Äitiyden iloja vol. 5 Kun naarasleijona puolustaa pentujaan...

Tapahtuma sai alkunsa liki 6v sitten, kaksosten ollessa vielä yläasteikäisiä.
Kävi ilmi, että toista tyttöä kiusattiin koulussa, ja kiusaajaksi paljastui opettaja itse.  Kiusaaminen oli tunneilla tapahtuvaa mollaamista sekä herjaamista, tiuskimista muiden oppilaiden kuullen. Vihoviimeinen niitti tälle mammalle oli tytön itku siitä, että herjaukset muuttuivat eräs kaunis päivä jo uhkaaviksi ja nöyryyttäviksi.

Tämä mamma muuttui naarasleijonaksi, ja laastisäkkien päällä istuskellessa, maalien kuivuessa seinillä mie kirjoitin opettajalle kirjeen kipinät sinkoillen.

Olin tuolloin jo jokusen vuoden ehtinyt olla talon reklamaatiokuningatar, parhaassa opissa olleena, äitini häpeämätöntä reklamointia seuranneena. Tiesin, että parhaimman tuloksen saa aikaan, kun mielipahansa ja suivaantumisensa osoittaa sivistyneesti, kyseenalaistaen mutta antaessa kuitenkin itsestään fiksun kuvan. Tähän fiksun ja filmaattisen ulosantiin ei tietenkään kuulunut voimasanat ynnä muut, mitä tietysti teki mieli mennä huutamaan opettajattaren korvaan ja likipitäen iskeä haarukka poskeen. Pitkän JA sivistyneen kirjeen rustattuani otteeni herpaantui lopussa, ja jälkikirjoitukseksi olin sitten kuitenkin kehoittanut opettajaa ryhtymään ennemmin vaikkapa putkimieheksi, sillä "siinä paskantulon saa loppumaan sulkemalla sulut."

Tyttö oli toimittanut kirjeen opettajalleen. Kunhan kyseinen lappu oli ensin kiertänyt koko luokan läpi, ja opettaja sai sen lopulta uravaihtokehoitusten saattelemana itselleen.
Siitä seurasi opettajan itkuun purskahtaminen ja rehtorin tykö juokseminen. Tästä puolestaan seurasi hyvinkin pian rehtorin soitto miulle, ja pyyntö tulla mieheni kera keskustelemaan hänen ja opettajan kanssa tilanteesta.

Fuck.

Kaduin samantien viimeistä lausettani kyseisessä kirjeessä, muutoinhan se oli hyvällä maulla annettu palaute opettajalle kuinka toimia esimerkkinä nuorille.
Opastin miestäni, kuinka meidän tulee nyt esiintyä fiksusti ja asiallisesti ja antaa hyvä vaikutelma kaikin tavoin. Puin kauluspaidankin päälle ja käskin miestä pukemaan pitkähihaisen, jotta tämän alastomat akat- tatuointiteema jäisi piiloon. Oltiinhan tässä sentään sivistyneitä oikeutta hakevia ihmisiä eikä mitään rivoja raggareita!

Se hetki, kun sitten kätellessäni ensin rehtorin ja sitten opettajan, ja istuutuessani heidän kanssaan saman pöydän ääreen JA HUOMAAN mieheni noudattaneen kyllä käskyäni piilottaa tatuoinnit, mutta valinneen sitten kapinallisesti päällensä paidan, jota koristi valtava kirkkovene, sekä teksti "VITTUAKO TUIJOTAT??" sai miut likipitäen vajoamaan maan alle.

Tää peli oli menetetty.

Huvittavinta tässä oli se, ettei mieheni selvästikkään huomannut toiminnassaan mitään outoa. Tämän hymy mun järkyttyneelle tuijotukselle puhui puolestaan "katso kulta, noudatin neuvojasi ja piilotin rivot kuvat. Tästä tulee vain helmeä!"

Jääköön opettajan ja rehtorin ensivaikutelmat heidän omiksi salaisuuksikseen, mutta lopputulos oli kuitenkin halutunlainen. Opettaja pyysi anteeksi käytöstään, ja meidän vaatimuksistamme lupasi pyytää myös tytöltä anteeksi. Koko luokan edessä, siellä missä parjaaminenkin oli tapahtunut. Minä puolestani lupasin olla jatkossa ehdottelematta uusia urasuunnitelmia liki eläkeikään ehtineille urautuneille opettajattarille.

Meidän lähtiessä, rehtori kuitenkin nykäisi minnuu hihasta ja veti vähän kauemmas. Hän vilautti povitaskustaan kirjoittamaani kirjettä, ja sanoi säästävänsä sitä jatkossakin. Aina kun töissä alkaisi vituttamaan, hän lukisi kirjeen ja nauraisi, miten toivoa kuitenkin muissa hommissa vielä olisi:)

Kyllä maalla on mukavaa! TOP4

Niin, ei sillä, että koskaan olisin varsinaisesti tykännytkään asua kaupungissa, mutta välillä tuntuu, että maalla asumista on turhan paljon romantisoitu.

Kun aikanaan ostin pienen möhmelön vanhalta maatilalta, oli tiettyjä asioita, joita en osannut ottaa huomioon.  Tässä muutama niistä;

1) Vesi, ja kaikki siihen liittyvät

Oma kaivo, ja rajattomasti kirkasta vettä!  Yeah right...!  Vesi on rautapitoista, ja siksi näyttää oudolle ja haisee hassulle. Kukaan muu ei sitä suostu juomaan paitsi minä, joka sinnikkäästi uskon veden olevan vanhin voitehista sekä sen paranatavaan voimaan.

Tähän mennessä vetemme on onnistunut vain värjäämään kylppärin laatat ja saumat ruskeiksi sekä tukittua putket ja sekoittajat ja suihkunpäät moneen otteeseen siten, että suihkussa pitää käydä kahdesti ennenkuin kastuu.

2) Olemme osa luontoa

Halusimmepa tai emme. Emme omista naapureita, mutta vain maalla voi joutua tilanteeseen, missä myöhästyy töistä joutuessaan pässien piirittämäksi, missä ensimmäinen vieras on naapuritontilta kuukausi sitten kadonnut kilpikonna tai että omalla pihalla on ajaa hirvikolarin kahden kantturan kanssa. 

Omat huolensa on aiheuttanut myös tontin moneen otteeseen vallanneet supikoirat ja mäyrät sekä koiria vainoavat kotkat. Punkit ja kyyt taasen, huoh...

Täällä väestö lasketaan ynnäämällä mukaan lehmät. Niin se vain menee.

3) Eristys on osa omaa rauhaa

Parin vuoden ajan ehdin opastaa vieraita meille sanoin "kun autosta lakkaa radio kuulumasta, niin olet jo lähellä."   Tämä pitää osittain vieläkin paikkansa.

Netit ja puhelimet toimivat silloin kun siltä tuntuu. Telkkarikin saatiin näkymään vasta kun antennijohdot oli uusittu kahdesti, antenni vaihdettu, ja kaksi antennivahvistinta asennettu.  Illan leffat saattavat silti katketa kovan tuulen myötä, tai mikäli antennin ohi lentää varpusta isompi lintu.

Asumme paikassa, joka jää kaiken katveeseen siten, että meidät tavoittaa kaikista parhaiten pullopostilla tai savumerkeillä.

4) Kun luonto tulee iholle

Maaseutu on hurmaavan kaunista kesällä auringon paistaessa ja lintujen laulaessa. Aika ajoin tuota vehreää ja kaunista maisemaa tosin latistaa haju.   Puhdas paskan haju.   Sitähän se on kun peltoja ruokitaan sillä itsellänsä. Haju tarttuu vaatteisiin ja tukkaan, naapuripellon heinäpellot aiheuttavat allergiaa  ja savimaalle rakennettu maatila takaa sen, että joka jumalan kerta kun vettä tulee taivaalta, muta ja savi saapuu sänkyyn saakka ja upottaa autot pihaan.

Täällä myös talvi on toista kuin kaupungissa.  Kun lumi vihdoin ja viimein saapuu tammikuussa, sitä tulee kolme metriä kerralla, joka uhkaa romahduttaa torpan katon, hukuttaa kilpurit kattoja myöten lumen alle ja nielaisee ne onnettomat pihavalotkin nietosten sisään.  Ei sillä, että ne näyttäisi muutenkaan mitään. Tai että täällä pimeällä olisikaan mitään nähtävää.

Lisäännymme hallitsemattomasti!

Tai siltä tämä toisinaan tuntuu, vaikka mistään vahingoista ei olisikaan kyse.
Viikonlopun saldoksi tuli kourallinen rotanpoikasia jälleen (kasvatan jokaisen tappamani tilalle yhden kesyn), ja toissailtana käynnistyi sitten meidän morkienkin synnytys, joka eteni hyvällä mallilla aina kalvojen puhkeamiseen ja vesien menoon, kunnes pysähtyi sitten kuin seinään. Ja hyvä niin. Illalla meinaan näkyi sitten röntgenissa kolme pentua, joista ensimmäinen oli asettunut poikittain luukulle, eräänlaiseksi tulpaksi.

Niinpä talossamme on nyt sitten kolme sektiopotilasta.

Ja 700 euroa lisää velkataakkaansa kasvattanut.  Aina ei mene kaikki niinkuin on suunnitellut, mutta pääasia kuitenkin, että niin emä kuin piiperotkin selvisivät kaikki hengissä ja voivat hyvin:) Mitä nyt Lunttu vähäsen oli kuutamolla, mutta heti kuitenkin perillä jälkeläisistään. Kun Yayakkimme aikanaan läpikävi sektion, ei tuo raukka tiennyt yhtään että mikä hemmetti se pieni pörröinen maggara siinä vieressä oli, ja mistä se oli siihen tullut:)

Koska konkurssimme vain syveni sektion myötä, minnuu kiellettiin nimeämästä pentuja niin epämyyvillä nimillä kuin Tulppa, Tuhnu ja Tutina.  Mielestäni ne olivat juuri nimensä näköisiä ja oloisia, ja yleensä ne ensimmäiset mieleen tulevat nimet jäävät elämään vaikka niistä kuinka ravistelisikin irti. Mutta hei, osaan miekin myöntyä joskus, joten uudet palleromme kulkevat nyt toistaiseksi nimillä Viiwi, Wagner ja Wallu.

Muutoin nämä muutamat päivät ovat menneet jälleen tekniikan suhteen kirotessa. Vasta muutama kuukausi sitten ostamamme läppäri päätti hukata näppäimistönsä, netti kaatui vuorokaudeksi ja kännykkäni päätti aloittaa final countdownin itsetuhoutumiseen.
Kun vihdoin sain soitettua töihin ja ilmoitettua tulevani perjantaina hakemaan uutta puhelinta, ei mennyt kuin tunti, kun sain sähköpostin startanneista yt-neuvotteluista.
Fuck.  
No joo, tiedän ettei nämä neuvottelut vielä ainakaan koske minnuu, mutta tulipa heti sellainen fiilis, ettei taida olla mikään paras mahdollinen hetki mennä konttorille kerjäämään uutta kännykkää hajonneen tilalle kun siellä parutaan menetettyjä työpaikkoja. Ehkä mie pitäydyn jatkossa vaikka pullopostissa ja savumerkeissä..

Valoa tunnelin päässä

"Hei, olen Blanco. Olen alkoholistin puoliso."

Jo pelkkä asian ääneen sanominen avasi täydeltä laidalta hanat ja sillä itkumäärällä olisi voitu todentotta kylvettää turisteja sankoin joukoin Baden Badenissa. Kaikki se vuosia vaiettu häpeä, pettymys ja suru otti vallan ja sai lamaantumaan. Mutta sen hetkinen ympäristö oli tottunut siihen, ja toimi kuin hyvin öljytty kone.  Paperinenäliinat olivat edessäni alle kahden sekunnin, eikä kellään värähtänyt ilmekkään omalle henkilökohtaiselle romahtamiselleni.

Olin soittanut ensin valtakunnalliseen AA-klinikan auttavaan puhelimeen. Juttelin ensin pitkän tovin entisen alkoholistin kanssa, ja toisen samanmoisen alkoholistin omaisen kanssa. He saivat vakuutettua, että alkoholismi pitää oppia tuntemaan tunne-elämän sairautena, joka sairastuttaa koko perheen.  Omasta itsestään pitää oppia tunnistamaan ne piirteet, joihin alkoholisti osaa tarttua, ja omaa reagointitapaa pitää muuttaa. Sillä jos mikään tähän mennessä yritetyistä keinoista ei ole tuonut toivottua tulosta, eivät ne toisi jatkossakaan.

En ole syy enkä seuraus toisen juomiseen. Enkä pysty siitä ketään pelastamaan. Sitä vastoin voin ottaa vastuun itsestäni ja omasta hyvinvoinnistani.
Siispä menin elämäni ensimmäiseen alkoholistien omaisten tukiryhmään.
Olin siellä alkoholisti-isien aikuisten lasten, itsensä hengiltä juoneiden leskien, sekakäyttäjien vanhempien ja alkoholistista toiseen hyppivien vaimojen kanssa.
Huomasin hyvin pian, että vaikka lapsuudenkodissani ei käytettykkään alkoholia eikä muita päihteitä, olin onnistunut ympäröimään itseni jo teinistä saakka alkoholisteilla ja sekakäyttäjillä. Empä tuolloin itsekkään ollut parhaimmillani, mutta jotain miussa täytyy olla väärällään, että lähes tulkoon kaikki ihmissuhteenikin on ollut sen sävyttämät.

Ensin on juotu yhdessä kun on ollut hauskaa. Sitten mie olen kyllästynyt juomiseen, koska siitä hyvin pian lähtee se juhlavan hiprakan hohto poies.  Mutta kumppanin tauotonta juomista seuranneena, olen alkanut lopulta itsekkin taas juomaan.  Kuka hullu semmoista jatkuvaa ryyppäämistä selvin päin kestää??

Ehkä olen etsinyt tietämättäni jotain korjattavaa, halunnut tuntea itseni tärkeäksi pelastaessani toista. Tai kenties alitajuisesti yrittänyt saada kumppaninvalinnoillani vain omaa vinoumaani unohdettua?
En tiedä, mutta aion ottaa selvää. Sitouduin siis minäkin, omaisen kahdentoista askeleen ohjelmaan.

Uskon tästä tulevan vielä aika hyvä. Ellei jopa loistava.

Alkoholismin alle jääneet...

Tänään olen rikki, särki ja hajalla.

Voimat on kulutettu, usko on tapettu. Ihmisarvo lyöty romukoppaan ja omat oikeudet nollattu.

Alkoholisteja kyllä hoidetaan ja ymmärretään heidän sairauttaan. Mutta heidän jalkoihinsa jääneet unohdetaan tyystin.

Voi itku sanon minä.

Traumatisoivat uutiset

Tänään oli iltalehden sivuilla juttua kätilöstä, joka joutui jättämään työnsä traumatisoivan abortin vuoksi.  Hän oli valmistellut 23 raskausviikolla olevan naisen lääkkeelliseen aborttiin.
Aborttihan sallitaan 12 viikolle saakka ilman syitä, ja tämän jälkeen vain Valviran erityisluvilla ja painavilla syillä aina viikolle 24.
Yleensä sikiöt kuolevat jo lääkkeisiin, tai viimeistään synnytykseen, mutta tässä tapauksessa sekä vanhempia että kätilöä odotti jokin vertahyytävä kokemus, eli syntyneen ja abortoidun lapsen itku.

Lapsi oli pienen keskosen kokoinen, ja kaikki yli 22 viikkoisena syntyneet pyritään pelastamaan, sillä heiltä löytyy jo tarvittavat elintoiminnot. Koska kyseessä oli kuitenkin erittäin myöhäinen raskaudenkeskeytys, ei lasta ollut oikeus ruveta elvyttämään.  Näin ollen sekä henkilökunta, että järkyttyneet vanhemmat joutuivat kymmenen minuutin ajan seuraamaan oman lapsensa hengitysyrityksiä ja kamppailua elämästä.

En tuomitse aborttia. Jokaisella naisella on oikeus omaan kroppaansa. Silti jokaisen tulisi viimeiseen saakka välttämään tilannetta, jossa joutuisi päättämään viattoman ihmislapsen elämästä, mikäli ajatus äitiydestä ei kiinnostakkaan.
Abortin tulisi aina olla mieleenpainuva hetki. Sellainen, mikä kirpaisee. onhan kyse kuitenkin ihmisalusta, eikä niiden tappaminen alun saatua saisi olla mikään ehkäisykeinona toimiva no big deal.   Silti, ne vanhemmat, jotka ovat niin raskaan päätöksen joutuneet tekemään, eivät saisi joutua kokemaan moista. En kuollaksenikaan keksi mitään niin hirveää, kuin oman lapsensa hengestä päättäminen, ja sen jälkeen sen kuoleman seuraaminen ilman, että kukaan edes yrittäisi pelastaa.  Sehän olisi kuin tappaisi oman lapsensa kahdesti!
Vaikka vanhemmat saivatkin uutisen mukaan kriisiapua ja kätilö jätti työnsä sekä hakeutui terapiaan, voi vain miettiä, voiko moisesta koskaan toipua..?

Kaduin heti uutisen lukua. Miut valtasi sydäntäpuristava tunne ja voimakas pahoinvointi. Ei ehkä paras olotila ruokakauppaa ajatellen.  Yleensä mie olen tällaiset jättänyt tarkoituksella lukematta. Uutiset sodista ja ebolatartunnoista toki herättävät ahdistusta ja lieviä pelkoja, mutta tällaiset yksityiskohtaiset muutaman hengen vetoiset tragediat ovat jotenkin musertavia.
Muistan ikuisesti sen hetken, kun 9-vuotiaana luin sanomalehdestä uutisen, jossa äiti oli käynyt pikaisesti kioskilla, ja takaisin tullessaan huomannut autonsa olevan ilmiliekeissä. Takapenkillä oli lukkojen takana hänen kaksi lastaan. Vauva, sekä esikoulussa oleva tyttö.
Yrityksistään huolimatta hän ei saanut ovia auki eikä ikkunoita rikki, joten ainoa mitä hän pystyi tekemään, oli seurata omien lapsiensa kuolemista liekeissä.
Kertomukset siitä, miten tyttö oli rukoillut äitiinsä pelastamaan ja huutanut rakkauttaan viimeiseen saakka, sai mulle itkun aikaan. Näin monta yötä painajaisia, enkä kyennyt päästämään irti ajatusta siitä, millainen epätoivo on täytynyt olla sekä lapsilla, että äidillä. Ja tuska.

Musta ei olisi koskaan reportteriksi. Itkeä pillittäisin ja oksentelisin aina vastaavanlaisten uutisten äärellä.

Kyllä miehet osaa TOP4

Kaikille ei ole äidit opettaneet, että jollei ole mitään hyvää sanottavaa, niin älä sano mitään. Varsinkaan sellaista joka koskee naista, hänen olemustaan, älyä tai persoonaa. 

Ehkä juuri siksi, että olen viimeiset 12v tehnyt miesten keskellä töitä, on luonut eteeni läjän hetkiä jolloin olen muodostunut "niin äijäksi", että miehet ovat kokeneen olevan turvallista sanoa mitä mieleen juolahtaa. Mikäli seuraaviin kommentteihin on uskominen, olen yhtä hehkeä ilmestys kuin siemenperuna...

1) "Huomasin vaan että sun luomet roikkuu."

Sääntö numero uno: ÄLÄ. KOSKAAN. KERRO. NAISELLE. TÄMÄN. VÄSYMYKSESTÄ. Jostain syystä moni luulee, ettei hän sitä itse tiedosta. Siis valvoneensa viimeiset 16kk koliikkilapsensa kanssa. Vaikka pitää paikkansa, että tietyssä pisteessä sitä ei vaan tiedä enää onko valveilla vaiko hereillä, niin yksi vatipään huomautus roikkuvista luomista laskee kenet hyvänsä nopiasti sieltä unimaailmasta takaisin nykyhetkeen.  Ei juma-..!

2) "Älä välitä, luohan ne luteetkin nahkaansa. Ja käärmeet."

Tämä ikuisesti muistikuviin syöpynyt lause tuli ystävältä, jonka pyhä tarkoitus oli vain lohduttaa Intian polttavan auringon alla kärventynyttä kollegaparkaansa.  Olenkin aina halunnut tulla verratuksi verta imevään syöpäläiseen. Tai suomuiseen matelijaan. En varmaan koskaan pysty enää paahtamaan itseäni auringossa samalla tavalla...

3) "Sun on varmaan helppo nuuskata kun sulla on tollaset hamsteriposket."

Todella-todella-todella toivon tuon miesparan puolesta että se ei ollut hänen parhain iskulauseensa. Todella TODELLA toivon. Muutoin tuo ei tule saamaan naista itselleen kuunaan. Keksinkin juuri käyttökohteen hamsteriposkilleni, voinhan säilöä sinne vaikkapa työeväät sitten kun aikanaan palaan töihin!

4) "Näin viikonloppuna rotan, ja sä tulit heti mieleen."

Kiitos. Sano nyt vielä että saat assosiaatioita miusta myös torakkadokumentteja katsoessasi.

Jokaiselta löytyy luurankoja kaapista

Monesti on tullut ihmisten kanssa juteltua siitä, miten suurennuslasin alle joutuessa jokaisesta ihmisestä löytyisi jotain vikaa, vammaa tai ongelmaa.
Kerran tai kaksi vedät perseet ihan vain silkasta vitutuksesta, ja olet loppuikäsi alkoholisti. Rukoilet kumppaniasi jäämään suhteeseen, ja olet läheisriippuvainen.  Useampi epäonnistunut suhde tekee siusta sitoutumiskammoisen ja kykenemättömän ihmissuhteisiin ja pelikoneeseen uponnut kymppi peliongelmaisen.

Itse päädyn turhankin usein lääkärien hampaisiin koskien mielenterveyttäni. Sairastettuani nuoruudessani neljän vuoden ajan masennusta, tiedän kuuluvani uudelleensairastamisen riskiryhmään, olkoonkin toipumisestani jo kohta kymmenen vuotta aikaa.

Oma sairauteni eli kausiluontoisesti. Toisinaan itseinho oli niin suurta, että päiväni täyttyivät kuolemaan liittyvistä ajatuksista.  Ei sillä, että koskaan olisin oikiasti edes halunnut kuolla. Toisinaan ulospäin näkyvä hymy ei paljastanut kellekkään sitä itkun määrää mikä seurasi aina kun pääsi katseilta piiloon. Toisinaan taas pelkkä hengittäminenkin muuttui automaattisesti toiminnasta työksi.
Oma maanpäällinen helvettini oli kuitenkin ne kaudet, joiden aikana muutuin täysin turtuneeksi ja tunteettomaksi. Tyhjenin niin kokonaan kaikista tunteista, ettei mikään enää tuntunut miltään. Ei ollut enää voimia itkeä, ei huutaa, ei rimpuilla, koska mieli ei kyennyt enää tuntemaan surua, iloa, väsymystä, ei mitään.  Käsitys zombeista sai silloin aivan uuden merkityksen, eikä vuorokauden ajoillakaan ollut enää mitään tekemistä oman arjen kanssa. Sitä joko nukkui suurimman osan vuorokaudesta pääsemättä silti väsymyksestä yli, tai sitten valvoi vuorokausia ympäriinsä, koska jokin esti nukahtamisen.
Yllättävän pitkään sitä sai pidettyä julkisivunsa kunnossa, ja sitten kun sisäinen kaaos alkoi näkyä ulospäin, näkyi se kilometrin päähän.

Jännä juttu, miten vuosien varrella masennuksesta tuli tuolloin osa omaa identiteettiäni. Haluni parantua alkoi kaikota, koska vinksahtanut mieli sätti miun muuttuvan TYHMÄKSI bimboblondiksi jollen ymmärtäisi maailman kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta.  Luulin tosissaan älykkyysosamääräni laskevan hymyn myötä.

Kuinka väärässä olinkaan:)

Tai mistäs sitä tietää.  Tyhmänä on hauskempi nauraa, kuin fiksuna murjottaa. Who knows.  Koska lääkitys ja säännölliset terapiakäynnit eivät oikein tuottaneet tulosta mihinkään suuntaan, aloin järjestelmällisesti prosessoida omaa pahaa oloani ulos tavalla, minkä mie osasin; kirjoittamalla.
Moni on kysynyt jälkeenpäin, oliko parantuminen kuinka pitkä prosessi.
No, kerrottakoon, että lähestulkoon neljänkymmenen päiväkirjan, parinsadan kappaleen ja yhden julkaistun runokirjan jälkeen koin vasta purkaneeni ajatukseni ulos itseäni kiusaamasta. Kun mieltä vaivaavat asiat on pyöritelty tuhansia kertoja ympäriinsä ja niitä on tarkasteltu jokaiselta mahdolliselta kantilta, alkoi oma kärsivällisyyteni jo loppua niiden vatvomiseen.

Vähitellen aloin saada käsitystä itsestäni ja ympäristöstä. Huomasin sarkasmin ja mustan huumorin tärkeyden, miten niiden avulla saattoi selvitä vituttavistakin hetkistä. Koska tutkitustihan sekä nauru että itku ovat yhtä  toimivia tunteiden purkuja, niin miksei sitä nauraisi?
Opin myös, että voin hallita yllättävän paljon asioita elämässäni, ja niitä mitä en hallitse, ei tarvitsekkaan. Kas todellisuus on tarua ihmeellisempää, niin hyvässä kuin pahassakin.  Heikkoutta ei ollutkaan omien rajallisten voimavarojen myöntäminen eikä avun pyytäminen.  Kun uskalsi myöntää huonot hetkensä ja ottaa apua vastaan, elämä helpottui huomattavasti.

Loppujen lopuksi olen ihmetellyt, mikä vuosien masennukselle mahtoi olla laukaiseva tekijä?  Koska elin varsin onnellisen ja tavallisen lapsuuden, ei elämässäni ollut mitään varsinaista syytä voida pahoin. Uskon sen silti olleen pakollinen kasvunpaikka ja valmistelleeni minnuu vastaanottamaan aikuisiällä tulevia vastoinkäymisiä vastaan vähän rennommin. Tiedän nyt paremmin kuin koskaan omat rajallisuuteni, ja tunnistan koska olen lipsumassa takaisin syövereihin. Osaan myös kertoa, koska meneillä on yleinen vitutus ja väsymys, joka paranee yhdellä vapaaillalla ystävän kanssa, jolloin saan juoda pannutolkulla kahvia, polttaa ketjussa tupakkaa ja parantaa maailmaa niin että ääni lähtee.  Tai koska on menossa isompi prosessi, joka vaatii säännöllistä itsensähoitoa pidemmän aikaa jotta ote saadaan taas omaan olemiseen.

Ottaen huomioon, että miut tunnetaan yleensä juurikin siitä, että hymyilen aina ja kaiken aikaa, vitsailen aroistakin asioista pyrin aina etsimään asioista sen parhaimman puolen, vaikkakin mustan humorin säestyksellä, tuntuu silti hullulta...
Kerta toisensa jälkeen tohtorit kaivavat miun vanhat paperit esiin ja haluavat  saada minnuu myöntymään masentuneeksi.  Mutta minä jos kuka tiedän mitä eroa on väsyneellä äidillä ja masennusta sairastavalla:)

Vaikka nuoruudessani sairastettu masennus onkin ikuinen riippakiveni, niin voin vannoa, että erään psykologisen testin aikana heitetty vitsi vainoaa minnuu vielä enempi.  Kaikkien niiden palikkatestien ja mustelaikkutestien jälkeen miulle oli näytetty piirrettyjä kuvia asioista ja esineistä, joista puuttui aina jotain konkreettista.  Kuten tässä tapauksessa jalat koiralta.  Jälkeenpäin mietittyäni olisi ehkä kannattanut jättää silloin vitsit vitsailematta ja olla väittämättä ettei kuvassa mitään vikaa ole. Tuollaisiahan meillä on kotonakin useampi. Jalattomia koiria.

Ehkäpä viime talvena käydyt yhteenotot työterveyslääkärin kanssa johtui myös jalattomista koirista.  Yllättäen kyselyt, tunnenko useinkin että miulta uupuu raajoja, sai kokonaan uuden merkityksen;)

Feeling so alive!

Firman pikkujoulut takana, vähän vahvempi arki edessä:)

Pitää tosiaan paikkansa, etten yksin ole viihteellä ollut kuuteen vuoteen, ja niinkin pitkän tauon jälkeen tuli huomattua miten pirun simppeliä se on.  Kun ei ole vahtimisvelvollinen kenestäkään, ei seuranpitovelvollinen kuin itselleen. Kun aikataulutus on omassa hallussa  (ja kuskin tietysti). Eikä tosissaan tarvitse kiinnittää huomiota kuin omaan viihtyvyyteen ja hauskanpitoon.

Ihana ilta hyvässä seurassa, ok sapuskan ja ilmaisten viinasten ääressä. Mahtava coveripändi, hienot koristelut, eikä kukaan lyönyt keneltäkään hampaita kurkkuun taikka silmää mustaksi:)
Olin kahden edellisen yön saanut kokonaissaldoksi huikeat kuusi tuntia unta, mutta siltikin juhlia jaksoi viimeisten joukkoon ilman ongelmia, JA ilman siideriövereitä ja rapulaa:D   Hitto, kymmenen alkoholivapaata kuukautta ei sitten kuitenkaan pilannu minnuu ihan täysin, vaikka edellisviikonlopun rapula kolmesta ja puolesta siideristä vähän säikäyttikin.  Oma konrolli onkin siis sisäänrakennettua taitoa, mikä ei huku pitkänkään tauon jäljiltä. Kuten pyörällä ajo (vaikka myönnettäköön, etten mie pyöräillä välttämättä ennää edes osaakkaan..).
Ainut mikä harmitti, oli se, miten huolto loisti poissaolollaan. Kenttäväestä ei ollut paikan päälle eksynyt kuin muutama.

Kuulin silti ilokseni miten minnuu kaivataan.  Miten asiakkaat kaipaavat, ja miten työväki kaipaa. Kyllä lämmitti mieltä, vaikka ikäväähän se on, jos "kaikki on mennyt päin persettä  sun lähdön jälkeen".
Ilta rikastutti minnuu mieltälämmittävien sanojen lisäksi myös erikoisten humalaisten ihmisten logiikan pirskahduksilla, sekä miesten kyseenalaisilla kehuilla.

"Sulla on varmaan helppo käyttää nuuskaa kun sulla on tommoset hamsteriposket."


Kyseinen kommentti pesi melkein mennessään erään kollegan huomion mun roikkuvista luomistani. Melkein.   Muttei ihan.

Vuoden PaskaMutsi-hetki

Äitiyteen tahtoo väkisinkin kuulua ne hetket, joina vaan tuntee olevansa paska mutsi. Se saattaa olla hetki jolloin jälkikasvu huutaa suoraa huutoa kaupassa kun et suostu taipumaan siihen muumikarkkiin, tai se, kun haet lapsen päiväkodista tarhatätien tullessa ystävällisesti ilmoittamaan että tytöltä uupui vaatekassistaan pipo ja rukkaset. Se saattaa olla hetki, jolloin petit lupauksesi ja lapsi pahoitti mielen. Unohdit vaivalla leivotut piparit uuniin, tai soittaa hyvän yön-soiton geeniperimän ollessa mummilla vierailulla, tai kun vauva on onnistunut kierähtämään sängyltä lattialle.  Osa itsesyytösten aiheuttavista hetkistä on ollut oikeasti aiheellisia, osa vain omantunnon sanelevia jäätäviä ylilyöntejä. Tänään se hetki tuli konkreettisesti jälleen eteen, joka ehkä pesi muut tämän vuoden PaskaMutsi-fiilikset mennen tullen.

Olin käyttänyt ystävän ja tämän nuorimmaisen neuvolassa ja kun tulimme heille takaisin, päätimme juoda kahvit ja käydä pikaisesti tupakalla sillä aikaa kun lapset oikovat itseään.  Valitettavasti ystäväni lyödessä oven kiinni, hän tajusi sillä sekunnilla avaimien köllöttelevän keittiön pöydällä. 

No panic.  Hän hakisi vara-avaimen naapurista.  

Jos naapuri vain olisi kotona.

No panic, soitetaan hänen huoltomies-miehelleen että keskeyttää työnsä ja tulee avaamaan oven. Hmm...  Ystäväni puhelin tosin oli jäänyt sekin keittiöön. LEIVÄNPAAHTIMEEN.

Paniikki alkoi lyödä sielun päälle.  Täällä myö tervakeuhkoäidit senkuin poltellaan röökiä jälkikasvun ollessa sisällä yksin!   Kuikuiltiin sitten keittiön tuuletusikkunasta, että hyvin siellä ainakin toistaiseksi näkyisi menevän. Kumpikaan ei näkynyt olevan levoton, tai vielä edes huomanneen jotta mammat on kadonneet.

Oma puhelin oli onneksi takkini taskussa, joten soitin miehelleni ja pyysin häntä lähettämään ystävättäreni miehen numeron puhelimeeni. Ja hämpä lähetti sen. TYÖNUMEROONI.  Palvelunumeron kautta viestit ei valitettavasti vaan päädy perille.  Niinpä siinä hujahti jälleen yksi kymmenminuuttinen kun sain tämän uskomaan, että numero tulisi lähettää omaan siviilinumerooni. Aikanaan se kyllä tuli, mutta puhelimeni ei suostunut avaamaan koko tiedostoa.

Tässä vaiheessa sisältä alkoi kuulua nuorimmaiseni parku. Tuttipullo oli syljetty pois suusta ja kiukku oli sen mukainen. Kahdenkymmenen sekunnin kuluttua hiljeni taas, enkä oikein osanut sanoa oliko se hyvä vai huono merkki, Ystävän nuorimmainen tapitti muumeja noteeraamatta mitään ympärillään tapahtuvaa.

Soitin Eniroon, yritettiin sitä kautta saada edelleen talon isännän numeroa.  Saimme vain hänen työpaikkansa vaihteen numeron, jossa ystävällinen nainen pyysi meitä kertomaan huolto-ongelmamme pyytäessämme heidän huollon työnjohtoa pikaisesti kotiin.  Ai meidän huolto-ongelma??  Ollaan lukkojen takana!   Ai missä? Työnjohtajan oven takana. KYLLÄ. Hänen kotiovensa takana. Ei, en ole hänen vaimonsa, mutta tuossa tuo istuu vieressä. Ei, meillä ei ole hänen suoraa numeroaan... Jos vain voit käskeä hänet heti kotiin, lapset jäi sisälle...

Siinä sitten hytistiin. Itselläni oli onneksi uusi pitkä untuvatakkini sekä kuplaa otsaan muodostava kusihätä, ystävälläni ohut aamutakki.  Puoli tuntia oli kulunut kunnes sankari saapui sodasta ja päästi meidät sisään.  Ilme oli paljon puhuva.

Vaikka lapset olivat onnellisen tietämättömiä äidittömästä hetkestään, oli itellä paska olo. Siellä mie vaan puoli tuntia istuin pihalla tupakkaa poltellen lasten ollessa yksin sisällä...

Auttaako yhtään, että sillä kertaa ne poltetut tupakit eivät edes maistuneet hyviltä?