Näin siis taas tuli huomattua, että ennen kuin lähtee penäämään kuluttajan oikeuksia ja latomaan lakipykäliä pöytään, kannattaa varmistua, puhutaanko edes samasta asiasta.
Lähetin reilu viikko sitten tärkeimmän työkaluni takuukorjaukseen. Niin kutsuttu lutikkalamppuni meinaan oli uudesta saakka reistaillut, mutta koska sitä tarvittiin päivittäin töissä, en ollut joutanut siitä luopua edes korjauksen ajaksi, vaan hammasta purren olin sinnitellyt töitten loppuun ja sopinut takuuhuollon heti lomille päästyäni. Myyjän kautta lupa takuukorjaukseen haettiin maahantuojalle, joten siinä oli jo pari välikättäkin sitten mukana. Kaiken piti kuitenkin olla kunnossa, kun lopulta lähetin arvokkaan lamppuni kuittikopioineen, latureineen ja saatekirjeineen toiselle puolen Suomea.
Yllätyksekseni sain kuitenkin pari päivää sitten sähköpostia, jossa kerrottiin tuotteen tulleen nyt vaihtoon, mutta valitettavasti alennustuotteena se ei menekkään palautuksen piikkiin. Näin ollen sille ei voi mitään tehdä, ja mikäli silti haluan tuotteen takaisin, maksan postimaksut takaisin päin.
Voitte vain arvailla miten savu kärähti samointein korvista, kun mietin miten kettumaisesti olivat kahden vuoden takuusta pyyhkineet kätensä! Olihan lamppu ollut alennuksessa ja siihen oli samaan hintaan saanut laser-kaiverruksenkin kylkeen, jotta lampun omistaja näkyy. Luin myyjän sivuilta, että totta tosiaan, vaihtdot ja palautukset eivät koske tuotteita, jotka on YKSILÖITY asiakkaalle. Eli thats why siellä tarjottiin ilmaisia laserkaiverruksia joka työkalulle samaan hintaan!
Lähetin siis pitkän reklamaation takaisin, jossa totesin, ettei tarkoitus ole suinkaan palauttaa tuotetta, eikä vaihtaa toiseen, mutta alennuksesta huolimatta olen ihan yhtä oikeutettu tuotteen kahden vuoden mittaiseen takuuseen, jossa tuote tulee korjata sellaiseksi jona se on minulle aikanaan myytykkin, sillä ostohetkelläkään se ei ominaisuuksillaan täyttänyt niitä kriteerejä jonka perusteella ostopäätös tehtiin. Kaiken kukkuraksi uhkailin takuuvarmasti ottavani kuluttaja-asiamieheen yhteyttä mikäli moinen kuluttajan oikeuksien polkeminen jatkuu.
Tänään sain sähköpostia takaisin, jossa varsin hämmentynyt asiakaspalvelija ilmoittaa, ettei ole nyt ihan varma kuinka olen ymmärtänyt tuotteen "yksilöimisen", mutta sen hän tietää, ettei heidän vaatteilleen ole kyllä tähän mennessä kahden vuoden takuuta annettu...
Shit... Kun kumpikin osapuoli oli asiantuntevasti puhunut vain "tuotteesta", ei tullut mieleenkään, että mie puhun kalliista lampusta, ja toinen alennuslaarin mekosta.
Hassua, miten tuo kauan sitten tilaamani rätti ei tosissaan ole koskaan meille postilaatikkoon saakka eksynyt, vaan aikansa kierreltyään palautunut takaisin lähettäjälleen, mutta voi että taasen hävetti.
Harva sitä penää oikeuksiaan takuukorjauttaa kahdenkin vuoden päästä alennusmekkoaan:D
perjantai 30. toukokuuta 2014
tiistai 27. toukokuuta 2014
Lomaviikko nro.1 lusittu
Kiitos pesänrakennusvietin, olen raatanut vasta alkaneella lomallani kaksinverroin kuin että oisin ollut töissä. Päivittäin on tullut puuskutettua 10-14 tuntia yhdellä lounastauolla ja illalla onkin ihmetelty kipeitä lonkkia ja selkiä. Olohuone on vihdoin rempattu, sekä aitta siivottu ja järjestelty. Lopputuloksena neljä jätesäkillistä paskaa, saman verran kirppisroinaa ja noin 15 muovikassillista UFFin lodjuun. Olin vuosikausia pyytänyt likkoja siivoamaan pyhäkkönsä ja katsomaan vaatekaappinsa kriittisellä silmällä. Tiesin kyllä, että myö oltiin rakennettu kymppitonnin vaatekaappi, mutta ihmettelin miksei likat aikanaan pesästä pois lentäessään sieltä mitään huolinutkaan mukaansa. Nyt en enää ihmettele. En miekään huolisi nurkkiani täyttämään viittäkymmentäparia rikkoontunutta legginsiä ja sukkahousua, muovikassillista parittomia sukkia, jäänteitä ala-asteen aikaisista urheilutopeista ja pyjamahousuista joista kuminauhat on rispaantuneet ja lahkeet revenneet. Nyt mie otin aitan haltuuni, joten turhat roinat sai luvan lähteä. Jätesäkit myös pysyvät visusti kiinni, sillä miehelläni on tapana pelastaa jo poisheitetyistä aina takaisin jotain, hän kun näkee tunnearvoa jopa pahvisissa korurasioissa. Viimeksi tuo pelasti kaatiskuormasta toisen likan neonvalo-baaripannan. Tiedättekö, sellaisen vappupannan josta lähtee hapsuja ja koukeroita ja rimpsuja ja putkia ylt ympäriinsä ja ne vilkkuvat kuin jouluvalot? Sellainen, joka tuntuu hemmetin hyvältä idealta pukea päähänsä kolmen ja puolen promillen päissä, ja sitten aamullla kahtoo järkyttyneenä valokuvista että voi luoja... Tuollanen päässä mie siis ihan oikeesti olin ihmisten ilmoilla??
Oli varmaan syynsä, että kyseinen bilepanta oli hylätty jo useasta muuttokuormasta, mutta nyt se roikkuu meillä taas kaapissa. Ehkä se lentää vahingossa roskiin kun kukaan ei sitä enää muista?
Anyway, opin nopiasti miten tämän mahan kanssa saadaan vielä siirrettyä painavia huonekalujakin paikasta A paikkaan B. Tarvitaan vaan pikkuisen kekseliäisyyttä ja pojan skeittilauta, niin johan liikkui vitriinitkin! sohvat, sängyt, vanin kaiuttimet ynnä muuta liikuteltiin mattojen avulla. Riepu on näemmä kärsivällistä sorttia, sillä antoi mun riehua ja rellestää ilman ainuttakaan supistusta. Kaipa se aatteli säästää kantajaansa, tiesi varmasti miun kärsivätn kumminkin loput vuorokauden tunneista taas liikuntakyvyttömyydestä kun lantiot ja lonkat huuteli hoosiannaa. Muutoinkin yöt nyt menneet enemmän tai vähemmän taas valvoskellessa. Jalat on tulessa jatkuvalla syötöllä, joten heräilen öisin vessan lattialle seisomaan. Se kun on talon kylmin lattia, kylmempi lienee vain saunan lattia lauteiden alta mihin lattialämmitystä ei vedetty, mutta en mie enää lauteiden alle mahdu... Ja kun kukaan ei enää ihmettele miun vessassa ramppaamistani öisin, kun rakkoa täytyy tyhjennellä neljästä kymmeneneen kertaan yössä, niin siinä sivussa menee nuo jalkojen viilentämisetkin. Vaikka hulluksihan nuo minut leimaa jos joku kerta jään siitä kiinni. Että kulutan öitäni seisoen pimeässä vessassa and doing nothing...
Sormukset piti viikonloppuna repiä sormista irti. Turvotus on siis jo alkanut. Nämä lähti vielä ilman pihtejä tällä kertaa, mutta niin tuntui lähtevän niveletkin. Jalkoihin en ole uskaltanut sovittaa sandaaleita kummempia, sillä todennäköisesti lenkkarit ei enää mahdu, siroista sandaleteista puhumattakaan. Se taitaa olla flipflop-kausi nyt aina synnärille saakka.
Miulle järjestettiin myös babyshowerit. Ystävä oli tätä ehdottanut muutama kuukausi sitten, ja pyytänyt minnuu kasaamaan "rajoitetun listan naispuolisista ystävistäni", heidän asuntoonsa kun ei mahtuisi kymmenittäin kuitenkaan ihmisiä, ja meillä ei juuri ketään. En tiedä luuliko tuo tosissaan mun ystäväpiirini olevan todella niin laaja, vai oliko se piilotettua kettuilua, mutta sosiaalisesta luonteestani huolimatta omaan kyllä hemmetin paljon hyviä tuttuja, mutta ystäviä ei jäljellä olekkaan sitten kuin pari hassua. Ja heistä sitten naispuoliset... hmmm... Kun ystävälleni selvisi, että mun babyshowereita näemmä juhlittaisiin kolmeen pekkaan, myö plus yhteinen ystävämme, tuooli tarjoutunut jo hätäratkaisuun, eli kutsumaan omia ystäviään kriteereinään se, että nämä ovat edes joskus miut nähneet ja tietävät kenen juhlat kyseessä ovat. Miusta se kuulosti niin absurdilta ajatukselta, että olisin kirjaimellisesti vieras omissa juhlissani, joten räävin kasaan vanhoista kavereistani ja lähimmistätutuistani koostuvan noin kymmenen hengen vetoisen kutsulistan. Joukossa oli peräti kolme netin yksinäisten mammojen palstalta tutustumaani mammaa, sekä yksi entinen asiakkaani, jolta oli koisaongelman myrkytellyt vuotta takaperin. Loppujen lopuksi paikan päälle eksyi kuitenkin järjestäjän lisäksi siskoni, sekä kaksi kaveria. Ja jo muutaman tunnin kuluttua, ennen kuin ruoka saatiin grillistä, meitä olikin jäljellä miun lisäksi järjestäjä ja yksi vieras. Järjestäjän kanssa oltiin kahdestaan jo 3,5 tunnin kuluttua juhlien alkamisesta, ja meille jäi kymmenen hengen ateriat ja jälkkärit tuhottavaksi. Eipä siinä mitään, mie en ole koskaan vaatinutkaan isoa porukkaa ympärille, joten minnuu ei varsinaisesti haitannut vieraitten katoaminen, eniten olin pelännyt, ettei yksikään tule lainkaan. Ystäväni oli muistanut ja kunnioittanut ainoita illanviettotoivettani tunnollisesti: rentouttavaa illanviettoa hyvässä porukassa ilman lapsia, alkoholittoman siiderin kera. Ja näin myö tehtiin. Mulle oli holittomat skumpat ja sidukat, lapsia ei näkynyt mailla halmeilla ja siinä saatiin turista rauhassa pitkälle yöhön:) Pidin, todella pidin. Se oli itseasiassa kauan kaivattua, siideri maistui taivaalliselle, sainjopa holittoman rapulankin aikaiseksi aamun tunneille;) Ystäväni myös yllätti miut totaalisesti tehdyllään vaippakakulla. Josko saan tämän koneen taas toimimaan, lisäilen siitä kuvan, oli meinaan uskomattoman hieno! En ole hennonut purkaa:)
Mitä taas tulee kiireiden päättymiseen, kävi juuri niinkuin ounailinkin. Kun suurimmat hommat on vihdoin saatu päätökseen, helteet loppuu ilman että olen ehtinyt pihalle juuri kertaakaan, ja työunet alkavat. Olen viimeiset kaksi yötä paitsi viettänyt vessan lattialla seisten, niin myös töissä. Näin sosiaaliselle ihmiselle tuntuu olevan todella vaikiaa jättäytyä kotiin. Pitänee kehittää jatkossakin koko ajan jotain puuhaa, jotten huomaisi, miten vähän enää näen ketään.
Oli varmaan syynsä, että kyseinen bilepanta oli hylätty jo useasta muuttokuormasta, mutta nyt se roikkuu meillä taas kaapissa. Ehkä se lentää vahingossa roskiin kun kukaan ei sitä enää muista?
Anyway, opin nopiasti miten tämän mahan kanssa saadaan vielä siirrettyä painavia huonekalujakin paikasta A paikkaan B. Tarvitaan vaan pikkuisen kekseliäisyyttä ja pojan skeittilauta, niin johan liikkui vitriinitkin! sohvat, sängyt, vanin kaiuttimet ynnä muuta liikuteltiin mattojen avulla. Riepu on näemmä kärsivällistä sorttia, sillä antoi mun riehua ja rellestää ilman ainuttakaan supistusta. Kaipa se aatteli säästää kantajaansa, tiesi varmasti miun kärsivätn kumminkin loput vuorokauden tunneista taas liikuntakyvyttömyydestä kun lantiot ja lonkat huuteli hoosiannaa. Muutoinkin yöt nyt menneet enemmän tai vähemmän taas valvoskellessa. Jalat on tulessa jatkuvalla syötöllä, joten heräilen öisin vessan lattialle seisomaan. Se kun on talon kylmin lattia, kylmempi lienee vain saunan lattia lauteiden alta mihin lattialämmitystä ei vedetty, mutta en mie enää lauteiden alle mahdu... Ja kun kukaan ei enää ihmettele miun vessassa ramppaamistani öisin, kun rakkoa täytyy tyhjennellä neljästä kymmeneneen kertaan yössä, niin siinä sivussa menee nuo jalkojen viilentämisetkin. Vaikka hulluksihan nuo minut leimaa jos joku kerta jään siitä kiinni. Että kulutan öitäni seisoen pimeässä vessassa and doing nothing...
Sormukset piti viikonloppuna repiä sormista irti. Turvotus on siis jo alkanut. Nämä lähti vielä ilman pihtejä tällä kertaa, mutta niin tuntui lähtevän niveletkin. Jalkoihin en ole uskaltanut sovittaa sandaaleita kummempia, sillä todennäköisesti lenkkarit ei enää mahdu, siroista sandaleteista puhumattakaan. Se taitaa olla flipflop-kausi nyt aina synnärille saakka.
Miulle järjestettiin myös babyshowerit. Ystävä oli tätä ehdottanut muutama kuukausi sitten, ja pyytänyt minnuu kasaamaan "rajoitetun listan naispuolisista ystävistäni", heidän asuntoonsa kun ei mahtuisi kymmenittäin kuitenkaan ihmisiä, ja meillä ei juuri ketään. En tiedä luuliko tuo tosissaan mun ystäväpiirini olevan todella niin laaja, vai oliko se piilotettua kettuilua, mutta sosiaalisesta luonteestani huolimatta omaan kyllä hemmetin paljon hyviä tuttuja, mutta ystäviä ei jäljellä olekkaan sitten kuin pari hassua. Ja heistä sitten naispuoliset... hmmm... Kun ystävälleni selvisi, että mun babyshowereita näemmä juhlittaisiin kolmeen pekkaan, myö plus yhteinen ystävämme, tuooli tarjoutunut jo hätäratkaisuun, eli kutsumaan omia ystäviään kriteereinään se, että nämä ovat edes joskus miut nähneet ja tietävät kenen juhlat kyseessä ovat. Miusta se kuulosti niin absurdilta ajatukselta, että olisin kirjaimellisesti vieras omissa juhlissani, joten räävin kasaan vanhoista kavereistani ja lähimmistätutuistani koostuvan noin kymmenen hengen vetoisen kutsulistan. Joukossa oli peräti kolme netin yksinäisten mammojen palstalta tutustumaani mammaa, sekä yksi entinen asiakkaani, jolta oli koisaongelman myrkytellyt vuotta takaperin. Loppujen lopuksi paikan päälle eksyi kuitenkin järjestäjän lisäksi siskoni, sekä kaksi kaveria. Ja jo muutaman tunnin kuluttua, ennen kuin ruoka saatiin grillistä, meitä olikin jäljellä miun lisäksi järjestäjä ja yksi vieras. Järjestäjän kanssa oltiin kahdestaan jo 3,5 tunnin kuluttua juhlien alkamisesta, ja meille jäi kymmenen hengen ateriat ja jälkkärit tuhottavaksi. Eipä siinä mitään, mie en ole koskaan vaatinutkaan isoa porukkaa ympärille, joten minnuu ei varsinaisesti haitannut vieraitten katoaminen, eniten olin pelännyt, ettei yksikään tule lainkaan. Ystäväni oli muistanut ja kunnioittanut ainoita illanviettotoivettani tunnollisesti: rentouttavaa illanviettoa hyvässä porukassa ilman lapsia, alkoholittoman siiderin kera. Ja näin myö tehtiin. Mulle oli holittomat skumpat ja sidukat, lapsia ei näkynyt mailla halmeilla ja siinä saatiin turista rauhassa pitkälle yöhön:) Pidin, todella pidin. Se oli itseasiassa kauan kaivattua, siideri maistui taivaalliselle, sainjopa holittoman rapulankin aikaiseksi aamun tunneille;) Ystäväni myös yllätti miut totaalisesti tehdyllään vaippakakulla. Josko saan tämän koneen taas toimimaan, lisäilen siitä kuvan, oli meinaan uskomattoman hieno! En ole hennonut purkaa:)
keskiviikko 21. toukokuuta 2014
Mahankantoa
Törmäsin sattumalta viikonloppuna työn kautta tuntevaani tuttuun. Olin nähnyt tämän viimeksi vasta kahta päivää aiemmin, siispä miekkosen ällistynyt ilme mahaani kohtaan oli hämmästys myös itselleni. Tuo ei ihan totta meinannut uskoa silmiään, siispä kysyi olinko varmasti toissapäivänäkin raskaana:D Niin, eihän tätä ihan pikahiivalla sentään kasvateta..
Toissapäiväisissä vaatteissani mahaani ei kuulemma näkynyt lainkaan. Aprikoin siis tovin jos toisenkin, oliko kyseessä puhdasta vittuilun makua, vai näinkö tässä todistettiin taas sisustuksessakin toimiva seikka "mitä et voi peittää, korosta sitä!", ja olisiko ihan OK siviilissäkin verhouttaa itsensä heijastinliiveihin..?
Kotona kauhukseni huomasin silti peilistä heijastuvat ikäväntutut untuvat, jotka on nousseet leukaperiin. Pikainen tarkistus, ja kyllä. Samainen untuva on jälleen noussut myös mahaan ja selkään, joten jollen piakkoin löydä vahaliuskojani, alan muistuttaa karvaista kiiwiä. Mieheni taitaa juuri toipuneen vasta neljän vuoden takaisesta operaatiosta, jossa tuo sai poistaa vaimonsa raskaudentuomaa selkäryijyä vahaliuskoilla. Hetki ei ehkä ollut romanttisin mahdollinen, eikä myöskään naiseutta ylistävin, mutta niin kuin olen tovin jos toisenkin todennut; raskaus ei ole niin kaunis kuin sitä on virheellisesti romantisoitu ei-raskaana-oleville! Ihmiset todennäköisesti kuolisivat sukupuuttoon jos kaikki raskauden tuomat vaietut yksityiskohdat olisivat kaikkien tiedossa etukäteen.
Vaan eipä mitään. Eilen kävin sitten ensimmäisen pelkopoli-käyntini, jossa miut ilmeisesti todettiin niin menetetyksi tapaukseksi, että sain sektiopäätöksen käytännössä heti. Päivämäärää ei voitu vielä luvata kun heinäkuun leikkauslistat ei olleet valmiit, mutta todennäköisimmin syntymäpäiväksi valkkaantuu 24.7. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni helpottunut kun lyllersin takaisin autolle. Vaikka kastelinkin käsihielläni polin penkit, niin tällä kertaa en edes itkenyt kertaakaan, joten kaikinpuolin positiivinen kokemus:)
Töitten loputtua käynnistin täydellä teholla pesänrakentamisen. Supistusten lomassa on maalattu ja tapetoitu (uskomatonta mutta totta! Minä, ihminen, joka vannoi ettei koskaanikinämilloinkaan huoli yhtään tapettua omaan asuntoonsa!) sekä räjäytetty huoneita ja huonekaluja ja siivottu omia jälkiä. Kaupoissa on käyty hakemassa inspiraatioita ja kauhistelemassa hintoja. Ihan ei tunnu olevan kroppa ja koppakaan täysillä ruuveilla käyvä, kun viimeksi tänään pyllähdin perse edellä maalisoikkoon simppelistä kyykky-asennosta. Maalipesu-kuvioinnissakin unohdin, että sienestä tulisi pitää kiinni, niinpä meidän olohuoneessa lenteli muutamaankin otteeseen maalista märkä pesusieni ilmojen halki.
Ikeassa myös tervehdin vanhempaa pariskuntaa jonka tunnistin ulkonäöltä, mutten muistanut missä yhteydessä heidät tunnen. Veikkasin jälleen kerran näiden olevan työn kautta tuntemiani ihmisiä, kunnes aikani vilkuteltua ja hymhyiltyäni typerän näköisenä tajusin, ettei entinen presidentti Tarja Halonen puolisoineen varmastikkaan minnuu tuntenut, vaikka mie kovasti luulin tuntevani hänet..
Raskaus tyhmentää. Ainakin väliaikaisesti. Ainakin minut.
Toissapäiväisissä vaatteissani mahaani ei kuulemma näkynyt lainkaan. Aprikoin siis tovin jos toisenkin, oliko kyseessä puhdasta vittuilun makua, vai näinkö tässä todistettiin taas sisustuksessakin toimiva seikka "mitä et voi peittää, korosta sitä!", ja olisiko ihan OK siviilissäkin verhouttaa itsensä heijastinliiveihin..?
Kotona kauhukseni huomasin silti peilistä heijastuvat ikäväntutut untuvat, jotka on nousseet leukaperiin. Pikainen tarkistus, ja kyllä. Samainen untuva on jälleen noussut myös mahaan ja selkään, joten jollen piakkoin löydä vahaliuskojani, alan muistuttaa karvaista kiiwiä. Mieheni taitaa juuri toipuneen vasta neljän vuoden takaisesta operaatiosta, jossa tuo sai poistaa vaimonsa raskaudentuomaa selkäryijyä vahaliuskoilla. Hetki ei ehkä ollut romanttisin mahdollinen, eikä myöskään naiseutta ylistävin, mutta niin kuin olen tovin jos toisenkin todennut; raskaus ei ole niin kaunis kuin sitä on virheellisesti romantisoitu ei-raskaana-oleville! Ihmiset todennäköisesti kuolisivat sukupuuttoon jos kaikki raskauden tuomat vaietut yksityiskohdat olisivat kaikkien tiedossa etukäteen.
Vaan eipä mitään. Eilen kävin sitten ensimmäisen pelkopoli-käyntini, jossa miut ilmeisesti todettiin niin menetetyksi tapaukseksi, että sain sektiopäätöksen käytännössä heti. Päivämäärää ei voitu vielä luvata kun heinäkuun leikkauslistat ei olleet valmiit, mutta todennäköisimmin syntymäpäiväksi valkkaantuu 24.7. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni helpottunut kun lyllersin takaisin autolle. Vaikka kastelinkin käsihielläni polin penkit, niin tällä kertaa en edes itkenyt kertaakaan, joten kaikinpuolin positiivinen kokemus:)
Töitten loputtua käynnistin täydellä teholla pesänrakentamisen. Supistusten lomassa on maalattu ja tapetoitu (uskomatonta mutta totta! Minä, ihminen, joka vannoi ettei koskaanikinämilloinkaan huoli yhtään tapettua omaan asuntoonsa!) sekä räjäytetty huoneita ja huonekaluja ja siivottu omia jälkiä. Kaupoissa on käyty hakemassa inspiraatioita ja kauhistelemassa hintoja. Ihan ei tunnu olevan kroppa ja koppakaan täysillä ruuveilla käyvä, kun viimeksi tänään pyllähdin perse edellä maalisoikkoon simppelistä kyykky-asennosta. Maalipesu-kuvioinnissakin unohdin, että sienestä tulisi pitää kiinni, niinpä meidän olohuoneessa lenteli muutamaankin otteeseen maalista märkä pesusieni ilmojen halki.
Ikeassa myös tervehdin vanhempaa pariskuntaa jonka tunnistin ulkonäöltä, mutten muistanut missä yhteydessä heidät tunnen. Veikkasin jälleen kerran näiden olevan työn kautta tuntemiani ihmisiä, kunnes aikani vilkuteltua ja hymhyiltyäni typerän näköisenä tajusin, ettei entinen presidentti Tarja Halonen puolisoineen varmastikkaan minnuu tuntenut, vaikka mie kovasti luulin tuntevani hänet..
Raskaus tyhmentää. Ainakin väliaikaisesti. Ainakin minut.
lauantai 17. toukokuuta 2014
Lomille lompsis
Niin vain ne päivät väheni vähenemistään ja loppui sitten ihan yks kaks yllättäen. Töissä siis.
Vaikka kuinka koenkin sen helpottavana itseni kannalta, pääsempähän vihdoin keskittymään satarosenttisesti tähän mielipuoliseen pesänrakennukseen, jossa ei tunnu olevan päätä eikä häntää, keskikropasta puhumattakaan (!), niin huomaan varmasti melko pian sitten urakan lähestyessä loppuaan, että ikävöinkin töihin. Kun alkuvaiheen vauvasumustakin on toivuttu, alan kaipaamaan aikuista juttuseuraa, vauvatonta keskusteluaihetta. Puolisilmällisiä aamukahveja, ansaittuja tupakkataukoja (kotona tupakkatauko ei ole koskaan ansaittua. Se on vain niin.),erikoisia asiakkaita, jäätäviä tilanteita, kisailua siitä, kuka on nähnyt isoimman torakan ja missä.
Se kaikki tuntuu tällähetkellä kovin kaukaiselta,vaikka mammaloma meneekin siinä sumussa sitten yllättävän nopiasti. Mikäli tämä Riepu on yhtä valuvikainen kuin siskonsa ja kärsii koliikista, sekä muutoin vain huono-unisuudesta, taataan tälle mammalle seuraavaksi vuodeksi lähinnä puolen tunnin pätkissä nukkumista. Näin ollen todennäköisesti en tule olemaan kovinkaan pitkältikkin perillä edes vuorokauden ajoista, maasta taikka valuutasta. Vaihtoehtoisesti roikun konttorin ovenkahvassa jo kesän lopulla rukoillen pääsyä tuttuun ja turvalliseen arkeen, tai sitten palailen ensi keväänä tukka tuulesta sekaisin panda-kuviot naamalla vailla minkään sortin hajua, kuinka olen sinne edes omin neuvoin päässyt.
Odotan kovasti syntymää. Vaikka ressaan sitä vähintään yhtä paljon. Pirun pesänrakennusvietti on varmasti jonkinsortin väliaikainen aivohalvaus, sillä se pitää huolen siitä, että raadan kotona kuin hullu jotta kaikki olisi valmista vauvaa varten. En edes ajatuksissanikaan oleta synnyttäväni siivoustarkastajaa, tai ihmisen alkua, joka ensitöikseen haluaa nähdä onko kaikki talouden sata kenkäparia lajiteltu ja pakattu oikein, onko kuiva-ainekaapit pesty, onko seinät nyt oikean sävyiset ja taulut suorassa. Silti ne vaivaa siinä määrin, että kaikki on saatava kuntoon ennen synnytystä. Samalla kuitenkin toivon synnytyksen pian koittavan ja pelastavan miut tältä mielipuoliselta puuhalta. Siinä vaiheessa kun lapsi parkuu kolmatta vuorokautta ja tissit vuotaa verta, mie tuskin olen enää kiinnostunut onko vaatteet viikattu oikein päin kaappiin, vai muistinko pestä pöydän myös mikron alta;)
Näin toissayönä unta, jossa olin keskellä lapsiparkkia. Paskahätä yllätti (näillä raskausviikoilla suoliston toimiminen liki normaalisti on aina yhtä iso yllätys) kesken lasten kaitsimisen, ja huomasin kauhukseni pöntön sijaitsevan keskellä leikkitilaa. Siinä se posliinimalja jökötti lasten ja aikuisten parveillessa ympärillä, ja huusi minnuu. Tovin arkailtuani ajattelin että perskeles, jos tämä on täällä käytäntö, niin osaan se minäkin! Siinä sitten vain housut kinttuun ja pinnistelemään, kun yhtäkkiä edessä seisookin edellinen pomoni sekä työnjohtaja raksa-ajoilta, ja toteavat vain hämmentyneinä, että onhan se hauskaa nähdä taas vuosien jälkeen. Vaikka ymmärräthän sie Blanco, jotta myö ollaan täällä töissä ja hommana oli tuon uuden pöntön asentaminen tuonne nurkan taakse sijaitsevaan vessaan...
Mitäs siinä sitten, häpeän punan noustessa kasvoilleni. Tyynesti vain kehoitin heitä kääntymään selin miun persepyyhkimiseni ajaksi, ja sitten kannen lasku kiinni, ikäänkuin se oisi ihan normaalia ja ennalta suunniteltua käydä paskalla asentamattomaan pönttöön. (Näin on muuten kerran asiakas tehnyt yhdellä työmaalla, mutta se onkin kokonaan toinen tarina. Tai.. Se tarina taisikin olla vähän niinkuin siinä:D)
Kummallisia unia sitä näkee. Vaikka toisaalta, vielä kummempaa on se, että neljästä seitsemään kertaan yöllä kuselle heräämisen väleissä ylipäätänsä ehdin nähdä yhtään mitään unikuvia.
Onneksi jatkossa on ihan OK olla vähän kujalla päivisinkin. Töissä kun oli pakko skarpata, vaikka se ei aina mennytkään niinkuin piti. Tästäkin lisää myöhemmin, jahka jaksan. Ja jos muistan.
Vaikka kuinka koenkin sen helpottavana itseni kannalta, pääsempähän vihdoin keskittymään satarosenttisesti tähän mielipuoliseen pesänrakennukseen, jossa ei tunnu olevan päätä eikä häntää, keskikropasta puhumattakaan (!), niin huomaan varmasti melko pian sitten urakan lähestyessä loppuaan, että ikävöinkin töihin. Kun alkuvaiheen vauvasumustakin on toivuttu, alan kaipaamaan aikuista juttuseuraa, vauvatonta keskusteluaihetta. Puolisilmällisiä aamukahveja, ansaittuja tupakkataukoja (kotona tupakkatauko ei ole koskaan ansaittua. Se on vain niin.),erikoisia asiakkaita, jäätäviä tilanteita, kisailua siitä, kuka on nähnyt isoimman torakan ja missä.
Se kaikki tuntuu tällähetkellä kovin kaukaiselta,vaikka mammaloma meneekin siinä sumussa sitten yllättävän nopiasti. Mikäli tämä Riepu on yhtä valuvikainen kuin siskonsa ja kärsii koliikista, sekä muutoin vain huono-unisuudesta, taataan tälle mammalle seuraavaksi vuodeksi lähinnä puolen tunnin pätkissä nukkumista. Näin ollen todennäköisesti en tule olemaan kovinkaan pitkältikkin perillä edes vuorokauden ajoista, maasta taikka valuutasta. Vaihtoehtoisesti roikun konttorin ovenkahvassa jo kesän lopulla rukoillen pääsyä tuttuun ja turvalliseen arkeen, tai sitten palailen ensi keväänä tukka tuulesta sekaisin panda-kuviot naamalla vailla minkään sortin hajua, kuinka olen sinne edes omin neuvoin päässyt.
Odotan kovasti syntymää. Vaikka ressaan sitä vähintään yhtä paljon. Pirun pesänrakennusvietti on varmasti jonkinsortin väliaikainen aivohalvaus, sillä se pitää huolen siitä, että raadan kotona kuin hullu jotta kaikki olisi valmista vauvaa varten. En edes ajatuksissanikaan oleta synnyttäväni siivoustarkastajaa, tai ihmisen alkua, joka ensitöikseen haluaa nähdä onko kaikki talouden sata kenkäparia lajiteltu ja pakattu oikein, onko kuiva-ainekaapit pesty, onko seinät nyt oikean sävyiset ja taulut suorassa. Silti ne vaivaa siinä määrin, että kaikki on saatava kuntoon ennen synnytystä. Samalla kuitenkin toivon synnytyksen pian koittavan ja pelastavan miut tältä mielipuoliselta puuhalta. Siinä vaiheessa kun lapsi parkuu kolmatta vuorokautta ja tissit vuotaa verta, mie tuskin olen enää kiinnostunut onko vaatteet viikattu oikein päin kaappiin, vai muistinko pestä pöydän myös mikron alta;)
Näin toissayönä unta, jossa olin keskellä lapsiparkkia. Paskahätä yllätti (näillä raskausviikoilla suoliston toimiminen liki normaalisti on aina yhtä iso yllätys) kesken lasten kaitsimisen, ja huomasin kauhukseni pöntön sijaitsevan keskellä leikkitilaa. Siinä se posliinimalja jökötti lasten ja aikuisten parveillessa ympärillä, ja huusi minnuu. Tovin arkailtuani ajattelin että perskeles, jos tämä on täällä käytäntö, niin osaan se minäkin! Siinä sitten vain housut kinttuun ja pinnistelemään, kun yhtäkkiä edessä seisookin edellinen pomoni sekä työnjohtaja raksa-ajoilta, ja toteavat vain hämmentyneinä, että onhan se hauskaa nähdä taas vuosien jälkeen. Vaikka ymmärräthän sie Blanco, jotta myö ollaan täällä töissä ja hommana oli tuon uuden pöntön asentaminen tuonne nurkan taakse sijaitsevaan vessaan...
Mitäs siinä sitten, häpeän punan noustessa kasvoilleni. Tyynesti vain kehoitin heitä kääntymään selin miun persepyyhkimiseni ajaksi, ja sitten kannen lasku kiinni, ikäänkuin se oisi ihan normaalia ja ennalta suunniteltua käydä paskalla asentamattomaan pönttöön. (Näin on muuten kerran asiakas tehnyt yhdellä työmaalla, mutta se onkin kokonaan toinen tarina. Tai.. Se tarina taisikin olla vähän niinkuin siinä:D)
Kummallisia unia sitä näkee. Vaikka toisaalta, vielä kummempaa on se, että neljästä seitsemään kertaan yöllä kuselle heräämisen väleissä ylipäätänsä ehdin nähdä yhtään mitään unikuvia.
Onneksi jatkossa on ihan OK olla vähän kujalla päivisinkin. Töissä kun oli pakko skarpata, vaikka se ei aina mennytkään niinkuin piti. Tästäkin lisää myöhemmin, jahka jaksan. Ja jos muistan.
tiistai 13. toukokuuta 2014
Viimeistä viedään
Viimeinen työviikko starttasi eilen.
Hieman ristiriitaisin tuntein tässä lähennellään kotiäitiyttä. Tavallaan koen helpotuksena kotiin jäämisen. Eipä tarvihe enää tapella töistä, ja pääsee vihdoin keskittymään sataprosenttisella panostuksella pesänrakentamiseen (miesten on vaikea tätä ymmärtää. Naistenkin, ellei ole itse kokenut selittämätöntä raskauden tuomaa pesänrakennusviettiä, joka erheellisesti herjaa ajatuksissa, ettei lapsi saa syntyä ennen kuin keittiön kaapitkin on pesty ja vanhat kengät viety kirppikselle..)
sekä remontoimiseen. Paljon on puuhaa vielä, enkä osaa kuin arvuutella kuinka pitkälle kroppa kestää. Toisinaan liikkuminen on kevyttä ja tilaan nähden melko vaivatontakin (voitteko kuvitella, että vielä tänään töissä nostelin sänkyjä ja kumartelin niiden alle?? Raskausviikolla 29!) mutta toisinaan pelkästään kivuton makaaminen sängyssä tai sohvalla on liki mahdotonta. Muutaman kerran on kauppareissuilta palattu kiireellä jalat ristissä kun supistukset on alkaneet vaivata pelottavan kovaa.
Vauhtilaukku on siis jo toista viikkoa ollut pakattuna, kohta pääsen keskittymään imitoimaan valasta rannalla, eikä ole niin suuri rike vaikka kusireissujen tai jalkakramppien takia valvottu yö lupsattaisikin silmäluomia päivällä. Pian ei tarvitse enää skarpata.
Silti. Voi tuota orpoutta joka varmaan iskee heti kun pesänrakennusurakkani lähestyy loppuaan. Pian tietoisuuteen iskee taas se, miten liki 90% sosiaalisesta minuudestani on kytköksessä työelämään. Työyhteisöön ja asiakkaisiin. Kohta olen 24/7 kotirouva, ja ne hetket, joissa pääsen olemaan muutakin kuin äiti tai vaimo, ovat entistä harvemmassa.
Se tarkoittanee sitä, että ei mene kauaa, kun olen jälleen se "Netta" (miten korjata nimensä virheellisyyden jälkikäteen ilman tilanteen luomaa vaivautuneisuutta?) joka juttelee naapurin perteistä ja mikko-sedän sukista vesijuoksuradalla diskopallo-pipoisten mummojen kanssa:)
Hieman ristiriitaisin tuntein tässä lähennellään kotiäitiyttä. Tavallaan koen helpotuksena kotiin jäämisen. Eipä tarvihe enää tapella töistä, ja pääsee vihdoin keskittymään sataprosenttisella panostuksella pesänrakentamiseen (miesten on vaikea tätä ymmärtää. Naistenkin, ellei ole itse kokenut selittämätöntä raskauden tuomaa pesänrakennusviettiä, joka erheellisesti herjaa ajatuksissa, ettei lapsi saa syntyä ennen kuin keittiön kaapitkin on pesty ja vanhat kengät viety kirppikselle..)
sekä remontoimiseen. Paljon on puuhaa vielä, enkä osaa kuin arvuutella kuinka pitkälle kroppa kestää. Toisinaan liikkuminen on kevyttä ja tilaan nähden melko vaivatontakin (voitteko kuvitella, että vielä tänään töissä nostelin sänkyjä ja kumartelin niiden alle?? Raskausviikolla 29!) mutta toisinaan pelkästään kivuton makaaminen sängyssä tai sohvalla on liki mahdotonta. Muutaman kerran on kauppareissuilta palattu kiireellä jalat ristissä kun supistukset on alkaneet vaivata pelottavan kovaa.
Vauhtilaukku on siis jo toista viikkoa ollut pakattuna, kohta pääsen keskittymään imitoimaan valasta rannalla, eikä ole niin suuri rike vaikka kusireissujen tai jalkakramppien takia valvottu yö lupsattaisikin silmäluomia päivällä. Pian ei tarvitse enää skarpata.
Silti. Voi tuota orpoutta joka varmaan iskee heti kun pesänrakennusurakkani lähestyy loppuaan. Pian tietoisuuteen iskee taas se, miten liki 90% sosiaalisesta minuudestani on kytköksessä työelämään. Työyhteisöön ja asiakkaisiin. Kohta olen 24/7 kotirouva, ja ne hetket, joissa pääsen olemaan muutakin kuin äiti tai vaimo, ovat entistä harvemmassa.
Se tarkoittanee sitä, että ei mene kauaa, kun olen jälleen se "Netta" (miten korjata nimensä virheellisyyden jälkikäteen ilman tilanteen luomaa vaivautuneisuutta?) joka juttelee naapurin perteistä ja mikko-sedän sukista vesijuoksuradalla diskopallo-pipoisten mummojen kanssa:)
torstai 8. toukokuuta 2014
Äitiyden iloja vol.1
Jätät kerran sääresi ajamatta ja jälkikasvusi taltioi sen seuraavat kolme vuotta jokaiseen piirustukseensa...
...ja pelti kolisee!
Näin siis tänään. Kollegan perässä ajelin kohti asiakasta, kun liikennevaloissa pysähdyksissä ollessani jysähti. Sekunnissa hyttini täytti valtava paperisade kun kaikki raportit, työmääräykset, käyttöturvatiedotteet, kalenterit ym. ym. vaihtoi paikkaansa. Ei muuta kuin hätävilkut päälle ja autosta ulos.
Tuuli tempaisi sitten tietysti osan papereista mukaansa, ja niimpä seurasin kollegani kanssa miten Vantaalle levisi tyhjät käyntiraportit kuin flyerit ikään. Näky oli kovin surrealistinen, mutta koska lentolehtiset eivät olleet täytettyjä, eikä näin ollen sisältäneet mitään asiakastietoja, näin paremmaksi olla juoksematta perässä. Hengestään kun tuntuu pääsevän vähemmälläkin.
Ensin tuli litanja voimasanoja, jonka jälkeen tilanteen surkuhupaisuus ryöpsäytti naurun pihalle. Takaa kömpi jälleen astetta kompaktimmasta pökötistään kaiken savun keskeltä juuri kortin saanut kundi, joka oli selvästi tilanteestaan järkyttynyt. Valitettavasti tuon suurisilmäinen alahuulen väpätys laukaisi mussa vain kahta kauheamman naurunpuuskan.
Siinä mie seison keskellä kaatosadetta Jumbon vilkkaimmissa valoissa myrskyn viedessä duunipapereitani, keskenkasvuinen kundi kiinni autossani. Oisi ennemmin vaikka liftannut, oisi saanut kyydin turvallisemminkin.
Mikähän hitto siinä on, kun nuo tahtoo vuoroinperään sukellella mun takakonttiini? Toinen peräänajo jo kuukauden sisään, vaikkakin tosin ensimmäiseen olinkin syypää, niin näin se karma kostaa.
Voi sitä häpeän määrää kun työnjohtoon lähti taas soitto, että tässä sitä kuule taas ollaan... Vielä enempi hävetti tosin viedä korikorjaamolle vahingot kuvautettavaksi kun vastaanottomiekkonen tuijotti minnuu hämillään ja ihmetteli että hittoakos mie vielä siellä teen, mun aikahan on vasta ensiviikolla?
Juh, mutta tosi kiireisillä ehtii uudet vauriot jo kehiin ennenkö ees edellisiä saa paikattua. Tuo taisi olla auton viimoinen ehjä ja alkuperäinen kohta. Siis OLI. Eipä ole enää. Takaoviakaan ei saa auki, onneksi mie en taida kontista enää hirmusesti mitään kaivatakkaan..
Seuraava autoni taitaa olla panssarivaunu.
Tuuli tempaisi sitten tietysti osan papereista mukaansa, ja niimpä seurasin kollegani kanssa miten Vantaalle levisi tyhjät käyntiraportit kuin flyerit ikään. Näky oli kovin surrealistinen, mutta koska lentolehtiset eivät olleet täytettyjä, eikä näin ollen sisältäneet mitään asiakastietoja, näin paremmaksi olla juoksematta perässä. Hengestään kun tuntuu pääsevän vähemmälläkin.
Ensin tuli litanja voimasanoja, jonka jälkeen tilanteen surkuhupaisuus ryöpsäytti naurun pihalle. Takaa kömpi jälleen astetta kompaktimmasta pökötistään kaiken savun keskeltä juuri kortin saanut kundi, joka oli selvästi tilanteestaan järkyttynyt. Valitettavasti tuon suurisilmäinen alahuulen väpätys laukaisi mussa vain kahta kauheamman naurunpuuskan.
Siinä mie seison keskellä kaatosadetta Jumbon vilkkaimmissa valoissa myrskyn viedessä duunipapereitani, keskenkasvuinen kundi kiinni autossani. Oisi ennemmin vaikka liftannut, oisi saanut kyydin turvallisemminkin.
Mikähän hitto siinä on, kun nuo tahtoo vuoroinperään sukellella mun takakonttiini? Toinen peräänajo jo kuukauden sisään, vaikkakin tosin ensimmäiseen olinkin syypää, niin näin se karma kostaa.
Voi sitä häpeän määrää kun työnjohtoon lähti taas soitto, että tässä sitä kuule taas ollaan... Vielä enempi hävetti tosin viedä korikorjaamolle vahingot kuvautettavaksi kun vastaanottomiekkonen tuijotti minnuu hämillään ja ihmetteli että hittoakos mie vielä siellä teen, mun aikahan on vasta ensiviikolla?
Juh, mutta tosi kiireisillä ehtii uudet vauriot jo kehiin ennenkö ees edellisiä saa paikattua. Tuo taisi olla auton viimoinen ehjä ja alkuperäinen kohta. Siis OLI. Eipä ole enää. Takaoviakaan ei saa auki, onneksi mie en taida kontista enää hirmusesti mitään kaivatakkaan..
Seuraava autoni taitaa olla panssarivaunu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)