Nyt kaksi viikkoa työarkea takana, ja mie olen löytämässä vähitellen taas sisäistä rauhaani. Vähitellen;)
Ensimmäisenä aamuna oli tippa linssissä kun pienen pieni vauvani piti jättää hoitoon ja sain muistutella itseäni siitä, että tätähän mie oon oottanut jo pitkät tovit! Onneksi nuo luopumisen tuskat vauvoissa ja päivähoitoasioissa on kuitenkin ollut kummankin kohdalla vain ensimmäisen aamun mittaisia. Kumpikin kun on osottautunut nopeasti kaikkeen sopeutuviksi ja vierastamattomiksi, niin oloa on helpottanut se, että vauvat on nauraen sinne jääneet ja nauraen sieltä päivän päätteeksi mukaan lähteneet. Ainoa itkevä osapuoli on ollut äiti.
Työ on startannut hyvin, vaikakin tuoreimmassa aluemuutoksessa menetin 2/3 vanhasta rakkaasta alueestani. Mutta nykylaskelmien mukaan alueen koko ja asiakasmäärä on vasta nyt realistinen. Ei ehkä ollut ihme toissasyksyinen loppuunpalaminen kun työt kaatui niskaan epärealistisen asiakasmäärän vuoksi. Olin silit hieman pettynyt siihen, mistä päästä aluetta karsittiin, sillä siinä lähti nimenomaan kaikki "kotiseudut", ja näin ollen kaikista tutuimmat ja mukavimmat huoltokohteet. Mutta ei auta naputtaa. Sille oli kumminkin niin looginen perustelu, ettei siihen vain voi jankata vastaan syillä "koska mä haluan niin.."
Intoa on riittänyt, siitäkin huolimatta, että alku on mennyt sairastellessa (jälleen kerran..) ja näin ollen puolikuntoisena ja buranan voimin. Niin, ja kyllähän se kenttätyö näytti heti omat tutu haasteensa, kun huoltomiehet unohtaa sovitut keikat ja jättää saapumatta, kun ruuhkaa myöhästyttää siut itse asiakkaalta, kun jatkuva myrskysää estää tekemästä tiettyjä keikkoja, tai kun omat anti-midaan voimat näyttävät olemassaolevat voimansa, ja saat huollettua valolaitteet pimeäksi. Siis lopullisesti rikki. Aina ei mee kuin strömssöössä, mutta sekin kuuluu tähän hommaan:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti