Olen kyllä noteerannut vuosi vuodelta hullummaksi menevät ulkonäköpaineet.
Jo aikanaan 12-vuotiaana muistan miten kavereitten kanssa meikattiin discoihin. Farkkujen piti olla pillit, jalassa spaissareista tutut läskipohjakengät joitten korko oli päätähuimaava ja tukkakin oli itselläni jo värjätty, kulmat nypitty. Silti kutosluokan luokkakuvassa päälläni oli Spice Girls t-paita, ja rintojen kasvua odotettiin vasta 15-vuotispäiville.
Tämän päivän kahdentoista kesäset ovat tuskin nähneet kuukautisiakaan, mutta muutoin näyttävät iättömiltä. Sellaisilta, ettet oikein tiedä onko henkilö lapsenkasvoinen kolmekymppinen, vaiko pakkelilla kasvonsa rupsauttanut keskenkasvuinen. Osansa varmaan tekee teiniaikuisille suunnatut pätkät, Gossip Girlit, Pretty Little Liars, ja mitäs näitä nyt onkaan..
Mutta, vaikka kuinka olin aikanaan varautunut perheen vanhimpien tyttöjen, nykyisin jo liki parikymppisten, kriiseilyihin, tuli yllätyksenä tämän päiväinen, nuorimmaisen tytön elämänsä ensimmäinen ulkonäkökriisi. Miten ihmeessä voi suhtautua kolme-vuotiaan parkuun ulkonäöstä?? Olen lukenut uhmasta ja hakenut vertaistukea pottailuun ja pyytänyt apua unikouluun, selvinnyt jotenkuten tutti-vieroituksesta jne... Mutta kaiken tämän keskellä, en osannut varautua siihen, että vasta vauvarokosta selviämässä oleva yövaippoja käyttävä pikkuprinsessa juoksee makkariin itkien "rumaa tukkaansa". Parkumisen oisi siis jotenkin vielä ymmärtänyt, jos oisin juuri pätkässyt puoli metriä karvaa lyhyemmäksi, mutta kriisi sai aikansa pikkutyttöjen leikkisetistä, jossa oli kaikkea fööneistä saippuapaloihin ja leikkihajuvesiin. Tyttöni yritti aikansa käkertää tukkaansa muovisella pienellä piippiraudalla, kunnes tajusi sen tekevän ei-mitään, ja tämän johdosta alkoi parkumaan miten hänen tukkansa on ruma. Ja mitkään valtakunnan sanat eivät tahtoneet saada tämän mieltä muuttumaan ja oloa helpottamaan.
Äitiys on yhtä hämmennystä, ja tuo oli yksi sellainen hetki taas. En oikein osannut kuin olla ymmälläni ja pohtia, oliko moinen itkukohtaus normaalia pikkulasten kasvuprosessia, vaiko mistä tuo moisen kriiseilyn on oppinut? Ei meillä sentäs rumuutta ole koskaan itketty. Ainakaan muiden nähden.
Pisti väkisinkin miettimään miten meni omat ulkonäkökriisi-historiani. Muistan ala-asteella, ehkä ekalla tai tokalla luokalla näyttäväni jotenkin erilaiselta. En rumalta, mutta jotenkin.. hassulta?
Neljännellä luokalla pidin itseäni jo melko rumana, vuotta myöhemmin leikkautin metrin tukkaa poies, kasvatin otsatukankin pois tieltä, aloin pukeutua massan mukaan. Kutosluokalla koin olevani liian laiha, liian pitkä ja nököhampainen. Samaa koin seiskaluokalla, ja kasiluokalla, ja ysiluokalla... Plussana vielä lattarintaisuus. 15-Vuotiaana olin siis vuoroin ylisosiaalista uhmakkuutta henkivät, vuoroin ihmisiä pelkäävä tyttö, joka oli eräällä tavalla rumuuden puolestapuhuja, mutta itkisilti öisin itsensä uneen. Syystä, että tunsi olonsa rumaksi.
Tätä kaikkea jatkui muistaakseni täysi-ikäisyyteen saakka, kunnes tajusin pelkän hymynkin kaunistavan ihmistä kummasti. Ja kun hymyili, ja sai hymyjä takaisin, alkoi kasvot loistamaan samaan tahtiin mielen kanssa. Silmät on tosissaan sielun peili, ja oma hyvinvointi näkyy melko pitkälle ulospäin. Tämän oppimiseen meni itselläni liian monta vuotta, vaikka sittemmin aikuisenakin on riittänyt kriisiä muutamiin hetkiin, -kaikesta viisastumisesta huolimatta.
Muistan raskautumiseni, ja sen, miten mieli ei ehtinytkään mukaan siihen kaikkeen kropan muuttumiseen. Tämä onkin sitten kokonaan jo toinen tarina, mutta sanotaan nyt vaikkapa näin, että kun saa yllättäen massaa yli puolet elopainostaan lisää, tuntee olonsa kaikkea muuta kuin hehkeäksi. Ja josko aiemmin oli voinut olla ylpeä pyykkilauta-vatsastasi, sen roikkuminen polvissa synnytyksen jälkeen oli syy muutamaankin itkuntäytteiseen iltaan;) Hullua. Ja vahvana äitinä halusin toki kunnioittaa enemmän uuden elämän syntyä kuin siitä maksettavaa kropan rapistumista, nauroin mie julkisesti omalle muuttumiselleni, mutta heikkoina hetkinä lukittauduin salaa saunaan itkemään.
Josko minä jonkin tahtoisin lapsille opettaa, niin lojaaliuden ja rakastamisen lisäksi ennenkaikkea itsensä hyväksymisen. Toivon todella, että meillä kasvaa täyteen kukoistukseensa niin pikkuprinsessat kuin prinssitkin, tietäen, että oli ulkoinen habitus mikä hyvänsä, sisin ratkaisee, ja vanhemmat rakastavat aina. Ehdoitta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti