Näitähän on netti pullollaan, ja jokainen pienen lapsen elämäänsä laskenut on ainakin kerran elämässä joutunut siihen tilanteeseen, jossa lapsi möläyttää jotain hävettävää, tai sitten nolostuttaa kassalla vanhempansa haluamalla välttämättä sen kortsupaketin, jossa on kivan kirkkaat värit.
Meillä on neiti useamminkin kuin kerran yhdistellyt näkemäänsä, kuulemaansa ja luulemaansa ja kertoillut näitä tarinoita sitten muitten iloksi ja kauhuksi esimerkiksi hoidossa. Räikein tapahtumasarja sai alkunsa vuosi sitten joulun alla, jolloin silloin 2,5v tyttäremme joutui silminnäkijäksi siihen hetkeen, jolloin pikkuinen koiranpentumme kuoli äkilliseen sydämen pettämiseen. Hetki oli karmea meille aikuisillekkin, jossa mieheni yritti epätoivoisesti elvyttää tuota pikkuista turrikkaa, ja mie itkin hysteerisesti silmiäni päästä. Tämän jälkeen mies lähti pimeään talvi-iltaan hautaa kaivamaan, ja mie itkin sisällä rutistelle enkeliksi muuttunutta koiraamme sylissäni. Lapsi oli tietenkin ymmällään tapahtuneesta, ja hälle yritettiin selittää vain, että hauvavauva lähti nyt koirien taivaaseen.
Aamulla näin parhaakseni alustaa hoitotädille edellisillan tapahtunutta tragediaa, ettei ihmettelisi jos tyttärellämme olisi epätavallista itkuisampi päivä. Lapsi tietysti käsitteli asiaa eri tavoin, ja kertoi oman tiivistetyn versionsa tapahtuneesta jokaisella lapselle, sekä hoitotädin ja meidän kauhuksemme myös muitten lasten äideille ja isille. Seuraavin sanoin; "Vauva kuoli, äiti itki ja isi lähti."
Oli siinä hoitotädillä ollut selittely sitten muille vanhemmille jotka ykstellen jokainen järkyttyi tyttäremme puheista.
Joskus myös tyttö on noteeraanut ensin koirien keskinäisen tappelun ja yhdistänyt sen mielikuvituksellisesti omaan piilarinpoisto-operaatioon. Lopputuloksena on ollut tarina, jossa koira purasee toiselta silmän, ja äiti on kaivanut sen pois ja laittanut purkkiin jossa on ollut vettä. Eilen koin vastaavanlaisia selittelyhetkiä, kun oma äitini tuli kuiskaamaan että "olitko oikeesti joutunut tappamaan jonkun teidän hiiristä?"
Niimpä niin... Toissapäivänä siis yksi meidän seeprahiiristä matkasi ihan omin neuvoin paremmille juustomaille, ja koska äiti oli se, joka kaivoi terraariosta tuon viimeisen matkansa tehneen, olin mie sitten myös sen tappanut. Voi että sitä päivää, kun tyttärellemme selviää mitä äiti tekee työkseen! :D
Onneksi valtaosa aikuisista omaa tietynlaiset suodattimet, mitä tulee lasten puheisiin. Vaikka monessa piileekin totuuden siemen, niin asiat eivät aina välttämättä ole aina semmosenaan tapahtuneina. Viime kesänä tyttömme aiheutti miulle harmaita hiuksia kauppareissulla.
Olimme lähikylän ison kaupan kolunneet ja parkkipaikalla lastaamassa viikon ostoksia kyytiin. Ihan ilman ennakkovaroituksia tyttö rupesi huutamaan palosireenin lailla "Äiti äiti, poliisit tuli! Nyt nopeesti karkuuun, äiti poliisit tuli!!"
Tunsin selässäni kaikkien niiden epäilevien ihmisten katseen. Pakokauhu toki iski häpeästä, mutta yritin olla heittämättä kasseja yhtään sen vikkelämmin autoon, etten näyttäisi siltä, että pakenen tarkoituksella nyt niitä poliiseja, enkä suinkaan häpeää. Mutta vaikka kuinka yritin saada tyttöä hyssyteltyä, niin koin kaikki mahdolliset tekoni nyt paljastaviksi. Joko mie hyssyttelen todistajaa hiljaiseksi tai pakenen varmana syyllisyydestä tai olen kuin en olisikaan ja tokaisisin vain ohikulkijoille että enhän minä nyt mitään varastanut ole, hehhe...
Kiinnostaisi todella tietää mistä tyttömme on saanut päähänsä pakoilla poliisia ja mistä moinen ilmiantotaito on kehittynyt. Välttelin pitkään tuota kantakauppaani, mutta valitettavasti kyseinen mesta on asiakkaanikin, joten ikuisuuksiin en voinut olemassaoloani sieltä pitää poissa. Toivon vain edelleen, että henkilökunta ei tuota perätöntä tyttäreni ilmiantoa kuullut, tai jos kuuli, on joskus itsekkin joutunut lapsensa terrorismin kohteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti