Sisareni sanoi sen olevan vapauden loppua, kun mammaloma loppuu ja mie palaan takaisin töihin. Mie sanon sen olevan vapauden alkua.
Ensiviikolla mie olen taas vähintään 8 tuntia päivässä aikuisten parissa, eikä yksikään lapsi roiku sen aikana lahkeessa tai paidanhelmassa. Yhtäkään ei tarvitse sinä aikana läksyttää, maanitella, vaihtaa vaippaa tai asettaa telkkarikieltoja. Ei keitellä puuroha, hyssytellä tai nakella palikkoja.
Ensiviikosta alkaen, se olen taas 8 tuntia päivässä, vain minä ja luteet. Ja torakat. Ja rotat. Ja monet muut.
Mutta hassuahan se on. Että vaikka kuinka olen sanonut, että kotiäitys on paskin duuni ikinä. Se on aliarvostetuin homma maan päällä, ja siinä on käytännössä mahdoton onnistua. Siivoot, pyykkäät ja laitat ruokaa 25 tuntia vuorokaudessa, ja silti on paskasta, koirat ulvoo, kakarat parkuu eikä kukaan suostu syömään ruokaa. Että ompa kivaa. Mie olen nyt 11kk tehnyt tauotta työtä, jota kukaan ei huomaa, ja josta saan päivittäin kuulla jos jotain on unohtunut tai joku on tehty huonosti. Vaikka vasemmalla kädellä ja juosten kustu on jossain vaiheessa pakostakin työn laatu, kun on valvonut vuoden putkeen. Mutta sitähän ei kukaan muista, koska ainoa joka herää syöttämään vauvaa öisin, on tässäkin tapauksessa äiti.
Kun tällaisen ajanjakson aikana kokee epäonnistumisia päivittäin, ja ymmärtää miten surkea on omassa kotiäitiydessään, alkaa itsetunto väkisinkin rapista. On siis helpottavaa palata tekemään työtä jossa tietää olevansa hyvä. Josta on mahdollisuus saada sanallistakin arvostusta ja kiitosta. Ainakin joskus.
Mutta kaiken sen epäonnistumisen keskellä, tiedän kuitenkin onnistuneeni jossain täydellisesti. Ja se jokin on oma rakas ihmisvanupuikkoni, albiinorinsessamme ja hymytyttömme:)
Kaikessa valkoisuudessaan ja tukattomuudessaankin se on kaunein vauva maan päällä, ja omassa kömpelyydessään eniten riemunkiljahduksia aiheuttava pienillä onnistumisillaan. Ja se hymy, ja nauru joka raikaa suurimman osan päivästä... voih.
En koe olevani valmis laskemaan sitä hoitoon. Vaikka iloitsenkin että normiarki koittaa taas, odotan kauhulla vauvani hoitoon viemistä. Siitäkin huolimatta, että saatiin tuttu ja turvallinen perhepäivähoito. Paras mahdollinen.
Mutta en ole valmis irrottautumaan vielä vauvastani. En vain ole valmis siihen. Että pikkuiseni olisi jo niin iso, että se aloittaisi oman päivärytminsä yhteiskunnan omassa varhaiskasvatuksen ja hoidon parissa? Vastahan mun nököni syntyi!!
Voi itku ja parku. Ikävöin jo nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti