Niin vain sitten kävi meidän onnellisten tilanomistajien, että uusi kotimme paljastui haastavammaksi kuin olimme osanneet odottaa.
Purimme keittiön lattian, joka oli mätä, ja josta tiesimmekin. Poistimme lapiotolkulla sientä, joista aloitin stressaamisen välittömästi. Ja läjän märkää purua. Seinän alajuoksut olivat pahoin kastuneet, ja maakellarin täyttö vuosi takaperin epäonnistunut täydellisesti.
Kutsuin asiantuntija nro. 1:n kylään. Hän oli raksa-aikojeni työnjohtaja. Osaava kaveri.
Mietin kapillaarikatkoja, bitumointia, eristelevyjä, ja kaikkien niiden eri vaihtoehtoja ja järjestystä. Tarkoitushan oli saada 75 vuotta sitten rakennetun talon perustukset toimimaan soveltamalla uutta ja vanhaa, siten että materiaalit hengittää juuri sen verran kun eristämättömät ja vituralleen tehdyt pohjat vaativat. Pääsimme piakkoin yhteisymmärrykseen työjärjestyksestä. Tilanne ei kuulema ollut ollenkaan niin paha kuin hän oli kuvitellut ja uskoi täysin miun kykenevän hoitamaan homman niin sanotusti kotiin.
Huomattavasti keveimmin mielin siis lähdin asioimaan rautakaupassa. Ihastelin samalla laminaattimalleja ja poimin ideoita keittiöön. Kotona oli silti vastassa asiantuntija nro: 2, mieheni raksaveli, joka oli mittareidensa kanssa tullut toteamaan että ei ole koskaan märempää pohjaa nähnytkään. Kysyi, että onko meillä laittaa sataatonnia remonttiin, jossa taloamme tunkattaisiin ylös tolppa kerrallaan ja muurattaisiin sokkelia lisää ja valettaisiin uutta lattiaa ja toivoisimme ettei koko komeus romahda korttitalon lailla kesken mittavan ja piiiiitkän ja kalliin operaation aikana, vai... Puretaanko koko paska?
Muistan vain etsineeni tuon miehen ilmeestä jotain pientä vinkkiä siitä, että kyseessä olisi vitsi. Että hän naurahtaisi piakkoin ja sanoisi ettei tilanne nyt ihan oikiasti niin paha ole, ja sitten antaisi korjausneuvonsa.
Sitä ei tullut.
Olimme ostaneet purkukuntoisen talon.
Pyörrytti, oksetti, huimasi. Itkin pihalla ja poltin tupakkaa kahden ja puolen kuukauden tauon jälkeen enkä osannut kuin änkyttää. Siitä onkin seurannut nyt läjä hysteerisiä päiviä, jossa iltasin nakerran torpan lattiaa pala palalta auki, ja tanssin jokaisen kuivan eristeen ja palkin nähdessäni, ja itken jokaisen märän kohdan löydettyäni. Illalla pitää lopettaa aina kuivaan kohtaan, jotta olisi edes teoreettisesti mahdollista nukkua yöllä, mutta totuushan on silti se, että mie olen valvonut nyt 3,5 viikkoa yhtä soittoa. Kiloja on varissut kolme, ja miusta ei todellakaan jää edes varjoakaan jäljelle vuoden loppuun mennessä jollen pian ala saamaan tätä stressimäärää kuriin.
Olen vuoroin kuin soturiprinsessa uhkuen taistelutahtoa ja vakaata aikomusta pelastaa kotitalo, ja vuoroin hyttysen pistosta lyyhistyvä hermoraunio joka ei kykene enää itseäänkään kantamaan.
Edelleen olen vakaasti sitä mieltä, että 75-vuotias talo ei voi ollakkaan uuden veroinen. Oltuaan 20 vuotta kylmillään, se ei voikkaan olla laataltaan kuiva. Varsinkaan ilman salaojia ja eristyksiä. Mutta jos se on seisonut ryhdikkäänä ja suurimmalti osalti rungoltaan kuivana, niin miksei se seisoisi vastakin, jahka viat on korjattu? Ja laattahan tulee olemaan aina kostea. Sitä ei vaan rutikuivaksi saa taikomallakaan, mutta onhan niitä muitakin taloja riskirakentein rakennettuja, joissa on saatu ongelmat kuriin erinäisin toimenpitein. Miksei tässäkin?
Nyt vastaanottamaan kaivinkonekuskia, joka tulisi viikonloppuna kaivamaan salaojitusta ja muokkaamaan maata. Tilasin äskettäin sepelit, maanantaina saan paikan päälle jälleen yhden asiantuntijan, joka pohtii sopisiko laatan päälle niin sanottu ilmanvaihtomatto, joka on kosteille ja sairaille lattiarakenteille suunniteltu tuuletusjärjestelmä.
Olen kaivanut vanhat rakennustiedon oppikirjani esiin ja yritän lukea niitä monen vuoden tauon jälkeen, vaikka tällä väsymyksellä ja hysterialla en tahdo saada yhdestäkään lauseesta selvää.
Voi luoja, nyt tarvitaan apua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti