Olen kuluneen vuoden ajan kuunnellut otsa kurtussa kuinka mielikuvitus ja todellisuus on sekoittunut hänen mielessään hetki hetkeltä vain vinhemmiksi salaliittoteorioiksi. Kuinka kaikki hänen ympäriltään paljastuu yksitellen hänen tuhoaan haluavaksi vainoajaksi. Kuinka äiti yrittää myrkyttää, ystävät huumata, entiset duunikaverit stalkkaavat ja joku murtautuu systemaattisesti hänen asuntoonsa kirjoittamaan herjausviestejä, tai läppäriin vaihtamaan salasanoja.
Olen yrittänyt olla läsnä. Olla lähtemättä mukaan tuohon mielikuvitusmaailmaan, mutta hienovaraisesti kuitenkin olla täysin tyrmäämättäkään, vaan ohjata häntä hakemaan apua.
Nyt takana on puolen vuoden jakso jolloin myö ei olla nähty. Siihen vaikuttanee suuresti oma tiineyteni, synnytys ja sen sellainen vauvahässäkkä. Mutta niinä kertoina un olen yhteyttä ottanut, on takaisinvastaus ollut hyvin väkinäistä ja kylmän kohteliasta.
Oisikin vain suutuksissaan siitä, että en ole saanut itseäni häntä tapaamaan, mutta se, että skitsofreeninen kirves heilahti nyt miun pääni kohdalle, sattuu paljon. Vaikka odotettavissahan se oli, että ennemmin tai myöhemmin hän uskoo miunkin olevan vain hänen vihollistensa palkkaama myrkyttäjä. Mutta silti...
Liki kahdenkymmenen vuoden ystävyys meni kertaheitolla vessanpöntöstä alas. Itkettää niin että silmiin sattuu!
Ja kuinka sellaista voi auttaa? Pakkohoitoon ei kai saa ennen kuin on todiste, että ihminen on vaaraksi itselleen tai muille. Mutta sellaisesta ei liene nyt kyse. Ainoastaan ihmisparasta joka ajaa yksitellen kaikki läheisensä poies, koska eihän kukaan täysijärkinen jää kuuntelemaan solvauksia huumausyrityksistä tai muustakaan sen sellaisesta..
Ottaisin ehkä yhteyttä hänen äitiinsä, ellei tämäkin olisi kuluneen kesän aikana ilmestynyt vanhempieni ovelle housut kusesta märkinä parkumaan ikäväänsä meidän kahdeksan vuotta sitten kuollutta koiraamme kohtaan. Heidän seurattuaan tämän tontilla harhailua milloin minkäkin ruusupuskan kanssa, voin vain todeta ettei siihenkään veneeseen kannata luottaa.
Pitkän harkinnan päätteeksi laitoin viestin hänen siskolleen, mutta en tiedä uskoisinko itsekkään itseäni hänen asemassaan.
"Hei, ei olla nähty viiteentoista vuoteen, mutta luulen että siskosi ja äitisi pitäisi viedä hoitoon!"
Huokaus... Läheisen menettäminen tuollaiselle sairaudelle on lähes tulkoon yhtä kivuliasta kuin huumeille menettäminen. Seuraat vain sivusta, miten ihminen jonka joskus tunsit, muuttuu joksikin toiseksi, ja miten ihanat yhteiset muistot muuttuvat huudoiksi ja solvauksiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti