanssa, voin vain todeta ettei siihenkään veneeseen kannata luottaa.

Pitkän harkinnan päätteeksi laitoin viestin hänen siskolleen, mutta en tiedä uskoisinko itsekkään itseäni hänen asemassaan.

"Hei, ei olla nähty viiteentoista vuoteen, mutta luulen että siskosi ja äitisi pitäisi viedä  hoitoon!"

Huokaus... Läheisen menettäminen tuollaiselle sairaudelle on lähes tulkoon yhtä kivuliasta kuin huumeille menettäminen. Seuraat vain sivusta, miten ihminen jonka joskus tunsit, muuttuu joksikin toiseksi, ja miten ihanat yhteiset muistot muuttuvat huudoiksi ja solvauksiksi.

Tears dry on their own

Näistä suolaisista kyyneleistä
jäädyttäisin kristalleja.
Niillä koristaisin koko kylän kuuset
ja naapurin omenapuut.

Näistä suolaisista kyyneleistä 
patoaisin puron
joka järven meille muodostaisi.

Voisi lapset siinä uida,
mies kalastaa ja soutaa.

Minä itkemällä itkisin,
kalasopankin sillä maustaisin.
Kuivattaisin ja purkittaisin.

Myisin kaupassa luomusuolaa.


Josko ehtyisin ja uskoisin,
että joskus nekin kuivuisi.

Epäilempä...

Voiko ihminen kuivua kyynelistä?

Valvominen on taitolaji

Tere! Koska nukkatukkamme kärsii näkymättömistä kulmakarvoista, tarvii sen ilmeillä ja huudella kaksinverroin kovempaa jotta sen mieliala tulisi kaikkien tietoon.
Viime aikoina tuo on saanut lisänimekseen "Intokiljuja", koska oikein kovin jostain innostuessaan, ilmoille parahtaa eksoottiselta linnulta kuuluva kiljahdus.
Kommunikointia myös tapahtuu kummastakin päästä, monasti jopa samaan aikaan.
Kaikista vilkkainta keskustelu on kuitenkin iltasella.  Riepu siis toteuttaa maha-aikaista vuorokausirytmiään, jossa tuo heräsi vasta 5 tuntia miun jälkeeni ja virkistyi vasta illalla mun siirtyessä vaakatasoon.  Bileet mahassa jatkuivat liki aina aamuyölle, ja niin se jatkuu tänäkin päivänä.  Ei siis mahassa. Mutta hyvin likellä silti.

Kun kahdeksan aikoihin laitan esikon nukkumaan, alkaa nuorimmainen vasta virkistyä. Se jokeltelee, ähkii ja kiljuu riemusta. Vilkuttaa ja huitoo, pieree ja kikattelee. Sen kanssa seurustellaan kunnes väsy voittaa.  Tämä neiti vain toimii pikalatauksella, ja vartin välikuolemien jälkeen virtaa riittää taas pariksi kolmeksi tunniksi eteenpäin.  Valitettavasti siinä vaiheessa kun tuolla alkaa silmäluomet lupsua, on jo puolenyön, ja kun vihdoin luulen saaneeni rakkauden ruttusen yöunille, tuo räväyttää silmänsä apposen auki jälleen kymmenen minuutin kuluttua.  Bileet jatkukoon, sillä virtaa on taas pariksi tunniksi eteenpäin!

Kaikilla muilla paitsi äidillä.

Olen yrittänyt alkuillasta valvottamista, ja tuon väsyttämistä oikein huippuunsa. Mutta vaikka uni tulisi kesken jumppaamisen, niin pikalatauksen jäliltä on edessäni jälleen riemusta kiljuva kolmikuinen. Olen yrittänyt myös koko illan rauhoittamista, mutta koska Riepuparka on seurallisimmillaan juuri silloin, on se sydäntäraastavaa olla noteeraamatta tuon päivän jutustelulle.  Sitäpaitsi vastaamattomuus aiheuttaa meidän intokiljujassa vain suuttumuksen. Joten kyllä, mielummin kuuntelen iloista jokeltelua kuin raivopäistä kiukkuamista.


Reilu viikko sitten siskoni synnytti pojan (jolla on oikea nenä.  Ei siis vauvan nykerönenää tai sellaista pottumaista nököä mikä niillä normaalisti on, vaan ihan oikean näköinen nenä.) ja mie raivasin tieni Jorviin. Jorvin sairaalan parkkipaikka toi mieleen viidakon lait, joten etsiessäni lopulta parkkipaikkaa liki yhtä pitkän ajan kuin koko matka kesti ajaa täältä Jumalan selän takaa Jorviin, sain sen viimein taiteltua postimerkin kokoiseen väliin.
Pienessä paikassa toki isot ongelmat. Sain kun sainkin perseeni kyllä taiteltua ulos autosta, mutta vauvan saaminen takapenkiltä koppansa kera vaati pientä taiteilua ja naapuri auton peilin vääntöä.  Rattaita en voinut haaveillakkaan takakontista, joten jouduin kantamaan tuota painolastia pitkin parkkialuetta.  Aina päästessäni pääoville, huomasin unohtaneeni jotain autoon. Ensin jäi kamera, sitten kortti, lopulta parkkilippu (joka oli jonkun toisen maksama, mutta automaattiin unohtama).  Kun sitten kolmannella kerralla pääsin onnistuneesti sisälle ja hilattua itteni synnyttäneiden osastolle seitsemänteen kerrokseen, ei pääni enää taipunutkaan.

Voi jumi mikä jumi! Kotona vedin lihasrelaxanttia ja kasisatasta buranaa, mutta aamulla oli pakko soittaa itkien äidille. Pää ei noussut tyynyltä, pissatti ja vauva itki pinnasängyssä, mutta niska ei kantanut kaalia ja kyljen kääntäminenkin tuntui kuin kuolema kohtaisi.  Äitini sitten tuli avuksi. Mie sain ensiavussa piikkiä persuuksiin parikin kappaletta, ja iltaa kohden pää alkoi pyörimään. Aamulla itku tuli silti taas. Yön aikana jumi oli samanmoinen. Ja vaikka sitä helkutin buranaa on syöty kohta purkillinen ja relaxantteja otettu enemmän kuin laki sallii, niin aina aamun tullen niskat on retkahtaneet.  Ei auta kauratyynyt, ei kuumat suihkut, venyttelyt, hieromiset... Huoh.
Tähän yhdistettynä Rievun iltajoikaaminen ja puoli kolmeen saakka valvomiset tuovat kieltämättä oman pikanttisen lisämakunsa tähän elämään.

Odotan kovin kovin firman pikkujouluja, joihin pääsen nauttimaan lapsetonta iltaa. En oikein tiedä pitäisikö tässä alkaa pikkuhiljaa kasvattamaan sietokykyä alkoholiin, sillä tarkoituksena ei todellakaan ole nuupahtaa ensi tekijöissä:) Toisaalta, huono viinapää varsinkin vuoden kuivan kauden jälkeen tulee juojalle halvaksi. Kolmelle siiderille tosin tulee hintaa jos taksi verottaa kaheksan kymppiä yhteen suuntaan. Mutta ehkä mie onnistun vielä kehittämään jonkun halvemman kyytipelin aamuyöllä kotia. Vaikka liftaamalla.

Tai sitten ei:)

Suora puhe vie hourulaan

Mieheni on kykenemätön ymmärtämään puhettani. Tuo sanoi jo kuusi vuotta sitten meidän suhteemme alussa, että olen kiero kuin korkkiruuvi, mihin en ihan osannut samaistua.
Miulla on suuri tarve perustella mielipiteeni, ja suunnaton tarve kuulla jokaisesta asian syyn, miksi se on niin kuin se nyt on. Omasta mielestäni ilman perusteluja kulkeva mielipide on merkityksetön, ja moni käytännön asiakin jää hoitamatta oikeaoppisesti ellei miulle valaista syytä siihen.
Mies sitä vastoin lukeutuu niihin miehiin, jotka ymmärtävät suorapuheisuuden pokkana sanoa AIVAN KAIKEN mitä mieleen juolahtaa, asioita perustelematta.
Lukemattomia kertoja olemme siis ajautuneet tilanteeseen, jossa mie innostun perustelemaan kantaani johonkin asiaan, mieheni katsoessa vieressä miten "your mouth keeps talking, but all I hear is blaa blaa blaah.."  Tämän jälkeen hän kokee miun yrittävän hämmentää häntä puheen parpatuksella, ja siten vältellä tosiasioiden puhumista.

Jotta hänen mielestään puhuisin totta ilman kiertelyjä ja kaarteluja (joita minä kutsun perusteluiksi), pitäisi miun opetella lyhyisiin ja ytimekkäisiin vastauksiin.  Tyyliin "kyllä" tai "ei", tai "en tiedä".
Olen monen monituista kertaa pohtinut, onko suorapuheisuus sittenkään ihan joka asiassa fiksuin veto. Viimeksi eilen olin siinä tilanteessa, jossa valitsin tämän suoran ja yksinkertaisimman vastausmuodon, ja tunsin miten miulle toisen silmissä jo puettiin valkoista takkia ylle muiden valkotakkisten toimesta.
Jotta tarinan alun ymmärtäisi muutkin, koen jälleen tarpeeksi jaaritella ja selventää "Operaatio Gol-pallon"  juuren. Olemme siis vuosia jo huvitelleet golffaten palloja naapurin pellolle.  Jokaisen pussillisen jälkeen mie olen siellä kerännyt palloja talteen vetäen perässäni punaista pulkkaa (alan muuten pikkuhiljaa itsekkin ihmetellä miten en ole vielä lataamoon päätynyt..).  Aina osa palloista kuitenkin hukkuu, ja niin koitti se hetki, kun pari muovikassillista golgpalloja oli uponnut viljapeltoon. Niinpä lupasin miehelle noutaa palloja lisää, ja koska lapsekas yövarkaissa käyminen ei ole enää heiniäni, soitin golfkeskukseen ja kysyin olisiko heillä luovuttaa käytöstä poistettuja epäkurantteja palloja.  Kenttämestari pienen ihmettelyn jälkeen lupautui kuitenkin keräämään palloja kassillisen ja toimittamaan Gaddymasterille, josta voisin palloni noutaa.  Tiesinhän minä, Gaddymasterin?   En usko että vakuutin valheellani kenttämestaria, mutta enhän mie millään kehannut myöntää ettei nuista nimikkeistä ole mulle harmainta hajuakaan.
Pari tuntia myöhemmin ajoin sitten golfkeskuksen pihaan ja ilmeisesti näytin kaikin puolin sinne kuulumattomalta, sillä en ehtinyt kuin autosta ulos, kun paikallinen golftyöntekijä koputti minnuu olkapäähän ja kysyi etsinkö mahdollisesti jotain.

"Joo. Golfpalloja"

Ei tainnut olla ihan fiksuin veto, ainakaan henkilökunnan ilmeestä päätellen. Ensin se nauroi, että metsäthän niitä on tulvillaan, mutta koska en vastannut nauruun, vakavoitui tuo sitten ja ihan selvästi lähetti minnuu mielessään Kellokoskelle.
Kun sitten lopulta löysin kaipaamani pussillisen palloja, harmittelin ettei kyseinen mies ollut näkemässä etten mie hourinut.

Kerran meinasin ihan kirjaimellisesti joutua hourulaan suorapuheisuuteni vuoksi, ja se oli hetki, jolloin lupasin äitini puolesta käydä lainaamassa Kellokosken sairaalalta soppakattilaa siskoni valmistujaisiin. Sain ohjeistuksen, jonka mukaan miun piti odottaa alaovella keittäjää, joten niinhän minä odotin. Ja odotin. Ja odotin...
Odotin kiltisti edelleen silloin, kun ympärillä aloi pyöriä hourupäisiä potilaita ja eteen karahti retkibussi. En ollut moksiskaan kun eteen tuli hoitaja hymy korvasta korvaan. Kuin lapselle, tuo kysyi, mitä mahdoin siinä tehdä.

"Odotan soppakattilaa".

Joo, moni olisi hämmentynyt vastauksestani, mutta hoitajan hymy sen kuin syveni ja hälle nousi kasvoille ymmärtäväinen ilme.
"Niin, sinä taidatkin olla osasto kolmosesta. Kuule, haluatko lähteä meidän mukaan retkelle?  Me mennään askartelemaan huopakukkia ja sitten vähän leikitään puistossa."

Mulla meni ehkä sekunnin verran liikaa aikaa ymmärtää mitä siinä oli tapahtumassa. Se jumankauta meinasi viedä mut pipiäiden retkelle yhtenä potilaana! Mutta mitä mie teen paniikissa?  No rupeen hokemaan puolustuspuhettani, joka oli tässä tilanteessa "ei kun mä ootan soppakattilaa, ootan soppakattilaa!"

Luojalle kiitos, keittäjä tuli kattilansa kanssa vain hetkeä ennen kuin miut meinattiin väkisin kantaa bussiin. Mietin, mitä hittoa mie olisin siellä tehnyt jotta olisin saanut muut uskomaan olevani suhteellisen tervejärkinen, tai ainakin kykeneväinen kotihoitoon.

Tänä päivänä ei pitäisi kenenkään olla ymmärtämättä jos haluan puhua äänihuuleni halki, enkä vain tyytyä siihen suorimpaan   ja yksinkertaisimpaan vastaukseen. Sillä on todistettu, että suora puhe voi viedä järjen.

It feel so good!

Useimmiten kun kaikki alkaa mennä vituralleen, niin nehän menee.  Sama domino-efekti voi tapahtua myös päinvastaisesti hyvien asioiden kasaantumisessa, vaikka se huomattavasti harvinaisempaa onkin.
Tämä hetki kuitenkin todistaa harvinaisenkin mahdolliseksi.

Ensinnäkin, saimme kuulla, että toisen tytön sairaskohtaus ei ollutkaan epilepsiaa, joten tämä sai ajolupansa vihdoin ja viimein takaisin. Toinen tytöistä taasen soitti ja ilmoitti muuttavansa takaisin kotiin kihlattunsa kera joka riitti tietysti jo itsessään ilon aiheeksi, mutta mahdollisti myös nuorempien sisarusten hoidon, jolloinka hoito-ongelman ratketessa meidän talven lomamatka mahdolllistui.  Varasin siis kahden viikon reissun palmujen alle Thaimaahan:)
Tämän lisäksi vieläpä sain veljeni meille opiskelunsa myötä yhdeksi päiväksi joka viikko kodinhoidon apulaiseksi. Eilen tuo aloitti ja osoitti heti olevansa painonsa arvoinen kullassa. Leikitti esikkoa ulkona ja hyssytteli Riepua. Auttoi siivoamisessa ja oli seurana.
Löysin myös yhdet istuvat farkut, joissa jenkkikset loistavat poissaolollaan ja luovat täten miulle illuusion siitä, etten mukamas olisikaan enää turvonnut;)   Tämähän ei kyllä auta muita housuja mahtumaan sen paremmin jalkaan, mutta koska ainakin yhdet mahtuvat on, talvi saa miun puolestani tulla.  Enää ei tarvitse pelkällä hameilla kulkea tai turvautua ruohon raiskaamiin verkkareihin.

Ilmottauduin myös firman pikkujouluihin. Mie oon kuukauden sisään kahdesti käynyt konttorilla tapaamassa ihmisiä törmäämättä vielä kertaakaan huollon väkeen, joten toivon näkeväni juhlissa edes mahdollisimman monta,

Viimeisimpänä, vaan ei vähäisimpänä; mie tein toissapäivänä ruskeakastikkeen. Siis RUSKEAKASTIKKEEN!    Kymmenen vuoden harjoittelun jälkeen sain siitä sen näköistä, ja melkein sen makuistakin:D    Hitto mie oon nyt liekeissä!