Hells kitchen

Sitä tämä on. Ihana keittiö jonka aikoinaan rakensin mukavan olotilan ja seurustelun tyyssijaksi. Eräänlaiseksi toiseksi olohuoneeksi. Suunnittelin mie tämän myös mahdollisimman käytännölliseksi ottaen huomioon tiskien hoitoa, ruoanlaittoa uunilla sekä mikron ja paahtimenkin turvin. Jokaisella olisi oma pisteensä, eikä tungosta pitäisi syntyä vaikka samaan aikaan keittiössä häärisikin lämpimän ruoan laittaja ja salaatinväkertäjä.
Välitilalaatoituksenkin korvatessa helposti pestävällä pleksillä ja miellyttävät sävyt valitessani päätin että nyt opettelen kotikokiksi. Sellaiseksi, jonka luomuksista tulee kylläiseksi niin raavas mies kuin pienet nirsot kersatkin. Ja sitten pullantuoksuisena hippitukka-äitinä nauttisin osaamistani ja uuden innostuksen löytymistä.

Kuinka väärässä olinkaan...


Edellisen ukon kieltäytyessä ehdottomasti koskemasta koitoksiini, opin suorastaan vihaamaan ruoanlaittoa. Se oli epämiellyttävin ja epäkiitollisin homma koskaan ikinä!
Kun sitten aikanaan laitoin miehen vaihtoon, löysin itseni kirjaimellisesti tilanteesta, jossa neljä nälkäänsä kiljuvaa lasta odotti ruokaa isossa kuuden hengen ruokapöydässä. Ei auttanut kuin tehdä sitä ainoaa jonka osasin; makaroonimössöä.

Tästä hetkestä on reilu kuusi vuotta, ja edelleen huomaan palaavani siihen samaiseen epätoivoon, jossa totean itseni kykenemättömäksi tehdä mitään syötäväksi kelpaavaa, ja turvaudun taas siihen ainoaan takuuvarmaan makaroonimössöön.

Olen kärsimätön opettelija tässä hommassa. En jaksa hifistellä, ruoan pitäisi olla valmista syötäväksi puolessa tunnissa, ja sen pitäisi pystyä osaamaan ulkoa ilman reseptejä. Sen pitäisi olla edullinen, maukas ja terveellinen.  Tai ainakin melkein terveellinen. Ennen kaikkea, sen pitäisi sisältää muutakin kuin makaroonia ja jauhelihaa.
Aina tasasin väliajoin siis kaivan jostain simppelin reseptin ja kokeilen jotakin uutta. Munanuudelit kookosmaitokanakastikkeessa paljastui järkyttäväksi jopa itselleni, Riisi sweet & sour-kastikkeella hiveli kyllä miun makuhermojani, mutta esikko söi sen itkien vasta kolmen vartin käskyttämisen jälkeen, ja tämän jälkeen perheen muut aikuiset toivat puoli räävityn lautasensa vaivihkaa tiskialtaalle ja ruoka päätyi koirille.
Amerikanpataa ei syönyt kukaan koska siinä oli papuja. Pinaattiletut ei uppoa aikuisille lapsille koska se on vihreää. Puuroa ei syö kukaan vanhemmasta väestä koska se on kai liian terveellistä. Vävy ei syö spaghettia eikä uudelleen lämmitettyä soppaa. Toinen vävy ei syö makaroonia vaan pelkästään rakettispaghettia. Toiselle "teineistä" ei kelpaa suklaakakku, koska siinä on maitoa.

Mutta kun ei edes ole!  Se on täysin maidoton kakku.

Mokkapalat on vääriä, muffinsit liian kuivia. Juustokakku on "aina sitä samaa", mitään omenaista ja marenkista ei suostuta edes maistamaan. Eikä mitään, missä on appelsiinia taikka muitakaan sitrushedelmiä. Tai kanelia. Tai rusinaa.
Marjapiirakka jää aina syömättä vaikka se on mielestäni liki taivaallista. Simpukkapasta on tylsää, vihanneswokit on hyi, ja vaikka lisäisin kuinka lihaa, se pysyy silti syömäkelvottomana. Perunat on aina vääriä, kastike liian paakkuista.

Kun pienen hetken sisään lyön jo toisen padallisen taikka kattilallisen ruokaa rotille, masennun. Päätän etten tee koskaan enää ruokaa.
Sitten perhe syö kolme seuraavaa päivää leipää ja eineksiä.

Lopulta mie palaan masentuneena ja häntä koipien välissä takaisin hellan ääreen ja teen sitä minkä tiedän osaavani; makaroonimössöä, ja vihaan ruoanlaittoa entistä enemmän.