Monesti on tullut ihmisten kanssa juteltua siitä, miten suurennuslasin alle joutuessa jokaisesta ihmisestä löytyisi jotain vikaa, vammaa tai ongelmaa.
Kerran tai kaksi vedät perseet ihan vain silkasta vitutuksesta, ja olet loppuikäsi alkoholisti. Rukoilet kumppaniasi jäämään suhteeseen, ja olet läheisriippuvainen. Useampi epäonnistunut suhde tekee siusta sitoutumiskammoisen ja kykenemättömän ihmissuhteisiin ja pelikoneeseen uponnut kymppi peliongelmaisen.
Itse päädyn turhankin usein lääkärien hampaisiin koskien mielenterveyttäni. Sairastettuani nuoruudessani neljän vuoden ajan masennusta, tiedän kuuluvani uudelleensairastamisen riskiryhmään, olkoonkin toipumisestani jo kohta kymmenen vuotta aikaa.
Oma sairauteni eli kausiluontoisesti. Toisinaan itseinho oli niin suurta, että päiväni täyttyivät kuolemaan liittyvistä ajatuksista. Ei sillä, että koskaan olisin oikiasti edes halunnut kuolla. Toisinaan ulospäin näkyvä hymy ei paljastanut kellekkään sitä itkun määrää mikä seurasi aina kun pääsi katseilta piiloon. Toisinaan taas pelkkä hengittäminenkin muuttui automaattisesti toiminnasta työksi.
Oma maanpäällinen helvettini oli kuitenkin ne kaudet, joiden aikana muutuin täysin turtuneeksi ja tunteettomaksi. Tyhjenin niin kokonaan kaikista tunteista, ettei mikään enää tuntunut miltään. Ei ollut enää voimia itkeä, ei huutaa, ei rimpuilla, koska mieli ei kyennyt enää tuntemaan surua, iloa, väsymystä, ei mitään. Käsitys zombeista sai silloin aivan uuden merkityksen, eikä vuorokauden ajoillakaan ollut enää mitään tekemistä oman arjen kanssa. Sitä joko nukkui suurimman osan vuorokaudesta pääsemättä silti väsymyksestä yli, tai sitten valvoi vuorokausia ympäriinsä, koska jokin esti nukahtamisen.
Yllättävän pitkään sitä sai pidettyä julkisivunsa kunnossa, ja sitten kun sisäinen kaaos alkoi näkyä ulospäin, näkyi se kilometrin päähän.
Jännä juttu, miten vuosien varrella masennuksesta tuli tuolloin osa omaa identiteettiäni. Haluni parantua alkoi kaikota, koska vinksahtanut mieli sätti miun muuttuvan TYHMÄKSI bimboblondiksi jollen ymmärtäisi maailman kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Luulin tosissaan älykkyysosamääräni laskevan hymyn myötä.
Kuinka väärässä olinkaan:)
Tai mistäs sitä tietää. Tyhmänä on hauskempi nauraa, kuin fiksuna murjottaa. Who knows. Koska lääkitys ja säännölliset terapiakäynnit eivät oikein tuottaneet tulosta mihinkään suuntaan, aloin järjestelmällisesti prosessoida omaa pahaa oloani ulos tavalla, minkä mie osasin; kirjoittamalla.
Moni on kysynyt jälkeenpäin, oliko parantuminen kuinka pitkä prosessi.
No, kerrottakoon, että lähestulkoon neljänkymmenen päiväkirjan, parinsadan kappaleen ja yhden julkaistun runokirjan jälkeen koin vasta purkaneeni ajatukseni ulos itseäni kiusaamasta. Kun mieltä vaivaavat asiat on pyöritelty tuhansia kertoja ympäriinsä ja niitä on tarkasteltu jokaiselta mahdolliselta kantilta, alkoi oma kärsivällisyyteni jo loppua niiden vatvomiseen.
Vähitellen aloin saada käsitystä itsestäni ja ympäristöstä. Huomasin sarkasmin ja mustan huumorin tärkeyden, miten niiden avulla saattoi selvitä vituttavistakin hetkistä. Koska tutkitustihan sekä nauru että itku ovat yhtä toimivia tunteiden purkuja, niin miksei sitä nauraisi?
Opin myös, että voin hallita yllättävän paljon asioita elämässäni, ja niitä mitä en hallitse, ei tarvitsekkaan. Kas todellisuus on tarua ihmeellisempää, niin hyvässä kuin pahassakin. Heikkoutta ei ollutkaan omien rajallisten voimavarojen myöntäminen eikä avun pyytäminen. Kun uskalsi myöntää huonot hetkensä ja ottaa apua vastaan, elämä helpottui huomattavasti.
Loppujen lopuksi olen ihmetellyt, mikä vuosien masennukselle mahtoi olla laukaiseva tekijä? Koska elin varsin onnellisen ja tavallisen lapsuuden, ei elämässäni ollut mitään varsinaista syytä voida pahoin. Uskon sen silti olleen pakollinen kasvunpaikka ja valmistelleeni minnuu vastaanottamaan aikuisiällä tulevia vastoinkäymisiä vastaan vähän rennommin. Tiedän nyt paremmin kuin koskaan omat rajallisuuteni, ja tunnistan koska olen lipsumassa takaisin syövereihin. Osaan myös kertoa, koska meneillä on yleinen vitutus ja väsymys, joka paranee yhdellä vapaaillalla ystävän kanssa, jolloin saan juoda pannutolkulla kahvia, polttaa ketjussa tupakkaa ja parantaa maailmaa niin että ääni lähtee. Tai koska on menossa isompi prosessi, joka vaatii säännöllistä itsensähoitoa pidemmän aikaa jotta ote saadaan taas omaan olemiseen.
Ottaen huomioon, että miut tunnetaan yleensä juurikin siitä, että hymyilen aina ja kaiken aikaa, vitsailen aroistakin asioista pyrin aina etsimään asioista sen parhaimman puolen, vaikkakin mustan humorin säestyksellä, tuntuu silti hullulta...
Kerta toisensa jälkeen tohtorit kaivavat miun vanhat paperit esiin ja haluavat saada minnuu myöntymään masentuneeksi. Mutta minä jos kuka tiedän mitä eroa on väsyneellä äidillä ja masennusta sairastavalla:)
Vaikka nuoruudessani sairastettu masennus onkin ikuinen riippakiveni, niin voin vannoa, että erään psykologisen testin aikana heitetty vitsi vainoaa minnuu vielä enempi. Kaikkien niiden palikkatestien ja mustelaikkutestien jälkeen miulle oli näytetty piirrettyjä kuvia asioista ja esineistä, joista puuttui aina jotain konkreettista. Kuten tässä tapauksessa jalat koiralta. Jälkeenpäin mietittyäni olisi ehkä kannattanut jättää silloin vitsit vitsailematta ja olla väittämättä ettei kuvassa mitään vikaa ole. Tuollaisiahan meillä on kotonakin useampi. Jalattomia koiria.
Ehkäpä viime talvena käydyt yhteenotot työterveyslääkärin kanssa johtui myös jalattomista koirista. Yllättäen kyselyt, tunnenko useinkin että miulta uupuu raajoja, sai kokonaan uuden merkityksen;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti