Onko tänään muka perjantai?

Kävin tänään neuvolassa ensimmäisen kerran. Sain ison pinkan papereita siitä mitä saan ja mitä en saa syödä. En tiedä onko suosituksia tullut kuluneen neljän vuoden aikana lisää, vai kuinka miusta tuntuu kuin tiineet olisi lyöty samaan kastiin vakavasti sairaiden kanssa, ikään kuin mitään ei saisi syödä tai juoda. Hitto, neuvolatäti vieläpä kehoitti hakemaan monivitamiinivalmisteita,  kun taas saamani nivaska kielsi minnuu niitä  nauttimasta.
Miten lie entisaikaan on  lapsia tehty, kun ei ollut muuta ruokaa kuin liukkaiden kivien jäkälät ja poronpaska. Silloin lapsetkin synnytettiin heinätöiden  ohessa pikaisesti navetan takana ja tenavat otettiin samoihin peltotöihin mukaan heti kun oppivat hengittämään omin avuin. Viikatteella pätkittiin napanuorat ja ratamonlehtiä tungettiin korviin jos vähän kohtua korvensi. Nykyään raskaana  oleminen on suurta tiedettä ja jokainen hengenvetokin on vaaraksi lapselle.
Lienkö jälleen huono äiti jos nakkaan kieltonivaskan roskiin ja syön  omantunnon ja maalaisjärjen mukaan? Alkoholi on poissuljettu (joskin ehdin jo hätäpäissäni hakea Ruotsista saakka alkoholitonta siideriä, vain  huomatakseni hytissä ostaneeni  pirun kallista omenamehua...) kokonaan, tupakkaakin oon saanut vähennettyä vähintään viidesosaan siitä mitä poltin (parempi oisi päästä tässäkin nollille, mutta startti on parempi kuin ei mitään.) joten oikeilla reiteillä ollaan.

Punnitus aiheutti ensin pientä  ahdistusta, kunnes huojensin mieltäni muistamalla, että kahden ja puolen kilon painonnousu  viikolla 9 ei ole paha, josko viimeksi olin tässä vaiheessa jo liki seitsemän kiloa turvonnut. Sisäinen nauruni tosin väistyi melko nopeasti muistettuani viimeksi lähtöpainoni olleen kymmenen kiloa pienempi. Näin ollen olen jo isompi kuin viimeksi! Purin tuntojani töissä, jossa  lohduttaen kysyttiin, joko nilkkani olivat turvonneet. Ei sentäs. Viimeksi kun turvotus  ei jäänyt pelkästään nilkkoihin, vaan jalkaani mahtuivat kokonaisuudessaan enää varvassandaalit, illalla eivät enää nekään. Thank God it was summertime! Sama siunaus tulee olemaan miulla nytkin. Mitä isommaksi käyn ja mitä vähemmän miulle sopii enää päälle, niin sitä vähemmän vaatetta ees tarvitten. Pahimmassa tapauksessa mie siis lojun riippukeinussa alastomana valaana  viimeiset kaksi kuukautta, ja kiitän jälleen luojaa siitä, ettei meillä ole naapureita.

No, vielä ei  ulos näy muuta kuin krapulamaisesti tutiseva ja yökkivä eukko, joten nautitaan nyt tästä hetkestä. Tänään tosin töissä taas nostellessani sänkyjä sain tasasin väliajoin sormiini räkäklimppejä. Petareista paljastui myös joka kerta ikäviä yllätyksiä. En suurin surminkaan halua lähteä erottelemaan eritteiden alkulähteitä,  mutta sellaiseen käden sattuessa kohdille alkoi aina välittömästi oksetuttaa. Ja vaikka kuinka yritin hissukseen kakoa,  niin kyseinen  hotelli ei liene panostanut äänieristyksiin kovinkaan, sillä kollegoiden nauru naapurihuoneista paljasti kaikkien kuulevan koska mie
pääsin jälleen kosketuksiin ventovieraiden ruumiintuotosten kanssa.
Hitto musta on tullut heikko. En mie niistä koskaan aiemmin oksennellu vaikka ne aina etoikin.

Tänään myös toiseksi nuorimmainen koira  on päättänyt ilostuttaa meitä metaanikaasuilla. Josko koiriemme lempinimet (yhdet niistä!) ovat Pöh-Pöh, Kus-Kus, Shit-Shit ja Kiss-Kiss, niin kenenköhän luulet  meitä savustaneen:)? Rakas lentävä russelimme, paskakasojen  kuningas Rämpylä on mahdollisesti käynyt vaivihkaa syömässä tekemääni sekametelisoppaa, sillä tuo mätänee sisältä käsin. Väittäisin jopa ettei yksikään elävä voi moista hajua saada aikaan, mutta niin vain tuo tekee. Sitten se vaivihkaa kulkee ympäri kämppää ja tuhauttelee hissukseen joka toisella askeleella hajustaen koko kämpän. Tällä kertaa sitä näkyy itteäänkin nolottavan vähän, jopa enemmän kuin silloin, kuin se meidän kaikkien hämmästykseksi rupesi paskomaan kirkkaanvihreää paskaa. Enkä  puhu mistään yrtinvihreästä, vaan ihan kirkkaanvihreästä. Sellaisesta kuin muoviautot on lapsilla tai kumisaappaat pojilla. Oikein räikyvän vihreää. Lopulta vihreän skeidan vaihe päättyi kun löysimme tämän vihreiden vahaliitujen piilopaikan. Vain koira yksin tietää miksi juuri vihreät maistuivat parhailta.
Tulipahan samalla testanneeksi miten  piristäisi koirapuistojen  ilmettä.  Miettikää  nyt! Ei enää tylsiä paskanruskeita läjiä, vaan iloisen pinkkejä ja violetteja  ja sateenkaarenkirjavia miinoja. Sitten  niitä ei ehkä  tarttisi keräilläkkään, sen kun antaisi  maatua vain nauttia värikirjosta:)

Nyt tämä mamma lähtee suihkuun. Tällä haavaa se taitaa olla ainut huone, joka ei haise paskalle.

Lääkäri on aina oikeassa TOP4

Jokainen on jossain vaiheessa törmännyt netin ihmeellisessä maailmassa lääkärien tekemiin mokiin. Aina ei välttämättä tarvitse mennä edes merta eemmäs kalaan, kun tohtorien lapsukset osuvat satunnaisesti myös omalle kulkureitille.

Tässä muutama omalle kohdalleni sattunut outous kunnallisten ja yksityisten desinfioiduilta käytäviltä;

1) Suomea ymmärtämättömät

En väheksy ulkomaalaista osaamista. Koulutus on todennäköisesti aivan yhtä hyvää kuin Suomessakin saatu, mutta hei.. Toimiakseen lääkärinä, olisi kuitenkin hyvä osata kommunikoida muutenkin kuin kehon kielellä.

Eräällä kerralla olin raahautunut lekuriin kivuliaiden mahakipujen vuoksi. Mahaan koski jokaisella verbillä mitä nyt keksiä vain saattoi, ja tohtori kuunteli nyökytellen koko pitkän valitusvirren ajan. Lopulta tuo risti ymmärtäväisenä kätensä ja kysyi; "Mikä on maha?"

Hämmennystä herätti myös eräs tohtori, joka sanakirjan avulla selitti minulta vain räjähtäneen valtava munasolu mahassa.

Siis WHAT??

2) Puutteellisilla tiedoilla tohtoroivat

Joskus sain käsiini tohtorien salaiset kansiot minusta potilaana. Sillä samaisella sekunnilla ymmärsin monta vaivautunutta hetkeä, jolloin kuvittelin vain itse tipahtaneeni kärryiltä. Tohtorien faktat olivat huteralla kädellä arvattuja, ja tohtorointia suoritettiin heppoisin perustein. Tietojen mukaan olin ammatiltani putkimies (missä miun putkarinpalkkani on??) ja sairastin varmasti syömishäiriötä, koska en suostunut vastaanotolla riisumaan talvitakkia poies. Olin myös saanut keuhkokuumeen, koska olin kielloista huolimatta lähtenyt Alpeille laskettelemaan. Siis kuka minnuu on kieltänyt, ja koska mie olen Alpeilla ollut? Keuhkokuume sentäs osui oikeaan. Sen sain juostessani talvipakkasilla puolipukeissa pihalla.

3) Kun empaattisuus ylittää ymmärryksen

"Minä tiedän miltä sinusta tuntuu" erehtyi sanomaan kolmekymppinen mieslääkäri miun huutaessani synnytystuskissani synnärillä. Oli ihan pakko lopettaa huuto vain kysyäkseni, että monestikko herran kohdunkaula on avautunut ja vaginasta puskenut uutta elämää?

Ei sen puoleen, lähipiirissä on myös kätilö vastannut äidin huutoon omalla huudolla; "Luuletko että se tulee ulos yhtä miellyttävästä kuin se on sisään laitettu??"

Joten juuh, jos pitää diktatorisoinnista ja empaattisuudesta valita, niin sitten ehkä ennemmin sen empaattisuus. Ennemmin kuuntelen jatkossakin terveyskeskus-lääkärin kehua "harvinaisen kauniista navastani", ihan vain lohduttaakseni kivuista ja säryistä kolottavaa pallomahaa ja tunnen oloni typeräksi, kun näillä vuosilukemilla tohtori laskee käden olkapäälle ja selittää endokivut "kun tytöillä vain tietyn iän jälkeen tulee niitä...kuukautisia."

4) Ylitulkinnat ja tieteelliset kokeet

Tähän kategoriaan voikin sijoittaa aiemmin tällä viikolla sattunut tapaus, jossa selostaessani kipujani, tohtori nyökyttää kuin vajaaälyiselle, ja kysyy, onko miulla useinkin sellainen tunne, että olen irrallaan kehostani? Tai että minulta puuttuu useampi raaja?

Näillä lääkäreillä on diagnoosi valmiina jo ennen potilaan astumista huoneeseen. Heidän tehtävänään on vain saada tulkittua tarpeeksi diagnoosiin soveltuvia oireita. Aivan kuin refluxitauti ja bulimia. Kaksi aivan eri asiaa, mutta hoikasta varresta omat johtopäätöksensä tehnyt tohtori halusi silti ymmärtää refluxitaudin pahoinvointioireet väärin.

Diagnosointiin johtavat tieteelliset kokeet ovat myös osa joidenkin yli-innokasta tulkintaa. Kerran menin niin hämilleen minulle osoitetusta kuvasta jalattomasta koirasta, että vitsinä tokaisin meillä olevan kotonakin juuri tuollaisia. Lohkaisuni on seurannut siitä saakka koko elämäni, ja tasasin väliajoin tohtorit ojentavat eteeni erilaisia palikoita, joista pitäisi muodostaa neliö, tai punainen kolmio. Ja ne mustelaikkutestit.. huoh.. Onko se nyt niin väärin josko ne miusta vaan näyttävät melkein kaikki rivoilta??

Miun mahaani on kuunneltu tyhjän wc-paperirullan läpi ja kerran miut yritettiin hypnotisoida. Huonoin tuloksin. Yhdessä elämänivaiheessa pääsin sydänkäyriin joka käynnillä. Valitin sitten tulehtunutta varvasta tai päänsärkyä, kovia menkkakipuja tai poistettavaa luomea. Miusta on valehtelematta otettu sydänkäyriä varmaan kymmenen kilometriä, mutta onhan se ihan hyvä juttu. Että valittavasta potilaasta otetaan ensin selvää, onko tämä ylipäätänsä hengissä.

Ymmärryshäiriöitä

Vaikka Mehiläinen nopeudellaan ja herkällä lisätutkimusvaateillaan  onkin monesti saanut pojot meikäläisen mielestä, niin jälleen tuo osasi osoittaa, että moni on  myös  potilaan ja tohtorin  välisestä henkilökemiasta kiinni. Jos sitä ei ole, niin. Sitä vaan ei ole.
Olivat pyytäneet miut jälleen eräänlaiseen terveyskontrolliin, jossa kai vaan haluttiin tarkistaa etten tiineydestäni johtuen enää sekoita torjunta-aineita aamumuroihin tai sen sellaista..
Koska edellinen käyntini Rouva Myrtsin luona oli ollut perin dramaattinen tädin ilmoittaessa   mun jo  likipitäen pilanneen lapseni, ajattelin nyt esittäytyä  tyynen  rauhallisena, iloisena ja hillittynä. Olihan mulle toiset tohtorit jo onnistuneet rauhoittamaan mieleni ja antaneet näin  ollen mahdollisuuden nauttia raskaudesta varauksettomasti.

Rauhaisa ja iloinen hymyni tosin hyydytettiin varsin tehokkaasti kysymällä ponnekkaasti, olenko mahdollisesti tuntenut viime aikoina itsetuhoisia ajatuksia. Siis WHAT??
Mie en ihan oikiasti ymmärtänyt, kuinka väärin tulee lukea ihminen, vai onko joku pilailija kirjoittanut otsaani jotain, mutta..Mitä ihmettä?
Sain selitellä kuin Runeberg konsanaan etten mie viime kertaisesta  itkustani huolimatta ole katolta hyppäämässä tai muutakaan vastaavaa suunnittelemassa, edes ajattelun  tasolla. Tunnistan kyllä masennuksen ja työstressin eron, ja työstressin vuoksi en ole itselleni mitään tekemässä, sen verta itsekäs ja nautinnonhaluinen olen:D

Noh, kun oltiin lopulta  päästy itsetuhoisuus-,  ja masennus-keskusteluista ohi, ajattelin käyttää lääkärikäynnin hyödykseni ja selvittää mitä troppeja nyt sainkaan enää syödä. Paratabs ja Panadol  on ok,  mutta perin huonoja poistamaan kipua. Koska tämänkin tiineyden alkuoireet eivät ainakaan helpommat kuin edellisen, luvassa on piakkoin melkoisen lannistavia  lonkka-, lantio-, ja selkäsärkyjä. Kuntoutus pitänee aloittaa heti alkuvuodesta jo, mutta akuutteihin ja kestäviin kipuihin olisi kiva saada syödä joku  oloa helpottavakin. rouva Myrtsi tahtoi tietää tarkkaan miltä lonkka-,  ja selkäsärkyni tuntuivat.  Kuvailin niin hyvin kuin taidoin, että toisinaan kipu iskee niin kovana piikkinä,  ettei kivun kohteena oleva jalka vain  enää kanna eikä anna astua painoa sen päälle. Tuntuu kuin jalka olisi  lonkasta jollain tapaa irrallaan tai paikoiltaan.  Vasta kun se jokin asettuu kohdilleen ja saan painon jalan päälle, kipu lakkaa. Sama alaselässä. Tietyssä  puolimakaavassa asennossa si-nivelen kohdalla iskee kipupiikki, joka ei helpota ennenkuin olen pystyasennossa. Kivun vuoksi en vain yksinkertaisesti pääse omin avuin pystyyn. Tässäkin  tapauksessa tuntuu vain, että jokin selässä ei ole paikallaan. Tähän vaivaan ei viimeksikään apua löytynyt,  mutta opimpahan, etten yksin kotona ollessa edes haaveillut sohvalle menemisestä.
Rouva Myrtsi tuijotti minnuu ilmeettömästi, ja kysyi seuraavaksi, onko  mulla  useinkin  sellainen tunne, että olen irrallaan kehostani?
Mitä VIT..!!

En ihan tosissaan tiedä, artikuloinko tänään   jotenkin  todella epäselvästi, vai näytinkö joulumaniassani  jotenkin kamoissaan olevalta, mutta jostain syystä tämä tohtori oli selvästi lyömässä (tai lyönyt jo) hullun leimaa mun otsaani.
"Onko sinulla usein sellainen tunne, että raajasi eivät ole osa sinua? Tai  että sinulta puuttuu enemmänkin raajoja kerrallaan? Entä pää? Oletko kaikista vaivoistasi huolimatta kyennyt normaaliin  perhe-, ja työelämään?"

No voi sun perkeleenhelevetinperse... Sanoin mie kuinka hyvänsä, punakynä viuhui Myrtsin paperilla, ja vain luoja yksin tietää millaisen psykopaatin tuo miusta teki!

Hyvää joulua itse kullekkin. Mie nostin juuri kinkun uunista, ja lääkärin  olettamuksesta huolimatta en meinaa työntää päätäni sinne tilalle, vaan siivota, niputtaa koirille joulurusetit  päähän ja alkaa nauttimaan joulusta:)

Joulun aikaa, joulun taikaa!

Matkailu avartaa!

Johtuen erinäisistä uudelleen kouluttautumisongelmista töissä, vastaanotin erityisen mielelläni pari keikkaluonteista  työtä. Toinen oli Kuopiossa, toinen Oulussa. Kuopiota olin  aina pitänyt erityisen kauniina kesäkaupunkina, kunnes eräs kuopiolainen oli murentanut vakaan heppoisin peruistein rakennetun mielipiteeni ilmoittamalla ykskantaan, että JOKAINEN kaupunki on kaunis  kesällä,   joka johtuu yksinomaan siitä, että puoli vuotta pimeydessä  ja rännässä elänyt  suomalainen kokee kesän tullen suurta sielujen sympatiaa vaikkapa koirien jätösten kanssa, kunhan niitten keskeltä versoaa leskenlehti.

Matkasin siis aiemmin tällä viikolla lentokoneella Kuopioon. Yllättävän paljon  koneella matkustelleena voin vain ihmetellä, miten tietynlainen lentopelko silti kasvaa vuosi vuodelta. Erityisesti, jos alla on pienenpieni ropellikone, joka piti pakkolaskulta kuulostavaa ääntä jo ennen pääsyään edes kiitoradalle. Luojalle kiitos, nukuin kummankin reissun meno-, ja myöskin paluulennot.
Kuopiossa olin loistavana esimerkkinä ongelmatyöntekijästä. Johto korjaisi tämän kuullessaan, ettei raskauteni suinkaan ole firmalle ongelma, vaan  ainoastaan rajoittava. Joten olkoon niin, olin sitten esimerkki rajoittuneesta työntekijästä. Lähetettynä satojen kilometrien päähän  yhdelle ainoalle keikalle, koska muut alueen keikat vaatisivat lupaa käsitellä torjunta-aineita. Ja kun tämä yksi ainokainen keikkakin valmistuu viisi tuntia ennen paluulennon lähtöselvitystä, ei jää kuin aikaa tapettavaksi. Kaiken ajantapon keskellä, olin kuitenkin onnistua myöhästymään koneestani,  sillä vetäessäni onnesta soikeana subwayn patonkia suuhuni, kertoi myyjä miun olevan todellisuudessa noin 30km päässä kentältä, kun mie taas luulin olevani ihan kivenheiton päässä. Shit!

Oulun keikka oli varattu seuraavalle päivälle, jonka mie aloitin tyylikkäästi myöhässä. Edellisenä iltana etsiessäni itku kurkussa autoani kentän parkkipaikalta, päätin tällä kertaa pistää todella tarkkaan mieleeni mihinkä romuni jätän. P2:n ykköstason nelosrivin oikea pääty...P2:n ykköstason nelosrivin  oikea pääty.. P2:n ykköstason nelosrivin oikea pääty..
Lopulta mie pääsin kilometrin mittaiseen turvatarkastus-jonoon, ja kauhukseni huomasin lentoni alkavan vilkkua näytöllä jo ollessani vasta jonon puolessa välissä. Näytän aina syystä  tai toisesta  perin epäilyttävältä mitä  tulee tullimiehiin,  vartijoihin tai turvatarkastuksiin. Kiskoin kenkiä poies ja takkia takin perään ja silti pääsin lähempään kontaktiin turvamiesten kanssa. Lopulta kuuluttajien etsivän viimeisiä matkustajia lennolle, ryntäsin vyöt auki lepattaen puolipukeissa  koneeseen, ja tajusin vasta koneessa missanneeni jonkun olennaisen pisteen.Lähtöselvityksen ehkä? En tiedä, mutta miulla ei varsinaista matkalippua sitten ollutkaan esittää, ainoastaan  epämääräinen dokumentti maksetusta lennosta, jota lentoemotkaan eivät tunnistaneet. Pujahdin tyhjälle paikalle ja  rukoilin, että mikäli kone lähtisi pian rullaamaan ja mie nukahtaisin, eivät he voisi minnuu enää liikkuvasta koneesta  poiskaan pudottaa.
No, eivät pudottaneet. Ilmeisesti vain mie kykenen myös matkustamaan koneella pummilla. Tai tilanteen  näyttäen pummilla matkustamista.

Oulusta miulla oli aiemmilta käyntikerroilta vain kaksi kokemusta. Viisitoistavuotiaiden reilausreissun rankka päätös, kun väsyneet matkaajat  päätyvät Oulun vauvanpaskaojan kumpareelle nälissään, ja kaikki neuvovat menemään ruokailemaan rotuaarin varrelle, mutta myö ei tiedetty että mikä helevetti se sellainen "rotuaari" oikein oli? Kuulosti kuin pisuaarilta, joten  viisi tuntia nälkiintyneinä vauvanpaskaojalla, olimme menneet itteemme ja palanneet kiltisti ensimmäisellä junalla takaisin kotiin äitiemme lihapatojen ääreen.
Toinen muistoni Oulusta oli keskelle metsän siimestä pysähtynyt pitkänmatkanjuna, joka sähköongelmien vuoksi sulki myös sähköiset ovetkin. Tupakkavaunuun lukkojen taa jääneenä kymmenen muun korsteenin kanssa oli melko epämiellyttävää. Jos  mie joskus saan keuhkosyövän, syytän VR:ää ja nimenomaista Ouluun sammumista.

This baby make me look stupid

Aivan kuten esikoistani odottaessani, tiesin jo varhaisessa vaiheessa kasvattavani vatsassani melko ärhäkkää piruilijaa. Luonteen piirre täsmäsi vatsatuntemuksiin  ja ensiesiintyminenkin leikkaussalissa oli vähintään yhtä pysäyttävä. Rakas tyttäreni muistutti metsänpeikon ja puutarhatontun risteytymää joka oli nielaissut astetta liian happaman sitruunan kera puolet  naamastaan. Yksi ainut vilkaisu tätä rakkauden ruttunaamaa kohtaan ja mielessä kävi ajatus, että  tulisikohan se pistää vielä toviksi takaisin kypsymään:D
Tämä tuore papu tuntuu olevan ennen kaikkea..hmm..nolojen tilanteiden alullepanija. This baby just make me look stupid!
Kuluneet pari viikkoa on menneet haahuillessa  ja opetellessa uutta roolia töissä. Jokaisella tuntuu olevan suuria suunnitelmia minnuu varten, mutta osa ei ota huomioon lainkaan toiveitani,  tai edes kykyäni hoitaa kyseisiä hommia. Ykköstehtäväni  kuulema on puhdistaa tietojärjestelmästä kaikki virheelliset  tiedot. Mielestäni koko järjestelmä on yhtä isoa virhettä, ja vaatisi vähintään Einsteinin tai suljetun potilaan tajuamaan tätä ihmiskunnan luomaa kirousta, jossa järjestelmä työllistää itse itsensä. Ja hei, kenen neronleimaus on laittaa  laiseni tekniikan ihmelapsi puhdistaman järjestelmää, kun kykyni  on kaataa koko komeus vain mulkaisemalla sitä pahasti??

Noh, kiitos muiden suurien suunnittelijoiden, olen saanut itselleni kuitenkin tarvittavan määrän kenttätöitä, jotta olen onnistunut  toistaiseksi välttämään  kaikkea talon tietovirtaa kattavan järjestelmän kaatamisen. Silti,  mökkylä mahassa on tuonut vastaan tilanteita, joissa olisin ensisijaisesti tahtonut kaivaa itselleni kuopan vain kadotakseni näköpiiristä.
Ensimmäinen sattui liki 2vkoa sitten. Olin juuri ehtinyt ajatella raskauden menneen kesken, koska särkyjen lisäksi muita oireita ei ollut. Kunnes... 
Koitti se iso liki sadan asunnon tarkistamisen aamu. Paha olo hyökytti  vähintään minuutin välein,  ja yritin pitää itseni kasassa ja ruoat sisällä ajattelemalla kaikkea raikasta ja neutraalia. Vesimeloonia, kurkkua, raikasta salaattia, appelsiinimehua...
Kerroin kollegalle huonosta olostani ja tehtiin keskinäinen diili siitä, että tällä kertaa vain hän menee kierroksella vastaan  tuleviin  "haju-asuntoihin". Asiakkaamme yhteyshenkilö kiersi koko aamun mukanamme eikä voinut  olla huomaamatta toistuvaa vihertävyyttäni ja salaa yökkimistäni. Eritoten asunnot, joiden oven avattua alkoi välitön yökkiminen vedet silmistä valuen kaiken sen oksennuksen, paskan ja kusenhajun lyötyä kasvoille. Kollega  astui urheasti hajuverhojen taa miun jäädessä yökkimään käyävään huvittuneen asiakkaan kera. Kierroksen loppupuolella tuo alkoi jopa toistella mantraani "Raikasta kurkkua, salaattia, meloonia, kiiviä..." ja kierroksen päätyttyä käteltyämme hyvästit jälleen ensikertaa, tokaisi että sattuuhan sitä välillä itse kullekkin, että ilta venähtääkin pitkäksi ja  on vaikeaa lopettaa hauskanpito.  Mie katsoin kauhuissani kolleegaani, luulin tosissaan tämän jossain vaiheessa selventäneen  tälle että mie vaan tiineyttäni tässä yökin, mutta tuolla näkyikin olevan ihan omaa kivaa tajutessaan miun lokeroituneen nyt asukkaiden kaltaisiksi sosiaalisiksi yhteiskunnan ongelmatapauksiksi.
Mie tokaisin myöhemmin että kyllä  se viimestään  sit parin kuukauden kuluttua tajuaa mun olevan vain raskaana kun  maha alkaa pömpöttää,  jolloin kolleegani ystävällisesti paransi oloani lisäämällä, että asiakkaani myös varmasti pitää minua sitten paitsi alkkiksena, niin myös raskaana  olevana alkkiksena. Oh god!

Konttorilla alkaessani potea pahaa oloa, olen vetäytynyt pois näkyviltä. Kuluneen puolen vuoden aikana kun olen työstressin aiheuttamaa itkua näyttänyt jo tahattomasti milloin milläkin nurkalla, niin jotta säilyttäisin viimeiset selväpäisyyteni  mutterit muiden silmissä, yökin mielummin salassa.
Alkuun hakeuduin aina varastoomme,  meidän pieneen myrkkykoppiimme, kannoin sinne jakkaran, jonka päällä  kyykin nurkassa ja yritin kadota maailmasta. Kerran varastopäällikkömme löysi miut (yökkimiseni kaikui varmasti hyvin isossa hallissa...) ja tuijotti sitten verkkoseinän läpi minnuu säälivästi. "Jos sulla paha  olo, tule. Minä  näyttä oikean paikan siihen!"
Laahustin vihertävänä varastopäällikkömme perässä meidän viherpiipertäjien varaston puolelle, ja tuijotin kummissani toisen polleana esittelemää multakasaa. Siis What??
Pienen opastuksen jälkeen heitin yhden säkin toista korkeammalle, kiiperin kukkulalle ja pistin pehmikkeen alleni ja itteni pitkälleen. Näin sitten, jalat korkeammalla kasalla lojuin  kuin raato multakeon huippuna, ja pahoinvointini katosi!
En tiedä mistä varastopäällikkömme tiesi, mutta sai kyllä mielessäni ansaitsemansa Nobelin palkinnon.  Siinä sitten lojuessani, lämpimällä ja pehmeällä alustalla, viereisen hätäuloskäynnin aiheuttama tuuli raikastaen kevyesti kasvoja, nenään tuoksuessa raikkaat kasvit ja palmut.. Ainoastaan kasvien suuret aurinkovalot vähän häikäsivät. Harkitsin unisuojien ottamista silmien peitoksi kaikilla niillä kerroilla, jolloin vastaisuudessakin vetäydyin tähän pahoinvoinnin multaparatiisiin. Ainut vain, että joka kerta olen jäänyt lojumisestani kiinni. Ja työharjoittelijoille lokeroiduin ainakin välittömästi spurguksi.

Useampana päivänä olen myös päätynyt konttorille pyörittelemään peukaloita. Koska henkilöt, joiden olisi tullut opastaa uusiin tehtäviin, ovat aina joko lounaalla tai palaverissa, olen pyörinyt ympyrää konttorituoleilla, hörinyt kahviaja välillä nostanut kännykkää korvalle vain näyttääkseni tekeväni mukamas jotain.  Kerran sitten ei-minkään-tekemiseni keskeytti ventovieras ihminen, joka iloisesti ja tarmokkaasti tuli esittelemään itsensä.
"Hei! Olen Liisa, HG:n uusi myyjä!"
"Hei, olen Blanco. PC:n puolelta."
Seurasi vaivaantunut hiljaisuus.
"Joo. Blanco, mikäs sun työtoimenkuvas sitten on?"
Seurasi jälleen pieni kiusallinen hiljaisuus,  jonka mie katkaisin tyylikkäästi olkapäiden kohautukseen ja mutinaan emmäätiiä..
"Aaa, eli sä olet kanssa uusia työntekijöitä!"
"Nooo... Olen mä täällä kolme vuotta jo kohta ollut.."
Rouva Liisan ilme tyrmäsi likipitäen häpeän määräni. Kului muutama sekunti, jonka uusi tuttavuuteni käytti itsensä kasaamiseen. Lopulta tuo loihti kasvoilleen herttaisen ja ystävällisen hymyn, ojensi kätensä hyvästiksi ja   selkeästi ja hitaasti artikuloiden kertoi, miten oli ihana tavata minut, ja tapaisimme varmasti vielä myöhemmin uudestaankin.

Olen siis tiineydestäni johtuen päässyt salakavalasti lokeroitumaan alkoholisoituneeksi  ongelmaspurguksi, joka on vieläpä joko  synnynnäisesti vähästä  onnellinen, tai juonut tinnerillä viimeisetkin älynrippeensä.

My lovely baby make me look  so stupid!

Ennakkotapaus

Niin vain meni viime viikonloppu sitten panikoidessa tikkujen kera. Maanantaina olin heti ensimmäiseksi suksinut Mehiläiseen  hakemaan  kolmatta varmistusta ja toteamaan, että hoitohenkilökunnan asiakaspalveluudessa ollessa puutteita, onnistutaan tyrmäämään moni pieni kipinä.
Ensimmäiseksi yrmeä nainen totesi ettei työterveyshuolto kata ultraa, ja hei, eihän raskauden varmistaminen heidän heiniä edes ole. Mahdollisimman ystävällisesti yritin sitten selventää, että  mikäli työntekijän työ koostuu  nimenomaan torjunta-aineiden kanssa työskentelystä  ja työntekijä liittyykin itse myrkkyjensä riskiryhmään, niin  silloin asia mielestäni kuuluu  työterveydenhuoltoon. Ja hei, työterveyshuollon ensimmäinen tehtävä on nimenomaan varmistaa työntekijän terveydentila ja onko tämä enää kykeneväinen kyseiseen  työhön.

Näin siis astuin heti kättelyssä Rouva Yrmyn varpaille, ja alkoi välitön saarna siitä,  miten paskat on  jo housussa ja maito maahan kaatunut ja mitä  näitä nyt on... Mikäli olen työtäni käytännössä harjoittanut jo raskauden ensimmäiset viikot, niin altistus  on  jo tapahtunut ja sitten ultrassa vasta voidaan laskea että montako raajaa sieltä löytyy. Shit happens ja sillai.
Mie puhkesin välittömästi itkuun, ja Yrmy  alkoi katua sanojaan. Ehkä  hän nyt vähän liioitteli ja tuskin mitään peruuttamatonta on vielä tapahtunut. Oisi se jo  kesken mennyt mikäli sikiö oisi jo itteensä myrkyt imassu.
Rauhoittelu ei hirmusesti mieltäni enää parantanut, vaan kolmannen varmistuksen päätteeksi sulkeuduin autoon itkemään pariksi tunniksi.
Saatuani lopulta itseni läjään, ajoin konttorille ilmoittamaan uutiset. Marssin siis työnjohtajien pöydän äärelle, ja ilmoitin ykskantaan etten voikkaan lähtä tällä viikolla yövuoroon. Taikka jatkossakaan. Ja itseasiassa mun  pittää jättää kaikki ruiskutukset toviksi poies.
Katse ei noussut koneen ääreltä kummaltakaan poies, kun toinen pienen hiljaisuuden jälkeen tenttasi yövuoron toistamisen peruuttamisen helvetin hyvää syytä.
Joku siinä äänensävyssä sai miulla niin karvat pystyyn, että jos vain oisin ollut vitsailutuulella, olisin käyttänyt kulunutta fraasia "Im pregnant. And it´s yours!"
Mutta jostain syystä jälkikasvun todenperäisyyden heittäminen toiselle on periaatteeni vastaista. Vitseissäkin. Enkä ehkä vitsilläkään lähtisi jakamaan geeniperimääni ihan kenen vain kanssa.

Anyway, tiineydestäni ilmoittaminen  sai jo itsessään niin kiusallisen hiljaisuuden aikaan, että pystyi kuulemaan helvetin porttien ruosteisten saranoiden nitisevän. Lopulta seurasi kaksi ilmeetöntä tuijotusta, puolen minuutin viiveellä,  sekä kaksi  samaan aikaan todettua ja toisista poikkeavaa reagointia. "Onneksi olkoon" ja "Se taitaa sitten olla työsuhteen purku."
Jotten olisi päästänyt ilmoille koko viikonloppuna patoutunutta tunnekuohua ja läiskiny työuraani nyrkin mentävää seulaa, hipsin kertomaan asiani korkeammalle taholle ja tyytymään alemman johdon kiroamisen helvettiin.
Ylempi johto suhtautui asiaan huomattamasti rennommin, joskin kaikille nousi kysymysmerkiksi mieleen se oleellisin jatkokysymys; että mitähän hemmettiä mie nyt sitten voin tehdä?
Kuluneet päiväton menneetkin aika pitkälti ihmetellessä.
Mehiläisestä on soitettu neljä-viisi kertaa perään.  Olen  käynyt  ylimääräsissä labroissaja vienyt käyttöturvatiedotteet käytössä olleista torjunta-aineista. Teknisen päällikön kanssa sovittiin ensin, että voisin vielä toistaiseksi tehdä perus rotta/hiiri-torjuntoja, kunhan suojista  huolehdittaisiin,  mutta sitten Mehiläinen  totesi nimenomaan rotanmyrkyt sikiötoksisiksi ja tekninen päällikkö alkoi pelätä biologistakin vaaraa myyräkuumeen muodossa. Toistaiseksi  siis voinen tehdä enää torakkatorjuntoja  ja faaraomuurahaissyötityksiä. Ja perus  lutikkatarkit, narkkitarkit, kuumennuskeikat,  laatutarkit ja hygitestit... Ylempi johto vaan tahtoisi miut samointein pois kentältä toimistohommiin. Mie tiedän että toimistolle tie kutsuu viimeistään silloin kun  maha alkaa näkyä, mutta koska vielä ei näy edes pierua,  haluan olla viimeiseen saakka kentällä. Se, että mitä   nuo lopulta antavat tehdä ja mitä ei...huoh.. Sen sitten lopulta näkee. Toistaiseksi olen ennakkotapaus ja esimerkki siitä, miten kaikki heittää häränpyllyä, kun myrkyttäjä tulee tiineeksi.
Kai mie otan vain yhdeksäksi  kuukaudeksi takapakkia  ja aloitan torjunnat "kevyellä  menetelmällä", kuten silloin, kun taloon tullessani sain ensitöikseni lokerooni firman logolla varustetun kärpäslätkän:D
Blanco, paukkuvatsa ja kärpäslätkä. Sehän kuulostaa hyvälle!

Plussatuulia

Vaikea edes miettiä mistä aloittaisi.
Kuluneen viikon puolentoista aikana olen kärsinyt kummallisesti vanhoista lonkka/lantio/issias-kivuista.  Lonkat ja lantio ei koskaan täysin toipuneet ensimmäisestä raskaudesta, ja muistuttavat olemassaolostaan aina aika  ajoin. Eritoten jos  päivän aikana  joutuu  paljon repimistä ja vetämistä harrastamaan. Kuormien kiskominen varastolla tietää  siis liki poikkeuksetta  illalla ankka-kävelyä ja tyyny polvien välissä voivottelua lääketokkurassa sohvalla.
Nyt kipuilua on ollut enemmän ja vähemmän, vaikka päivät on menneet ilman repimisiä.  Sitten heräsi  se pieni  ajatus kipujen yhdistävästä tekijästä. Kiiruhdin kohtiin, pissin  tikkuun, ajoin kauppaan hakemaan  uuden,  ja pissin sitten siihenkin.

Lopputulos näkynee tässä;

Ensimmäinen tunne oli paniikki. Shit!  Hupaisaahan  tässä on se, että vaikka lapsi onkin toivottu, erityisesti sen jälkeen kun tohtorit vannoivat ennen  ensimmäistä raskauttani miun jäävän tyystin lapsettomaksi. Olisin lääketieteellinen ihme jos kykenisin raskautumaan. Ja silti, nyt tähän perheeseen osui siis toinen lottovoitto, ja mie olin 110%sti vain paniikissa!

Kun aikoinaan plussasin esikoisestani, pelkäsin, koska en tiennyt mitä tuleman pitää.  Nyt mie pelkään niin saakutisti juuri siksi, että tiedän mitä tuleman pitää. Tervetuloa siis kusirumba, yövalvomiset jo varhaisessa raskaudessa, liitoskivut  ja muut  säryt,  pahoinvointi, ummetus ja lihoaminen. Sitten taas leikkaus, siitä toipuminen, ja seuraavat kaksi vuotta kahdenkymmenen minuutin  pätkissä nukkumista. Tervetuloa myös istuallaan nukkumiset, 17vko:n kuntouttamiset viidesti viikossa, elopainon nostaminen puolella, mustasukkaiset koirat ja ja...
Ja miten miun nyt käy töissä?? Myrkyttäminen  on pirun vaikiaa, jos itse kuuluu riskiryhmään. Ja mie hölmö vielä pari viikkoa sitten kieltäydyin ylennyksestä, joka oisi miut ottanut kentältä poies "likasista hommista" ja tuonut konttorin pehmeille penkeille.. Silloin mie nauroin räkäsesti,  ettei miusta konttorirotaksi ole, vaan henkeen ja vereen pysyn kentällä! Nyt  pitänee häntä koipien välissä ja uusi elämä mahassa mennä rukoilemaan sitä hyljättyä paikkaa takaisin.
Shit!

No panic! No panic! Apuva..!

Anti-Midaan kosketus

Shit happens mostly on mondays. Joskus sitten  muulloinkin.
Ja välillä tuntuu, että kuraa tulee sitten kerralla enempi. Tällä haavaa mie uskon  vakaasti, että olen liian usealla mikron, leivänpaahtimen ja läppärin hankeen heittämisellä onnistunut saamaan jonkinsortin tekniikan pahan karman kontolleni. Meidän tekninen päällikkö töissä jaksaa aina huomauttaa, että  pahasta karmasta pääsee eroon, kun aamulla menee peilin ääreen, ja sanoo "Olen Blanco, enkä hajota yhtään teknistä laitetta!"
Jostain kumman syystä, aina  kun mie tuon  huomautuksen jälkeen  pysähdyn toviksi tuijottamaan häntä silmiin, tuo toteaa, että ehkä toisilla  sitten kuitenkin vain on sellainen..hmm.. Anti-Midaan kosketus!

Näitten vuosien varrella, olen siis alkanut uskomaan vakaasti tähän Anti-Midaan kosketukseen. Käytännössä  se tarkoittaa sitä, että mikä tahansa sähköllä, akulla tai patterilla toimiva vielä äskettäin moitteettomasti toiminut laite, puhaltaa viimeiset pihauksensa kun mie siihen  kosken. Lieveilmiöihin ei tarvitse edes kosketusta. Monesti konttorilla pyydetään minnuu vaan poistumaan huoneesta, jos tietokone/kahvikone/tulostin tai muu aparaatti ei mystisestä syystä toimikkaan. Useimmiten viat korjaantunut kuin itsestään  mun tosissaan puolileikilläni siirtyessä kauemmas.

Pidän hallussani firman epäviralllista ennätystä  tavaroiden hajoittamisessa. Alle kolmessa vuodessa kontollani on läppäri, navigaattori, kaksi PDA:ta, kolme kännykkää (joista yksi oli omanija yksi "duudsonien-kestävä"), läjä latureita, entotherm-anturit... Herra ties mitä! Luettelosta puuttuu silti kaikkien elektronisten laitteiden laukeamiset, jotka on onnistuttu vielä palauttamaan henkiin, kun mie olen näyttänyt perävaloja tarpeeksi kaukana.

Kotiin en uskallakkaan sattuneesta syystä mitään hirmu kallista elektroniikkaa hommata. Niitten käyttöikä tipahtaa murto-osaan joka tapauksessa kun mie alan sitä käyttämään,  niin ei tunnu kohtuulliselta kokea vararikko joka hajoamisen suhteen. Mutta ihan totta, ehkä  mun todellakin pitäisi  hokea aina aamuisin mantraa peilin edessä siitä, että olen pirun hyvä laitteiden kanssa enkä omista pahaa karmaa. Pitääköhän jokainen laite mainita erikseen, vai riittääkö yleistys "kaikki sähköiset vimpaimet"?
Sillä  näin on meillä käynyt. Siitä  ei ole kuin jokunen hassu kuukausi, kun hella puhalsi viimeiset puhalluksensa.  Haettiin sitten tuoreempi käytetty hella, joka sekään ei toiminut ensimmäistä päivääkään. Kolmas kerta toden sanoi tässä tapauksessa, joten syksyksi sai lapsetkin suut makiaksi ja vihdoin mokkapaloja ja uuniruokia (hah! ketähän mie yritän kusettaa:D??)  suut täyteen.
 Noin kuukausi sitten meiltä hajosi 3v vanha tiskikone. Aikani mie yritin tiskata käsin, mutta ei musta enää siihen ollut. Pakko oli nöyrästi hakea osamaksulle uusi kone jotta meillä riittäisi lautaset kertisten jälkeen.
Patterit uusittiin, koska viime talvena hajonnut ilmalämpöpumppu on edelleen korjaamatta, ja ensimmäiset pakkaset alkoivat tuntua koleana viimana olohuoneessa kun vanhat raadot ei jaksaneet enää lämmittää torppaa. Tai edes ittejään...

Viikko sitten hajosi sitten pyykkikone. Sehän oli jo kolmas tässä 7n vuoden sisään. Tosin kaksi edellistä hajosi siinä, että väkisin  halusin pestä niissä Ikean viiden euron matot, joten se taisi tavallaan olla itse aiheutettua... Ehkä. Tässä koneessa ei kuitenkaan pesty mattoja, ja se hajosi silti. Ennen kuin kylppärissä oli tapahtua valtava räjähdys, katkaisin  virrat ja revin ulos  märät ja edelleen likaiset työvaatteeni. Seuraavana päivänä haettiin rahapulassa tuoreempi käytetty kone. Kone kyllä pesi, mutta avattuani pesun jälkeen luukun, sain saavillisen kuumaa likavettä syliini. Pienen korjailun jälkeen kokeiltiin uudestaan, lopputuloksen pysyessä samana. DAMN!
Eli maanantaina tuli kasvatettua velkasaldoa jälleen yhdellä pesukoneella.
Toistaiseksi on sovittu, että mies hoitaa meillä pyykit, ja näin ollen mun tehtäväni suihkuhuoneessa on pestä vain itteni. Ja pysyä mahdollisimman kaukana erossa meidän uudesta koneesta.

Heti huomenna lupaan aloittaa!

Olen Blanco, en usko Anti-Midaan kosketukseen, enkä  ole lainkaan taipuvainen hajottamaan mitään.

Ironia on toinen nimeni.

Uskon vakaasti karmaan. Hyvästä seuraa hyvää ja pahasta pahaa. Oma ammattini on monasti nostanut mieleeni omantunnonkysymykset.  Jos tappaa ammatikseen, herää monasti kysymään itseltään, mihin vetää rajat. 
On totta, että teemme tärkeää työtä ja ehkäisemme työllämme mittavia ongelmia. Viimeisen aterian tarjoaminen on melko  kasvotonta puuhaa, raatojen keräämiseen tottui nopeasti. Mutta esimerkiksi jyrsijöiden fyysinen tappaminen on edelleen  joka kerta aina yhtä rintaa puristava kokemus. Itku nousee kurkkuun ja paremmille juustomaille päässyt hiirulainen tai rotteloinen  tulee uniin soimaamaan.

On totta, että vaikka ensimmäiset kesyrotat meille  tulikin lähinnä opiskelumateriaaliksi, aloin melko pian myös harrastamaan rottien kasvatusta, ikäänkuin tasapainottamaan itse tekemääni jyrsijäkannan vähentämistä töissä.  Olen  ihan  totta  ollut varma siitä, että tällä kuolemantuojan-työn ohella synnyttämäni elämän määrä  olisi puhdistanut karmani ja käteni kaikesta siitä tappomäärästä, mutta maailmalla oli taas   toista mielessä, ja se oli vittuilu.

Alkuviikosta löytyi ostoskassistani papanoita. Kassi oli kulkenut duuniauton  hytissä lattialla peräti vartin verran, joten pidettyäni asiaa mahdottomana, ohitin papana-ihmettelyt olankohautuksella. Sehän oisi hullua, että jyrsijät pesiytyisivät  rotanmyrkkyä ja loukkuja pullollaan olevaan autoon!
Samana iltana alkoi kumminkin rapina ja ralli  kuulumaan autosta. Sama toistui seuraavana iltana,  joten lopulta ajoin auton kunnon tehopesuun  ja ajattelin alustapesun ajavan karkulaisen helmakoteloista. Vaan toisin kävi...
Jyrsijäperkele päätti kostaa ja seuraavana aamuna olikin kuormasta syöty. Aamun ensimmäisellä asiakkaalla huomasin asiakaspussukkani olevan rikkipurtu ja  torjunta-aineita jyrsitty.
Hah! Silläpähän sinetöi oman kohtalonsa!
Vaan piankos alkoi kauhukuvat pyöriä mielessä,  joissa rottapirulainen puree  nilkkaan ajaessani  motarilla, tai käy kaulavaltimoon kiinni  viimeisillä voimillaan kun  kurottaudun nostamaan lattialle pudonnutta navigaattoria. Ajattelin hetken jopa auton karanteeniin laittoa pariksi päiväksi, kunnes tajusin seuraavalla   viikolla ettivänikin sitten hajun lähdettä..

Niinpä purin autoni.  Kaikki tavarat ulos tarkistukseen, matot irti,  penkit siirrettiin, ja none.  Ei löytynyt kuin käyntikorteiksi jätettyjä papanoita, mutta paskojasta ei tietoakaan.
Jyrsijäsota huipentui jyrsijätn erävoittoon, kun löysin tänään vara-legginsini ja eväs-dumleni syötyinä. Päivän viimeisellä asiakkaalla oli jo lyötävä ovi kiinni raporttia kirjatessa, sillä mokoma aloitti vielä vikisemään ja rälläämään siten, että pelkäsin asiakkaideni kuulevan.

En ihan tosissaan uskonut sen päivän koittavan, että teen torjuntaa  omaan duuniautooni, joka  on pullollaan myrkkyjä, mutta näin se elämä piruilee takaisin.

Nyt on alivuokralainen paikannettu, auto syötitetty ja  loukutettu. Toivon mukaan tuo ei ennen kuolemaansa kosta  puremalla jarruletkuja  poikki.

Asiakaskohtaamisia TOP4

Koko varsinaisen työurani olen ollut ammateissa, joissa oleellisena osana työhön kuuluu toisten ihmisten asuntoihin  meneminen ja niissä  työskentely. Näiden vuosien aikanaon tulllut tavattua tuhansittain erilaisia ihmisiä, joista valtaosa onkin ihan järjissään. Valitettavasti joukkoon mahtuu se tietty prosentti asiakkaita, jotka eivät kuljekkaan ihan täysillä rattailla. Tässä muutama ihmislajike, jotka tasaiseen tahtiin herättää vaihtelua työpäiviin;

1) Itsensä vilauttelijat. Valtaosa ihmisistä ymmärtää pukea vaatteet päälle mennessään avaamaan  ulko-ovea, erityisesti jos tietävät odottaa ulkopuolista työntekijää luokseen. Vaikka näitä tulee vastaan harva se viikko, ei siihen millään vaan osaa tottua, että asiakas esittelee oravaansa heti etuovella, tai mennee ilkosillaan paskalle juuri silloin kun mun pitäisi työskennellä vessassa. Olipa kerran myös asiakas, joka esitteli rintojaan joka kerta kun ei saanut tahtomaansa läpi. En usko,  että siinä miespuolinenkaan työntekijä oisi hirmuisesti heltynyt ikäneidon heltoista, mutta millähän logiikalla silloin parikymppisen tytön oisi muuttanut mieltään ja asentanut uudet keittiön valaisimet vastapalvelukseksi vilautuksista?

2) Harhaiset. Nämä suuren mielikuvituksen perineet ihmiset ilahduttavat ja kauhistuttavat työpäiviä  vähintään pari kertaa kuussa. Koska asiakas on aina oikeassa, tai ainakin melkein, on näiden kohdalla suurin haaste pokan pitäminen, ja asioista sopiminen asiakasta miellyttävällä tavalla. Yksi oli satavarma siitä, että  olin tulossa salamurhaamaan hänet, toinen epäili jonkun vierailevan hänen asunnossaan varastamassa vettä, yksi näki siittiöitä lattialla, toista  kiusasi menninkäiset.
Mielenkiintoisia tilanteita herättävät ihmiset, jotka ensin soittavat hätiin, ja minun saapuessani paikan päälle, eivät laskekaan sisään. Muutaman kerran juteltuani asiakkaiden kanssa postiluukun läpi, toivon saavani  joskus palkkaani myös jonkinsortin psykiatrin lisää.

3) Erikoisia työtehtäviä vaativat. Näillä ihmisillä ei yleensä ole mitään käsitystä  kotiinsa  tulleiden työmiesten tai naisten tehtäväkirjosta. Heidän mielestään sähkömiehet voivat vaadittaessa työskennellä myös sihteereinä,  putkimiehet lääkäreinä ja tuholaistorjujat  terapeutteina. Minut hälytetty paikan päälle katsomaan kuplivaa kattoa (osittain voisi lukeutua myös yllä olevaan kastiin...), epileptistä  oravaa ja  lattialta löytynyttä langanpätkää. Kerran käteeni lyötiin kaukoputki, jolla tehtävänäni oli tiirailla kylpyhuoneen katosta mahdollisesti näkyvää kosteusvauriota, kerran jouduin pukemaan asiakkaan, jotta  pääsin hänestä eroon. Erikoisin vaatimus tuli silti perheenäidiltä, joka vakavissaan pyysi minua ja kollegaa haistelemaan hänen lapsiaan. Lapset tuoksuivat kukilta päivisin, mutta aamuisin heistä kuulema lähti paha  löyhkä. Vaikka olen ollut kädet kyynärpäitä myöten viemäreissä, tuijotellut asiakkaiden löytämiä "ötököitä" jotka paljastuvat räkäklimpeiksi ja rakentanut taloihin ovia vain jotta ne voitaisiin peittää kirjahyllyillä, vedän silti rajani johonkin, ja se meni lasten haistelussa. I´m so sorry madame, but that is NOT  part of my job!

4) Yllätyksiä jättävät. Tästä kastista löytyy niin pilailijoita, vittuilijoita kuin vakavissaankin olevia ihmisiä. Yllätykset saattavat olla viestejä, kirjeitä tai konkreettisia asioita, jotka vain on jätetty löydettäväkseni. Innokkaimmat ovat jättäneet asuntoon kymmeniä post it-tarroja. "Maalaathan tämän oven tältä puolen?", "Ja myös tältä  puolen?", "Maalaathan tämänkin oven?", "Ja  tämänkin puolen?"...
Minulle on jätetty kasa  ihmispaskaa rottaboksiin, puolimetrinen dildo, ruokaa ja taskulamppuja. Hämmentäviä olivat myös likaiset alushousut ja käytetty kuukautisside.
Kerran asukas jätti löydettäväkseen itsensä, jolloin hengestä meinasi päästä sekä minä että hän. Asuntotarkkia tehdessä ei kukaan tullut eteiseen vaikka kuinka rimputin ovikelloa, hakkasin ovea ja huhuilin asunnossa. Olin ehtinyt koluta jo koko muun asunnon, kunnes viimeisen makuuhuoneen sänkyä aloin nostella. Patja pirulainen oli painava ja aikani sitä nyhdettyäni ja revittyäni, kiskaisin tyynymytyn tieltä pois, ja kasan alta paljastuikin pää. Ihmispää.
Sydän pomppasi kurkkuun, huusin kuin syötävä ja huitasin lampulla mokomaa iljetystä. Nuoreksi aikuiseksi paljastunut ihmispää vain ummisti silmiään ja pyysi saada vielä vähän nukkua.
Juu, tottakai, anteeksi..!

Jostain kumman syystä alan vuosi vuodelta tulla siihen tulokseen, että mitä työkokemuksiin tulee, olen ehdottomasti alipalkattu!

Nuoret dementikot TOP4

Mie olen aina ollut huonomuistinen.
Tai en aina huonomuistinen, mutta olempahan omannut sellaisen valikoivan  muistin.
Minkäs sille vaan mahtaa jos on sama pää kesät talvet ja purutkin käyvät aika ajoin vähiin:)
Tässä  muutama nuoren dementikon töppäys vuosien varrelta;


1) Menin teettämään autooni vara-avainta. Liikkeessä kysyivät sitten auton merkkiä, jolloinka mielen valtasi ikävän tutunoloinen black-out. En  muistanut auton merkkiä, joten häpeä  nostatti nopiasti punan  korviin. En ollut ihan varma, oliko  tieto kuinka oleellinen, mutta eikös se tilannetta pahentava selittely alkanut;  "Se  on vain sellainen sininen auto... Ei kun. Vihreä. Joo-EI! Sininen! Tai.."
Mies tiskin takana  aloitti jäätävän tuijottamisen, kyssyi onko auto ihan varmasti minun. Nuoren tytön valtasi tietenkin paniikki,  joten  lupasin käydä  merkin tarkistamassa autostani heti, olinhan kuitenkin parkkeeraanut  sen viereiselle tielle. Vai olinko? Autoa, -oli se sitten sininen tai vihreä, ei näkynyt koko kadulla. Kaksinverroin pahempi paniikin aalto löi läpi, eikös  jumankauta joku jo ehtinyt varastaa arvokkaan romuni??
Puolen tunnin kuluttua  löysin autoni.  Olin unohtanut sen verstaan sisäpihalle ja huomaamattani kävellyt avainliikkeeseen.
Ja josko sillä mitään merkitystä  oli,  oli autoni sininen Mitsubishi...

2) Olin työmatkalla, kun syystä tai toisesta muistinkin jo olleeni töissä. Elettiin pimeää tammikuuta, joten säkkipimeää oli kotoa lähtiessä kuin kotia tultaessakin.
Lienen sitten niin ahkerasti pohtinut työjuttuja, jotta mielessäni olin peräti tehnytkin ne jo. Ihmettelin vain kummasti reittivalintaani kotiin,  olinhan menossa vastakkaiseen suuntaan. Sen kummemmin ihmettelemättä tein  sitten u-käännöksen ja köröttelin  kotia voipuneena, niinkuin raskaan työn raatajat ikään.
Voi sitä hetkeä, kun kotipihaan ajaessani sain vihaisen puhelun töistä. Mulla  oli työmaan ainoat avaimet, joten porukka oli vartonut minnuu pihalla jo kolme varttia. Ja vaikka  kuinka vannoin olleeni jo töissä, ei pomo  (kumma kyllä..) uskonut, joten raskaan työn raataja käänsi nokan jälleen kohti työmaata, ja ajeli häpeissään tekemään tuplavuoroa, jolta se ainakin tunnosti.

3) Urani häpeäkohta oli ehdottomasti se sekunti, kun viikon tutkittuani asiakkaan löytämää ötökkää, tunnistan vihdoin lajin, ja unohdan sen sillä sekunnilla   kun soitan asiakkaalle kertomaan tunnistuksen tulosta. Hetken ryittyäni ja kaottuani kerroin sen olleen ihan vain...sellainen...tavallinen....hyppäjäinen.

Siis What?? Hyppäjäinen?  
Shit. Olisi  nyt mielikuvitus edes ollut parempi:D!

4) Periytyvä dementia on edukseen niissä hetkissä, jossa  kertoja unohtaa kertoneensa jo uutisensa pariin kertaan aiemminkin. Sillä mikäli kuuntelija on yhtä dementoitunut, on olemassa mahdollisuus, ettei hän muista kuulleensa uutista jo kertoja aiemminkin.
"Dementikoille kaikki on uutta", näin mie totesin mieheni naurettua  vierestä miun keskustelua äitini kanssa hajonneesta pesukoneesta ja tilalle ostetusta uudesta. Mie hehkutin uutta konetta ja äitini oli yllättynyt edellisen hajoamisesta. Olimme käyneet saman keskustelun vuorokautta aiemmin kaupassa. Kuulema. Kumpikaan keskustelun osapuolista ei kyllä muistanut vain kertoneensa eikä kuulleensa.

Lapsesta pää lahonee. Vai kuinka se meni:)?

Väsyneen äidin-syndrooma

Jokainen äiti voi sydämensä pohjasta myöntää rakastavansa jälkikasvuaan niin  sydänjuuriaan myöten, ettei voisi koskaan ikinä kuvitellakkaan elämäänsä ilman  heitä, ikäänkuin lapset olisivat luoneet  äidilleen tarkoitusperän omalle olemassaololleen.

Paskat.

Rakastan perhettäni  yli kaiken ja pahimmat painajaiseni perustuvat perheeni menettämiseen. Silti jokaiselle äidille, myös niille kaikkein  paatuneimmillekkin, tuleee niitä hetkiä, jolloin tekisi mieli nakata geeniperimä mummolaan  miehen kera ja vetästä kotonaan vanhan kunnon  kalsarikännit.
Lienenkö  sitten huono äiti siksi, että kehtaan moisen ajatuksen myöntää  ääneen? Eihän äidit vaan voi itseään turruttaa vaikkei sille todistajia olisikaan läsnä.. Ei äidin ole lupaa olla itsekäs, epälooginen ja epäsosiaalinen. Eikä erityisestikkään haaveilla siitä.

Mutta näin tänään, ilman mitään sen kummempia syitä. Jos saisin olla nyt ihan yksin, tinttaisin kaapista löytyvän viskilekan turpaani, tunnelmoisin kenties Bridget Jonesin tavoin hammastahnatuubin kera jotain kovin kovin äitelää. Lauri Tähkää kenties. Tunnelmoisin niin, että siirappi kuurouttaisi korvat ja tukkisi silmät. Sitten polttaisin ketjussa askillisen tupakkaa aamutohveleitten jäätyessä kiinni jäiseen terassiin, potisin aamuyöstä mahdollisesti huonompaa oloa, ja ihmettelisin aamulla herätyskellon soidessa että enisiköhän taksikuitti firman tilityksestä läpi?

Tällä viikolla olen itkenyt työstressiäni varaston pihalla katukivetyksellä istuen. Tällä viikolla olen myös itkenyt työstressiäni varaston nurkassa.Vähäsen myös työmatkalla asiakkaalle sekä erään pienen lähikaupan parkkipaikalla. Olen potkinut vitutuksissani auton  renkaita, syystä että töissä on joutunut  ihan vakavissani pitämään selontekoa miksen ole kyennyt olemaan kolmessa paikassa samaan aikaan. Olen vitutuksissani myös polttanut aivan liian monta tupakkaa ketjuun, sekä melkein toteuttanut pitkä-aikaisen haaveeni ja ajanut autolla kämmentietokoneeni yli, joka ei  puoleen vuoteen ole tahtonut toimia työtä helpottavalla tavalla.
Jostain kumman syystä en sitten jaksanut hirmuisesti reagoida siihen, että kolme vuotta sitten ostettu astianpesukone päätti hajota tai että kolmivuotias tyttäremme päätti itse sakset löytäessään parturoida tukkaansa. Tai että nuorimmainen koirista on  päättänyt teroittaa hampaansa eteisen kaappiin ja että tyttö päätti pestä suosikkirottamme lasinpesunesteellä.

Huomenna olisi taas herättävä ajoissa, lastattava lapsi autoon jälleen vartin verran aikataulusta myöhässä. Ajaa kahdesti takaisin pihaan hakemaan milloin unohtunutta barbia, milloin lapasia. Lähteä hoidon pihasta ruhtinaalliset puolituntia myöhässä, kiriä aikataulua ruuhkassa kiinni, pahoitella asiakkaille kerran ja kaksi, pahoitella ylemmälle taholle kerran ja kaksi, unohtaa sovittu keikka, sopia se uudelleen, perua sama keikka kahdesti, panikoitua tekemättömistä asiakaskäynneistä, itkeä tirauttaa pari kyyneltä, kaataa kupillinen kuumaa kahvia syliin, myöhästyä  lapsen hausta, ajaa liki kolarin, hakea parkuva lapsi, lahjoa se pillimehulla,  muistaa vasta kotipihassa, että uusi astianpesukone jäi noutamatta.

Mutta koska rakkauteni perheeseeni on edelleen suurempi kuin haluni  olla miettimättä mitään, taidan tälle illalle valita kultaisen keskitien; laitan lapsen nukkumaan, käyn suihkussa ja tarjoan miehelle iltapalaksi heti sitten leivottua  marjapiirakkaa,  sitten lysähdän sohvalle viskipullon *kröh!* yskänlääkettä vähän maistellen:)

Nainenhan on kaunis AINA!

Niin olen joskus kuullut sanottavan. Paitsi että nainen on kauneimmillaan 16-vuotiaana (siis mikä "nainen", silloinhan ollaan vasta lapsia??) ja saunanraikkaana ja raskaana ollessaan. Eikä silti mielellään näitä kaikkia kolmea samaan aikaan.

Itse näytin 16-vuotiaana alkoholisoituneelta  teini-pojalta,  eikä minnuu kyllä  hyvällä tahdollakaan voinut kauniiksi kutsua. Saunanraikkaus tarkoittaa  miulle punalaikukasta ihoa ja tulipunaisia korvanlehtiä, raskaus... joopa joo! Se paljon puhuttu raskauden "hehku" on ihan vain hikeä se, sillä yllättäen turvotessa +27kg ei voi olettaa etteikö hiki virtaisi jo hengittäessä, saati sitten kävellessä tai noustessa rappusia.

Anyway, jokaisen naisen elämässä tulee niitä hetkiä, jolloin tahtoo  vähän koreilla, näyttää kumppanilleen että on hemaiseva, mutta siten, että se olisi vain tahaton ominaisuus, ei tuntitolkulla peilin edessä äherryksen tulosta. Joskus myös mennään pahoin mettään, vaikka yritystä olisi kuinka ollutkin. Noloja on ne hetket, kun on alaikäisenä lähtenyt ystävien kanssa bileisiin, ja olet tuntikausia ähertänyt tukkaasi piippausrautojen, kreppien ja muiden kanssa,  ja lopputuloksena on ystävien järkyttyneet ilmeet; "Siis annoitsä sun äidin laittaa  sun tukan?? Miks ihmeessä sä annoit sen krepata sen tolla tavalla?"
Eipä moisen vastaanoton jälkeen vaan enää kehdatakkaan myöntää, että hei kuulkaas,  I did this by myself!

Samoin kävi aikuisuuden kynnyksellä kokeillessani ensikertaa meikata itselleni smokey eyesit. Olin sitten varsinainen femme fatale, utuisilla silmilläni, kohtalokkain  katsein... Ja jälleen ystäväni kysyy järkyttyneenä että mitä oikein on sattunut, kun  niin itkeneen näköinen olin:D
Shit. Ei siis onnistunut sekään.

Viimeisin yritykseni hemaista mieheni on jokusen kuukauden takaa. Olin jo pitkään heilunut kotona ainoastaan koirankusemissa verkkareissa ja reikäisissä topeissa tukka niputettuna nutturalle, että ajattelin kerrankin  vähän panostaa ulkomuotooni, kun vihdoin tuli menoa juhliin. Otin riskin, ja laitoin kevyesti huulipunaa.
Minähän en ikinä koskaan  huulipunaa käytä, ja jälleen sitten tuli muistutettua itselleen, ettei kyllä käytä jatkossakaan.. Sillä vaikka kuinka valitsin luonnollisia sävyjä, varoin menemästä rajojen yli, ja lisäsin sitten vain aavistuksen kiiltoa päälle, kattoi mies minnuu otsa kurtussa pitkään autossa.
"Ei helvetti,  kyllä siinä ruoassa vaan sittenkin oli jotain allergisoivaa  kun sun huulet kerta tommosiks meni!"

Jokainen voi itse päätellä, kehtaako moni nainen tuollaisen jälkeen myöntää  olevansa vain oman poropeukaloisen maskeerauksen uhri;)

NONE!

Luomisen tuskaa

Luokittelen itseni jonkinsortin taiteilija-sieluksi. Ennen, käyttäessäni suurimman osan  vuorokauden vapaista   tunneista  omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni kirjoitellen,  tunsin silloin olevani sekä parhaimmillani, että tuottavaisimmillani. Julkaisin ensimmäisen kirjaseni itselleni 20v-lahjaksi, seuraavan taas pari vuotta myöhemmin. Sitten  tuli elämään läjä lapsia,  läjä koiria, läjä jyrsijöitä, läjä kaikkea muuta huomion vievää. Sitten tuli  elämään se, jota kutsun luomisen  tuskaksi.
Se on sitä, että on joko liian onnellinen keskittyäkseen mihinkään sellaiseen, joka saisi ajatuksen kirveltämään tekstiä synnyttävällä tavalla. Toki onnellisistakin asioista voi kirjoittaa, mutta miut onnellisuus puuduttaa siten, että siitä syntyvä teksti on usein liian  imelää, -jopa omaan makuuni. Joten tarvitsen jotain ravistuttavaa, puistattavaa, tai  äärimmäisiä tunnetiloja puristaakseni itsestäni ulos  sen tunnetilan, jonka parhaiten yritän sanoiksi kuvittaa.
Tätä haittaa myös väsymys. On vain pirun hankalaa saada ajatuksia kasaan kun ei ole tajunnut edes lähteneensä töihin eripari kengillä. Humalassa tekstinteko sujuu kyllä, joskin nautitun viskimäärän voi nähdä aamulla takataskuihin rytätyltä nenäliinalta/vessapaperilta, johon illan päätä huimaava hengentuotos on raapustettu milloin kuulakärkikynällä, milloin kajaalilla. Useimmiten näistä hengentuotoksista idea hukkuu  siihen siiderilaikkujen sumentamiin kohtiin, tai viimeistään siihen kulmaan, jota on ehditty käyttää  nenäliinana tai silmämeikkien kuivauspaperina.
Ei siinäkään mitään. Mie monasti miellän, että taiteilijoiden on ihan OK olla pikkupienissä melkein mihin vuorokauden  aikaan tahansa. Raapustaa tuotoksensa hätäpäissään vain mitä saatavilla on. Tämä toimi vielä lapsettomana ollessa, jolloin ainoastaan mies  joutui kestämään morsmaikkunsa kaaoottista sielunelämää ja outoja taipumuksia herätä keskellä yötä rustaamaan, lukittautua läppärin äärelle pitkiksikin ajoiksi tai raahata töistä kotiin työmaan suojapaperinpalasia tai käytettyjä tapetteja, vain siitä syystä että parempaa tykötarvetta ei ollut inspiraation iskiessä.

Mutta lapsiperheessä joutui taiteilijaluonteen laittamaan sivuun. Pieniltä simmuilta  piiloon. Sanotaan näin, että viime vuosina mie olen herännyt kyllä tappavan monta kertaa  (parhaimmillaan toistakymmentä  kertaa yössä), mutta sitä mie en sanoisi inspiraation  tulokseksi, vaan happy endin tulokseksi. Koneen äärelle pääsen kyllä, mutta pienimmätkin idean rippeet katoavat savuna ilmaan kun vähintään seitsemän minuutin välein jossain päin asuntoa syntyy akuuttitilanne. Joko lapset on ampuneet toisiaan pompuloilla silmiin, joku meinaa  tukehtua matokarkkiin tai joku on tukasta kiinni patterissa. Ja vaikka sitä viskiä voikin vähän ottaa yskän lääkkeeksi illalla kun lapset on nukkumassa,  niin ei sitä enään vaan voi lukittautua  mihinkään pullon  kanssa, vain puristellakseen ajatusta  luovemmin ulos.

Joten koska viime vuodet olen ensisijaisesti ollut  äiti, sitten uranainen, ja kolmanneksi vasta taiteilija, oli miulle iso juttu saada vihdoin ja viimein kolmannen kirjani ulos. Monen vuoden rutistelun jälkeen. Mie ihan rakkaudesta puhkuen ojensin ensimmäisen kirjakappaleen rakkaalle miehelleni, olihan hän miun elämääni vihdoin saanut tarkoituksenkin, ja täten toiminut muusana.
Vaan mitä sanoi hän, luettuaan ensimmäisenä uusimman teokseni..
Oli kuulema kamalaa luettavaa,  katkeraa tilitystä kannesta kanteen.
Mie sitten huuli pyöreänä  siinä vähän aikaa pohdin että minkähän niteen seon nyt sitten lukenut, että ei myö vaan mitenkään voida samasta kirjasta,  miun kirjastani puhua! Kun sitten selvisi, että oikean kirjan mies oli lukenut, jäin mie jälleen huuli pyöreäksi. Sitten syntyi puistattava vitutus, että miten ihmeessä kukaan voi lukea niin  väärin kannesta kanteen, ettei tosissaan huomaa sitä onnellisuutta ja iloa sekä suurta rakkauden määrää, jota monessa runossa piilee, vaikkei sitä suoraan käsiteltäisikään?? Mie  ehin ihan tosissaan jopa miettiä, etten koskaan enää kirjoita yhtään mitään, jollen saa edes miestäni tajuamaan perimmäistä sanomaani kirjoituksista, vaikka tuon pitäisikin jo näiden vuosien jälkeen lukea minnuu kuin avointa kirjaa.
Sinä iltana kävin painotuoretta kirjaani läpi kannesta kanteen ja  liimasin joka sivulle  kirkuvan keltaisia ja pinkkejä post it-tarroja johon olin kirjoittanut selventäviä sanoja, kuten "rakkausruno  sinulle", "ikävöin sinua" tai "hetki jolloin sain tietää olevani raskaana".
Mieheni luki kirjan uudestaan sinä iltana, ja kyynel silmässä myönsi ymmärtäneensä tekstini aivan päin persittä ensimmäisellä lukukerralla.

Mie jäin pakostakin miettimään, että olikohan kellään suurella kirjailijalla koskaan vastaavia heikkoja hetkiä? Joutuiko Shakespeare koskaan selventämään kellekkään näytelmiään, koska joku ei niitä käsittänyt sinne päinkään? Tai onko  Suomen  suurnimet, Anna-Leena Härkönen  tai Sofi Oksanen joutunut puolisolleen  koskaan ojentamaan että ei tämä komedia ole vaan  draamaa perkele!!

Nyt miulla  on yksi luomisen tuska enemmän. Aina kun se poreileva tunne valtaa, ja ryntään koneelle päästämään valloille sen sisällä poreilevan ajatuksentyngän, näen yhtäkkiä sieluni silmin edessäni läjän muistilappuja ja inspiraatio pakenee kauhuissaan hysteeristä  nauruani.

Elämä osaa olla kieroa.

When it starts to be too freezing to think!

Näin koittaa taas se aika, jolloin talvi yllättää autoilijat.  Niin kuin viime vuonna, ja toissa vuonna,  ja niin  päin pois.. Samoin yllätyn  mie joka vuosi huomaamaan, että joitakin  ihmisiä ei vain ole  tehty  talvea varten. Paleluni alkaa heti mittarin laskiessa alle +17 asteen. Alle +10 asteen alan menettämään tuntoja sormista. Nollan alapuolelle mennessä koko kroppa alkaa hyytymään. Ja tämä käsittää siis aivan kaikkea motoriikasta ajatuksen   kulkuun.

Yksi talven ikävimmistä sivuvaikutuksista minnuun  on puolivuotisen flunssan lisäksi poskien jäätyminen ja sen  myötä puheen sammaltaminen. En vaan voi sille hyvällä tahdollakaan minkään. Mutta jokaisen ulkolenkin jälkeen seuraavat puoli tuntia poskia sulatellessa kuulostan pari tuoppia  liikaa nauttineelta. Näin ollen välttelen talvisin ulkokierrosten jälkeen asiakkaitten tapaamisia. Ainakaan ennen kuin turpaa on pidetty ensin kiinni patterissa tai auton lämmittimissä. Välttelen myös puheluita, mutta eipä ne tekstiviestitkään kohmeisilla sormilla suju. Raporttien kirjoittaminen ei suju, puhe on mussuttamista ja hymyilykin muistuttaa aivan hammaslääkärikäynnin jälkeistä puudutettua rukkasta. Joskus olen miettinyt kauhuissani, että enkai mie sentäs ihan kuolaamaan ala, mutta paha mennä sanomaan kun naamaansa ei tunne eikä ketään kehtaa varmaan moista  edes huomauttaa.
Madamoisen syljen eritys näkyy ylittävän oraalisen imukyvyn..

Olen kerran käynyt työhaastattelussa,  jossa muutaman auto-ongelman päätteeksi saavuin paikalle tyylikkäästi myöhässä, nenä punaisena ja huulet  sinisinä. Yritin firman johtajalta salaa läiskytellä tuntoa turpaan takaisin, mutta koska kädet olivat aivan yhtä tunnottomat, lopputuloksena oli vain elottomalta kuulostavaa lätinää.
Sain paikan. Mutta en tiedä kertoiko se firman vaiko johtajan moraalista enempi se, että tuo kuitenkin ystävällisesti huomautti miun poistuessani voitonriemuisena paikalta,  että tiedäthän sitte Blanco, että töihin tullaan  jatkossa aina selvin päin?
Ja mie ihan oikiasti sain duunipaikan, vaikka ylin taho oli virheellisesti luullut miun  tulleen työhaastatteluun kännissä!
Yllätys sinänsä, paikka osottautui niin painajaismaiseksi,  etten mie siellä pitkään viihtynytkään. Mutta se  sitten onkin ihan toinen juttu se..

Mutta mitä tulee sitten ajatuksenkin kohmentumiseen, oli ensimmäinen selkeä merkki tämän talvikauden ensimmäisistä oireiluista jo toissapäivänä. Meille tuli menoa kollegan kanssa suomenlinnaan, ja koska lautat eivät ymmärrettävästä syystä enää noudattaneetkaan kesä-aikatauluja, tuli meille tenkkapoo omien aikataulujen suhteen. Normilautat menivät aivan liian harvakseltaan, joten takaisin tulo olisi venynyt liian myöhäiseksi ja tytön hakeminen  hoidosta jäänyt väliin.
Lyötiin sitten viisaat päät yhteen, ja keksittiin mennä huoltolautalla, koska ne kulkivat eri aikataulun mukaan ja huoltoahan myökin mentiin tekemään, eli sehän oli kuin meitä varten!
Ajettiin sitten huoltolauttojen hakupaikalle ja päästiin liki samointein merelle. Laskettiin vielä paluuaikataulut valmiiksi. Kolmen lauttaan ehdittäisiin hyvin, ja silloin ei tulisi lapsenhakuongelmiakaan.
Hyytävän kierroksen päätteeksi istuimmekin tyytyväisinä kello kolmen  lautassa, odottaen vain lämmintä autoa ja mukavasti selkää kuumottavaa penkinlämmitystä.
Voin vain sanoa, että sillä sekunnilla kun tajusin meidän istuvan kyllä oikeassa  lautassa, mutta  menevämme ihan eri satamaan kuin missä autot odottivat, en ihan tosissaan tiennyt olisiko pitänyt itkeä vaiko nauraa. Mutta  koska sarkastisesta luonteestani huolimatta olen melko positiivinen ihminen,  en voinut kuin hirnua kuola tunnottomilta kasvoilta valuen, duunikaverin suureksi  kummastukseksi. Kohtapa tämäkin sitten tajusi, kun nähtiin lautalta lämpimän duuniauton kajastus rannasta,  mutta lauttapa jatkoi lipumistaan ohi, aivan eri määränpää edessään.
Ja jotta sekasotku olisi ollut vieläkin naurettavampi, oli duunikaverin auto taas jätetty aivan toiselle puolen kaupunkia kuin miun autoni. Näin ollen mietimme vain kuumeisesti kummanko kaara olisi edeslähempänä, kun kävelymatka kumminkin oli edessä.

Hittolainen. Tyttären hausta myöhästyin, ja hävetti kyllä selitellä hoitotädille syyksi lauttaongelmat. Ja nämä tietysti sammaltaen...

Winter just is not for me.

Baby´s anathomy

Lasten kuullen sitä jotuu monasti välttelemään arkoja tai kiusallisia aiheita. Varomaan puhumisiaan ja puntaroimaan koska on ajankohtaista kertoa mitäkin.
Jokainen vanhempi joutuu jossain vaiheessa elämässään siihen hetkeen, jolloin lapsi alkaa itse kyselemään mistä  vauvat tulevat, tai miksi annukka-tädin tissit  on äidin tissejä isommat, tai miksi naapurin jorma käyttää kukkamekkoja. Ja tällöin joutuu mielikuvitustaan käyttäen  keksimään tarpeeksi siistin ja hienovaraisen tavan kertoa elämän monista väriskaaloista, minkä ansiosta  maailmaan mahtuu monta kummallista asiaa.
Kirjakaupatpäivänä olla pullollaan hyvien  vanhempien opuksia, joissa on valmiita vastauksia kannesta kanteen, lähestulkoon jokaiseen vaikeastiselitettävään tai kiusalliseen kysymykseen, jonka lapsi voi aikuiselle esittää. Mutta kuinka moni sitten sellaisen oikeasti hankkii, ja opettelee etukäteen ulkoa, jotta olisi valmistunut kyselyikäisen tenttaamiseen..  Niin, no.. Ja kuka sellaisen edes hankkii? Vanhempi, joka on ennen kaikkea varautunut?

Mielestäni elo lasten kanssa on kuitenkin pääosin suunnittelematonta. Tietysti lasten hankita tulisi olla tarkoin suunniteltua, vaikka vahingoistahan monet elämän loistavimmat ilotkin on peräisin. Mutta siltä osin, mitä lasten läsnöolo arjessa tuo tullessaan, tarjoaa yltäkylläisesti yllätyksiä yllätyksen perään. Voisimpa siis väittää, että mikään maailmassa ei valmista vanhempia sitä hetkeä varten, jolloinka kolmevuotias tytär yhtäkkiä päättää kurkistaa yökkärinsä alle, ja järkyttyy näkemästään.

"Äiti! Mun pimppi  on rikki, siinä on reikä!!"

Ei muuta kuin korvat helottaen piilotetaan nauruntyrskähdys ja hetken happea otettua vaan lohdutetaan, että ei se pimppa rikki ole, vaikka siinä reikä onkin..

"Mut äiti, miks tää näyttää tälläseltä??"

Ja jälleen sama homma. Naama sanomalehden taakse tai jääkapin oven taa piiloon, ettei lapsi luule että hänen hädälleen nauretaan. Sitten liuta happihaukkoja, jonka jälkeen kerrotaan että siltä sen kultapieni kuuluukin näyttää.

Seuraa lisää  tuijottelua yökkärin sisään, jonka jälkeen naama vääntyy inhon irveeseen siten, että silmät meinaa muljahtaa pikkuisen  päästä.
" No ohhoh!"


Tästä eteenpäin, osataan olla varautumatta mahdollisiin jatkokysymyksiin:)

Lasten suusta

Näitähän on netti pullollaan, ja jokainen pienen lapsen elämäänsä laskenut on ainakin kerran elämässä joutunut siihen tilanteeseen, jossa lapsi möläyttää jotain hävettävää, tai sitten nolostuttaa kassalla vanhempansa haluamalla välttämättä sen kortsupaketin,  jossa on kivan kirkkaat värit.

Meillä on neiti useamminkin kuin kerran yhdistellyt näkemäänsä, kuulemaansa ja luulemaansa ja kertoillut näitä tarinoita sitten muitten iloksi ja kauhuksi esimerkiksi hoidossa. Räikein tapahtumasarja sai alkunsa vuosi sitten joulun alla, jolloin silloin 2,5v tyttäremme joutui silminnäkijäksi siihen hetkeen, jolloin pikkuinen koiranpentumme kuoli äkilliseen sydämen pettämiseen. Hetki  oli karmea meille aikuisillekkin, jossa  mieheni yritti epätoivoisesti elvyttää tuota pikkuista turrikkaa, ja mie itkin hysteerisesti silmiäni päästä. Tämän jälkeen mies lähti pimeään talvi-iltaan hautaa kaivamaan, ja mie itkin  sisällä rutistelle enkeliksi muuttunutta koiraamme sylissäni. Lapsi oli tietenkin ymmällään tapahtuneesta,  ja hälle yritettiin selittää vain, että hauvavauva lähti nyt koirien taivaaseen.
Aamulla näin parhaakseni alustaa hoitotädille edellisillan tapahtunutta tragediaa, ettei ihmettelisi jos tyttärellämme  olisi epätavallista itkuisampi päivä. Lapsi tietysti käsitteli asiaa eri tavoin, ja kertoi oman tiivistetyn versionsa tapahtuneesta jokaisella lapselle, sekä hoitotädin ja meidän kauhuksemme myös muitten lasten äideille ja isille. Seuraavin sanoin; "Vauva kuoli, äiti itki ja isi lähti."
Oli siinä hoitotädillä ollut selittely sitten muille vanhemmille jotka ykstellen  jokainen järkyttyi tyttäremme puheista.

Joskus myös tyttö on noteeraanut ensin koirien keskinäisen tappelun  ja yhdistänyt sen mielikuvituksellisesti omaan piilarinpoisto-operaatioon. Lopputuloksena on ollut tarina, jossa koira purasee toiselta silmän, ja äiti on kaivanut sen pois ja laittanut purkkiin  jossa on ollut vettä. Eilen koin vastaavanlaisia selittelyhetkiä, kun oma äitini tuli kuiskaamaan että "olitko oikeesti joutunut tappamaan jonkun teidän hiiristä?"
Niimpä niin... Toissapäivänä siis yksi meidän seeprahiiristä matkasi ihan omin neuvoin paremmille juustomaille, ja koska äiti oli se, joka kaivoi terraariosta tuon viimeisen matkansa tehneen, olin mie sitten myös sen tappanut. Voi että sitä päivää, kun tyttärellemme selviää mitä  äiti tekee työkseen! :D

Onneksi valtaosa aikuisista omaa tietynlaiset suodattimet, mitä tulee lasten puheisiin. Vaikka monessa piileekin totuuden siemen, niin asiat eivät aina välttämättä ole aina semmosenaan tapahtuneina. Viime kesänä tyttömme aiheutti miulle harmaita hiuksia kauppareissulla.
Olimme lähikylän ison kaupan kolunneet ja parkkipaikalla lastaamassa viikon  ostoksia kyytiin. Ihan ilman ennakkovaroituksia tyttö rupesi huutamaan palosireenin lailla "Äiti  äiti, poliisit tuli! Nyt nopeesti karkuuun, äiti poliisit tuli!!"
Tunsin selässäni kaikkien niiden epäilevien ihmisten katseen. Pakokauhu toki iski häpeästä, mutta yritin olla heittämättä kasseja yhtään sen vikkelämmin autoon, etten näyttäisi siltä, että pakenen tarkoituksella  nyt niitä poliiseja,  enkä  suinkaan  häpeää. Mutta vaikka kuinka yritin saada tyttöä hyssyteltyä, niin koin  kaikki mahdolliset tekoni nyt paljastaviksi. Joko mie hyssyttelen todistajaa hiljaiseksi tai pakenen varmana syyllisyydestä tai olen kuin en olisikaan ja tokaisisin vain ohikulkijoille että  enhän minä nyt mitään varastanut ole, hehhe...
Kiinnostaisi todella tietää mistä tyttömme on saanut  päähänsä pakoilla poliisia ja mistä moinen ilmiantotaito on kehittynyt. Välttelin pitkään  tuota kantakauppaani, mutta valitettavasti  kyseinen mesta on asiakkaanikin, joten ikuisuuksiin en voinut olemassaoloani  sieltä pitää poissa. Toivon vain edelleen, että henkilökunta ei tuota perätöntä tyttäreni ilmiantoa kuullut, tai jos kuuli, on  joskus itsekkin joutunut lapsensa terrorismin kohteeksi.

Bon appetit!

Tänään voitaisiin vähän läpikäydä  naiseuden yleisominaisuutta;  kokkaustaitoa. Tai sen  puuttumista. Kun kulinarismia jaettiin, tämä  tyttö erehtyi jonosta.
Koska edellinen  ukkoni ei koskenut pitkällä tikullakaan ruokiini (tähän ehkä oli syynsä...), lopetin yrittämisen ja tyydyin siihen, etten osannut,  enkä tulisi koskaan oppimaankaan ruoan laittoa. Alkuun tosin yritys oli ollut kovaa. Koska kotoa 18-vuotiaana pois muuttaessani osasin ainoastaan makaroonia keittää, eikä maalaisjärki ollut läsnä ruoan opettelussa, tuli monta yksinkertaista yllätystä vastaan. En esimerkiksi tiennyt, että perunamuussi tehdään keitetyistä perunoista. Oisin sen toki jossain vaiheessa tajunnut itsekkin, yrittäessä muussata raakoja kivikovia perunoita, että  olisi helpompikin konsti, mutta... Yksi, mitä yritin moneen moneen otteeseen, oli ruskeakastike. Sain kyllä aikaan harmaata kastiketta, hiilenmustaa kastiketta, kerran jopa oranssia, mutta sen  ainoan kerran, kun väri oli edes lähelle ruskeaa, oli maku edelleen palaneitten jauhojen kaltainen. Tien toisella puolella asui ystäväni,  jolla oli tapana  tulla pelastamaan Blanco ruokakaaoksesta. Harvoin mie  ennätin  hälle edes soittaa, sillä ystäväni osasi talsia oveni taa joka kerta kun kuuli naapuritalon palohälytyksen soivan. Kas muilla ehkä soiteltiin vielä lehmänkelloja tai huudeltiin parvekkeelta että ruoka on valmista.  Mutta mie hoidin asian tyylikkäämmin,  ja palohälytysten soidessa kaikki naapuritalotkin olivat tietoisia, että Blancon ateria on kohtapuoliin valmistumassa.

No niin, koitti aika, kun mies (joka ei suostunut syömään  neljään kertaan  kraanan alla pestyjä lihapulliani...) meni vaihtoon ja  tilalle tuli uusi neljän lapsen kanssa. Mie  menin paniikkiin, koska yhtäkkiä löytäessäni itseni neljän lapsen äitipuolena, oli velvollisuuteni  jo osata tehdä muutakin kuin makaroonia ketsupin seassa. Tutustuin siis aromisuolaan, jauhelihamausteeseen, lihaliemikuutioon, jauhelihaan... Tällä kertaa yritystäni kunnioitettiin ja ruokani syötiin, vaikka välillä sitä ei hyvällä tahdollakaan oisi voinut ruoaksi nimittää. Muistan hetken, jolloin  nuorin poika,  silloin neljän vanha, sörkki makaroonimössöään nenäänsä nyrpistäen, ja tokaisi sitten; "Kuules Blanco. Mää  söinki tänään tarhassa leegon. Se oli paljon  parempaa kuin tää."
Silloin tajusin, että jopa keskenkasvuinen osaa vittuilla. Jos joku on vittuilua pahimmillaan, niin vaahtosammutin, joka toteaa syövänsä ennemmin neliön mallisia muovipaloja kuin äitipuolensa ruokaa.
Myös teinit  osasivat toisinaan  kieltäytyä ruoasta. Tekivät sen tosin nätimmin, ottaen tunteeni huomioon. Eivät koskaan nyrpistelleet nenäänsä,  olivat vain "juuri käyneet mäkkärissä" tai ei  muuten vain  ollut nälkä.. Kun tarpeeksi monta kertaa jäi kattila koskematta, pidin  aina useamman päivän ruoantekolakon. Sen  aikana kaikki söivät mitä kaapista löysivät. Kun roiskeläpät ja hookoon  siniset oli syöty  loppuun ja leipääkin oli monta päivää järsitty putkeen, teki ruoka taas hyvin kauppansa, vaikka oisivatkin maistuneet leegoa pahemmilta;)

Nykyisin miellän itseni enempi leivonnaisten luojaksi. Osaan tehdä pumpulinpehmeitä  mokkapaloja, taivaallista juustokakkua, uuni-appelsiini-jäätelöitä, omenamarenkia, mansikka-pannacottaa ja sen sellaista, mutta sitä pirun ruskeakastiketta en vieläkään..

Mutta   nuukana ihmisenä kuitenkin inhoan ruoan roskiin heittämistä. Nälkää nähneitä lapsia nähneenä, nälkää joskus itsekkin nähneenä kelpuutan kurkustani alas lähes mitä vain. Joten toimin perheen jäteastiana. Kaikki mitkä eivät muille enää kelpaa; päiväysvanhat jugurtit, vähähomeiset leivänkannat, kuivettuneet juustot, pehmenneet omenat... Antakaa   tänne vain, Blanco syö. Joten jos tarkkoja ollaan, meillä jopa lemmikkirotat  syövät terveellisemmin kuin perheen emäntä. Tälle loin pohjan tiedostamatta varmaan jo lapsuudessani, jolloin äitini (joka myöskin oli kokeileva kokki) syötti meille milloin mitäkin. 10-vuotis synttärikakkuni  imettiin pillillä syvistä lautasista, ja äitini pyyhki pöytää kuivaksi rätillä, koska kakku vuosi laitojen yli.
Syy, miksi tänäkään päivänä en halua tiedostaa ruokani alkuperää ja valmistustapaa, juontaa sekin juurensa lapsuuteen, jolloin mie söin sisarusteni kanssa ison Ikean kynttilän. Äitini oli  soppaa tehdessään onnistunut tiputtamaan liesituulettimen päältä ison kynttilän, joka suli salamana keitokseen. Tuo poimi vain sydänlangan poies, ja tarjoili sopan perheelleen. Pistin kyllä merkille erikoisen sivumaun, mutten osannut yhdistää sitä äitini kummalliseen pidättäytymiseen pelkkään näkkileipään. Sinä iltana vähän närästi, mutta ruokamyrkytykseltä vältyttiin.

Ehkä käytänkin tapausta hyväkseni. Vaikka ruokani maistuvatkin toisinaan  leegoilta, suklaakakku voi jäädä raa`aksi, voin mie aina vedota, että meidän lapset kuitenkin syö joka kerta ruoka-aineita. Ei kynttilöitä;)

Mistä tunnistaa perheen äidin-TOP4

Ensikokemukseni äitiyden saloihin tuli täysin varoittamatta ja puskista, kun heittäydyin nuorella iällä lapsettomasta parisuhteesta kertaheitolla neljän lapsen äitipuoleksi. Vaikka kaikki sujui yllättäen varsin kivuttomasti, oli se vasta harjoittelua omaa äitiyttäni varten. Sillä hetki, jolloin löydät itsesi tissit maitoa valuen lähikaupasta etsimällä liivinsuojaa pieni rääkyvä nykerö kantokopassa, olet täysin hukassa! Lopulta, selvittyäni elämäni ensimmäistä kertaa vaippa-ikäisestä, aloin koota listaa siitä, mistä täysin ulkopuolinen ihminen tunnistaa väenpaljoudesta Äidin.

1) Kärryjen heijaus.

Vaunujen heijaus, sitterin keinutus, sylissä tuuditus... Siinä monotomiset liikehdinnät, jotka tuore äiti huomaa melko piakkoin elinehdoiksi. Tuo liikesarja vain painuu aivojen syvimpään sopukkaan salakavalasti, eikä nämä samaiset äidit edes huomaa heijaavansa kaupassa ostoskärryissään jauhelihaa, keinuttavan jalallaan isännän maalipurkkia tai tuudittavan sylissään anopin koiraa. Funny?

2) Mikä ei kuulu joukkoon?

Äitiys on huolissaan oloa ja valvomista. Sen myötä itsestään huolehtiminen ei aina pääse oikeuksiinsa, eikä järjestyskään vastaa enää naisen aikoinaan oppimaansa loogista järjestystä. Vain äidin päästä on OK löytää spaghettia kesken kauppareissun, tai illalla kulmakarvoista vauvanpaskaa. (okei, sama kuvaus sopii myös spurguihin,mutta sillä erotuksella, että spurgut paskovat omiin housuihin ja äidit putsaavat sitä toisten housuista..)

Myös tuoreen vauvaonnen tai unikoulun alkamisajankohdan voi päätellä, kun jääkaapista löytää terveyssiteet, tai koiranruokakipossa on koiranruokatölkki vielä korkkaamatta. Tutti tyrkätään vahingossa isin suuhun tai vaippaa mennään vaihtamaan hämmentyneelle teinille. Well, this is motherhood!

3) Salakieli

Ja tähän jopa yh-isien on vaikea päästä sisään, koska äidit kehittävät aivan oman puhelajinsa, puhuivatpa sitten lapselle, tai toiselle äidille. Lapselle puhuttaessa vältetään voimasanoja, vältetään ikäviä aiheita, vältetään hämmennyksiä herättäviä aiheita, vältetään kaikkea liittyen kuolemaan, negatiivisiin tunteisiin, seksuaalisuuteen, jne jne.. Lopputuloksena puhalletaan pipiä pyppysestä kun poppana meni paupau. Ja tämän jälkeen on vaikea olla ymmärtämättä miksi lapsi on sekaisin.

Äidit vieläpä turtuvat tyynnytettyyn kielenkantaansa, että odottaa kuin kuuta nousevaa sellaista keskustelukumppania, joka tietäisi mitä hän käy läpi ja joka tuntisi samoin, ja jonka kanssa voisi jutella mistä tahansa maan ja taivaan välistä.. Mikäs tähän siis parempi onkaan kuin toinen pipiä puhalteleva äiti? Ja mitä äidit puhuvat toisilleen kun saavat kakarat hoitoon ja pääsevät keskenään tuopille:)? No lapsistaan tietenkin!

4) Mammat out of control!

Näin siis käy, kun äidit päästetään kerran vuodessa viihteelle. Puhallettuaan pipejä ja vaihdettuaan kakkavaippoja viimeiset 364 päivää putkeen, koittaa vihdoin yhden illan vapaus, ja tähän yhteen iltaan pitääkin mahduttaa sitten kaikki mahdollinen!

Jos muistelet niitä naisia, jotka jo alkuillasta tanssivat eroottisesti hämmentyneen portsarin takinnaulakkoa vasten korot katkenneina, huutavat lisää tequilaa ja haluavat samaan aikaan tanssia pöydällä sekä pursottaa kermavaahtoa naapurin jartsan rinnuksille.. Luulit heidän olevan ikiviihteille jääneitä, mutta todennäköisesti selityksenä loistaakin kotona parkuvat viisi lasta, ja tällä yhdellä illalla (plus liskojen yöllä sekä kolmen päivän darralla) äiti kerää voimia puhallellakseen jälleen pipejä taas seuraavat 364 päivää.

　

Barbie-kriisi

Olen kyllä noteerannut vuosi  vuodelta hullummaksi menevät ulkonäköpaineet.
Jo aikanaan 12-vuotiaana muistan miten kavereitten kanssa meikattiin discoihin. Farkkujen piti olla pillit, jalassa spaissareista tutut läskipohjakengät  joitten korko oli päätähuimaava ja  tukkakin oli itselläni  jo värjätty, kulmat nypitty. Silti kutosluokan  luokkakuvassa päälläni  oli Spice Girls  t-paita, ja rintojen kasvua odotettiin vasta 15-vuotispäiville.
Tämän päivän kahdentoista kesäset ovat tuskin nähneet kuukautisiakaan, mutta muutoin  näyttävät iättömiltä. Sellaisilta, ettet oikein tiedä onko henkilö  lapsenkasvoinen kolmekymppinen, vaiko pakkelilla kasvonsa rupsauttanut keskenkasvuinen. Osansa varmaan tekee teiniaikuisille  suunnatut pätkät, Gossip Girlit, Pretty Little Liars, ja  mitäs  näitä nyt onkaan..

Mutta, vaikka kuinka olin aikanaan varautunut perheen vanhimpien tyttöjen, nykyisin  jo liki parikymppisten, kriiseilyihin, tuli yllätyksenä tämän päiväinen, nuorimmaisen tytön elämänsä ensimmäinen ulkonäkökriisi. Miten ihmeessä voi suhtautua kolme-vuotiaan parkuun ulkonäöstä?? Olen lukenut  uhmasta ja  hakenut vertaistukea pottailuun ja pyytänyt apua unikouluun, selvinnyt jotenkuten tutti-vieroituksesta jne... Mutta kaiken tämän keskellä, en osannut varautua siihen, että vasta vauvarokosta selviämässä oleva yövaippoja käyttävä pikkuprinsessa  juoksee makkariin itkien "rumaa tukkaansa". Parkumisen oisi siis jotenkin vielä ymmärtänyt, jos oisin juuri pätkässyt puoli metriä  karvaa lyhyemmäksi, mutta kriisi  sai aikansa pikkutyttöjen leikkisetistä, jossa  oli kaikkea fööneistä saippuapaloihin ja leikkihajuvesiin. Tyttöni yritti aikansa käkertää tukkaansa muovisella  pienellä piippiraudalla, kunnes tajusi sen tekevän ei-mitään, ja tämän johdosta  alkoi  parkumaan miten hänen tukkansa on ruma. Ja mitkään valtakunnan sanat  eivät tahtoneet saada tämän  mieltä muuttumaan ja oloa helpottamaan.
Äitiys  on yhtä hämmennystä,  ja tuo oli yksi sellainen hetki taas. En  oikein osannut kuin olla ymmälläni ja pohtia, oliko moinen itkukohtaus normaalia pikkulasten kasvuprosessia, vaiko mistä tuo moisen kriiseilyn on oppinut? Ei meillä sentäs rumuutta ole koskaan itketty. Ainakaan muiden nähden.

Pisti väkisinkin miettimään miten  meni omat ulkonäkökriisi-historiani. Muistan ala-asteella, ehkä ekalla tai tokalla luokalla näyttäväni jotenkin erilaiselta. En rumalta, mutta jotenkin.. hassulta?
Neljännellä luokalla pidin itseäni jo melko rumana, vuotta myöhemmin leikkautin metrin tukkaa poies, kasvatin otsatukankin pois tieltä, aloin pukeutua massan mukaan. Kutosluokalla koin olevani liian  laiha, liian pitkä  ja nököhampainen. Samaa koin seiskaluokalla, ja kasiluokalla,  ja ysiluokalla... Plussana vielä lattarintaisuus. 15-Vuotiaana olin  siis vuoroin ylisosiaalista uhmakkuutta henkivät, vuoroin ihmisiä pelkäävä tyttö, joka oli eräällä tavalla rumuuden puolestapuhuja,  mutta itkisilti öisin  itsensä uneen. Syystä,  että tunsi olonsa rumaksi.
Tätä kaikkea jatkui  muistaakseni täysi-ikäisyyteen  saakka, kunnes tajusin   pelkän hymynkin kaunistavan ihmistä kummasti. Ja  kun hymyili, ja sai hymyjä takaisin, alkoi kasvot loistamaan samaan tahtiin mielen kanssa. Silmät on tosissaan sielun  peili, ja oma hyvinvointi näkyy melko pitkälle   ulospäin. Tämän  oppimiseen  meni itselläni liian monta vuotta, vaikka sittemmin aikuisenakin on riittänyt kriisiä muutamiin hetkiin, -kaikesta viisastumisesta  huolimatta.
Muistan raskautumiseni, ja sen, miten  mieli ei ehtinytkään mukaan siihen kaikkeen kropan  muuttumiseen. Tämä onkin sitten kokonaan jo toinen tarina, mutta   sanotaan nyt vaikkapa näin, että kun saa yllättäen massaa yli puolet elopainostaan lisää, tuntee olonsa kaikkea muuta kuin hehkeäksi. Ja  josko aiemmin  oli voinut olla  ylpeä pyykkilauta-vatsastasi,  sen  roikkuminen polvissa synnytyksen jälkeen oli syy muutamaankin itkuntäytteiseen iltaan;) Hullua. Ja  vahvana äitinä halusin toki kunnioittaa enemmän uuden elämän syntyä kuin siitä  maksettavaa kropan rapistumista, nauroin mie julkisesti omalle muuttumiselleni, mutta heikkoina hetkinä lukittauduin salaa saunaan itkemään.

Josko   minä jonkin tahtoisin lapsille opettaa, niin lojaaliuden ja rakastamisen lisäksi ennenkaikkea itsensä hyväksymisen. Toivon todella, että meillä kasvaa täyteen  kukoistukseensa niin pikkuprinsessat kuin prinssitkin, tietäen, että  oli ulkoinen habitus mikä hyvänsä, sisin ratkaisee, ja vanhemmat rakastavat aina. Ehdoitta.

Hetki, jolloin ihminen kasvoi koneeseen kiinni.

Meillä oli viikonloppuna liki kauhujen hetki, kun vanha nettiliittymä lakkautettiin ja uusi saapui asennettavaksi vasta tänään. Perjantaina mies istui koneella ihmetellen että vanha netti  toimii vieläkin. Tuo ei normaalisti edes läppäriä käytä, surffaus tapahtuu puhelimen avulla noin satakaksikymmentä  kertaa vuorokauden aikana. Nyt läppärin netin loppuminen sai tämän istuskelemaan tovi toisensa  jälkeen koneella. Ja mitä isommat edellä, sitä pienemmät perässä...
Kohta pojatkin istuivat koneella huudellen "Blanco tää toimii vieläkin!" ja tunnin selailun ja testailun jälkeen  "Siis tää toimii vieläkin!". Sitten kone käytetään sammuksissa ja puolen tunnin kuluttua se avataan taas. "Jumaleissön! Meillä on netti!"
Nou shit??

Samaa kaavaa toistaen koko  loppuillan. Roikutaan koneella ja odotetaan eräänlaista maailmanlopun merkkiä. Sitten hihkutaan kerta toisensa jälkeen kun vanha netti kukkuu edelleen.
Mutta autas armias, kun koko päivä on odotettu että koska se  lakkaa toimimasta. Ja  niin yhtäkkiä käykin. Sehän tulee kuin talvi suomalaisille autoilijoille; totaalisen yllätyksenä!

Lauantaina alkaa vierotusoireet näkymään ja tuntumaan. Myös ehkä vähän  itselläni, myönnettäköön. Sen perinteisen viikonloppu valkkaripatonki-aamiaisen jälkeen kun ei pääsekkään pikaselailulle. Tyydyn kohtalooni osin  jopa tyytyväisin  mielin, saisinhan vihdoin tehtyä jotain fiksuakin. Kuten kylppärin  suursiivouksen.
Ja näin siis hikoilen aamupäivän. Kun sitten vihdoin ja viimein saavun keittiöön hieltä ja kloriitilta haissen, näen jälkikasvun koneen ääressä. Miten se on  mahdollista?
"Blanco, me viritettiin tähän puhelimen netti, tuu kattoo!"

Siinä sitten meni lauantai. Jälkikasvu suoritti perjantaista toimintoaan, kerta toisensa jälkeen ihmetellen netin toimivuutta edelleen. Itsekkin myönnän sortuneeni siihen. Kerran.
Tai no, kahdesti..

Sunnuntai pyhitettiin netittömäksi  päiväksi. Tai lähinnä läppärittömäksi.  Sillä tulihan sitä tarkistettua s-postit ja facet ja liberoituakin vähän kännykällä. Pirun älypuhelin! Juuritämän vuoksi en ole sellaista suostunut itelleni hankkimaan,  netissä selailu kun on tehty siinä turhankin helpoksi.  Ja kaikki muut ominaisuudet  sitten kahta vaikeammaksi. Mutta hei, kukas sitä nyt puhelimella  haluiskaan aina soittaa tai vastaanottaa viestejä?

Mutta paluuta  tähän päivään  ja uuteen nettiliittymään. Tuntuu  toimivan. Pitäisiköhän tässä nyt olla iloinen vai näreissään siitä, että näin addiktoituminen on jälleen helpompaa.
Olen ainaollut sitä mieltä, että ylipäätänsä sana personal computer on aivan väärä suomennos kirjainyhdistelmälle PC. Sehän on selvästikkin problem of communication.

Ja siitä minä täällä  kirjoitan. Verkossa, läppärillä.

Loppuraskauden TOP4

Kauniita muistoja raskausajalta..

Vain mies voi sanoa, että nainen on hehkeimmillään raskaana ollessa.
 Itse olen tullut siihen tulokseen, että raskauden loppupuolta kohden nainen muuttuu vähitellen miehen kaltaiseksi, ja näin ollen sitten löytää miesten silmistä sen pienen palan narsismia.
Raskauden hehku ja hellät vatsan taputtelut muuttuvat viimesinä viikkoina örinäksi ja mammuttimaisiksi sotahuudoiksi.  Todella kaunista ja hehkeää...
Mielestäni loppuraskauden unohdetut ja puheista poistetut ovat juuri niitä piirteitä, jotka painajaismaisina palavat mieleen.

 1. Turvotus.

 Ennen niin hehkeät ja kapoiset sormet joita koristi vihki-, ja kihlasormus,  muutama nostalginen luokkasormuskin, on kaikki enää muistoa vain. Kultaiset renkaat lensi fairyn avulla kaapin reunalle odottamaan vereslihalle revittyjen pulleitten makkaroittojen solakoitumista.
 Luokkasormusten osalta ei käynyt niinkään nätisti.  Fairy ja kylmähoito ei auttaneet, joten ensiapu-reissu tuli päivystykseen sormen alkaessa näyttää ei-niin-terveen-väriseltä-ja-muotoiselta. Lääkärihuoneessa raikui naurut ja lopulta tohtori löysi autonsa takakontista sopivat välineet kaivaa hopeat esiin turvotuksesta muurautuneista nakeista. Rinkulat lähtivät kolmessa osassa...

 2. Karvotus.

 Eikö se sitten riitä, että naisena joutuu sheivaamaan karvat aina nilkasta bikinirajoille saakka kahdesti viikossa, että pitääkö sitä hemmetin karvaa tulla hormooneitten mukana muuallekkin??
 Alaselässä on jo letityskunnossa oleva ryijy, rintojen väli ja ja pulisongit rehottaa.  Onneksi valkoista untuvaa vain, mutta leukaan ja navan ympärille on kauniit jouhevat mustat yksittäiset ilmestyneet.   Voi elämä, miten herttaista on silkosilla säärillä kulkea helleshortseissa tuulen lepatellessa selkäkarvoja ja poskipartaa..
 Missäs ne olikaan ne vahaliuskat?

 3. Persus

 Ja kaikki siihen liittyvät.  Paska ei kulje edes työntämällä, ja ennen niin solakat peräposket muuttuvat raskausarpien perunapelloksi jotka puutuvat istumisesta mutta väsyvät liikkumisesta. ÄITI!
Kaiken lisäksi koen naiseuden painajaisena hetkeä, jolloin herää omaan pieruunsa.
 Ja näin siis jo kiusallisen usein.

 4. Yleisvaikutelma.

 Ähkivä karvainen mammutti, joka lyllertää sohvalle voipuneena ja yltäpäältä hikisenä.   Mahan muoto on vähintäänkin koominen, ja roikkuva vähitellen.  Peräpää laulaa kaikkea muuta kuin kaivattua kakkaa ja kalsarit kiristää.

 Siitähän vaan puuttuisi vielä keskiolutpullo pulleista sormista ja toinen käsi haaroista niin oltaisiin jo tismalleen perussuomalais-miehen kaltaisia!   Kaukkarin asustellessa tyylikkään kummun päällä, emme voi kuin ihmetellä, että asuuko miehissä pieni homo, vai onko se puhdasta narsismia se, että naisen muuttuminen vähitellen kotipossuksi on jotenkin hehkeää.

                                           Onkos se mikään ihme, jos raskaana olevan nai-
                                           sen maailmankuva  on rajallinen?

Kun vaatteet ei pysy päällä TOP4

Itse olen melko hajamielinen, ja kiireinen, ja silti monen muun mamman tavoin luovin samaan aikaan montaa asiaa kerralla. Liekö sitten kuitenkin vain kohtalon ivaa, että siinä missä muut mammat polttavat vain puuron pohjaan, niin mie astelen kadulle liki ilkosillani?
 Itselläni siis valvotut yöt ynnä muut näkyvät heti kaikille; vaatetuksissani.

 Tässä vuosien varrelta surullisen kuuluisat vaatehäpeäni neljä mielestä poispyyhkiytymätöntä hetkeä...

 1. Oli kuuma kesäpäivä ja tiedossa kauppareissu. Olin ollut saikulla kotona, tuloksena karmeat ajamattomat säärikarvat, mutta silti palava halu saada hame jalkaan, ja kiire ja kykenemättömyys ajaa säärikarvoja ennen kauppaan lähtöä. Silloiselle ukolleni sanoin ratkaisseen ongelman "pukemalla päälle jotain niin räväkkää jottei kukaan huomaa sääriä".

 Noh, kaupassa ja kaupan ulkopuolella keräsin sitten turhankin paljon katseita. Autoon istahtaessa tulin ihmetelleeksi mekkoni leikkausta, miten en todellakaan muistanut sen kuristavan tällä tavoin kaulaa, ja että mahaan muodostui kummallinen raskauspussi. Kauhukseni tajusin pukeneeni koko mekon väärinpäin siten, että avonainen kaula-aukko oli selässä lapaluiden täyttäessä tissipussit, ja persus oli mahan kohdalla. Tivatessani mieheltä syytä siihen ettei ollut viitsinyt huomauttaa mulle asiasta, toisti tämä lyhyesti ja ytimekkäästi sanani "puen sitten jotain niin räväkkää päälle jottei kukaan huomaa sääriä"

joo, olin kylläkin tarkoittanut päähäni sidottua kirkkaanpunaista huivia, mutta äikkäikös helotti naamakin huomiotaherättävämmin...

 2. Vuosia sitten amisaikoina, aikainen aamu kostautui jälleen. lLampsin pukkarista työvaatteiden vaihdosta hallille työnjakoon. Palo-ovea avatessa tunsin kummallisen kylmän vedon säärissäni ja erään luokkalaiseni kundin mykistyneen ilmeen huomatessani minut.  Tuo ilme oli jotain niin sanoinkuvaamatonta, jotta tajusin heti jonkun olevan pahasti pielessä. Palo-oven ikkunaheijastuksesta näin kuvajaiseni  ja  äkkiäkös koko karmeus valkeni minullekkin.
 Kyllä, päälläni oli villapaita, työtakki, kaulahuivi, karvalakki, kuulosuojaimet, työmaakypärä, jalassa villasukat ja turvakengät.   Ja pink panther-pikkarit blingbling-koruineen...
 Voi vain arvailla väsymyksen määrää kun ne housut on jääneet lokerikkoon.

 3. Väärien vaatteiden pilkistäminen paikoista joista niitten ei kuuluisi pilkistää, on aina mysteeri jo itsessään. On pirun hankalaa selittää kaupassa myyjille tai vartioille, että ne hihansuusta roikkuvat vanhat pirkan kukkakalsarit ihan oikiasti ovat sinun, etkä tiedä lainkaan miten ne sinne ovat päätyneet, ja se, miten farkun lahkeista kesken kävelyn maahan tipahtaneet sukkamytyt ovat nekin sinun, vaikka sinulla on toiset parit edelleen jalassakin.
 Työmatkalla on myös kiva huomata että se t-paita jonka ihan varmasti puit puoli tuntia sitten päällesi, loistaa poissaolollaan, ja olet aivan nahkiainen gollegepaidan alla. Tarkemmin vaatteita riisuttaessa löydät sen aamulla pukemasi t-paidan myttynä selkäsi ja gollegepaidan välistä.
 Miten se on mahdollista??

 4. Yleinen kokonaiskuva on sekasortoisa. Vuosien varrella on tullut mentyä kouluun huppari siten, että huppu roikkuu leuan alla oksennuspussina, housuja on puettu siten että persus on eessä ja toisin päin. Apteekissa olen pari kertaa huomannut kulkeneeni koko päivän lehmäkuvioisilla aamutohveleillani, töissä olen myös kerran havahtunut olevani asiakaskäynnillä vanhoissa puhkikuluneissa nurmikonleikkuu-lenkkareissani joissa on maaliroiskeista ruohotahroihin joka senttimetri.  Stringit eivät millään taho mennä oikein päin jalkoihin, ja sauna-illoissa on tullut kuittailua kun haarakiilake on jälleen lantiossa ja peppua hiertää...
 Liekö nykyisessä työpaikassa vielä niin hienovaraista, etteivät ole kehdanneet vielä kuittailla siitäkään päivästä kun saavuyin töihin eriparikengissä, toisen ollessa vielä numeroa pienempi..

 Joka tapauksessa, toivon joka ilta saavani yöllä sen verran hyvin unta että osaisin ne perusasiat jotka jokainen esikoululainenkin jo osaa hyvin pitkälti; pukea itsensä.

Miksi on syytä omistaa useampi koira TOP4

Tällä hetkellä neliöitä täyttää lasten lisäksi 9 rottaa, 2 hiirtä ja  4 koiraa. Tässä muutama syy, minkä takia  koiria tulee olla  mielellään aina enempi kuin yksi.

1. Talo ei ole  KOSKAAN hiljainen. Siis KOSKAAN.  Edes yöllä.Neljällä koiralla on  syystä tai toisesta aina eri unirytmit. Kun valtaosa väestä menee treffeille nukkumatin kanssa, koirista ainakin yksi aloittaa yölliset keskustelunsa rottien kanssa, nukkuvien ihmisten  ylikävelyn, peitttojen repimisen, äänien haukkumisen (joittenka aiheuttajana on  ollut itse..) ja pallottelun. Tämä takaa sen, että vuosien myötä totut nukkumaan paikoissa, joissa et ennen voinut kuvitellakkaan nukkuvasi. Kuten vaikkapa rock-konsertissa ihmismassan poljettavana. Hyödyllinen taito hei!

2.Koirat tekevät sinusta Sherlock Holmesin. Päättelykykysi ei rajoitu enää lasten sukkien erottamiseen  sukkakoon perusteella, vaan vähitellen opit tunnistamaan tekijän esimerkiksi kikkareista. Yksi  tekee kaksväristä kikkaraa,toinen pikku papanaa, yksi paksua sikaria, yksi  aina  matolle... Ja lammikoista sama  juttu. Yksi kusee kymmenen litraa, yksi merkkaa  pöydän jalat ja seinälläroikkuvat haalarit ja turvakengät, yksi kastelee matot.. Siinä vaiheessa, kun pimeässä huoneessa erotat äänen ja hajun perusteella kuka koirista pieraisi, olet vähintäänkin Sherlock, ja valmis  ratkomaan vaikka murhamysteerejä!

3. Et ole koskaan yksin. Edes vessassa. Tämän voi laskea joissain määrin jopa uhkaukseksi, mutta näin se on. Leffailta aviopuolison kanssa  on karvantäytteinen, kun karvamakkaroita on  kainaloissa ja niskojen alla ja jalkojen päällä ja ja.. Yksi haluaa aina istua sylissä kun  istut aamupaskalla, toinen  haluaa syliin  aina kun  olet suihkussa. Yksi tulee väenväkisin kanssasi saunaan, yksi tahtoo syliin aina keittäessäsi puuroa. Havahdut  koirattomuuteen vasta kaupassa, kun omien askelten tahtiin ei kuulukkaan rapinaa ja  pystyt tekemään  käännöksiä ja pysähdyksiä ilman, että lauma koiria sotkeentuu jalkoihisi  ja jää alle.

4. Elämäsi on täynnä yllätyksiä! Yksi astuu oman äitinsä, ja kahden jälkiehkäsynkin jälkeen tuloksena on  6 piippaavaa makkaraa.  Yksi piilottaa  kaikki turvakengät,   yksi on erikoistunut pyykkeihin. jaksat vuodesta toiseen ihmetellä, miten se  yksi sai syötyä paistinpannun, juustohöylän ja sakset. Tiedät nykyisin myös, että koiran  ripuli voi tulla  paineella, joka  saa kuran  roiskumaan keittiön yläkaappeihin saakka. Yhden koiran karvassa kasvaa aina spaghettia, vaikka edellisestä spaghettiateriasta onkin kuukausi aikaa ja koira pesty kahdesti sen jälkeen.

Kaiken sen karvojen  keräämisen, harjaamisen,  kynimisen,  letittämisen ja jätösten siivousten ja pierujenhaistelujen jälkeen olet helpottunut kun pääset vihdoin lomalle ilman karvaturpiasi. Mutta ensimmäisen vuorokauden jälkeen itket huolesta,  kun tajuat että unohdit pakata  mummolaan koirille mukaan villapaidat,  ja ulkona on sentäs kylmä! Voi ei, miten  mamman kullanmurut nyt pärjää..?