On itketty, naurettu, oltu epätoivoisia ja sydämensä särkeneitä, on mietitty kestääkö parisuhde tätä enää, kestääkö terveys tai järki. Tuon sadan päivän aikana olen itkenyt ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin, mutta uskon silti, että myö ollaan jo nyt voittajia, kun ollaan tehty mahdottomasta totta. Meillä on talo, joka vie meidät konkurssiin tätä menoa, mutta se ei ole enää sortumavaarassa, ei, eikä purkukuntoinen. Siitä on valmistumassa hitaasti mutta varmasti meille kaunis koti <3
Vannoin, että kirjoittelen tätä blogia anonyymisti julkaisematta koskaan selvää kuvaa itsestäni, mutta ehkä se on se anonymiteetin variseminen, tai sitten hulluuden humala, mutta koska sadasta päivästä on selvitty hengissä, julkaisen itsestäni rakksaselfien:) Repikää siitä!
Meillä on nyt vuokralaiset katsottu nykyseen tupaan, ja päiviä on jäljellä 39. Ei paniikkia, mutta myös uudet lainat on kohta kulutettu loppuun, ja viimeset hupenee kylppärin laattoihin.
Mutta hei, meillä on vesieristys, hieno tiiliseinä-tapetti vessassa ja sininen vessa pellon laidalla hangessa.
Paskasäiliö on sentäs kaivettu maan uumeniin. Talon sisäiset viemäröinnitkin on vedetty. mutta kaikki päättyy ei-mihinkään. Eli vediputket on viety kaivolle, mutta ei kaivoon, ja lavuaarit on edelleen hukassa jossain kaupan mukana perityistä navetoistamme.
Sairastelut on jatkuneet ja keuhkontoimintakokeet käynnistetty.
Kaiken hässäkän keskellä yksi koiristamme synnytti ja yksi tuon ensimmäisen pentueen kasvateista huostaanotettiin virkavallan avustuksella ja tuotiin meille hätämajoitukseen.
Meillä on nyt vilinää ja vilskettä ja naurattaakin kun tuon hätämajoitetun koiran omistaja sanoi koiran olevan meillä nyt "terapiassa", että varsinaista toimintaterapiaa tosiaan:D
Mutta näin meillä. Yhtään en ole ehtinyt kirjoittaa, yhtään en ole ehtinyt tehdä mitään. Muuta kuin työn ohella unelmoida. Ja ne on olleet simppeleitä, sellasia millä jaksaa taas vuorokauden eteenpäin.
Joka kerta kun tuntuu että vaipuu tuon raksan alle uupuneena, niin mietin sitä hetkeä, kun uudessa tuvassa paistetaan sunnuntai-aamuna pirkan valkkaripatonkia uunissa. Tai kun vaan löhötään sohvalla ja katotaan jotain nostalgista, kuten ihan sitä varten ostamaani X-Filesin ensimmäistä tuotantokautta.
Olen myös miettinyt miltä tuntuu olla ensi kertaa uudessa suihkussa. Pelottaako se? Miettiikö sitä kuinka pitkään neuroottisesti että kestääkö lattia vai kaatuuko seinät? Ehkä ne on pelkoja jotka haihtuu ajan kanssa kun ongelmahuoneissa vaan elää arkeaan eikä mitään tapahdu? Tai sitten sitä ressaa jokaista laatan pinnalle kondensoitunutta vesitippaa ja lattian narahdusta.
Ehkä en uskolla edes ajatella asiaa. Ehkä viiden vuoden kuluttua nauran tälle ajanjaksolle ja muistelen sen vain olleen vähän "tavallista rankempi" hetki?
Kuka tietää.
