Väsyneen äidin-syndrooma

Jokainen äiti voi sydämensä pohjasta myöntää rakastavansa jälkikasvuaan niin  sydänjuuriaan myöten, ettei voisi koskaan ikinä kuvitellakkaan elämäänsä ilman  heitä, ikäänkuin lapset olisivat luoneet  äidilleen tarkoitusperän omalle olemassaololleen.

Paskat.

Rakastan perhettäni  yli kaiken ja pahimmat painajaiseni perustuvat perheeni menettämiseen. Silti jokaiselle äidille, myös niille kaikkein  paatuneimmillekkin, tuleee niitä hetkiä, jolloin tekisi mieli nakata geeniperimä mummolaan  miehen kera ja vetästä kotonaan vanhan kunnon  kalsarikännit.
Lienenkö  sitten huono äiti siksi, että kehtaan moisen ajatuksen myöntää  ääneen? Eihän äidit vaan voi itseään turruttaa vaikkei sille todistajia olisikaan läsnä.. Ei äidin ole lupaa olla itsekäs, epälooginen ja epäsosiaalinen. Eikä erityisestikkään haaveilla siitä.

Mutta näin tänään, ilman mitään sen kummempia syitä. Jos saisin olla nyt ihan yksin, tinttaisin kaapista löytyvän viskilekan turpaani, tunnelmoisin kenties Bridget Jonesin tavoin hammastahnatuubin kera jotain kovin kovin äitelää. Lauri Tähkää kenties. Tunnelmoisin niin, että siirappi kuurouttaisi korvat ja tukkisi silmät. Sitten polttaisin ketjussa askillisen tupakkaa aamutohveleitten jäätyessä kiinni jäiseen terassiin, potisin aamuyöstä mahdollisesti huonompaa oloa, ja ihmettelisin aamulla herätyskellon soidessa että enisiköhän taksikuitti firman tilityksestä läpi?

Tällä viikolla olen itkenyt työstressiäni varaston pihalla katukivetyksellä istuen. Tällä viikolla olen myös itkenyt työstressiäni varaston nurkassa.Vähäsen myös työmatkalla asiakkaalle sekä erään pienen lähikaupan parkkipaikalla. Olen potkinut vitutuksissani auton  renkaita, syystä että töissä on joutunut  ihan vakavissani pitämään selontekoa miksen ole kyennyt olemaan kolmessa paikassa samaan aikaan. Olen vitutuksissani myös polttanut aivan liian monta tupakkaa ketjuun, sekä melkein toteuttanut pitkä-aikaisen haaveeni ja ajanut autolla kämmentietokoneeni yli, joka ei  puoleen vuoteen ole tahtonut toimia työtä helpottavalla tavalla.
Jostain kumman syystä en sitten jaksanut hirmuisesti reagoida siihen, että kolme vuotta sitten ostettu astianpesukone päätti hajota tai että kolmivuotias tyttäremme päätti itse sakset löytäessään parturoida tukkaansa. Tai että nuorimmainen koirista on  päättänyt teroittaa hampaansa eteisen kaappiin ja että tyttö päätti pestä suosikkirottamme lasinpesunesteellä.

Huomenna olisi taas herättävä ajoissa, lastattava lapsi autoon jälleen vartin verran aikataulusta myöhässä. Ajaa kahdesti takaisin pihaan hakemaan milloin unohtunutta barbia, milloin lapasia. Lähteä hoidon pihasta ruhtinaalliset puolituntia myöhässä, kiriä aikataulua ruuhkassa kiinni, pahoitella asiakkaille kerran ja kaksi, pahoitella ylemmälle taholle kerran ja kaksi, unohtaa sovittu keikka, sopia se uudelleen, perua sama keikka kahdesti, panikoitua tekemättömistä asiakaskäynneistä, itkeä tirauttaa pari kyyneltä, kaataa kupillinen kuumaa kahvia syliin, myöhästyä  lapsen hausta, ajaa liki kolarin, hakea parkuva lapsi, lahjoa se pillimehulla,  muistaa vasta kotipihassa, että uusi astianpesukone jäi noutamatta.

Mutta koska rakkauteni perheeseeni on edelleen suurempi kuin haluni  olla miettimättä mitään, taidan tälle illalle valita kultaisen keskitien; laitan lapsen nukkumaan, käyn suihkussa ja tarjoan miehelle iltapalaksi heti sitten leivottua  marjapiirakkaa,  sitten lysähdän sohvalle viskipullon *kröh!* yskänlääkettä vähän maistellen:)