This baby make me look stupid

Aivan kuten esikoistani odottaessani, tiesin jo varhaisessa vaiheessa kasvattavani vatsassani melko ärhäkkää piruilijaa. Luonteen piirre täsmäsi vatsatuntemuksiin  ja ensiesiintyminenkin leikkaussalissa oli vähintään yhtä pysäyttävä. Rakas tyttäreni muistutti metsänpeikon ja puutarhatontun risteytymää joka oli nielaissut astetta liian happaman sitruunan kera puolet  naamastaan. Yksi ainut vilkaisu tätä rakkauden ruttunaamaa kohtaan ja mielessä kävi ajatus, että  tulisikohan se pistää vielä toviksi takaisin kypsymään:D
Tämä tuore papu tuntuu olevan ennen kaikkea..hmm..nolojen tilanteiden alullepanija. This baby just make me look stupid!
Kuluneet pari viikkoa on menneet haahuillessa  ja opetellessa uutta roolia töissä. Jokaisella tuntuu olevan suuria suunnitelmia minnuu varten, mutta osa ei ota huomioon lainkaan toiveitani,  tai edes kykyäni hoitaa kyseisiä hommia. Ykköstehtäväni  kuulema on puhdistaa tietojärjestelmästä kaikki virheelliset  tiedot. Mielestäni koko järjestelmä on yhtä isoa virhettä, ja vaatisi vähintään Einsteinin tai suljetun potilaan tajuamaan tätä ihmiskunnan luomaa kirousta, jossa järjestelmä työllistää itse itsensä. Ja hei, kenen neronleimaus on laittaa  laiseni tekniikan ihmelapsi puhdistaman järjestelmää, kun kykyni  on kaataa koko komeus vain mulkaisemalla sitä pahasti??

Noh, kiitos muiden suurien suunnittelijoiden, olen saanut itselleni kuitenkin tarvittavan määrän kenttätöitä, jotta olen onnistunut  toistaiseksi välttämään  kaikkea talon tietovirtaa kattavan järjestelmän kaatamisen. Silti,  mökkylä mahassa on tuonut vastaan tilanteita, joissa olisin ensisijaisesti tahtonut kaivaa itselleni kuopan vain kadotakseni näköpiiristä.
Ensimmäinen sattui liki 2vkoa sitten. Olin juuri ehtinyt ajatella raskauden menneen kesken, koska särkyjen lisäksi muita oireita ei ollut. Kunnes... 
Koitti se iso liki sadan asunnon tarkistamisen aamu. Paha olo hyökytti  vähintään minuutin välein,  ja yritin pitää itseni kasassa ja ruoat sisällä ajattelemalla kaikkea raikasta ja neutraalia. Vesimeloonia, kurkkua, raikasta salaattia, appelsiinimehua...
Kerroin kollegalle huonosta olostani ja tehtiin keskinäinen diili siitä, että tällä kertaa vain hän menee kierroksella vastaan  tuleviin  "haju-asuntoihin". Asiakkaamme yhteyshenkilö kiersi koko aamun mukanamme eikä voinut  olla huomaamatta toistuvaa vihertävyyttäni ja salaa yökkimistäni. Eritoten asunnot, joiden oven avattua alkoi välitön yökkiminen vedet silmistä valuen kaiken sen oksennuksen, paskan ja kusenhajun lyötyä kasvoille. Kollega  astui urheasti hajuverhojen taa miun jäädessä yökkimään käyävään huvittuneen asiakkaan kera. Kierroksen loppupuolella tuo alkoi jopa toistella mantraani "Raikasta kurkkua, salaattia, meloonia, kiiviä..." ja kierroksen päätyttyä käteltyämme hyvästit jälleen ensikertaa, tokaisi että sattuuhan sitä välillä itse kullekkin, että ilta venähtääkin pitkäksi ja  on vaikeaa lopettaa hauskanpito.  Mie katsoin kauhuissani kolleegaani, luulin tosissaan tämän jossain vaiheessa selventäneen  tälle että mie vaan tiineyttäni tässä yökin, mutta tuolla näkyikin olevan ihan omaa kivaa tajutessaan miun lokeroituneen nyt asukkaiden kaltaisiksi sosiaalisiksi yhteiskunnan ongelmatapauksiksi.
Mie tokaisin myöhemmin että kyllä  se viimestään  sit parin kuukauden kuluttua tajuaa mun olevan vain raskaana kun  maha alkaa pömpöttää,  jolloin kolleegani ystävällisesti paransi oloani lisäämällä, että asiakkaani myös varmasti pitää minua sitten paitsi alkkiksena, niin myös raskaana  olevana alkkiksena. Oh god!

Konttorilla alkaessani potea pahaa oloa, olen vetäytynyt pois näkyviltä. Kuluneen puolen vuoden aikana kun olen työstressin aiheuttamaa itkua näyttänyt jo tahattomasti milloin milläkin nurkalla, niin jotta säilyttäisin viimeiset selväpäisyyteni  mutterit muiden silmissä, yökin mielummin salassa.
Alkuun hakeuduin aina varastoomme,  meidän pieneen myrkkykoppiimme, kannoin sinne jakkaran, jonka päällä  kyykin nurkassa ja yritin kadota maailmasta. Kerran varastopäällikkömme löysi miut (yökkimiseni kaikui varmasti hyvin isossa hallissa...) ja tuijotti sitten verkkoseinän läpi minnuu säälivästi. "Jos sulla paha  olo, tule. Minä  näyttä oikean paikan siihen!"
Laahustin vihertävänä varastopäällikkömme perässä meidän viherpiipertäjien varaston puolelle, ja tuijotin kummissani toisen polleana esittelemää multakasaa. Siis What??
Pienen opastuksen jälkeen heitin yhden säkin toista korkeammalle, kiiperin kukkulalle ja pistin pehmikkeen alleni ja itteni pitkälleen. Näin sitten, jalat korkeammalla kasalla lojuin  kuin raato multakeon huippuna, ja pahoinvointini katosi!
En tiedä mistä varastopäällikkömme tiesi, mutta sai kyllä mielessäni ansaitsemansa Nobelin palkinnon.  Siinä sitten lojuessani, lämpimällä ja pehmeällä alustalla, viereisen hätäuloskäynnin aiheuttama tuuli raikastaen kevyesti kasvoja, nenään tuoksuessa raikkaat kasvit ja palmut.. Ainoastaan kasvien suuret aurinkovalot vähän häikäsivät. Harkitsin unisuojien ottamista silmien peitoksi kaikilla niillä kerroilla, jolloin vastaisuudessakin vetäydyin tähän pahoinvoinnin multaparatiisiin. Ainut vain, että joka kerta olen jäänyt lojumisestani kiinni. Ja työharjoittelijoille lokeroiduin ainakin välittömästi spurguksi.

Useampana päivänä olen myös päätynyt konttorille pyörittelemään peukaloita. Koska henkilöt, joiden olisi tullut opastaa uusiin tehtäviin, ovat aina joko lounaalla tai palaverissa, olen pyörinyt ympyrää konttorituoleilla, hörinyt kahviaja välillä nostanut kännykkää korvalle vain näyttääkseni tekeväni mukamas jotain.  Kerran sitten ei-minkään-tekemiseni keskeytti ventovieras ihminen, joka iloisesti ja tarmokkaasti tuli esittelemään itsensä.
"Hei! Olen Liisa, HG:n uusi myyjä!"
"Hei, olen Blanco. PC:n puolelta."
Seurasi vaivaantunut hiljaisuus.
"Joo. Blanco, mikäs sun työtoimenkuvas sitten on?"
Seurasi jälleen pieni kiusallinen hiljaisuus,  jonka mie katkaisin tyylikkäästi olkapäiden kohautukseen ja mutinaan emmäätiiä..
"Aaa, eli sä olet kanssa uusia työntekijöitä!"
"Nooo... Olen mä täällä kolme vuotta jo kohta ollut.."
Rouva Liisan ilme tyrmäsi likipitäen häpeän määräni. Kului muutama sekunti, jonka uusi tuttavuuteni käytti itsensä kasaamiseen. Lopulta tuo loihti kasvoilleen herttaisen ja ystävällisen hymyn, ojensi kätensä hyvästiksi ja   selkeästi ja hitaasti artikuloiden kertoi, miten oli ihana tavata minut, ja tapaisimme varmasti vielä myöhemmin uudestaankin.

Olen siis tiineydestäni johtuen päässyt salakavalasti lokeroitumaan alkoholisoituneeksi  ongelmaspurguksi, joka on vieläpä joko  synnynnäisesti vähästä  onnellinen, tai juonut tinnerillä viimeisetkin älynrippeensä.

My lovely baby make me look  so stupid!