Vuosia sitten työskennellessäni vielä suurimmaksi osaksi vesivahinkojen parissa, näki monenmoista asukasta. Silloin sain ensikosketuksen venäläisen kulttuurin vieraanvaraisuuteen.
Tullessani ensimmäisen kerran kyseiseen asuntoon paikkaamaan olohuoneen katossa ollutta vaurioita, oli asunnon rouva heti mielissään laittamassa ruokaa. Järkytyin kun tajusin lopulta, että tämä oli varta vasten miulle lähtenyt kokkaamaan. Tällöin elin aikaa, jolloin pidin varsinaisen lounastauon vain kourallisen kertoja vuodessa, ja muutoin elin työpäivät kahvin, tupakan, energiajuoman ja suklaapatukan voimin. (Ehkä siksi painoin vähemmän kuin kaksi laastisäkkiä yhteensä...)
Rouvan huonoksi onneksi silloin sattui vieläpä olleen yksi niistä harvoista päivistä, jolloin olin raahautunut viereiselle ABC:lle syömään hamppariannoksen vain juuri ennen kyseiseen asuntoon tuloa. Näin ollen maha oli jo valmiiksi pömpöllään ateriasta jota ei osannut edes odottaa vielä moneen tuntiin.
Sydäntä riipaisi, mutta yritin nätisti selittää että olin juuri käynyt syömässä enkä todellakaan kyennyt ahtamaan kupuuni enää murentakaan. Eihän mulla olisi ollut aikaakaan pysähtyä syömäänkun aikataulut piti huolen siitä, että ne ateriat koostui kiireen myötä kaikista nestemäisestä take awaystä.
Rouva oli silti vanha ketku kaikessa vieraanvaraisuudessaankin eikä todellakaan meinannut luovuttaa suhteeni, vaan menetti suomen ymmärtämis-kykynsä juuri sopivasti. Yritin aikani suomeksi sekä englanniksi. Ruotsiksi en osannut, enkä venäjää osannut kuin pari hassua sanaa, mutta jostain syystä rakkauden tunnustusten ja reikien hokeminen siihen hetkeen ei olisi sekään ollut sopivaa, niinpä lopulta tulin tulokseen, että helpommalla pääsen kun avaan pari housunnappia ja ahdan kupuuni pienen määrän rouvan tekemää sapuskaa.
Vaan helpommin sanottu kuin tehty! Vaikka kuinka yritin sopertaa ja elekielellä sanoa että otan sitten vain hyyyyyyvin vähän. Näääääin vähän. Niin kappas vaan, en ole eläissäni saanut sellaista ateriamäärää eteeni! En olisi selviytynyt annoksesta vaikka olisin nähnyt vuoden nälkää, saati sitten juuri syöneenä.
Sen syömiseen kului lähes tunnin verran ja lopputuloksena mie en asunnosta poistuttaessa kyennyt kuin raahautumaan autoon ja jättämään työpäivä kesken pahoinvoinnin vuoksi, joka ei suinkaan seurannut huonosta ruoasta, vaan pelkästään ylensyönnistä.
Koska kyseisessä asunnossa oli vielä useampanakin päivänä työtehtäviä, sovin jatkosta duunikaverin kanssa joka työskenteli kerrosta ylempänä. Seuraavilla kerroilla siis ilmottauduin aina ensin hälle ja kerroin kauanko tuleva työvaiheeni kestäisi. Pyysin häntä myös ottamaan itse aikaa ja sovittuna kellonaikana joko soittaa mut ulos asunnosta, tai tulla noutamaan suoraan asunnosta, MILLÄ HYVÄNSÄ verukkeella!
Tämä käytäntö toimikin seuraavat kolme kertaa. Rouvalle ei tarvinnut jäädä sen kummemmin selventämään miksi en jää syömään, jos yläkerrassa on hätäja minnuu tarvitaan siellä sillä sekunnilla.
Vaan niinhän sitten kuitenkin möhllin lopulta senkin. Raksalla on roisi huumori ja vittuilu oli suuri suosittu harrastus työntekijöiden keskuudessa. Työtoverini oli ehkä pahimmasta päästä, mutta huono kestämään vastaiskuja, ja enkös mie onnistunut sitten viimeisenä päivänä kahvitauolla tuon suututtamaan. Kostoksi tuo tietysti jätti miut oman onnen nojaan venäläisen rouvan asuntoon, joka huomasi ennen pitkää riemukseen kupletin juonen. Mie yritin venytellä työn saattamista loppuun, mutta lopulta se oli niin läpinäkyvää, että astiat kilisi keittiössä jälleen hyvissä ajoin ennen kuin sain edes suojat purettua ja tavarat kasattua.
Niinpä oli miulle taas suurtakin suurempi kattaus katettu pöytään ja mulla väänsi mahaa jo pelkkä katsominen. Edelleen mainittakoon, että ruoan laatu oli ehkä parasta mitä olin vuosiin saanut, mutta määrällä tainnuttaisi jo raavaan miehenkin. Alle viiskymmentäkiloiselle se vastasi jälleen usean päivän ruokia kerralla.
Vaan ei auttanut kuin istuutua pöytään, sillä suomen ymmärtäminen loppui jälleen siihen kohtaan, missä yritin kieltäytyä maittavasta ruoasta. Edessäni oli valtava soppalautanen, valtava lautasellinen graavilohta, paistettuja vihanneksia, kermaperunoita, puolen litran tuoppi maitoa, samanmoinen täynnä mehua, täyttäviä sämpylöitä kaksi kappaletta ja pari kooskasta ruisleipäpalaakin.
Mie ihan totta tulin taas ääriäni myöten täyteen siitä sopasta ja mietin hädissäni pakokeinoa. Kyseinen keikka oli vieläpä päivän viimeinen ja sovitut menot alkoivat lähestyä uhkaavasti, joten turvauduin äärimmäiseen keinoon, ja aloin sulloa ruokaa taskuihini aina kun rouvan katse vältti.
Mietin häpeän puna korvillani kaikkia niitä afrikan nälkäisiä lapsia, ja sitä, miten mie hyvinvointivaltiossa koen ongelmaksi ylensyöttämisen herkuilla.
Lopulta mulla oli kuitenkin ruokaa housujeni jokaisessa taskussa ja hupparin hihoissa, ja ainoana positiivisena asiana huomasin rouvan iloisen ilmeen kun lopulta näki lautaseni tyhjänä. Kiitin kovasti ruoasta ja aloin mahdollisimman nopiasti raahata kamppeitani eteiseen. Perheen kissa tietysti haistoi kalan taskuissani ja hullaantui silminnähden miusta, mikä oli heti outo juttu, koska niinkuin kaikki muutkin kissat, niin tämäkin oli tähän mennessä pysynyt kaukana miusta.
Niinpä mun paniikissa sitten raahautuessa eteiseen jätesäkkien kera kissa roikkuen housuissani, onnistuin tiputtamaan taskuistani lattialle läjän paistettuja vihanneksia.
Sillä sekunnilla olisin toivonut ennemmin maan nielaisevan minut, mutta en kyennyt muuhun kuin tunkea kesäkurpitsat ja lantut kiireellä jätesäkkiin, housujen taskuun sekä viimeiset suuhuni ja mutista kiitokset jokaisella tuntemallani kielellä- jopa venäjäksi.
Autossa päätin, ettei koskaan enää ruokaa mene hukkaan sillä tavalla miun vuokseni (kas kummasti on siitä paino noussut...heh.) joten ehkäpä siinä on yksi alitajuinen selitys sille, miten mie toimin kotona kaikenmaaliman jätelinkona ja syön kaapista kaikki vanhentuneet, mitä ei muille enää kelpaa. Kovettuneet juustot, vanhentuneet jugurtit, käkkänöityneet leivät...You name it, I eat it!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti