Luokittelen itseni jonkinsortin taiteilija-sieluksi. Ennen, käyttäessäni suurimman osan vuorokauden vapaista tunneista omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni kirjoitellen, tunsin silloin olevani sekä parhaimmillani, että tuottavaisimmillani. Julkaisin ensimmäisen kirjaseni itselleni 20v-lahjaksi, seuraavan taas pari vuotta myöhemmin. Sitten tuli elämään läjä lapsia, läjä koiria, läjä jyrsijöitä, läjä kaikkea muuta huomion vievää. Sitten tuli elämään se, jota kutsun luomisen tuskaksi.
Se on sitä, että on joko liian onnellinen keskittyäkseen mihinkään sellaiseen, joka saisi ajatuksen kirveltämään tekstiä synnyttävällä tavalla. Toki onnellisistakin asioista voi kirjoittaa, mutta miut onnellisuus puuduttaa siten, että siitä syntyvä teksti on usein liian imelää, -jopa omaan makuuni. Joten tarvitsen jotain ravistuttavaa, puistattavaa, tai äärimmäisiä tunnetiloja puristaakseni itsestäni ulos sen tunnetilan, jonka parhaiten yritän sanoiksi kuvittaa.
Tätä haittaa myös väsymys. On vain pirun hankalaa saada ajatuksia kasaan kun ei ole tajunnut edes lähteneensä töihin eripari kengillä. Humalassa tekstinteko sujuu kyllä, joskin nautitun viskimäärän voi nähdä aamulla takataskuihin rytätyltä nenäliinalta/vessapaperilta, johon illan päätä huimaava hengentuotos on raapustettu milloin kuulakärkikynällä, milloin kajaalilla. Useimmiten näistä hengentuotoksista idea hukkuu siihen siiderilaikkujen sumentamiin kohtiin, tai viimeistään siihen kulmaan, jota on ehditty käyttää nenäliinana tai silmämeikkien kuivauspaperina.
Ei siinäkään mitään. Mie monasti miellän, että taiteilijoiden on ihan OK olla pikkupienissä melkein mihin vuorokauden aikaan tahansa. Raapustaa tuotoksensa hätäpäissään vain mitä saatavilla on. Tämä toimi vielä lapsettomana ollessa, jolloin ainoastaan mies joutui kestämään morsmaikkunsa kaaoottista sielunelämää ja outoja taipumuksia herätä keskellä yötä rustaamaan, lukittautua läppärin äärelle pitkiksikin ajoiksi tai raahata töistä kotiin työmaan suojapaperinpalasia tai käytettyjä tapetteja, vain siitä syystä että parempaa tykötarvetta ei ollut inspiraation iskiessä.
Mutta lapsiperheessä joutui taiteilijaluonteen laittamaan sivuun. Pieniltä simmuilta piiloon. Sanotaan näin, että viime vuosina mie olen herännyt kyllä tappavan monta kertaa (parhaimmillaan toistakymmentä kertaa yössä), mutta sitä mie en sanoisi inspiraation tulokseksi, vaan happy endin tulokseksi. Koneen äärelle pääsen kyllä, mutta pienimmätkin idean rippeet katoavat savuna ilmaan kun vähintään seitsemän minuutin välein jossain päin asuntoa syntyy akuuttitilanne. Joko lapset on ampuneet toisiaan pompuloilla silmiin, joku meinaa tukehtua matokarkkiin tai joku on tukasta kiinni patterissa. Ja vaikka sitä viskiä voikin vähän ottaa yskän lääkkeeksi illalla kun lapset on nukkumassa, niin ei sitä enään vaan voi lukittautua mihinkään pullon kanssa, vain puristellakseen ajatusta luovemmin ulos.
Joten koska viime vuodet olen ensisijaisesti ollut äiti, sitten uranainen, ja kolmanneksi vasta taiteilija, oli miulle iso juttu saada vihdoin ja viimein kolmannen kirjani ulos. Monen vuoden rutistelun jälkeen. Mie ihan rakkaudesta puhkuen ojensin ensimmäisen kirjakappaleen rakkaalle miehelleni, olihan hän miun elämääni vihdoin saanut tarkoituksenkin, ja täten toiminut muusana.
Vaan mitä sanoi hän, luettuaan ensimmäisenä uusimman teokseni..
Oli kuulema kamalaa luettavaa, katkeraa tilitystä kannesta kanteen.
Mie sitten huuli pyöreänä siinä vähän aikaa pohdin että minkähän niteen seon nyt sitten lukenut, että ei myö vaan mitenkään voida samasta kirjasta, miun kirjastani puhua! Kun sitten selvisi, että oikean kirjan mies oli lukenut, jäin mie jälleen huuli pyöreäksi. Sitten syntyi puistattava vitutus, että miten ihmeessä kukaan voi lukea niin väärin kannesta kanteen, ettei tosissaan huomaa sitä onnellisuutta ja iloa sekä suurta rakkauden määrää, jota monessa runossa piilee, vaikkei sitä suoraan käsiteltäisikään?? Mie ehin ihan tosissaan jopa miettiä, etten koskaan enää kirjoita yhtään mitään, jollen saa edes miestäni tajuamaan perimmäistä sanomaani kirjoituksista, vaikka tuon pitäisikin jo näiden vuosien jälkeen lukea minnuu kuin avointa kirjaa.
Sinä iltana kävin painotuoretta kirjaani läpi kannesta kanteen ja liimasin joka sivulle kirkuvan keltaisia ja pinkkejä post it-tarroja johon olin kirjoittanut selventäviä sanoja, kuten "rakkausruno sinulle", "ikävöin sinua" tai "hetki jolloin sain tietää olevani raskaana".
Mieheni luki kirjan uudestaan sinä iltana, ja kyynel silmässä myönsi ymmärtäneensä tekstini aivan päin persittä ensimmäisellä lukukerralla.
Mie jäin pakostakin miettimään, että olikohan kellään suurella kirjailijalla koskaan vastaavia heikkoja hetkiä? Joutuiko Shakespeare koskaan selventämään kellekkään näytelmiään, koska joku ei niitä käsittänyt sinne päinkään? Tai onko Suomen suurnimet, Anna-Leena Härkönen tai Sofi Oksanen joutunut puolisolleen koskaan ojentamaan että ei tämä komedia ole vaan draamaa perkele!!
Nyt miulla on yksi luomisen tuska enemmän. Aina kun se poreileva tunne valtaa, ja ryntään koneelle päästämään valloille sen sisällä poreilevan ajatuksentyngän, näen yhtäkkiä sieluni silmin edessäni läjän muistilappuja ja inspiraatio pakenee kauhuissaan hysteeristä nauruani.
Elämä osaa olla kieroa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti