Ensikokemukseni äitiyden saloihin tuli täysin varoittamatta ja puskista, kun heittäydyin nuorella iällä lapsettomasta parisuhteesta kertaheitolla neljän lapsen äitipuoleksi. Vaikka kaikki sujui yllättäen varsin kivuttomasti, oli se vasta harjoittelua omaa äitiyttäni varten. Sillä hetki, jolloin löydät itsesi tissit maitoa valuen lähikaupasta etsimällä liivinsuojaa pieni rääkyvä nykerö kantokopassa, olet täysin hukassa! Lopulta, selvittyäni elämäni ensimmäistä kertaa vaippa-ikäisestä, aloin koota listaa siitä, mistä täysin ulkopuolinen ihminen tunnistaa väenpaljoudesta Äidin.
1) Kärryjen heijaus.
Vaunujen heijaus, sitterin keinutus, sylissä tuuditus... Siinä monotomiset liikehdinnät, jotka tuore äiti huomaa melko piakkoin elinehdoiksi. Tuo liikesarja vain painuu aivojen syvimpään sopukkaan salakavalasti, eikä nämä samaiset äidit edes huomaa heijaavansa kaupassa ostoskärryissään jauhelihaa, keinuttavan jalallaan isännän maalipurkkia tai tuudittavan sylissään anopin koiraa. Funny?
2) Mikä ei kuulu joukkoon?
Äitiys on huolissaan oloa ja valvomista. Sen myötä itsestään huolehtiminen ei aina pääse oikeuksiinsa, eikä järjestyskään vastaa enää naisen aikoinaan oppimaansa loogista järjestystä. Vain äidin päästä on OK löytää spaghettia kesken kauppareissun, tai illalla kulmakarvoista vauvanpaskaa. (okei, sama kuvaus sopii myös spurguihin,mutta sillä erotuksella, että spurgut paskovat omiin housuihin ja äidit putsaavat sitä toisten housuista..)
Myös tuoreen vauvaonnen tai unikoulun alkamisajankohdan voi päätellä, kun jääkaapista löytää terveyssiteet, tai koiranruokakipossa on koiranruokatölkki vielä korkkaamatta. Tutti tyrkätään vahingossa isin suuhun tai vaippaa mennään vaihtamaan hämmentyneelle teinille. Well, this is motherhood!
3) Salakieli
Ja tähän jopa yh-isien on vaikea päästä sisään, koska äidit kehittävät aivan oman puhelajinsa, puhuivatpa sitten lapselle, tai toiselle äidille. Lapselle puhuttaessa vältetään voimasanoja, vältetään ikäviä aiheita, vältetään hämmennyksiä herättäviä aiheita, vältetään kaikkea liittyen kuolemaan, negatiivisiin tunteisiin, seksuaalisuuteen, jne jne.. Lopputuloksena puhalletaan pipiä pyppysestä kun poppana meni paupau. Ja tämän jälkeen on vaikea olla ymmärtämättä miksi lapsi on sekaisin.
Äidit vieläpä turtuvat tyynnytettyyn kielenkantaansa, että odottaa kuin kuuta nousevaa sellaista keskustelukumppania, joka tietäisi mitä hän käy läpi ja joka tuntisi samoin, ja jonka kanssa voisi jutella mistä tahansa maan ja taivaan välistä.. Mikäs tähän siis parempi onkaan kuin toinen pipiä puhalteleva äiti? Ja mitä äidit puhuvat toisilleen kun saavat kakarat hoitoon ja pääsevät keskenään tuopille:)? No lapsistaan tietenkin!
4) Mammat out of control!
Näin siis käy, kun äidit päästetään kerran vuodessa viihteelle. Puhallettuaan pipejä ja vaihdettuaan kakkavaippoja viimeiset 364 päivää putkeen, koittaa vihdoin yhden illan vapaus, ja tähän yhteen iltaan pitääkin mahduttaa sitten kaikki mahdollinen!
Jos muistelet niitä naisia, jotka jo alkuillasta tanssivat eroottisesti hämmentyneen portsarin takinnaulakkoa vasten korot katkenneina, huutavat lisää tequilaa ja haluavat samaan aikaan tanssia pöydällä sekä pursottaa kermavaahtoa naapurin jartsan rinnuksille.. Luulit heidän olevan ikiviihteille jääneitä, mutta todennäköisesti selityksenä loistaakin kotona parkuvat viisi lasta, ja tällä yhdellä illalla (plus liskojen yöllä sekä kolmen päivän darralla) äiti kerää voimia puhallellakseen jälleen pipejä taas seuraavat 364 päivää.
sunnuntai 29. syyskuuta 2013
lauantai 28. syyskuuta 2013
Barbie-kriisi
Olen kyllä noteerannut vuosi vuodelta hullummaksi menevät ulkonäköpaineet.
Jo aikanaan 12-vuotiaana muistan miten kavereitten kanssa meikattiin discoihin. Farkkujen piti olla pillit, jalassa spaissareista tutut läskipohjakengät joitten korko oli päätähuimaava ja tukkakin oli itselläni jo värjätty, kulmat nypitty. Silti kutosluokan luokkakuvassa päälläni oli Spice Girls t-paita, ja rintojen kasvua odotettiin vasta 15-vuotispäiville.
Tämän päivän kahdentoista kesäset ovat tuskin nähneet kuukautisiakaan, mutta muutoin näyttävät iättömiltä. Sellaisilta, ettet oikein tiedä onko henkilö lapsenkasvoinen kolmekymppinen, vaiko pakkelilla kasvonsa rupsauttanut keskenkasvuinen. Osansa varmaan tekee teiniaikuisille suunnatut pätkät, Gossip Girlit, Pretty Little Liars, ja mitäs näitä nyt onkaan..
Mutta, vaikka kuinka olin aikanaan varautunut perheen vanhimpien tyttöjen, nykyisin jo liki parikymppisten, kriiseilyihin, tuli yllätyksenä tämän päiväinen, nuorimmaisen tytön elämänsä ensimmäinen ulkonäkökriisi. Miten ihmeessä voi suhtautua kolme-vuotiaan parkuun ulkonäöstä?? Olen lukenut uhmasta ja hakenut vertaistukea pottailuun ja pyytänyt apua unikouluun, selvinnyt jotenkuten tutti-vieroituksesta jne... Mutta kaiken tämän keskellä, en osannut varautua siihen, että vasta vauvarokosta selviämässä oleva yövaippoja käyttävä pikkuprinsessa juoksee makkariin itkien "rumaa tukkaansa". Parkumisen oisi siis jotenkin vielä ymmärtänyt, jos oisin juuri pätkässyt puoli metriä karvaa lyhyemmäksi, mutta kriisi sai aikansa pikkutyttöjen leikkisetistä, jossa oli kaikkea fööneistä saippuapaloihin ja leikkihajuvesiin. Tyttöni yritti aikansa käkertää tukkaansa muovisella pienellä piippiraudalla, kunnes tajusi sen tekevän ei-mitään, ja tämän johdosta alkoi parkumaan miten hänen tukkansa on ruma. Ja mitkään valtakunnan sanat eivät tahtoneet saada tämän mieltä muuttumaan ja oloa helpottamaan.
Äitiys on yhtä hämmennystä, ja tuo oli yksi sellainen hetki taas. En oikein osannut kuin olla ymmälläni ja pohtia, oliko moinen itkukohtaus normaalia pikkulasten kasvuprosessia, vaiko mistä tuo moisen kriiseilyn on oppinut? Ei meillä sentäs rumuutta ole koskaan itketty. Ainakaan muiden nähden.
Pisti väkisinkin miettimään miten meni omat ulkonäkökriisi-historiani. Muistan ala-asteella, ehkä ekalla tai tokalla luokalla näyttäväni jotenkin erilaiselta. En rumalta, mutta jotenkin.. hassulta?
Neljännellä luokalla pidin itseäni jo melko rumana, vuotta myöhemmin leikkautin metrin tukkaa poies, kasvatin otsatukankin pois tieltä, aloin pukeutua massan mukaan. Kutosluokalla koin olevani liian laiha, liian pitkä ja nököhampainen. Samaa koin seiskaluokalla, ja kasiluokalla, ja ysiluokalla... Plussana vielä lattarintaisuus. 15-Vuotiaana olin siis vuoroin ylisosiaalista uhmakkuutta henkivät, vuoroin ihmisiä pelkäävä tyttö, joka oli eräällä tavalla rumuuden puolestapuhuja, mutta itkisilti öisin itsensä uneen. Syystä, että tunsi olonsa rumaksi.
Tätä kaikkea jatkui muistaakseni täysi-ikäisyyteen saakka, kunnes tajusin pelkän hymynkin kaunistavan ihmistä kummasti. Ja kun hymyili, ja sai hymyjä takaisin, alkoi kasvot loistamaan samaan tahtiin mielen kanssa. Silmät on tosissaan sielun peili, ja oma hyvinvointi näkyy melko pitkälle ulospäin. Tämän oppimiseen meni itselläni liian monta vuotta, vaikka sittemmin aikuisenakin on riittänyt kriisiä muutamiin hetkiin, -kaikesta viisastumisesta huolimatta.
Muistan raskautumiseni, ja sen, miten mieli ei ehtinytkään mukaan siihen kaikkeen kropan muuttumiseen. Tämä onkin sitten kokonaan jo toinen tarina, mutta sanotaan nyt vaikkapa näin, että kun saa yllättäen massaa yli puolet elopainostaan lisää, tuntee olonsa kaikkea muuta kuin hehkeäksi. Ja josko aiemmin oli voinut olla ylpeä pyykkilauta-vatsastasi, sen roikkuminen polvissa synnytyksen jälkeen oli syy muutamaankin itkuntäytteiseen iltaan;) Hullua. Ja vahvana äitinä halusin toki kunnioittaa enemmän uuden elämän syntyä kuin siitä maksettavaa kropan rapistumista, nauroin mie julkisesti omalle muuttumiselleni, mutta heikkoina hetkinä lukittauduin salaa saunaan itkemään.
Josko minä jonkin tahtoisin lapsille opettaa, niin lojaaliuden ja rakastamisen lisäksi ennenkaikkea itsensä hyväksymisen. Toivon todella, että meillä kasvaa täyteen kukoistukseensa niin pikkuprinsessat kuin prinssitkin, tietäen, että oli ulkoinen habitus mikä hyvänsä, sisin ratkaisee, ja vanhemmat rakastavat aina. Ehdoitta.
Jo aikanaan 12-vuotiaana muistan miten kavereitten kanssa meikattiin discoihin. Farkkujen piti olla pillit, jalassa spaissareista tutut läskipohjakengät joitten korko oli päätähuimaava ja tukkakin oli itselläni jo värjätty, kulmat nypitty. Silti kutosluokan luokkakuvassa päälläni oli Spice Girls t-paita, ja rintojen kasvua odotettiin vasta 15-vuotispäiville.
Tämän päivän kahdentoista kesäset ovat tuskin nähneet kuukautisiakaan, mutta muutoin näyttävät iättömiltä. Sellaisilta, ettet oikein tiedä onko henkilö lapsenkasvoinen kolmekymppinen, vaiko pakkelilla kasvonsa rupsauttanut keskenkasvuinen. Osansa varmaan tekee teiniaikuisille suunnatut pätkät, Gossip Girlit, Pretty Little Liars, ja mitäs näitä nyt onkaan..
Mutta, vaikka kuinka olin aikanaan varautunut perheen vanhimpien tyttöjen, nykyisin jo liki parikymppisten, kriiseilyihin, tuli yllätyksenä tämän päiväinen, nuorimmaisen tytön elämänsä ensimmäinen ulkonäkökriisi. Miten ihmeessä voi suhtautua kolme-vuotiaan parkuun ulkonäöstä?? Olen lukenut uhmasta ja hakenut vertaistukea pottailuun ja pyytänyt apua unikouluun, selvinnyt jotenkuten tutti-vieroituksesta jne... Mutta kaiken tämän keskellä, en osannut varautua siihen, että vasta vauvarokosta selviämässä oleva yövaippoja käyttävä pikkuprinsessa juoksee makkariin itkien "rumaa tukkaansa". Parkumisen oisi siis jotenkin vielä ymmärtänyt, jos oisin juuri pätkässyt puoli metriä karvaa lyhyemmäksi, mutta kriisi sai aikansa pikkutyttöjen leikkisetistä, jossa oli kaikkea fööneistä saippuapaloihin ja leikkihajuvesiin. Tyttöni yritti aikansa käkertää tukkaansa muovisella pienellä piippiraudalla, kunnes tajusi sen tekevän ei-mitään, ja tämän johdosta alkoi parkumaan miten hänen tukkansa on ruma. Ja mitkään valtakunnan sanat eivät tahtoneet saada tämän mieltä muuttumaan ja oloa helpottamaan.
Äitiys on yhtä hämmennystä, ja tuo oli yksi sellainen hetki taas. En oikein osannut kuin olla ymmälläni ja pohtia, oliko moinen itkukohtaus normaalia pikkulasten kasvuprosessia, vaiko mistä tuo moisen kriiseilyn on oppinut? Ei meillä sentäs rumuutta ole koskaan itketty. Ainakaan muiden nähden.
Pisti väkisinkin miettimään miten meni omat ulkonäkökriisi-historiani. Muistan ala-asteella, ehkä ekalla tai tokalla luokalla näyttäväni jotenkin erilaiselta. En rumalta, mutta jotenkin.. hassulta?
Neljännellä luokalla pidin itseäni jo melko rumana, vuotta myöhemmin leikkautin metrin tukkaa poies, kasvatin otsatukankin pois tieltä, aloin pukeutua massan mukaan. Kutosluokalla koin olevani liian laiha, liian pitkä ja nököhampainen. Samaa koin seiskaluokalla, ja kasiluokalla, ja ysiluokalla... Plussana vielä lattarintaisuus. 15-Vuotiaana olin siis vuoroin ylisosiaalista uhmakkuutta henkivät, vuoroin ihmisiä pelkäävä tyttö, joka oli eräällä tavalla rumuuden puolestapuhuja, mutta itkisilti öisin itsensä uneen. Syystä, että tunsi olonsa rumaksi.
Tätä kaikkea jatkui muistaakseni täysi-ikäisyyteen saakka, kunnes tajusin pelkän hymynkin kaunistavan ihmistä kummasti. Ja kun hymyili, ja sai hymyjä takaisin, alkoi kasvot loistamaan samaan tahtiin mielen kanssa. Silmät on tosissaan sielun peili, ja oma hyvinvointi näkyy melko pitkälle ulospäin. Tämän oppimiseen meni itselläni liian monta vuotta, vaikka sittemmin aikuisenakin on riittänyt kriisiä muutamiin hetkiin, -kaikesta viisastumisesta huolimatta.
Muistan raskautumiseni, ja sen, miten mieli ei ehtinytkään mukaan siihen kaikkeen kropan muuttumiseen. Tämä onkin sitten kokonaan jo toinen tarina, mutta sanotaan nyt vaikkapa näin, että kun saa yllättäen massaa yli puolet elopainostaan lisää, tuntee olonsa kaikkea muuta kuin hehkeäksi. Ja josko aiemmin oli voinut olla ylpeä pyykkilauta-vatsastasi, sen roikkuminen polvissa synnytyksen jälkeen oli syy muutamaankin itkuntäytteiseen iltaan;) Hullua. Ja vahvana äitinä halusin toki kunnioittaa enemmän uuden elämän syntyä kuin siitä maksettavaa kropan rapistumista, nauroin mie julkisesti omalle muuttumiselleni, mutta heikkoina hetkinä lukittauduin salaa saunaan itkemään.
Josko minä jonkin tahtoisin lapsille opettaa, niin lojaaliuden ja rakastamisen lisäksi ennenkaikkea itsensä hyväksymisen. Toivon todella, että meillä kasvaa täyteen kukoistukseensa niin pikkuprinsessat kuin prinssitkin, tietäen, että oli ulkoinen habitus mikä hyvänsä, sisin ratkaisee, ja vanhemmat rakastavat aina. Ehdoitta.
maanantai 23. syyskuuta 2013
Hetki, jolloin ihminen kasvoi koneeseen kiinni.
Meillä oli viikonloppuna liki kauhujen hetki, kun vanha nettiliittymä lakkautettiin ja uusi saapui asennettavaksi vasta tänään. Perjantaina mies istui koneella ihmetellen että vanha netti toimii vieläkin. Tuo ei normaalisti edes läppäriä käytä, surffaus tapahtuu puhelimen avulla noin satakaksikymmentä kertaa vuorokauden aikana. Nyt läppärin netin loppuminen sai tämän istuskelemaan tovi toisensa jälkeen koneella. Ja mitä isommat edellä, sitä pienemmät perässä...
Kohta pojatkin istuivat koneella huudellen "Blanco tää toimii vieläkin!" ja tunnin selailun ja testailun jälkeen "Siis tää toimii vieläkin!". Sitten kone käytetään sammuksissa ja puolen tunnin kuluttua se avataan taas. "Jumaleissön! Meillä on netti!"
Nou shit??
Samaa kaavaa toistaen koko loppuillan. Roikutaan koneella ja odotetaan eräänlaista maailmanlopun merkkiä. Sitten hihkutaan kerta toisensa jälkeen kun vanha netti kukkuu edelleen.
Mutta autas armias, kun koko päivä on odotettu että koska se lakkaa toimimasta. Ja niin yhtäkkiä käykin. Sehän tulee kuin talvi suomalaisille autoilijoille; totaalisen yllätyksenä!
Lauantaina alkaa vierotusoireet näkymään ja tuntumaan. Myös ehkä vähän itselläni, myönnettäköön. Sen perinteisen viikonloppu valkkaripatonki-aamiaisen jälkeen kun ei pääsekkään pikaselailulle. Tyydyn kohtalooni osin jopa tyytyväisin mielin, saisinhan vihdoin tehtyä jotain fiksuakin. Kuten kylppärin suursiivouksen.
Ja näin siis hikoilen aamupäivän. Kun sitten vihdoin ja viimein saavun keittiöön hieltä ja kloriitilta haissen, näen jälkikasvun koneen ääressä. Miten se on mahdollista?
"Blanco, me viritettiin tähän puhelimen netti, tuu kattoo!"
Siinä sitten meni lauantai. Jälkikasvu suoritti perjantaista toimintoaan, kerta toisensa jälkeen ihmetellen netin toimivuutta edelleen. Itsekkin myönnän sortuneeni siihen. Kerran.
Tai no, kahdesti..
Sunnuntai pyhitettiin netittömäksi päiväksi. Tai lähinnä läppärittömäksi. Sillä tulihan sitä tarkistettua s-postit ja facet ja liberoituakin vähän kännykällä. Pirun älypuhelin! Juuritämän vuoksi en ole sellaista suostunut itelleni hankkimaan, netissä selailu kun on tehty siinä turhankin helpoksi. Ja kaikki muut ominaisuudet sitten kahta vaikeammaksi. Mutta hei, kukas sitä nyt puhelimella haluiskaan aina soittaa tai vastaanottaa viestejä?
Mutta paluuta tähän päivään ja uuteen nettiliittymään. Tuntuu toimivan. Pitäisiköhän tässä nyt olla iloinen vai näreissään siitä, että näin addiktoituminen on jälleen helpompaa.
Olen ainaollut sitä mieltä, että ylipäätänsä sana personal computer on aivan väärä suomennos kirjainyhdistelmälle PC. Sehän on selvästikkin problem of communication.
Ja siitä minä täällä kirjoitan. Verkossa, läppärillä.
Kohta pojatkin istuivat koneella huudellen "Blanco tää toimii vieläkin!" ja tunnin selailun ja testailun jälkeen "Siis tää toimii vieläkin!". Sitten kone käytetään sammuksissa ja puolen tunnin kuluttua se avataan taas. "Jumaleissön! Meillä on netti!"
Nou shit??
Samaa kaavaa toistaen koko loppuillan. Roikutaan koneella ja odotetaan eräänlaista maailmanlopun merkkiä. Sitten hihkutaan kerta toisensa jälkeen kun vanha netti kukkuu edelleen.
Mutta autas armias, kun koko päivä on odotettu että koska se lakkaa toimimasta. Ja niin yhtäkkiä käykin. Sehän tulee kuin talvi suomalaisille autoilijoille; totaalisen yllätyksenä!
Lauantaina alkaa vierotusoireet näkymään ja tuntumaan. Myös ehkä vähän itselläni, myönnettäköön. Sen perinteisen viikonloppu valkkaripatonki-aamiaisen jälkeen kun ei pääsekkään pikaselailulle. Tyydyn kohtalooni osin jopa tyytyväisin mielin, saisinhan vihdoin tehtyä jotain fiksuakin. Kuten kylppärin suursiivouksen.
Ja näin siis hikoilen aamupäivän. Kun sitten vihdoin ja viimein saavun keittiöön hieltä ja kloriitilta haissen, näen jälkikasvun koneen ääressä. Miten se on mahdollista?
"Blanco, me viritettiin tähän puhelimen netti, tuu kattoo!"
Siinä sitten meni lauantai. Jälkikasvu suoritti perjantaista toimintoaan, kerta toisensa jälkeen ihmetellen netin toimivuutta edelleen. Itsekkin myönnän sortuneeni siihen. Kerran.
Tai no, kahdesti..
Sunnuntai pyhitettiin netittömäksi päiväksi. Tai lähinnä läppärittömäksi. Sillä tulihan sitä tarkistettua s-postit ja facet ja liberoituakin vähän kännykällä. Pirun älypuhelin! Juuritämän vuoksi en ole sellaista suostunut itelleni hankkimaan, netissä selailu kun on tehty siinä turhankin helpoksi. Ja kaikki muut ominaisuudet sitten kahta vaikeammaksi. Mutta hei, kukas sitä nyt puhelimella haluiskaan aina soittaa tai vastaanottaa viestejä?
Mutta paluuta tähän päivään ja uuteen nettiliittymään. Tuntuu toimivan. Pitäisiköhän tässä nyt olla iloinen vai näreissään siitä, että näin addiktoituminen on jälleen helpompaa.
Olen ainaollut sitä mieltä, että ylipäätänsä sana personal computer on aivan väärä suomennos kirjainyhdistelmälle PC. Sehän on selvästikkin problem of communication.
Ja siitä minä täällä kirjoitan. Verkossa, läppärillä.
perjantai 20. syyskuuta 2013
Loppuraskauden TOP4
Kauniita muistoja raskausajalta..
Vain mies voi sanoa, että nainen on hehkeimmillään raskaana ollessa.
Itse olen tullut siihen tulokseen, että raskauden loppupuolta kohden nainen muuttuu vähitellen miehen kaltaiseksi, ja näin ollen sitten löytää miesten silmistä sen pienen palan narsismia.
Raskauden hehku ja hellät vatsan taputtelut muuttuvat viimesinä viikkoina örinäksi ja mammuttimaisiksi sotahuudoiksi. Todella kaunista ja hehkeää...
Mielestäni loppuraskauden unohdetut ja puheista poistetut ovat juuri niitä piirteitä, jotka painajaismaisina palavat mieleen.
1. Turvotus.
Ennen niin hehkeät ja kapoiset sormet joita koristi vihki-, ja kihlasormus, muutama nostalginen luokkasormuskin, on kaikki enää muistoa vain. Kultaiset renkaat lensi fairyn avulla kaapin reunalle odottamaan vereslihalle revittyjen pulleitten makkaroittojen solakoitumista.
Luokkasormusten osalta ei käynyt niinkään nätisti. Fairy ja kylmähoito ei auttaneet, joten ensiapu-reissu tuli päivystykseen sormen alkaessa näyttää ei-niin-terveen-väriseltä-ja-muotoiselta. Lääkärihuoneessa raikui naurut ja lopulta tohtori löysi autonsa takakontista sopivat välineet kaivaa hopeat esiin turvotuksesta muurautuneista nakeista. Rinkulat lähtivät kolmessa osassa...
2. Karvotus.
Eikö se sitten riitä, että naisena joutuu sheivaamaan karvat aina nilkasta bikinirajoille saakka kahdesti viikossa, että pitääkö sitä hemmetin karvaa tulla hormooneitten mukana muuallekkin??
Alaselässä on jo letityskunnossa oleva ryijy, rintojen väli ja ja pulisongit rehottaa. Onneksi valkoista untuvaa vain, mutta leukaan ja navan ympärille on kauniit jouhevat mustat yksittäiset ilmestyneet. Voi elämä, miten herttaista on silkosilla säärillä kulkea helleshortseissa tuulen lepatellessa selkäkarvoja ja poskipartaa..
Missäs ne olikaan ne vahaliuskat?
3. Persus
Ja kaikki siihen liittyvät. Paska ei kulje edes työntämällä, ja ennen niin solakat peräposket muuttuvat raskausarpien perunapelloksi jotka puutuvat istumisesta mutta väsyvät liikkumisesta. ÄITI!
Kaiken lisäksi koen naiseuden painajaisena hetkeä, jolloin herää omaan pieruunsa.
Ja näin siis jo kiusallisen usein.
4. Yleisvaikutelma.
Ähkivä karvainen mammutti, joka lyllertää sohvalle voipuneena ja yltäpäältä hikisenä. Mahan muoto on vähintäänkin koominen, ja roikkuva vähitellen. Peräpää laulaa kaikkea muuta kuin kaivattua kakkaa ja kalsarit kiristää.
Siitähän vaan puuttuisi vielä keskiolutpullo pulleista sormista ja toinen käsi haaroista niin oltaisiin jo tismalleen perussuomalais-miehen kaltaisia! Kaukkarin asustellessa tyylikkään kummun päällä, emme voi kuin ihmetellä, että asuuko miehissä pieni homo, vai onko se puhdasta narsismia se, että naisen muuttuminen vähitellen kotipossuksi on jotenkin hehkeää.
Onkos se mikään ihme, jos raskaana olevan nai-
sen maailmankuva on rajallinen?
Vain mies voi sanoa, että nainen on hehkeimmillään raskaana ollessa.
Itse olen tullut siihen tulokseen, että raskauden loppupuolta kohden nainen muuttuu vähitellen miehen kaltaiseksi, ja näin ollen sitten löytää miesten silmistä sen pienen palan narsismia.
Raskauden hehku ja hellät vatsan taputtelut muuttuvat viimesinä viikkoina örinäksi ja mammuttimaisiksi sotahuudoiksi. Todella kaunista ja hehkeää...
Mielestäni loppuraskauden unohdetut ja puheista poistetut ovat juuri niitä piirteitä, jotka painajaismaisina palavat mieleen.
1. Turvotus.
Ennen niin hehkeät ja kapoiset sormet joita koristi vihki-, ja kihlasormus, muutama nostalginen luokkasormuskin, on kaikki enää muistoa vain. Kultaiset renkaat lensi fairyn avulla kaapin reunalle odottamaan vereslihalle revittyjen pulleitten makkaroittojen solakoitumista.
Luokkasormusten osalta ei käynyt niinkään nätisti. Fairy ja kylmähoito ei auttaneet, joten ensiapu-reissu tuli päivystykseen sormen alkaessa näyttää ei-niin-terveen-väriseltä-ja-muotoiselta. Lääkärihuoneessa raikui naurut ja lopulta tohtori löysi autonsa takakontista sopivat välineet kaivaa hopeat esiin turvotuksesta muurautuneista nakeista. Rinkulat lähtivät kolmessa osassa...
2. Karvotus.
Eikö se sitten riitä, että naisena joutuu sheivaamaan karvat aina nilkasta bikinirajoille saakka kahdesti viikossa, että pitääkö sitä hemmetin karvaa tulla hormooneitten mukana muuallekkin??
Alaselässä on jo letityskunnossa oleva ryijy, rintojen väli ja ja pulisongit rehottaa. Onneksi valkoista untuvaa vain, mutta leukaan ja navan ympärille on kauniit jouhevat mustat yksittäiset ilmestyneet. Voi elämä, miten herttaista on silkosilla säärillä kulkea helleshortseissa tuulen lepatellessa selkäkarvoja ja poskipartaa..
Missäs ne olikaan ne vahaliuskat?
3. Persus
Ja kaikki siihen liittyvät. Paska ei kulje edes työntämällä, ja ennen niin solakat peräposket muuttuvat raskausarpien perunapelloksi jotka puutuvat istumisesta mutta väsyvät liikkumisesta. ÄITI!
Kaiken lisäksi koen naiseuden painajaisena hetkeä, jolloin herää omaan pieruunsa.
Ja näin siis jo kiusallisen usein.
4. Yleisvaikutelma.
Ähkivä karvainen mammutti, joka lyllertää sohvalle voipuneena ja yltäpäältä hikisenä. Mahan muoto on vähintäänkin koominen, ja roikkuva vähitellen. Peräpää laulaa kaikkea muuta kuin kaivattua kakkaa ja kalsarit kiristää.
Siitähän vaan puuttuisi vielä keskiolutpullo pulleista sormista ja toinen käsi haaroista niin oltaisiin jo tismalleen perussuomalais-miehen kaltaisia! Kaukkarin asustellessa tyylikkään kummun päällä, emme voi kuin ihmetellä, että asuuko miehissä pieni homo, vai onko se puhdasta narsismia se, että naisen muuttuminen vähitellen kotipossuksi on jotenkin hehkeää.
sen maailmankuva on rajallinen?
torstai 19. syyskuuta 2013
Kun vaatteet ei pysy päällä TOP4
Itse olen melko hajamielinen, ja kiireinen, ja silti monen muun mamman tavoin luovin samaan aikaan montaa asiaa kerralla. Liekö sitten kuitenkin vain kohtalon ivaa, että siinä missä muut mammat polttavat vain puuron pohjaan, niin mie astelen kadulle liki ilkosillani?
Itselläni siis valvotut yöt ynnä muut näkyvät heti kaikille; vaatetuksissani.
Tässä vuosien varrelta surullisen kuuluisat vaatehäpeäni neljä mielestä poispyyhkiytymätöntä hetkeä...
1. Oli kuuma kesäpäivä ja tiedossa kauppareissu. Olin ollut saikulla kotona, tuloksena karmeat ajamattomat säärikarvat, mutta silti palava halu saada hame jalkaan, ja kiire ja kykenemättömyys ajaa säärikarvoja ennen kauppaan lähtöä. Silloiselle ukolleni sanoin ratkaisseen ongelman "pukemalla päälle jotain niin räväkkää jottei kukaan huomaa sääriä".
Noh, kaupassa ja kaupan ulkopuolella keräsin sitten turhankin paljon katseita. Autoon istahtaessa tulin ihmetelleeksi mekkoni leikkausta, miten en todellakaan muistanut sen kuristavan tällä tavoin kaulaa, ja että mahaan muodostui kummallinen raskauspussi. Kauhukseni tajusin pukeneeni koko mekon väärinpäin siten, että avonainen kaula-aukko oli selässä lapaluiden täyttäessä tissipussit, ja persus oli mahan kohdalla. Tivatessani mieheltä syytä siihen ettei ollut viitsinyt huomauttaa mulle asiasta, toisti tämä lyhyesti ja ytimekkäästi sanani "puen sitten jotain niin räväkkää päälle jottei kukaan huomaa sääriä"
joo, olin kylläkin tarkoittanut päähäni sidottua kirkkaanpunaista huivia, mutta äikkäikös helotti naamakin huomiotaherättävämmin...
2. Vuosia sitten amisaikoina, aikainen aamu kostautui jälleen. lLampsin pukkarista työvaatteiden vaihdosta hallille työnjakoon. Palo-ovea avatessa tunsin kummallisen kylmän vedon säärissäni ja erään luokkalaiseni kundin mykistyneen ilmeen huomatessani minut. Tuo ilme oli jotain niin sanoinkuvaamatonta, jotta tajusin heti jonkun olevan pahasti pielessä. Palo-oven ikkunaheijastuksesta näin kuvajaiseni ja äkkiäkös koko karmeus valkeni minullekkin.
Kyllä, päälläni oli villapaita, työtakki, kaulahuivi, karvalakki, kuulosuojaimet, työmaakypärä, jalassa villasukat ja turvakengät. Ja pink panther-pikkarit blingbling-koruineen...
Voi vain arvailla väsymyksen määrää kun ne housut on jääneet lokerikkoon.
3. Väärien vaatteiden pilkistäminen paikoista joista niitten ei kuuluisi pilkistää, on aina mysteeri jo itsessään. On pirun hankalaa selittää kaupassa myyjille tai vartioille, että ne hihansuusta roikkuvat vanhat pirkan kukkakalsarit ihan oikiasti ovat sinun, etkä tiedä lainkaan miten ne sinne ovat päätyneet, ja se, miten farkun lahkeista kesken kävelyn maahan tipahtaneet sukkamytyt ovat nekin sinun, vaikka sinulla on toiset parit edelleen jalassakin.
Työmatkalla on myös kiva huomata että se t-paita jonka ihan varmasti puit puoli tuntia sitten päällesi, loistaa poissaolollaan, ja olet aivan nahkiainen gollegepaidan alla. Tarkemmin vaatteita riisuttaessa löydät sen aamulla pukemasi t-paidan myttynä selkäsi ja gollegepaidan välistä.
Miten se on mahdollista??
4. Yleinen kokonaiskuva on sekasortoisa. Vuosien varrella on tullut mentyä kouluun huppari siten, että huppu roikkuu leuan alla oksennuspussina, housuja on puettu siten että persus on eessä ja toisin päin. Apteekissa olen pari kertaa huomannut kulkeneeni koko päivän lehmäkuvioisilla aamutohveleillani, töissä olen myös kerran havahtunut olevani asiakaskäynnillä vanhoissa puhkikuluneissa nurmikonleikkuu-lenkkareissani joissa on maaliroiskeista ruohotahroihin joka senttimetri. Stringit eivät millään taho mennä oikein päin jalkoihin, ja sauna-illoissa on tullut kuittailua kun haarakiilake on jälleen lantiossa ja peppua hiertää...
Liekö nykyisessä työpaikassa vielä niin hienovaraista, etteivät ole kehdanneet vielä kuittailla siitäkään päivästä kun saavuyin töihin eriparikengissä, toisen ollessa vielä numeroa pienempi..
Joka tapauksessa, toivon joka ilta saavani yöllä sen verran hyvin unta että osaisin ne perusasiat jotka jokainen esikoululainenkin jo osaa hyvin pitkälti; pukea itsensä.
Itselläni siis valvotut yöt ynnä muut näkyvät heti kaikille; vaatetuksissani.
Tässä vuosien varrelta surullisen kuuluisat vaatehäpeäni neljä mielestä poispyyhkiytymätöntä hetkeä...
1. Oli kuuma kesäpäivä ja tiedossa kauppareissu. Olin ollut saikulla kotona, tuloksena karmeat ajamattomat säärikarvat, mutta silti palava halu saada hame jalkaan, ja kiire ja kykenemättömyys ajaa säärikarvoja ennen kauppaan lähtöä. Silloiselle ukolleni sanoin ratkaisseen ongelman "pukemalla päälle jotain niin räväkkää jottei kukaan huomaa sääriä".
Noh, kaupassa ja kaupan ulkopuolella keräsin sitten turhankin paljon katseita. Autoon istahtaessa tulin ihmetelleeksi mekkoni leikkausta, miten en todellakaan muistanut sen kuristavan tällä tavoin kaulaa, ja että mahaan muodostui kummallinen raskauspussi. Kauhukseni tajusin pukeneeni koko mekon väärinpäin siten, että avonainen kaula-aukko oli selässä lapaluiden täyttäessä tissipussit, ja persus oli mahan kohdalla. Tivatessani mieheltä syytä siihen ettei ollut viitsinyt huomauttaa mulle asiasta, toisti tämä lyhyesti ja ytimekkäästi sanani "puen sitten jotain niin räväkkää päälle jottei kukaan huomaa sääriä"
joo, olin kylläkin tarkoittanut päähäni sidottua kirkkaanpunaista huivia, mutta äikkäikös helotti naamakin huomiotaherättävämmin...
2. Vuosia sitten amisaikoina, aikainen aamu kostautui jälleen. lLampsin pukkarista työvaatteiden vaihdosta hallille työnjakoon. Palo-ovea avatessa tunsin kummallisen kylmän vedon säärissäni ja erään luokkalaiseni kundin mykistyneen ilmeen huomatessani minut. Tuo ilme oli jotain niin sanoinkuvaamatonta, jotta tajusin heti jonkun olevan pahasti pielessä. Palo-oven ikkunaheijastuksesta näin kuvajaiseni ja äkkiäkös koko karmeus valkeni minullekkin.
Kyllä, päälläni oli villapaita, työtakki, kaulahuivi, karvalakki, kuulosuojaimet, työmaakypärä, jalassa villasukat ja turvakengät. Ja pink panther-pikkarit blingbling-koruineen...
Voi vain arvailla väsymyksen määrää kun ne housut on jääneet lokerikkoon.
3. Väärien vaatteiden pilkistäminen paikoista joista niitten ei kuuluisi pilkistää, on aina mysteeri jo itsessään. On pirun hankalaa selittää kaupassa myyjille tai vartioille, että ne hihansuusta roikkuvat vanhat pirkan kukkakalsarit ihan oikiasti ovat sinun, etkä tiedä lainkaan miten ne sinne ovat päätyneet, ja se, miten farkun lahkeista kesken kävelyn maahan tipahtaneet sukkamytyt ovat nekin sinun, vaikka sinulla on toiset parit edelleen jalassakin.
Työmatkalla on myös kiva huomata että se t-paita jonka ihan varmasti puit puoli tuntia sitten päällesi, loistaa poissaolollaan, ja olet aivan nahkiainen gollegepaidan alla. Tarkemmin vaatteita riisuttaessa löydät sen aamulla pukemasi t-paidan myttynä selkäsi ja gollegepaidan välistä.
Miten se on mahdollista??
4. Yleinen kokonaiskuva on sekasortoisa. Vuosien varrella on tullut mentyä kouluun huppari siten, että huppu roikkuu leuan alla oksennuspussina, housuja on puettu siten että persus on eessä ja toisin päin. Apteekissa olen pari kertaa huomannut kulkeneeni koko päivän lehmäkuvioisilla aamutohveleillani, töissä olen myös kerran havahtunut olevani asiakaskäynnillä vanhoissa puhkikuluneissa nurmikonleikkuu-lenkkareissani joissa on maaliroiskeista ruohotahroihin joka senttimetri. Stringit eivät millään taho mennä oikein päin jalkoihin, ja sauna-illoissa on tullut kuittailua kun haarakiilake on jälleen lantiossa ja peppua hiertää...
Liekö nykyisessä työpaikassa vielä niin hienovaraista, etteivät ole kehdanneet vielä kuittailla siitäkään päivästä kun saavuyin töihin eriparikengissä, toisen ollessa vielä numeroa pienempi..
Joka tapauksessa, toivon joka ilta saavani yöllä sen verran hyvin unta että osaisin ne perusasiat jotka jokainen esikoululainenkin jo osaa hyvin pitkälti; pukea itsensä.
Miksi on syytä omistaa useampi koira TOP4
Tällä hetkellä neliöitä täyttää lasten lisäksi 9 rottaa, 2 hiirtä ja 4 koiraa. Tässä muutama syy, minkä takia koiria tulee olla mielellään aina enempi kuin yksi.
1. Talo ei ole KOSKAAN hiljainen. Siis KOSKAAN. Edes yöllä.Neljällä koiralla on syystä tai toisesta aina eri unirytmit. Kun valtaosa väestä menee treffeille nukkumatin kanssa, koirista ainakin yksi aloittaa yölliset keskustelunsa rottien kanssa, nukkuvien ihmisten ylikävelyn, peitttojen repimisen, äänien haukkumisen (joittenka aiheuttajana on ollut itse..) ja pallottelun. Tämä takaa sen, että vuosien myötä totut nukkumaan paikoissa, joissa et ennen voinut kuvitellakkaan nukkuvasi. Kuten vaikkapa rock-konsertissa ihmismassan poljettavana. Hyödyllinen taito hei!
2.Koirat tekevät sinusta Sherlock Holmesin. Päättelykykysi ei rajoitu enää lasten sukkien erottamiseen sukkakoon perusteella, vaan vähitellen opit tunnistamaan tekijän esimerkiksi kikkareista. Yksi tekee kaksväristä kikkaraa,toinen pikku papanaa, yksi paksua sikaria, yksi aina matolle... Ja lammikoista sama juttu. Yksi kusee kymmenen litraa, yksi merkkaa pöydän jalat ja seinälläroikkuvat haalarit ja turvakengät, yksi kastelee matot.. Siinä vaiheessa, kun pimeässä huoneessa erotat äänen ja hajun perusteella kuka koirista pieraisi, olet vähintäänkin Sherlock, ja valmis ratkomaan vaikka murhamysteerejä!
3. Et ole koskaan yksin. Edes vessassa. Tämän voi laskea joissain määrin jopa uhkaukseksi, mutta näin se on. Leffailta aviopuolison kanssa on karvantäytteinen, kun karvamakkaroita on kainaloissa ja niskojen alla ja jalkojen päällä ja ja.. Yksi haluaa aina istua sylissä kun istut aamupaskalla, toinen haluaa syliin aina kun olet suihkussa. Yksi tulee väenväkisin kanssasi saunaan, yksi tahtoo syliin aina keittäessäsi puuroa. Havahdut koirattomuuteen vasta kaupassa, kun omien askelten tahtiin ei kuulukkaan rapinaa ja pystyt tekemään käännöksiä ja pysähdyksiä ilman, että lauma koiria sotkeentuu jalkoihisi ja jää alle.
4. Elämäsi on täynnä yllätyksiä! Yksi astuu oman äitinsä, ja kahden jälkiehkäsynkin jälkeen tuloksena on 6 piippaavaa makkaraa. Yksi piilottaa kaikki turvakengät, yksi on erikoistunut pyykkeihin. jaksat vuodesta toiseen ihmetellä, miten se yksi sai syötyä paistinpannun, juustohöylän ja sakset. Tiedät nykyisin myös, että koiran ripuli voi tulla paineella, joka saa kuran roiskumaan keittiön yläkaappeihin saakka. Yhden koiran karvassa kasvaa aina spaghettia, vaikka edellisestä spaghettiateriasta onkin kuukausi aikaa ja koira pesty kahdesti sen jälkeen.
Kaiken sen karvojen keräämisen, harjaamisen, kynimisen, letittämisen ja jätösten siivousten ja pierujenhaistelujen jälkeen olet helpottunut kun pääset vihdoin lomalle ilman karvaturpiasi. Mutta ensimmäisen vuorokauden jälkeen itket huolesta, kun tajuat että unohdit pakata mummolaan koirille mukaan villapaidat, ja ulkona on sentäs kylmä! Voi ei, miten mamman kullanmurut nyt pärjää..?
1. Talo ei ole KOSKAAN hiljainen. Siis KOSKAAN. Edes yöllä.Neljällä koiralla on syystä tai toisesta aina eri unirytmit. Kun valtaosa väestä menee treffeille nukkumatin kanssa, koirista ainakin yksi aloittaa yölliset keskustelunsa rottien kanssa, nukkuvien ihmisten ylikävelyn, peitttojen repimisen, äänien haukkumisen (joittenka aiheuttajana on ollut itse..) ja pallottelun. Tämä takaa sen, että vuosien myötä totut nukkumaan paikoissa, joissa et ennen voinut kuvitellakkaan nukkuvasi. Kuten vaikkapa rock-konsertissa ihmismassan poljettavana. Hyödyllinen taito hei!
2.Koirat tekevät sinusta Sherlock Holmesin. Päättelykykysi ei rajoitu enää lasten sukkien erottamiseen sukkakoon perusteella, vaan vähitellen opit tunnistamaan tekijän esimerkiksi kikkareista. Yksi tekee kaksväristä kikkaraa,toinen pikku papanaa, yksi paksua sikaria, yksi aina matolle... Ja lammikoista sama juttu. Yksi kusee kymmenen litraa, yksi merkkaa pöydän jalat ja seinälläroikkuvat haalarit ja turvakengät, yksi kastelee matot.. Siinä vaiheessa, kun pimeässä huoneessa erotat äänen ja hajun perusteella kuka koirista pieraisi, olet vähintäänkin Sherlock, ja valmis ratkomaan vaikka murhamysteerejä!
3. Et ole koskaan yksin. Edes vessassa. Tämän voi laskea joissain määrin jopa uhkaukseksi, mutta näin se on. Leffailta aviopuolison kanssa on karvantäytteinen, kun karvamakkaroita on kainaloissa ja niskojen alla ja jalkojen päällä ja ja.. Yksi haluaa aina istua sylissä kun istut aamupaskalla, toinen haluaa syliin aina kun olet suihkussa. Yksi tulee väenväkisin kanssasi saunaan, yksi tahtoo syliin aina keittäessäsi puuroa. Havahdut koirattomuuteen vasta kaupassa, kun omien askelten tahtiin ei kuulukkaan rapinaa ja pystyt tekemään käännöksiä ja pysähdyksiä ilman, että lauma koiria sotkeentuu jalkoihisi ja jää alle.
4. Elämäsi on täynnä yllätyksiä! Yksi astuu oman äitinsä, ja kahden jälkiehkäsynkin jälkeen tuloksena on 6 piippaavaa makkaraa. Yksi piilottaa kaikki turvakengät, yksi on erikoistunut pyykkeihin. jaksat vuodesta toiseen ihmetellä, miten se yksi sai syötyä paistinpannun, juustohöylän ja sakset. Tiedät nykyisin myös, että koiran ripuli voi tulla paineella, joka saa kuran roiskumaan keittiön yläkaappeihin saakka. Yhden koiran karvassa kasvaa aina spaghettia, vaikka edellisestä spaghettiateriasta onkin kuukausi aikaa ja koira pesty kahdesti sen jälkeen.
Kaiken sen karvojen keräämisen, harjaamisen, kynimisen, letittämisen ja jätösten siivousten ja pierujenhaistelujen jälkeen olet helpottunut kun pääset vihdoin lomalle ilman karvaturpiasi. Mutta ensimmäisen vuorokauden jälkeen itket huolesta, kun tajuat että unohdit pakata mummolaan koirille mukaan villapaidat, ja ulkona on sentäs kylmä! Voi ei, miten mamman kullanmurut nyt pärjää..?
Mua vaivaa Popeda-kirous! TOP4
Koko pienen ikäni olen yrittänyt päästä edes kerran näkemään Popedan, jostain kumman syystä tielle on tullut aina yllätyksiä siinä määrin että alan uskoa ettei minnuu olo tarkoitettu Popedaa näkemään tahi kuulemaan.
1. Ensimmäinen epäonnistunut yritys oli päästä alaikäisenä festareille, jossa kyseinen pumppu soitti. Valitettavasti lähtöä edeltävänä iltana kuulin sukukokouksesta, johon munkin oli pakko osallistua, koska "kerran kymmenessä vuodessa on vain pakko!". Siinähän sitä sitten, mökillä murjottamassa. ystävät soittivat ja hihkuivat puhelimeen miten mahtavan keikan pojat vetivät ja oi on kuule uskomattoman hienoa täällä, kuinkas siellä? Pöydän toisella puolen mummoni sisko jatkoi suolistovaiva-selvitystään jo kolmatta varttia. Joten hauskaa, aivan helvetin hauskaa mullakin oli!
2. Toinen epäonnistunut yritys oli matkata noin 600km Iisalmen olusille nauttimaan paikallisesta tunnelmoinnista Popedan voimin. Sisäänpääsyä rajoitti kuitenkin liian vähäinen ikä, niimpä majoittauduimme aivan portin kupeeseen, jotta kuulisimme Patea. Jostain kumman syystä portille majottautui noin sata muutakin laitamyötäistä, ja piankos siihen pystytti paikallinen humppapändilavansa ja alkoivat veisata "jos ei muuta keksi, kelpaisiko seksi"-veisua ja sen sellaista. Olisihan se metka kokemus ollut muutoin, mutta ei siihen verrattuna, että matkaa oli takana, eikä Ukkometsosta kuullut pihaustakaan..
3. Kolmas Popeda-tunnelmointini oli jo täysi-ikäisenä etsiä tuo legendaarinen ravintola Ukkometso, jonne ajoin parin tunnin matkan + ilman navigaattoria hapuilu, vain todetakseni ovella, että kyseinen pulju oli joko tehnyt konkurssin, tai sattui muuten vain pitämään ovia lukossa perjantai-iltaisin. Niin, enhän mie oisikaan halunnut...
4. Viimeisin yritykseni oli firman pikkujouluissa joukolla meno Sokos hotelli vantaaseen, jossa Popedan oli määrä esiintyä. Taksissa laulettiin kuorossa jo Kersantti Karoliinaa, mutta yön pikkutunneilla hämmennys oli suuri, kun lavalle nousikin Laura Voutilainen ja antoi uuden käsitteen laululle "vaarallinen yllätys". Siis mitä helv...?? Jaa, se Popeda esiintyikin naapuri raflassa eikä sinne enää mahdu sisään? Jassoo.
1. Ensimmäinen epäonnistunut yritys oli päästä alaikäisenä festareille, jossa kyseinen pumppu soitti. Valitettavasti lähtöä edeltävänä iltana kuulin sukukokouksesta, johon munkin oli pakko osallistua, koska "kerran kymmenessä vuodessa on vain pakko!". Siinähän sitä sitten, mökillä murjottamassa. ystävät soittivat ja hihkuivat puhelimeen miten mahtavan keikan pojat vetivät ja oi on kuule uskomattoman hienoa täällä, kuinkas siellä? Pöydän toisella puolen mummoni sisko jatkoi suolistovaiva-selvitystään jo kolmatta varttia. Joten hauskaa, aivan helvetin hauskaa mullakin oli!
2. Toinen epäonnistunut yritys oli matkata noin 600km Iisalmen olusille nauttimaan paikallisesta tunnelmoinnista Popedan voimin. Sisäänpääsyä rajoitti kuitenkin liian vähäinen ikä, niimpä majoittauduimme aivan portin kupeeseen, jotta kuulisimme Patea. Jostain kumman syystä portille majottautui noin sata muutakin laitamyötäistä, ja piankos siihen pystytti paikallinen humppapändilavansa ja alkoivat veisata "jos ei muuta keksi, kelpaisiko seksi"-veisua ja sen sellaista. Olisihan se metka kokemus ollut muutoin, mutta ei siihen verrattuna, että matkaa oli takana, eikä Ukkometsosta kuullut pihaustakaan..
3. Kolmas Popeda-tunnelmointini oli jo täysi-ikäisenä etsiä tuo legendaarinen ravintola Ukkometso, jonne ajoin parin tunnin matkan + ilman navigaattoria hapuilu, vain todetakseni ovella, että kyseinen pulju oli joko tehnyt konkurssin, tai sattui muuten vain pitämään ovia lukossa perjantai-iltaisin. Niin, enhän mie oisikaan halunnut...
4. Viimeisin yritykseni oli firman pikkujouluissa joukolla meno Sokos hotelli vantaaseen, jossa Popedan oli määrä esiintyä. Taksissa laulettiin kuorossa jo Kersantti Karoliinaa, mutta yön pikkutunneilla hämmennys oli suuri, kun lavalle nousikin Laura Voutilainen ja antoi uuden käsitteen laululle "vaarallinen yllätys". Siis mitä helv...?? Jaa, se Popeda esiintyikin naapuri raflassa eikä sinne enää mahdu sisään? Jassoo.
Dieettihuiputukset TOP4
Itse viime keväällä eräänlaisen "elämäntapa-dieetin"aloittaneena olen jo huomannut monet tavat huiputtaa itseään. Varsinainen dieettini oli ehkä kaukana dieetistä, sillä laittamani tavoitteeni ei ole niinkään suositeltavat, vaan ennen kaikkea itselleni realistiset. Muunmuassa kahden karkkipussin viikkosallinta on toisille hurjasti, miulle jo vuoden ajan viisi pussia viikossa syöneelle hyvin vähän. Ja parin salikäynnin viikkotahti on toisille vähän, miulle realistinen tavoite.
Noh, vaikka tavoitteet ei olleetkaan järinkään kaukaiset, ja treenitahtikin oli aika löysä, ja löysäilyn sallin muutoinkin, niin kyllä se peruslaiska luonne vain löytää silti keinoja huiputtaa itseään;) Tässä muutamat niistä:
1. Herkun muuttaminen "terveelliseksi".
Kahden herkkupussin salliminen viikossa ei selvästikkään riittänyt, kun alitajunta keksi muussata mangojäätelöön appelsiininpalasia,ikäänkuin se ei enää olisi herkuttelua, vaan pelkästään "terveellistä c-vitamiinin nautiskelua" Yeah right! Helpostippa hujahtaa puoli litraa jädeä, ihan vain yhen appelsiinin "lisukkeena". Ehkä räikein itseni huijaus herkuttelussa oli suklaakakun ahmiminen terveysruokana koska.. noo... kanamunat on kai ihan terveellisiä, ja tässä on munaa. Ja suolaakin löytyy, pitäähän suolatasapainosta huolehtia. Ja tästä tulee niin kova jano, että juon aina puoli litraa maitoa, ja maitohan vahvistaa luita! Eli pelkkää terveysruokailua:)!!
2. Katseen siirto tulevaisuuteen
Ensin siirretään treenejä, koska on liian kaunis päivä salilla hikoilemiseen. Tuon kauniin päivän vietät kuitenkin liberossa kirjotellen, ja seuraavana päivänä ei voi tehdä ulkohommia kun sataa vettä. Voi harmi.. just kun tänään oisin lähteny sinne ulkolenkille... Edellisviikon ulkolenkin kun esti koiran ripuli, ja toissapäivän salitreenin se, että se parempi saliasu oli pyykissä, ja huonoimmassa vaan näkyy hikiläiskät hanurissa, ja eihän sellainen nyt sovi! Miksi koko maailma on minun kuntoiluani vastaan!
3. Salisallimiset
Kun vihdoin päästään salille, on pakko kiriä viikon unohtuneet treenit kerralla kiinni. Ekan vartin puuskutat ilosena. Seuraavat puoli tuntia punasena, tunnin kohdalla itku tulee ja puolentoista tunnin treenien jälkeen mietit kehtaatko oksentaa salin lavuaariin. Tuloksena rekan alle jäänyt fiilis, josta toivutaan lojumalla seuraavat neljä päivää sohvalla suklaabanaanien kera. Joka paikkaan särkee, etkä edelleenkään ymmärrä, miten ihmeessä onnistuin vatsalihaslaitteessa saamaan RINNAT kipeäksi! Paska sali, paskat laitteet.
4. Puntari huijaa.
Vaikka kuinka oot treenannu ja dieettöiny, niin paino senkuin pysyy samassa! Toisaalta... Oot aina epäillytkin ettei vanhempiesi vaaka toimi ihan kunnolla vaan heittää ylikanttiin, toisekseen, tänään sulla on vähän painavemmat farkutkin jalssa ja tukka! Tukkakin on vielä märkä kun kävit just suihkussa! Se fledahan imee varmaan viiden litran eestä vettä, ja nostaa kilomäärää. Sehän se olikin! kyllä tässä fitness-vartalo vielä kesäksi tehdään:)!
Noh, vaikka tavoitteet ei olleetkaan järinkään kaukaiset, ja treenitahtikin oli aika löysä, ja löysäilyn sallin muutoinkin, niin kyllä se peruslaiska luonne vain löytää silti keinoja huiputtaa itseään;) Tässä muutamat niistä:
1. Herkun muuttaminen "terveelliseksi".
Kahden herkkupussin salliminen viikossa ei selvästikkään riittänyt, kun alitajunta keksi muussata mangojäätelöön appelsiininpalasia,ikäänkuin se ei enää olisi herkuttelua, vaan pelkästään "terveellistä c-vitamiinin nautiskelua" Yeah right! Helpostippa hujahtaa puoli litraa jädeä, ihan vain yhen appelsiinin "lisukkeena". Ehkä räikein itseni huijaus herkuttelussa oli suklaakakun ahmiminen terveysruokana koska.. noo... kanamunat on kai ihan terveellisiä, ja tässä on munaa. Ja suolaakin löytyy, pitäähän suolatasapainosta huolehtia. Ja tästä tulee niin kova jano, että juon aina puoli litraa maitoa, ja maitohan vahvistaa luita! Eli pelkkää terveysruokailua:)!!
2. Katseen siirto tulevaisuuteen
Ensin siirretään treenejä, koska on liian kaunis päivä salilla hikoilemiseen. Tuon kauniin päivän vietät kuitenkin liberossa kirjotellen, ja seuraavana päivänä ei voi tehdä ulkohommia kun sataa vettä. Voi harmi.. just kun tänään oisin lähteny sinne ulkolenkille... Edellisviikon ulkolenkin kun esti koiran ripuli, ja toissapäivän salitreenin se, että se parempi saliasu oli pyykissä, ja huonoimmassa vaan näkyy hikiläiskät hanurissa, ja eihän sellainen nyt sovi! Miksi koko maailma on minun kuntoiluani vastaan!
3. Salisallimiset
Kun vihdoin päästään salille, on pakko kiriä viikon unohtuneet treenit kerralla kiinni. Ekan vartin puuskutat ilosena. Seuraavat puoli tuntia punasena, tunnin kohdalla itku tulee ja puolentoista tunnin treenien jälkeen mietit kehtaatko oksentaa salin lavuaariin. Tuloksena rekan alle jäänyt fiilis, josta toivutaan lojumalla seuraavat neljä päivää sohvalla suklaabanaanien kera. Joka paikkaan särkee, etkä edelleenkään ymmärrä, miten ihmeessä onnistuin vatsalihaslaitteessa saamaan RINNAT kipeäksi! Paska sali, paskat laitteet.
4. Puntari huijaa.
Vaikka kuinka oot treenannu ja dieettöiny, niin paino senkuin pysyy samassa! Toisaalta... Oot aina epäillytkin ettei vanhempiesi vaaka toimi ihan kunnolla vaan heittää ylikanttiin, toisekseen, tänään sulla on vähän painavemmat farkutkin jalssa ja tukka! Tukkakin on vielä märkä kun kävit just suihkussa! Se fledahan imee varmaan viiden litran eestä vettä, ja nostaa kilomäärää. Sehän se olikin! kyllä tässä fitness-vartalo vielä kesäksi tehdään:)!
Ärsyttävimmät mainokset TOP4
Pesupulveriärsytyksestä innostuneena, onhan niitä muitakin!
Tässä omat top4 inhokkini;
1. Pyykkipulverit.
-"Musta on niin ihanaa pestä nykyään pyykkiä kun tällä uudella Oxy Action Christal White Vanish Blaablaalla meidän Pikku-Petterinkin paskapuntit palaa valkoisena koneesta!"
Siis miksi helvetissä niitten pulvereitten nimet pitää olla kilometrin mittaisia, ja äiteistä tehdään maanisia pipipäitä, jotka kokevat orgasmin kaltaista euforiaa pestessään pyykkiä? Sitä paitti,ei mun valkoset paidat vaan siltikään palaa valkoisena pyykistä, vaikka kuinka hinkkaisin niitä pirun sanahirviöitä...
2. Yleispuhdistimet ja tökeröt dubbaukset.
-"Hei, olen James ja huuleni liikkuvat eritahtiin sanojeni kanssa. Luotathan silti minuun ja ostat tätä Bang-bang!-ainetta, joka poistaa pinttyneimmätkin tahrat?"
Jostain syystä tökerö dubbaus saa Jamesin upean kaakelinkiillotustököttimen ostamatta..
3. WC-paperihylsyt.
-"Siis apua..! Taas kun mä tuun vessaan,niin joku on jättänyt vaan tyhjän hylsyn paperin paikalle. Mitä mä tälle teen?? Ai sen voi heittää pönttöönkin ? Liukenee ihan itestään? Voi vitsi, nyt mun elämä pelastu!"
Mie en jostain syystä muista kertaakaan ihmetelleeni mitä mie teen tyhjille hylsyille, melkein joka taloudessa on kuitenkin vessanpöntön vieressä roskis tamppooneille ja muille. Ennemmin mie panikoisin sitä, mistä saada siihen hetkeen uutta paperia jos on jo housut kintuissa ja perse paskassa!
4. Kosmetiikkamainokset
-" Osta tämä uusi Lorealin then-thousand-lashes-and-men-wants-you ripsiväri/hiusväri/ryppyvoide jne ja huomaa ,miten yhdellä levittämisellä ripsesi ovat 100% tuuheammat! Ryppysi pakenevat ja huulesi turpoavat ja tukkasi kasvaa metrillä ja kainalokarvat katoavat ja hampaasi valkaistuvat ja...
Siis kuinka 100% enemmän ripsiä tarkoittaa käytännössä? Jos yksi ripsi painaa gramman, ja siihen levittää saman verran tököttiä, niin lasketaanko se 100% enempi painon mukaan, vai saanko mie ripsarilla taiottua kolmen ripsen tilalle huikeat 6 ripseä vaiko kahden millin mitasta neljään milliin pituutta? Kertokaa helevetti! Ei sillä että uskoisin kuitenkaan...
Tässä omat top4 inhokkini;
1. Pyykkipulverit.
-"Musta on niin ihanaa pestä nykyään pyykkiä kun tällä uudella Oxy Action Christal White Vanish Blaablaalla meidän Pikku-Petterinkin paskapuntit palaa valkoisena koneesta!"
Siis miksi helvetissä niitten pulvereitten nimet pitää olla kilometrin mittaisia, ja äiteistä tehdään maanisia pipipäitä, jotka kokevat orgasmin kaltaista euforiaa pestessään pyykkiä? Sitä paitti,ei mun valkoset paidat vaan siltikään palaa valkoisena pyykistä, vaikka kuinka hinkkaisin niitä pirun sanahirviöitä...
2. Yleispuhdistimet ja tökeröt dubbaukset.
-"Hei, olen James ja huuleni liikkuvat eritahtiin sanojeni kanssa. Luotathan silti minuun ja ostat tätä Bang-bang!-ainetta, joka poistaa pinttyneimmätkin tahrat?"
Jostain syystä tökerö dubbaus saa Jamesin upean kaakelinkiillotustököttimen ostamatta..
3. WC-paperihylsyt.
-"Siis apua..! Taas kun mä tuun vessaan,niin joku on jättänyt vaan tyhjän hylsyn paperin paikalle. Mitä mä tälle teen?? Ai sen voi heittää pönttöönkin ? Liukenee ihan itestään? Voi vitsi, nyt mun elämä pelastu!"
Mie en jostain syystä muista kertaakaan ihmetelleeni mitä mie teen tyhjille hylsyille, melkein joka taloudessa on kuitenkin vessanpöntön vieressä roskis tamppooneille ja muille. Ennemmin mie panikoisin sitä, mistä saada siihen hetkeen uutta paperia jos on jo housut kintuissa ja perse paskassa!
4. Kosmetiikkamainokset
-" Osta tämä uusi Lorealin then-thousand-lashes-and-men-wants-you ripsiväri/hiusväri/ryppyvoide jne ja huomaa ,miten yhdellä levittämisellä ripsesi ovat 100% tuuheammat! Ryppysi pakenevat ja huulesi turpoavat ja tukkasi kasvaa metrillä ja kainalokarvat katoavat ja hampaasi valkaistuvat ja...
Siis kuinka 100% enemmän ripsiä tarkoittaa käytännössä? Jos yksi ripsi painaa gramman, ja siihen levittää saman verran tököttiä, niin lasketaanko se 100% enempi painon mukaan, vai saanko mie ripsarilla taiottua kolmen ripsen tilalle huikeat 6 ripseä vaiko kahden millin mitasta neljään milliin pituutta? Kertokaa helevetti! Ei sillä että uskoisin kuitenkaan...
Parhaat myyntipuheet TOP4
Ellei kukaan jo tiedä, olen liki fanaattinen TOP4-rakentaja. Aiheena milloin mikäkin.
Tässä ensimmäinen tänne lisäämäni.
Tässä vuosien varrella on tullut vastaan jos minkälaista myyntitykkiä omine persoonallisine myyntijippoineen, joissa on ollut jonkinsortin toivomisen varaa sit siltikin. Tässä ihan muutama esimerkki melkein onnistuneista mainostamisista.
1. "Ruutupaita 10e, huom! Napit saattavat irrota!"
-Hienoa. Cittarissa onneksi jo mainosplakaatissa ollaan rehellisiä, ja tarkassa katselmuksessa huomaa vaaterekin flanellipaidoista puuttuvan jo ennakkoon parit napit:D
2. "Osta tällanen heijastin. Tää on pehmee, tässä on turvallinen hakaneula, eikä heijastin satu silmäänkään jos se siihen osuu!"
-Pidin erityisesti koulutytön demostraatiosta siitä, miten tuo litisteli heijastinta silmäänsä vasten, sitten silmä itkuisena totesi silmän olevan vieläkin ehjä. Turvallisuussyistä jätin kuitenkin heijastimen ostamatta x)
3. Elisalta kerran soitti myyntimies ja tarjosi halpaa puhelinliittymää. Mie kerroin taistelevani paraikaa Elisan nettiliittymän toimimattomuuden kanssa, johon myyntimies vastasi viiden minuutin manauksella siitä miten hänelläkään ei Elisan netti toimi ja reklamaatioihin ei vastata ku pomoja ei kiinnosta kuin riistää työntekijöitä ja jättää palkkoja maksamatta ja jos ne jotain sit kuitenki vastaa ni syy on aina muissa eikä niissä ja ja... mut hei! Täs ois silti halpa liittymä sulle! Pannaanko pakettiin:D??
4. Aina yhtä ihanan tuskaiset myynti-ilmoitukset, kuten "osta auton renkaat, saat auton kaupan päälle" (eräs ystäväni ihan oikiasti palasi rengas-ostoksilta pienen pienen fiestan kanssa juuri tuollaisen diilin tehtyään)
Miekin sain kerran myytyä huutonetissa errään ruutu-raskauspaidan sanoilla "anoppini varmaan vihaa minua kun antoi tämän paidan..."
Tässä ensimmäinen tänne lisäämäni.
Tässä vuosien varrella on tullut vastaan jos minkälaista myyntitykkiä omine persoonallisine myyntijippoineen, joissa on ollut jonkinsortin toivomisen varaa sit siltikin. Tässä ihan muutama esimerkki melkein onnistuneista mainostamisista.
1. "Ruutupaita 10e, huom! Napit saattavat irrota!"
-Hienoa. Cittarissa onneksi jo mainosplakaatissa ollaan rehellisiä, ja tarkassa katselmuksessa huomaa vaaterekin flanellipaidoista puuttuvan jo ennakkoon parit napit:D
2. "Osta tällanen heijastin. Tää on pehmee, tässä on turvallinen hakaneula, eikä heijastin satu silmäänkään jos se siihen osuu!"
-Pidin erityisesti koulutytön demostraatiosta siitä, miten tuo litisteli heijastinta silmäänsä vasten, sitten silmä itkuisena totesi silmän olevan vieläkin ehjä. Turvallisuussyistä jätin kuitenkin heijastimen ostamatta x)
3. Elisalta kerran soitti myyntimies ja tarjosi halpaa puhelinliittymää. Mie kerroin taistelevani paraikaa Elisan nettiliittymän toimimattomuuden kanssa, johon myyntimies vastasi viiden minuutin manauksella siitä miten hänelläkään ei Elisan netti toimi ja reklamaatioihin ei vastata ku pomoja ei kiinnosta kuin riistää työntekijöitä ja jättää palkkoja maksamatta ja jos ne jotain sit kuitenki vastaa ni syy on aina muissa eikä niissä ja ja... mut hei! Täs ois silti halpa liittymä sulle! Pannaanko pakettiin:D??
4. Aina yhtä ihanan tuskaiset myynti-ilmoitukset, kuten "osta auton renkaat, saat auton kaupan päälle" (eräs ystäväni ihan oikiasti palasi rengas-ostoksilta pienen pienen fiestan kanssa juuri tuollaisen diilin tehtyään)
Miekin sain kerran myytyä huutonetissa errään ruutu-raskauspaidan sanoilla "anoppini varmaan vihaa minua kun antoi tämän paidan..."
keskiviikko 18. syyskuuta 2013
Yövuoron ihanuudet
Näin se menee, että meillä yövuoronakki napsahtaa kohille melko harvoin, noin joka kuudes viikko. Mikä tietysti on riemuittavaa niinä viitenä viikkona, mutta nostaa kyrsää otsalle kun oma vuoro lähenee. Itselläni moinen on taas huomenna, ja ompa vaikea olla ressaamatta jo nyt.. Parannusta toki siihen, että alun alkujaan menin pelosta sekaisin jo viikkoa kahta ennen tulevaa vuoroa, kun taas nykyisin kiukuttelen vain edellisen vuorokauden.
Jotta jokainen ymmärtäisi yövuorojen kiroukset, kerrottakoon tässä muutama esimerkki;
Kerran satuin tulemaan asiakkaalta ja tyhjällä teollisuusalueella kävellessäni autolleni, eteen ajoi panssariauto tähdäten minnuun ja tykittäen. Kusi ja paska oisi valahtanut housuun, mikäli hätä oisi jo valmiina ollut. Heittäydyin kuin action-leffoissa konsanaan ensin auton taa piiloon, ja kampesin lopulta kuskin penkille raolla olevasta ovesta kontaten. Ympärillä paukkui ja pamahteli, ja kun nostin katseeni, oli autoni edessä sotilaita hangessa. Sydän hakkasi ja hiki virtasi. Kaikki ne sekunnit, kunnes tajusin joutuneeni vain keskelle paikallista inttileirin sotaharjoitusta.
Silti. Fuck that shit! Kuka hemmetti on niin idiootti että säikyttelee sivullisia uhria tykeillä tähdäten?? Eipä tullut siinä vaiheessa mieleen kysyäkkään onko käytössä räkäpäitä ja paukkupanoksia, kun piippu osoittaa kohti.
Omat tilanteensa on myös tulleet vastaan Helsingin keskustassa ajaessa. On niitä, jotka räkivät päälle miun astuessani autosta ulos, ja niitä jotka tulevat tien tukkeeksi ja lähtevät perskärpäsinä seuraamaan kun yritän salakavalasti livahtaa asiakkaille kaikkien niiden juoppojen ja nistien keskeltä. Nykyisin ajelen aina yövuoroissa auton ovet sisältä lukittuina, sillä se kerta, jolloin ventovieras äijä tunkeutui autooni pelkääjän ovesta odottaessani aamuyöstä liikennevaloissa valojen vihreäksi vaihtumista, oli kokemus sekin.
Muistan selkeästi vielä sen hetken, miten itseäni hereillä pitääkseni jammailin radiosta Hurriganesia, ja ykskaks hirveän rytinän saattelemana on vieras mies samassa autossa. Tuo fiksu gentlemanni oli päättänyt saada miut mukaansa, jossain oli kuulema helkkarin hyvät bileet.
Hetken tuijotin miestä hämillään, sitten osoitin duunivaatteitani (paskaiset duunarihousut, talvitakki, turvakengät jne..) ja kysyin, että näytänköhän mie herran mielestä siltä, että olen bileisiin menossa?Onneksi tuo tajusi puhumalla lähtä autosta. Muutoin mie oisin turvautunu siihen ainoaan keinoon jonka osaan: hylätä auto ja juosta karkuun kiljuen kuin syötävä. Siinähän oisi ollut pomoille selitteleminen miksi firman auto on jonkun toisen hallussa:D
Oma lukunsa on valitettavasti myös asiakkaat. Jotku yksinkertaisesti unohtavat tilanneensa meidät, toiset eivät vaivaudukkaan odottamaan. Näin ollen ohareita keskellä yötä tulee tasaisesti, mikä tietysti hatuttaa eritoten jos olet kuluttanut viimeiset kolme hyppytuntia eläintarhan nesteellä pahaa kahvia juoden vain odottaaksesi vuoron viimeisen keikan alkavan. Kun sitten lappu onkin jo luukulla ja henkilökunta lähtenyt kotia nukkumaan, meinaa välillä kiukku korventaa korvia.
Vaikka onneksi on myös vastakohtia. Joskus henkilökunta on jäänyt oman duuninsa päätteeksi takatiloihin "maistelemaan viiniä", ja meinaavat juurtua sinne, vaikka yritän kuinka heitä saada päästämään miut tekemään sovittuja töitä. Useimmiten paikkansa pitää ynnäys siitä, että mitä useampi viinipullo, sen vähemmän juoja pelkää meidän maskeja/varusteita/ruiskuja..
Sitten se pimeys. On eriasia kuljeskella kaupoissa ja isoissa tiloissa päiväsaikaan, mutta yksin yöllä taskulampun kera kulkien sitä säikkyy jokaista mallinukkea. Kaikki tututkin paikat näyttävät ventovierailta, ja tuntemattomat... No... Sanotaanko näin, että kerran etsin ulospääsyä eräästä rakennuksesta neljä tuntia, kunnes oli lopulta soitettava vartijoille ja pyytää heitä paikantamaan minut valvontakameroista ja noutavan sen jälkeen. Noloa..
Yövuoroissa myös hälyttimien laukaisu on yllättävän helppoa. Outoa silti oli huomata, että kuinka herkästi vartiointi-keskuksista myönnytään yhdessä puhelinsoitolla. Toistaiseksi vain kerran on tullut vartija tarkastamaan tekemiseni, ja sekin tuli vain laukaistuani saman hälyttimen kuudesti (kyllä, vain minä kykenen moiseen...).
Jännitys huomista yövuoroja kohtaan on siis kokemusperäistä. Toivon, että huominen vuoro sujuisi ongelmitta. Laitteet pysyisivät ehjinä, hälyttimiä ei laukeaisi, peruuntumisia ei tulisi (ainakaan loppuvuorosta) ja yli-innokkaat bilettäjät pysyisivät auton ulkopuolella. Huh!
Jotta jokainen ymmärtäisi yövuorojen kiroukset, kerrottakoon tässä muutama esimerkki;
Kerran satuin tulemaan asiakkaalta ja tyhjällä teollisuusalueella kävellessäni autolleni, eteen ajoi panssariauto tähdäten minnuun ja tykittäen. Kusi ja paska oisi valahtanut housuun, mikäli hätä oisi jo valmiina ollut. Heittäydyin kuin action-leffoissa konsanaan ensin auton taa piiloon, ja kampesin lopulta kuskin penkille raolla olevasta ovesta kontaten. Ympärillä paukkui ja pamahteli, ja kun nostin katseeni, oli autoni edessä sotilaita hangessa. Sydän hakkasi ja hiki virtasi. Kaikki ne sekunnit, kunnes tajusin joutuneeni vain keskelle paikallista inttileirin sotaharjoitusta.
Silti. Fuck that shit! Kuka hemmetti on niin idiootti että säikyttelee sivullisia uhria tykeillä tähdäten?? Eipä tullut siinä vaiheessa mieleen kysyäkkään onko käytössä räkäpäitä ja paukkupanoksia, kun piippu osoittaa kohti.
Omat tilanteensa on myös tulleet vastaan Helsingin keskustassa ajaessa. On niitä, jotka räkivät päälle miun astuessani autosta ulos, ja niitä jotka tulevat tien tukkeeksi ja lähtevät perskärpäsinä seuraamaan kun yritän salakavalasti livahtaa asiakkaille kaikkien niiden juoppojen ja nistien keskeltä. Nykyisin ajelen aina yövuoroissa auton ovet sisältä lukittuina, sillä se kerta, jolloin ventovieras äijä tunkeutui autooni pelkääjän ovesta odottaessani aamuyöstä liikennevaloissa valojen vihreäksi vaihtumista, oli kokemus sekin.
Muistan selkeästi vielä sen hetken, miten itseäni hereillä pitääkseni jammailin radiosta Hurriganesia, ja ykskaks hirveän rytinän saattelemana on vieras mies samassa autossa. Tuo fiksu gentlemanni oli päättänyt saada miut mukaansa, jossain oli kuulema helkkarin hyvät bileet.
Hetken tuijotin miestä hämillään, sitten osoitin duunivaatteitani (paskaiset duunarihousut, talvitakki, turvakengät jne..) ja kysyin, että näytänköhän mie herran mielestä siltä, että olen bileisiin menossa?Onneksi tuo tajusi puhumalla lähtä autosta. Muutoin mie oisin turvautunu siihen ainoaan keinoon jonka osaan: hylätä auto ja juosta karkuun kiljuen kuin syötävä. Siinähän oisi ollut pomoille selitteleminen miksi firman auto on jonkun toisen hallussa:D
Oma lukunsa on valitettavasti myös asiakkaat. Jotku yksinkertaisesti unohtavat tilanneensa meidät, toiset eivät vaivaudukkaan odottamaan. Näin ollen ohareita keskellä yötä tulee tasaisesti, mikä tietysti hatuttaa eritoten jos olet kuluttanut viimeiset kolme hyppytuntia eläintarhan nesteellä pahaa kahvia juoden vain odottaaksesi vuoron viimeisen keikan alkavan. Kun sitten lappu onkin jo luukulla ja henkilökunta lähtenyt kotia nukkumaan, meinaa välillä kiukku korventaa korvia.
Vaikka onneksi on myös vastakohtia. Joskus henkilökunta on jäänyt oman duuninsa päätteeksi takatiloihin "maistelemaan viiniä", ja meinaavat juurtua sinne, vaikka yritän kuinka heitä saada päästämään miut tekemään sovittuja töitä. Useimmiten paikkansa pitää ynnäys siitä, että mitä useampi viinipullo, sen vähemmän juoja pelkää meidän maskeja/varusteita/ruiskuja..
Sitten se pimeys. On eriasia kuljeskella kaupoissa ja isoissa tiloissa päiväsaikaan, mutta yksin yöllä taskulampun kera kulkien sitä säikkyy jokaista mallinukkea. Kaikki tututkin paikat näyttävät ventovierailta, ja tuntemattomat... No... Sanotaanko näin, että kerran etsin ulospääsyä eräästä rakennuksesta neljä tuntia, kunnes oli lopulta soitettava vartijoille ja pyytää heitä paikantamaan minut valvontakameroista ja noutavan sen jälkeen. Noloa..
Yövuoroissa myös hälyttimien laukaisu on yllättävän helppoa. Outoa silti oli huomata, että kuinka herkästi vartiointi-keskuksista myönnytään yhdessä puhelinsoitolla. Toistaiseksi vain kerran on tullut vartija tarkastamaan tekemiseni, ja sekin tuli vain laukaistuani saman hälyttimen kuudesti (kyllä, vain minä kykenen moiseen...).
Jännitys huomista yövuoroja kohtaan on siis kokemusperäistä. Toivon, että huominen vuoro sujuisi ongelmitta. Laitteet pysyisivät ehjinä, hälyttimiä ei laukeaisi, peruuntumisia ei tulisi (ainakaan loppuvuorosta) ja yli-innokkaat bilettäjät pysyisivät auton ulkopuolella. Huh!
tiistai 17. syyskuuta 2013
Kirotusvihreitä
Vaikka melkein pidänkin itseäni jonkinsortin kirjailijana (kynäilijä lienee miun kohdallani kyllä osuvampi termi..) ja nauran katketakseni kirjotusvirheille, teen niitä itsekkin. Säännöllisesti ja päivittäin. Silti mie jaksan nauraa virheille, jotka parhaimmillaan ovat omanlaistaan tilannekomiikkaa. Tahatonta dragikomiikkaa.
Tänään kuulin töissä loistavan esimerkin siitä, miten itsensä ilmaisu voi mennä pahimman kerran pieleen. Asukkailla oli ollut keskenänsä riitaa velanperinnästä, jolloinka velan antaja olikännisuutuspäissään mennyt rustaamaan velan ottajan oveen "velka on maksettava!".Tai siis, niin hänen piti kirjoittaa. Valitettavasti muutaman lasolin liikaa ottaneena hänen kirjallinen ulosantinsa herätti pelon sijaan lähinnä hupia, kun aamun valjetella ovesta paljastuikin teksti; "vella on masentava!"
Eipä meinannut tällä emännällä tulla työnteosta toviin mitään kun räkänauru tahtoi jatkua jatkumistaan:D Voi raukkaa, suoraan sanottuna!
Naurunpyrskähdyksiä on aiheuttanut myös töissämme entinen virallinen raportti, jossa vaihtoehtona työn laadulle on "kekustelu asiakkaan kanssa". Kaksimielisenä sain siitä irti vähän enempikin kuin sitä tarkoitettua keskustelua. Aiemmassa duunipaikassa remontin kohteena oli myös alkoven sijaan "alko-ovi", ja entiseen lähi-räkälään asiakkaat otettiin ilolla vastaan tekstein "Tervetolua!"
Erikoismaininnan saakoon myös entiseen tuttavapiiriin kuulunut jannu, joka kauppasi liiketoimintaansa mainoksella "kuppa-puutarha".
Tämän vuoksi, pitäisi kai aina ja jokatilanteessa oikoluetuttaa oma teksti toisella. Mielellään lukutaitoisella. Eipä silti, viime viikolla rustailin raportin asiakkaan "käpräs-nogelmasta". Saas nähä menikö viesti perille;)
Tänään kuulin töissä loistavan esimerkin siitä, miten itsensä ilmaisu voi mennä pahimman kerran pieleen. Asukkailla oli ollut keskenänsä riitaa velanperinnästä, jolloinka velan antaja oli
Eipä meinannut tällä emännällä tulla työnteosta toviin mitään kun räkänauru tahtoi jatkua jatkumistaan:D Voi raukkaa, suoraan sanottuna!
Naurunpyrskähdyksiä on aiheuttanut myös töissämme entinen virallinen raportti, jossa vaihtoehtona työn laadulle on "kekustelu asiakkaan kanssa". Kaksimielisenä sain siitä irti vähän enempikin kuin sitä tarkoitettua keskustelua. Aiemmassa duunipaikassa remontin kohteena oli myös alkoven sijaan "alko-ovi", ja entiseen lähi-räkälään asiakkaat otettiin ilolla vastaan tekstein "Tervetolua!"
Erikoismaininnan saakoon myös entiseen tuttavapiiriin kuulunut jannu, joka kauppasi liiketoimintaansa mainoksella "kuppa-puutarha".
Tämän vuoksi, pitäisi kai aina ja jokatilanteessa oikoluetuttaa oma teksti toisella. Mielellään lukutaitoisella. Eipä silti, viime viikolla rustailin raportin asiakkaan "käpräs-nogelmasta". Saas nähä menikö viesti perille;)
Tekniikan ihmelapsi
Joskus lähemmäs kymmenen vuotta sitten, kun koin olevani fiksu ja filmaattinen (enää en mahda olla kumpaakaan..) koin, että minulla olisi niinkin paljon sanottavaa, että kyllä nyt olisi blogille tarvetta. Loin kun loinkin sitten blogin, pitkän ähinän ja ähellyksen jälkeen. Ja ainoat jälkipolville tallentamani sanat olivat lyhykäisyydessään "testing testing.."
Jokin ulkopuolinen taho meinaan olisi sitä mieltä, ettei niin nuorella tytönhupakolla vielä mitään sanottavaa voi olla, ja tekniikka kaikessa komeudessaan laittoi kapuloita rattaisiin niissä määrin, etten koskaan enää päässyt kirjautumaan blogiini.
Tästä jotenkin traumatisoituneena, päätin etten koskaan enää pierasekkaan moisiin nettipäiväkirjoihin. Niinpä tyydyin ruokkimaan valtavaa kirjoitusnälkääni julkaisemalla kolme omakustanne-runokirjaa ja huutelamalla kokemuksen vinkuvalla rintaäänellä omiani keskustelufoorumeissa. Tai lähinnä yhdessä. Ja oikeastaan vasta raskauduttuani. Eikä siinä vaiheessa kokemuksesta voinut vielä edes puhuakkaan. Mutta silti.
Ja nyt, uusi yritys blogin suhteen. Puolentoista tuntia tappelin sitten jälleen, koska syystä tai yksinkertaisimmankin blogin avaaminen vaatii näemmä jo tietoteknistä sanakirjaa. Siis mikä ihmeen "gadget"?? Ja josko haluankin kirjoitella nimettömänä? Vaikka varmasti tutut miut täältä tunnistavat, niin silti haluaisin jonkinmoisen anonyymiyden säilöä.
Olkoon siis niin, että kutsukaa minua Blancoksi, ja pliiis ilmoittakaa josko oma nimeni täällä vain kumminkin näkyy. Yritän sitten taistella tietäni siitä eroon.
Halleluja! Blogi vol. 2. Olkoon se paljon antoisampi ja toimivampi kuin edeltäjänsä!
Jokin ulkopuolinen taho meinaan olisi sitä mieltä, ettei niin nuorella tytönhupakolla vielä mitään sanottavaa voi olla, ja tekniikka kaikessa komeudessaan laittoi kapuloita rattaisiin niissä määrin, etten koskaan enää päässyt kirjautumaan blogiini.
Tästä jotenkin traumatisoituneena, päätin etten koskaan enää pierasekkaan moisiin nettipäiväkirjoihin. Niinpä tyydyin ruokkimaan valtavaa kirjoitusnälkääni julkaisemalla kolme omakustanne-runokirjaa ja huutelamalla kokemuksen vinkuvalla rintaäänellä omiani keskustelufoorumeissa. Tai lähinnä yhdessä. Ja oikeastaan vasta raskauduttuani. Eikä siinä vaiheessa kokemuksesta voinut vielä edes puhuakkaan. Mutta silti.
Ja nyt, uusi yritys blogin suhteen. Puolentoista tuntia tappelin sitten jälleen, koska syystä tai yksinkertaisimmankin blogin avaaminen vaatii näemmä jo tietoteknistä sanakirjaa. Siis mikä ihmeen "gadget"?? Ja josko haluankin kirjoitella nimettömänä? Vaikka varmasti tutut miut täältä tunnistavat, niin silti haluaisin jonkinmoisen anonyymiyden säilöä.
Olkoon siis niin, että kutsukaa minua Blancoksi, ja pliiis ilmoittakaa josko oma nimeni täällä vain kumminkin näkyy. Yritän sitten taistella tietäni siitä eroon.
Halleluja! Blogi vol. 2. Olkoon se paljon antoisampi ja toimivampi kuin edeltäjänsä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)