Tänään voitaisiin vähän läpikäydä naiseuden yleisominaisuutta; kokkaustaitoa. Tai sen puuttumista. Kun kulinarismia jaettiin, tämä tyttö erehtyi jonosta.
Koska edellinen ukkoni ei koskenut pitkällä tikullakaan ruokiini (tähän ehkä oli syynsä...), lopetin yrittämisen ja tyydyin siihen, etten osannut, enkä tulisi koskaan oppimaankaan ruoan laittoa. Alkuun tosin yritys oli ollut kovaa. Koska kotoa 18-vuotiaana pois muuttaessani osasin ainoastaan makaroonia keittää, eikä maalaisjärki ollut läsnä ruoan opettelussa, tuli monta yksinkertaista yllätystä vastaan. En esimerkiksi tiennyt, että perunamuussi tehdään keitetyistä perunoista. Oisin sen toki jossain vaiheessa tajunnut itsekkin, yrittäessä muussata raakoja kivikovia perunoita, että olisi helpompikin konsti, mutta... Yksi, mitä yritin moneen moneen otteeseen, oli ruskeakastike. Sain kyllä aikaan harmaata kastiketta, hiilenmustaa kastiketta, kerran jopa oranssia, mutta sen ainoan kerran, kun väri oli edes lähelle ruskeaa, oli maku edelleen palaneitten jauhojen kaltainen. Tien toisella puolella asui ystäväni, jolla oli tapana tulla pelastamaan Blanco ruokakaaoksesta. Harvoin mie ennätin hälle edes soittaa, sillä ystäväni osasi talsia oveni taa joka kerta kun kuuli naapuritalon palohälytyksen soivan. Kas muilla ehkä soiteltiin vielä lehmänkelloja tai huudeltiin parvekkeelta että ruoka on valmista. Mutta mie hoidin asian tyylikkäämmin, ja palohälytysten soidessa kaikki naapuritalotkin olivat tietoisia, että Blancon ateria on kohtapuoliin valmistumassa.
No niin, koitti aika, kun mies (joka ei suostunut syömään neljään kertaan kraanan alla pestyjä lihapulliani...) meni vaihtoon ja tilalle tuli uusi neljän lapsen kanssa. Mie menin paniikkiin, koska yhtäkkiä löytäessäni itseni neljän lapsen äitipuolena, oli velvollisuuteni jo osata tehdä muutakin kuin makaroonia ketsupin seassa. Tutustuin siis aromisuolaan, jauhelihamausteeseen, lihaliemikuutioon, jauhelihaan... Tällä kertaa yritystäni kunnioitettiin ja ruokani syötiin, vaikka välillä sitä ei hyvällä tahdollakaan oisi voinut ruoaksi nimittää. Muistan hetken, jolloin nuorin poika, silloin neljän vanha, sörkki makaroonimössöään nenäänsä nyrpistäen, ja tokaisi sitten; "Kuules Blanco. Mää söinki tänään tarhassa leegon. Se oli paljon parempaa kuin tää."
Silloin tajusin, että jopa keskenkasvuinen osaa vittuilla. Jos joku on vittuilua pahimmillaan, niin vaahtosammutin, joka toteaa syövänsä ennemmin neliön mallisia muovipaloja kuin äitipuolensa ruokaa.
Myös teinit osasivat toisinaan kieltäytyä ruoasta. Tekivät sen tosin nätimmin, ottaen tunteeni huomioon. Eivät koskaan nyrpistelleet nenäänsä, olivat vain "juuri käyneet mäkkärissä" tai ei muuten vain ollut nälkä.. Kun tarpeeksi monta kertaa jäi kattila koskematta, pidin aina useamman päivän ruoantekolakon. Sen aikana kaikki söivät mitä kaapista löysivät. Kun roiskeläpät ja hookoon siniset oli syöty loppuun ja leipääkin oli monta päivää järsitty putkeen, teki ruoka taas hyvin kauppansa, vaikka oisivatkin maistuneet leegoa pahemmilta;)
Nykyisin miellän itseni enempi leivonnaisten luojaksi. Osaan tehdä pumpulinpehmeitä mokkapaloja, taivaallista juustokakkua, uuni-appelsiini-jäätelöitä, omenamarenkia, mansikka-pannacottaa ja sen sellaista, mutta sitä pirun ruskeakastiketta en vieläkään..
Mutta nuukana ihmisenä kuitenkin inhoan ruoan roskiin heittämistä. Nälkää nähneitä lapsia nähneenä, nälkää joskus itsekkin nähneenä kelpuutan kurkustani alas lähes mitä vain. Joten toimin perheen jäteastiana. Kaikki mitkä eivät muille enää kelpaa; päiväysvanhat jugurtit, vähähomeiset leivänkannat, kuivettuneet juustot, pehmenneet omenat... Antakaa tänne vain, Blanco syö. Joten jos tarkkoja ollaan, meillä jopa lemmikkirotat syövät terveellisemmin kuin perheen emäntä. Tälle loin pohjan tiedostamatta varmaan jo lapsuudessani, jolloin äitini (joka myöskin oli kokeileva kokki) syötti meille milloin mitäkin. 10-vuotis synttärikakkuni imettiin pillillä syvistä lautasista, ja äitini pyyhki pöytää kuivaksi rätillä, koska kakku vuosi laitojen yli.
Syy, miksi tänäkään päivänä en halua tiedostaa ruokani alkuperää ja valmistustapaa, juontaa sekin juurensa lapsuuteen, jolloin mie söin sisarusteni kanssa ison Ikean kynttilän. Äitini oli soppaa tehdessään onnistunut tiputtamaan liesituulettimen päältä ison kynttilän, joka suli salamana keitokseen. Tuo poimi vain sydänlangan poies, ja tarjoili sopan perheelleen. Pistin kyllä merkille erikoisen sivumaun, mutten osannut yhdistää sitä äitini kummalliseen pidättäytymiseen pelkkään näkkileipään. Sinä iltana vähän närästi, mutta ruokamyrkytykseltä vältyttiin.
Ehkä käytänkin tapausta hyväkseni. Vaikka ruokani maistuvatkin toisinaan leegoilta, suklaakakku voi jäädä raa`aksi, voin mie aina vedota, että meidän lapset kuitenkin syö joka kerta ruoka-aineita. Ei kynttilöitä;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti