Matkailu avartaa!

Johtuen erinäisistä uudelleen kouluttautumisongelmista töissä, vastaanotin erityisen mielelläni pari keikkaluonteista  työtä. Toinen oli Kuopiossa, toinen Oulussa. Kuopiota olin  aina pitänyt erityisen kauniina kesäkaupunkina, kunnes eräs kuopiolainen oli murentanut vakaan heppoisin peruistein rakennetun mielipiteeni ilmoittamalla ykskantaan, että JOKAINEN kaupunki on kaunis  kesällä,   joka johtuu yksinomaan siitä, että puoli vuotta pimeydessä  ja rännässä elänyt  suomalainen kokee kesän tullen suurta sielujen sympatiaa vaikkapa koirien jätösten kanssa, kunhan niitten keskeltä versoaa leskenlehti.

Matkasin siis aiemmin tällä viikolla lentokoneella Kuopioon. Yllättävän paljon  koneella matkustelleena voin vain ihmetellä, miten tietynlainen lentopelko silti kasvaa vuosi vuodelta. Erityisesti, jos alla on pienenpieni ropellikone, joka piti pakkolaskulta kuulostavaa ääntä jo ennen pääsyään edes kiitoradalle. Luojalle kiitos, nukuin kummankin reissun meno-, ja myöskin paluulennot.
Kuopiossa olin loistavana esimerkkinä ongelmatyöntekijästä. Johto korjaisi tämän kuullessaan, ettei raskauteni suinkaan ole firmalle ongelma, vaan  ainoastaan rajoittava. Joten olkoon niin, olin sitten esimerkki rajoittuneesta työntekijästä. Lähetettynä satojen kilometrien päähän  yhdelle ainoalle keikalle, koska muut alueen keikat vaatisivat lupaa käsitellä torjunta-aineita. Ja kun tämä yksi ainokainen keikkakin valmistuu viisi tuntia ennen paluulennon lähtöselvitystä, ei jää kuin aikaa tapettavaksi. Kaiken ajantapon keskellä, olin kuitenkin onnistua myöhästymään koneestani,  sillä vetäessäni onnesta soikeana subwayn patonkia suuhuni, kertoi myyjä miun olevan todellisuudessa noin 30km päässä kentältä, kun mie taas luulin olevani ihan kivenheiton päässä. Shit!

Oulun keikka oli varattu seuraavalle päivälle, jonka mie aloitin tyylikkäästi myöhässä. Edellisenä iltana etsiessäni itku kurkussa autoani kentän parkkipaikalta, päätin tällä kertaa pistää todella tarkkaan mieleeni mihinkä romuni jätän. P2:n ykköstason nelosrivin oikea pääty...P2:n ykköstason nelosrivin  oikea pääty.. P2:n ykköstason nelosrivin oikea pääty..
Lopulta mie pääsin kilometrin mittaiseen turvatarkastus-jonoon, ja kauhukseni huomasin lentoni alkavan vilkkua näytöllä jo ollessani vasta jonon puolessa välissä. Näytän aina syystä  tai toisesta  perin epäilyttävältä mitä  tulee tullimiehiin,  vartijoihin tai turvatarkastuksiin. Kiskoin kenkiä poies ja takkia takin perään ja silti pääsin lähempään kontaktiin turvamiesten kanssa. Lopulta kuuluttajien etsivän viimeisiä matkustajia lennolle, ryntäsin vyöt auki lepattaen puolipukeissa  koneeseen, ja tajusin vasta koneessa missanneeni jonkun olennaisen pisteen.Lähtöselvityksen ehkä? En tiedä, mutta miulla ei varsinaista matkalippua sitten ollutkaan esittää, ainoastaan  epämääräinen dokumentti maksetusta lennosta, jota lentoemotkaan eivät tunnistaneet. Pujahdin tyhjälle paikalle ja  rukoilin, että mikäli kone lähtisi pian rullaamaan ja mie nukahtaisin, eivät he voisi minnuu enää liikkuvasta koneesta  poiskaan pudottaa.
No, eivät pudottaneet. Ilmeisesti vain mie kykenen myös matkustamaan koneella pummilla. Tai tilanteen  näyttäen pummilla matkustamista.

Oulusta miulla oli aiemmilta käyntikerroilta vain kaksi kokemusta. Viisitoistavuotiaiden reilausreissun rankka päätös, kun väsyneet matkaajat  päätyvät Oulun vauvanpaskaojan kumpareelle nälissään, ja kaikki neuvovat menemään ruokailemaan rotuaarin varrelle, mutta myö ei tiedetty että mikä helevetti se sellainen "rotuaari" oikein oli? Kuulosti kuin pisuaarilta, joten  viisi tuntia nälkiintyneinä vauvanpaskaojalla, olimme menneet itteemme ja palanneet kiltisti ensimmäisellä junalla takaisin kotiin äitiemme lihapatojen ääreen.
Toinen muistoni Oulusta oli keskelle metsän siimestä pysähtynyt pitkänmatkanjuna, joka sähköongelmien vuoksi sulki myös sähköiset ovetkin. Tupakkavaunuun lukkojen taa jääneenä kymmenen muun korsteenin kanssa oli melko epämiellyttävää. Jos  mie joskus saan keuhkosyövän, syytän VR:ää ja nimenomaista Ouluun sammumista.