Mie olen aina ollut huonomuistinen.
Tai en aina huonomuistinen, mutta olempahan omannut sellaisen valikoivan muistin.
Minkäs sille vaan mahtaa jos on sama pää kesät talvet ja purutkin käyvät aika ajoin vähiin:)
Tässä muutama nuoren dementikon töppäys vuosien varrelta;
1) Menin teettämään autooni vara-avainta. Liikkeessä kysyivät sitten auton merkkiä, jolloinka mielen valtasi ikävän tutunoloinen black-out. En muistanut auton merkkiä, joten häpeä nostatti nopiasti punan korviin. En ollut ihan varma, oliko tieto kuinka oleellinen, mutta eikös se tilannetta pahentava selittely alkanut; "Se on vain sellainen sininen auto... Ei kun. Vihreä. Joo-EI! Sininen! Tai.."
Mies tiskin takana aloitti jäätävän tuijottamisen, kyssyi onko auto ihan varmasti minun. Nuoren tytön valtasi tietenkin paniikki, joten lupasin käydä merkin tarkistamassa autostani heti, olinhan kuitenkin parkkeeraanut sen viereiselle tielle. Vai olinko? Autoa, -oli se sitten sininen tai vihreä, ei näkynyt koko kadulla. Kaksinverroin pahempi paniikin aalto löi läpi, eikös jumankauta joku jo ehtinyt varastaa arvokkaan romuni??
Puolen tunnin kuluttua löysin autoni. Olin unohtanut sen verstaan sisäpihalle ja huomaamattani kävellyt avainliikkeeseen.
Ja josko sillä mitään merkitystä oli, oli autoni sininen Mitsubishi...
2) Olin työmatkalla, kun syystä tai toisesta muistinkin jo olleeni töissä. Elettiin pimeää tammikuuta, joten säkkipimeää oli kotoa lähtiessä kuin kotia tultaessakin.
Lienen sitten niin ahkerasti pohtinut työjuttuja, jotta mielessäni olin peräti tehnytkin ne jo. Ihmettelin vain kummasti reittivalintaani kotiin, olinhan menossa vastakkaiseen suuntaan. Sen kummemmin ihmettelemättä tein sitten u-käännöksen ja köröttelin kotia voipuneena, niinkuin raskaan työn raatajat ikään.
Voi sitä hetkeä, kun kotipihaan ajaessani sain vihaisen puhelun töistä. Mulla oli työmaan ainoat avaimet, joten porukka oli vartonut minnuu pihalla jo kolme varttia. Ja vaikka kuinka vannoin olleeni jo töissä, ei pomo (kumma kyllä..) uskonut, joten raskaan työn raataja käänsi nokan jälleen kohti työmaata, ja ajeli häpeissään tekemään tuplavuoroa, jolta se ainakin tunnosti.
3) Urani häpeäkohta oli ehdottomasti se sekunti, kun viikon tutkittuani asiakkaan löytämää ötökkää, tunnistan vihdoin lajin, ja unohdan sen sillä sekunnilla kun soitan asiakkaalle kertomaan tunnistuksen tulosta. Hetken ryittyäni ja kaottuani kerroin sen olleen ihan vain...sellainen...tavallinen....hyppäjäinen.
Siis What?? Hyppäjäinen?
Shit. Olisi nyt mielikuvitus edes ollut parempi:D!
4) Periytyvä dementia on edukseen niissä hetkissä, jossa kertoja unohtaa kertoneensa jo uutisensa pariin kertaan aiemminkin. Sillä mikäli kuuntelija on yhtä dementoitunut, on olemassa mahdollisuus, ettei hän muista kuulleensa uutista jo kertoja aiemminkin.
"Dementikoille kaikki on uutta", näin mie totesin mieheni naurettua vierestä miun keskustelua äitini kanssa hajonneesta pesukoneesta ja tilalle ostetusta uudesta. Mie hehkutin uutta konetta ja äitini oli yllättynyt edellisen hajoamisesta. Olimme käyneet saman keskustelun vuorokautta aiemmin kaupassa. Kuulema. Kumpikaan keskustelun osapuolista ei kyllä muistanut vain kertoneensa eikä kuulleensa.
Lapsesta pää lahonee. Vai kuinka se meni:)?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti