Juomistarinoita raksalta löytyisi hamaan tappiin saakka, vaikka tämänpäivän timpurit ei vedäkkään enää vertoja entisajan timbermanneille, jotka viinojen loputtua turvautuivat oksalakkaan. Rantojen miehistänuo ammattimiehet erottivat juomisen kalleus. Kas puliukot vetivät lasolia, terveyskeskuksen käsidesejä ja sen sellaista, mutta kovat maalarit ja kirvesmiehet vetivät kallista oksalakkaa.
Ja tämä ei edes ole myytti, vaan kerran sain jopa kunnian tavata tällaisen kaverin. Olin kyllä kuullut vuosikausia tarinoita Pertsasta ja Pertsan oksalakkahimosta, joka tuli pidemmän päälle firmalle kalliiksi. Vaikka silloinen pomo kävikin päivittäin työmailla viinankeruureissunsa tekemässä, niin joku jemma jäi aina tutkimatta, ja toisaalta, eihän maalarilta voi työtarvikkeita poistaa. Eli tinnerit ja oksalakat saivat jäädä vaikka Tapiot ja Saarenmaat oli kerätty talteen.
Sattuipa siis kerran kauniina iltapäivänä verstaalle eräs vanhempi eksynyt mieshenkilö. Satuin juuri silloin olemaan kahvitauolla ja palvelusalttiina ihmisenä tarjouduin auttamaan. Vaikka muutoin niin selväpäisen papan puheesta saikin tolkkua, ei sen sanomassa tuntunut olevan päätä eikä häntää. Käsitin kyllä nopeasti että hän on jotain tuttua jollekkin, ikänsä puolesta varmasti johtajapaapalle, mutta nimet, vuosiluvut, maat ja valuutat kulkivat puheissa ilman sen kummempaa loogista järjestystä.
Lopulta paikalle eksyi yksi talon vanhimmista työntekijöistä joka tunnisti sekavan vieraan. Iloiset kuulumiset vaihdettiin ja papparaisen lähdettyä kollega vielä päivitteli miten Pertsa voi kyllä älyttömän hyvin!
Mie vähän ihmeissäni siinä kummastelin että onko se nyt hyvin jos ei kerta ole perillä edes millä aikakaudella eletään?? Mutta pikaisen yhteenlaskun jälkeen tajusin minäkin, että Pertsa on tosissaan aika hyvässä kunnossa, ottaen huomioon vuosikymmenten kyseenalaisen oksalakkadieetin.
Viimeisin rakennusfirma jossa työskentelin, oli asiakkaisen kesken tunnettu raittiudestaan. Raittiudellahan ei ollut mitään tekemistä tämänkään firman kanssa, mutta ehkä myö vain nähtiin enempi vaivaa pitääkseen juopot poissa asiakkaan näkyviltä. Välillä se oli kyllä työn ja tuskan takana, silläkin kertaa kun puin työnjohtajalleni turvakenkiä jalkaan ja yritin opastaa kuinka vasaraa pidetään kädessä, toivoin todella ettei asiakas tulisi käymään työmaalla. Muutman kerran myös tuli hettua maalari kotoaan. Se oli helvetin fiksu ja taitava työssään, mutta kun korkki aukesi, tiesi se aina pidemmän kaavan mukaista putkea, joka piti yleensä katkaista väkipakolla raahaten tämä tukastaan takaisin töihin. Muutaman kerran tuli ärrän kautta haettua hammastahnaa ja mustaa kahvia ja kun kollegalle oli ensin syötetty buranat, juotettu kahvit ja syötetty hammastahnaa, pistettiin tämä hönkimään johonkin nurkkaan vaikkapa patterinmaalausten kera, jotta jälleen kerran maksavalta asiakkaalta jäisi huomaamatta tulipunaiset silmät ja sammaltava puhe.
Tämä samainen firma tuppasi järjestää usein myös yhtenäisiä illanistujaisia. Osittain ehkä siksi, että suurin osa oli perheettömiä ihmisiä, joilla ei tosissaan työelämän ullkopuolella ihmissuhteita sitten ollutkaan kaveerattavaksi saakka. Mutta osittain myös siksi, että pomo ymmärsi hyvin, että lujat siteet kntavat myös töissä pitkälle. Yhden kymmenen hengen vetoisen puljun juottaminen baarissa jurriin tulee pidemmän päälle halvksi kun lasketaan kohonneen yhteishengen tuottama tuotteliaisuus seuraaville kuukausille.
Valtaosa illanistujaisista menikin nätisti. Joskus joku jotain vittuili jollekulle, mutta pääpiirteittäin pomo sai ajettua asiansa, ja työyhteisöstä kasvoi kiinni eräänlainen perhe. Ainahan oli riski, että mopo karkaa käsistä useammallakin ja pomon tehtävänä on maanantaina noutaa työväkeään pasilan putkasta, mutta hei, rapatessa roiskuu. Sehän on alan motto!
Yhden kerran oli vastassa sitten isompi siivo. Se taisi olla ensimmäinben kerta kun jättäydyin poies yhteisestä ryyppyillasta. Oli vapun aatto ja miehenkutaleet oli siirtyny verstaan pihalle korkkailemaan shamppanjapulloja yläosattomissa ja hyvissä vaihein puolen päivän korvilla. Tunnelma oli korkealla jo iltapäiväkahvien aikaan, mutta minä vasta uusioperheen vasta saaneena päätin tunnollisesti lähtä kotia tekemään lapsille makaroonimössöä. Silloin vielä harmittelin mielessäni, että tätä se äitiys kai sitten jatkossakin on, että muut pääsee rälläämäänja itse pääsee lieden ääreen, mutta seuraavana työpäivänä vastassa oleva näky sai pyörtämään mieleni.
Jo sisäpihaan tultaessa ei voinut olla huomaamatta verstaan oven taiteltuja murtorautoja sekä rikottua ikkunaa. Oven avatessa joutui kahlaamaan läpi sirpaleiden vain nähdäkseen kahvihuoneen oveen isketyn kirveen. Kun ohitti eteisen katosta roikkuvan hirttoköyden (tuo hirttoköysi ilmestyi aina kun maalaria vitutti tavallista enemmän..) ja meni silputusta ovesta kahvihuoneeseen, näki silputtuja lippalakkeja ja lisää sirpaleita. Tunnistimpa joukosta myös laattamiehen rutatut silmälasit.
Yhtä kaaoottista näkyä en muistanut aiemmin nähneeni, ja hämmennys vain kasvoi kun huomasin kellon etenevän ja juovani kahvia yksinäni hiljaisuudessa.
Lopulta ovesta astui pomo, joka harppoi ohi kiroillen että taas sinne saatanan pasilaan pitää...!
Tyhmempikin tajuaa siinä vaiheessa vaihtaa maisemaa eikä mennä väliin kun norsut alkaa nussimaan, joten sanaakaan sanomatta pakkasin kimpsuni ja kampsuni ja pakenin työmaille pois läksynantajan silmistä, sillä jostain syystä oletin, ettei firman työntekijät olleet sillä haavaa firman johdon suosiossa..
sunnuntai 30. maaliskuuta 2014
torstai 27. maaliskuuta 2014
Työmaatarinoita osa 3, Karjalanpaistista kännissä
Raksalle ajautuu vain juopot. Niin on sanottu, vaikka veikkaankin, että raksa vain tekee monesta juoppoja. Koska vain raksalla on ymmärrettävää käydä lounaalla terassilla "lukemassa päivän lehdet", kuten meillä sanottiin, oli liian helppoa jatkaa tuota lehdenlukua töitten päätteeksikin. Aamulla verstaalle tai työmaalle on raahauduttu kävellen eilisissä työvaatteissa ja arvotaan kuka saisi ajettua duuniauton pubin pihasta takaisin töihin. Olihan siellä kaikki oleelliset työkalut mitäsinä päivänä tarvittaisiin. Niin, ja se aamupäivän korjaussatsi..
Vaikka tämänpäivän timpurit ja maalarit ovatkin ituruokahippeilijöitä entisajan urakoitsijoihin nähden, vallitsee työmailla silti tasapainottelu krapulan, selviämisen ja humaltumisen välissä.
Itse asuin aina sen verran pitkällä työmaistani, ettei autotta kulkeminen tulllut kysymykseenkään, siinä oli varmaan osittainen pelastus joka esti liian pitkän lehden luvun työpäivän päätteeksi. pitihän sitä vielä illaksi päästä autolla kotiinkin ja aamulla taas töihin!
Huonommin meni kerran yhdellä muurarilla joka tuli työmaalle työnjohtajan hakemana vain tunteja ennen työmaan luovutusta. Taluttaen tuo tuotiin ovesta sisäänja äijä tuijotti meitä ihmeissään, kunnes siirtyi tuijottamaan asuntoa ihmeissään.
"Muistatko? Olit täällä viime viikolla. Ja sinun PITI olla täällä myös eilen ja toissapäivänä..."
"Mkäh pvä ny o..?"
"Keskiviikko"
"Vhittuh.."
Tämän erikoisen ensitapaamisen jälkeen työnjohtaja lähti, mitä ilmeisemmin hakemaan muita juopuneita työntekijöitä toisille työmaille, ja meidän armoillemme jätetty muurariparka lukittautui parvekkeelle kolmeksi vartiksi tutisemaan ja tärisemään. Askin poltettuaan tuo tuli hiestä märkänä sisään ja siirtyi vessaan puhumaan sujuvaa tanskaa. Tanskaa siksi, ettei äänestä päätellen voinut päätellä kummastako päästä ulostus tapahtui.
Vasta jälkeenpäin löysin vessan mielenkiintoisessa kunnossa. Sitä itteään (whatever it was..) oli pönttö roiskittu täyteen, sekä lahjakkaasti onnistuttu rappaamaan myös vessanpöntön kannen sisempi puoli. En ihan oikeasti tiedä miten se on teknisesti edes mahdollista, mutta taitoa lienee vaatinut. Tai akrobatiaa, jota äijältä ei muutoin kyllä tahtonut löytyä. Laatatkin vispasi kädessä kun niitä yritettiin kohdistaa keittiön välitilaan, ja laattoja hajosi kappaleiksi enemmän kuin niitä seinälle päätyikään.
Kahvitauolla ärrällä nähtiin duunikaverin kanssa miten meidän muurari-rappari-laattamies hoiperteli viereiseen pubiin. Siellä tuo viihtyi muutaman pitkän tunnin, ja saapui silminnähden päihtyneenä takaisin työmaalle kun meillä oli jo loppusiivoukset käynnissä. Kysyttäessä lounaan koostumusta, tuo mutisi vain nauttineensa maittavaa "Karjalaa...Paistia. Karjalanpaistia."
Ei ollut sinänsä suuri menetys kun karjalanpaistia yliannoksen nauttinut sammui perimmäiseen makkariin. Meillä alkoi vain pelastustyöt tämänvälitilalaatoituksenkin suhteen, sillä viina näemmä vie myös värinäön, koska siellä oli sulassa sotkussa harmaita ja valkoisia laattoja. Pikainen korjausoperaatio keittiössä oli vähäistä, kun kollega näki kauhukseen ikkunasta tarkastajan saapuvan työmaalle. Suurempi urakka oli maastouttaa sammunut kollega. Kasasimme paniikissa siis kaikki viimeiset työkalut ja tarvikkeet muuriksi juopon eteen, jotta äijä jäi seinän ja tarvikemäärän taa piiloon. Kuorsaus ja korina peitettiin työmaaradiolla joka sijoitettiin jalkoihin ja nostettiin volyymillä kovaäänisemmäksi.
Se, että huomasiko tarkastaja ne sätkivät jalat maalipurkkien takaa, vai jättikö vain kohteliaisuuden vuoksi mainitsematta, jäi epätietoon. Veikkaan, että yksi työmaalle sammunut muurari oli sen firman pienempiä ongelmia, eikä näin ollen jaksanut hirmuisesti kiinnostaa tarkastajaa, joka halusi vain nähdä että työmaa valmistuu ajallaan.
Läpi meni. Sillä ehdolla että vessa siivotaan "siitä ällötyksestä, mitä se ikinä onkin."
Vedettiin pitkää tikkua, ja siivous osui omalle kontolleni. Siellä sitten oksennellessani omaa lounastani kuuratessani toisen pyrstöyskiä, mietin vakaasti alan vaihtoa.
Mitä kollega joutui sitten tekemään? No, sen tehtäväksi jäi sammuneen muurarin saaminen ulos asunnosta.
En koskaan kysynyt, mutta oletan tuon vain vetäneen saappaan lahkeesta rapparin rappukäytävän puolelle ja sulkeneen sitten työmaan oven.
En koskaan nähnyt enää kumpaakaan. Mutta siitä tosin varmistuin, että se sammunut rappari työmaalla ei todellakaan ollut sen talon suurempia ongelmia.
Vaikka tämänpäivän timpurit ja maalarit ovatkin ituruokahippeilijöitä entisajan urakoitsijoihin nähden, vallitsee työmailla silti tasapainottelu krapulan, selviämisen ja humaltumisen välissä.
Itse asuin aina sen verran pitkällä työmaistani, ettei autotta kulkeminen tulllut kysymykseenkään, siinä oli varmaan osittainen pelastus joka esti liian pitkän lehden luvun työpäivän päätteeksi. pitihän sitä vielä illaksi päästä autolla kotiinkin ja aamulla taas töihin!
Huonommin meni kerran yhdellä muurarilla joka tuli työmaalle työnjohtajan hakemana vain tunteja ennen työmaan luovutusta. Taluttaen tuo tuotiin ovesta sisäänja äijä tuijotti meitä ihmeissään, kunnes siirtyi tuijottamaan asuntoa ihmeissään.
"Muistatko? Olit täällä viime viikolla. Ja sinun PITI olla täällä myös eilen ja toissapäivänä..."
"Mkäh pvä ny o..?"
"Keskiviikko"
"Vhittuh.."
Tämän erikoisen ensitapaamisen jälkeen työnjohtaja lähti, mitä ilmeisemmin hakemaan muita juopuneita työntekijöitä toisille työmaille, ja meidän armoillemme jätetty muurariparka lukittautui parvekkeelle kolmeksi vartiksi tutisemaan ja tärisemään. Askin poltettuaan tuo tuli hiestä märkänä sisään ja siirtyi vessaan puhumaan sujuvaa tanskaa. Tanskaa siksi, ettei äänestä päätellen voinut päätellä kummastako päästä ulostus tapahtui.
Vasta jälkeenpäin löysin vessan mielenkiintoisessa kunnossa. Sitä itteään (whatever it was..) oli pönttö roiskittu täyteen, sekä lahjakkaasti onnistuttu rappaamaan myös vessanpöntön kannen sisempi puoli. En ihan oikeasti tiedä miten se on teknisesti edes mahdollista, mutta taitoa lienee vaatinut. Tai akrobatiaa, jota äijältä ei muutoin kyllä tahtonut löytyä. Laatatkin vispasi kädessä kun niitä yritettiin kohdistaa keittiön välitilaan, ja laattoja hajosi kappaleiksi enemmän kuin niitä seinälle päätyikään.
Kahvitauolla ärrällä nähtiin duunikaverin kanssa miten meidän muurari-rappari-laattamies hoiperteli viereiseen pubiin. Siellä tuo viihtyi muutaman pitkän tunnin, ja saapui silminnähden päihtyneenä takaisin työmaalle kun meillä oli jo loppusiivoukset käynnissä. Kysyttäessä lounaan koostumusta, tuo mutisi vain nauttineensa maittavaa "Karjalaa...Paistia. Karjalanpaistia."
Ei ollut sinänsä suuri menetys kun karjalanpaistia yliannoksen nauttinut sammui perimmäiseen makkariin. Meillä alkoi vain pelastustyöt tämänvälitilalaatoituksenkin suhteen, sillä viina näemmä vie myös värinäön, koska siellä oli sulassa sotkussa harmaita ja valkoisia laattoja. Pikainen korjausoperaatio keittiössä oli vähäistä, kun kollega näki kauhukseen ikkunasta tarkastajan saapuvan työmaalle. Suurempi urakka oli maastouttaa sammunut kollega. Kasasimme paniikissa siis kaikki viimeiset työkalut ja tarvikkeet muuriksi juopon eteen, jotta äijä jäi seinän ja tarvikemäärän taa piiloon. Kuorsaus ja korina peitettiin työmaaradiolla joka sijoitettiin jalkoihin ja nostettiin volyymillä kovaäänisemmäksi.
Se, että huomasiko tarkastaja ne sätkivät jalat maalipurkkien takaa, vai jättikö vain kohteliaisuuden vuoksi mainitsematta, jäi epätietoon. Veikkaan, että yksi työmaalle sammunut muurari oli sen firman pienempiä ongelmia, eikä näin ollen jaksanut hirmuisesti kiinnostaa tarkastajaa, joka halusi vain nähdä että työmaa valmistuu ajallaan.
Läpi meni. Sillä ehdolla että vessa siivotaan "siitä ällötyksestä, mitä se ikinä onkin."
Vedettiin pitkää tikkua, ja siivous osui omalle kontolleni. Siellä sitten oksennellessani omaa lounastani kuuratessani toisen pyrstöyskiä, mietin vakaasti alan vaihtoa.
Mitä kollega joutui sitten tekemään? No, sen tehtäväksi jäi sammuneen muurarin saaminen ulos asunnosta.
En koskaan kysynyt, mutta oletan tuon vain vetäneen saappaan lahkeesta rapparin rappukäytävän puolelle ja sulkeneen sitten työmaan oven.
En koskaan nähnyt enää kumpaakaan. Mutta siitä tosin varmistuin, että se sammunut rappari työmaalla ei todellakaan ollut sen talon suurempia ongelmia.
keskiviikko 26. maaliskuuta 2014
Mammauskuntoutus aloitettu
Reilu vuosi sitten huomasin kauhukseni turvonneen huomaamatta 6kg. Vaikka olinkin edellisessä tiineydessäni lihonut huikeat 27kg, niin muutoin olin koko ikäni jojoillut samoissa lukemissa +-2kg, huolimatta siitä mitä söin, miten söin ja miten paljon. Silloinen kuuden kilon turvotus oli kuitenkin jo ennenkuulumatonta, joten paniikissa aloitin elämäntaparemontin. Hah.. Sorry, tuo lauseelle en voi vieläkään olla nauramatta:)
Koska päättelin vain kasvaneeni tavalliseksi naiseksi, aloin tutkia ensin naisille tyypilliseen tapaan ruokien ja herkkujen etikettejä. Löytyihän niille kiloille loppupeleissä selitys kun tajusin yhden suklaabanaani-pakkauksen sisältävän päivän kalorimäärät. Mie olin jo pitkän aikaa vedellyt säännöllisesti puoli pakettia kerralla aina iltaisin, joten ihme vain ettei hanuri sen enempää ollut levinnyt.
Tieto lisäsi kuitenkin tässäkin tapauksessa tuskaa, sillä nyt kun suklaabanaanit menivät teoriassa "kiellettyjen listalle", aloin himoita niitä kahta kauheammin. Lopputuloksena söin niitä vähintään yhtä paljon, mutta nyt vain huonon omantunnon saattelemana.
Lopetin etikettien vahtaamisen ja otin tavoitteeksi nostattaa kuntoa ja karisuttaa jenkkikset vyötäröltä sillä niin sanotulla elämäntaparemontillani, joka ei ollut dieettiä ja treeniä nähnytkään, mutta oli ennenkaikkea miulle sellainen sopiva ja realistinen muutos. Tähän kuului salitreeniä 1-2 kertaa viikossa. Haluja oli kyllä enempi, mutta 1-2 oli kuitenkin sellainen realistinen mahdollisuus päästä hikoilemaan. Tämän lisäksi ostin kilon nilkakkeet, jotka sidoin aina kinttuihin töihin lähtiessä ja irrotin kotiin palatessa. Suosin myös ensikertaa vuosiin rappusia, joten hyötyliikuntaa tuli väkisinkin enempi. Kaiken lisäksi kun nuo nilkakkeet sai päivän päätteeksi poies, niin sitä suorastaan leijui. Jääkaapille..
Niin, sitten se dieetti puoli.. Välttelin roskaruokaa, vaikka sitä edelleen söinkin. Mutta ennen kaikkea, vähensin viikkoherkuttelin vain kahteen karkkipussiin. Muut nauroi väärällään kun mie kahmin karkkihyllyllä suklaarusinoita tai Missä X:jä ja sepustin samaan aikaan ottavani vain nämä, koska nyt alkoi dieetti.
Hullua kyllä, oma "kuntokuurini" toi tuloksia, jenkkikset katosi ja kuntokin nousi. Ei se huipussaan tietenkään vielä ollut, mutta parraimmillaan jaksoin juoksumatolla jo 40min putkeen, kun ennen vaadin tupakkitaukoa jo pari kerrosta liikkuessa rappusia. ALASPÄIN! Kesäksi sain vatsan taas littanaksi ja syksy menikin toisenlaisella kuurilla (viski ja suolatikut..), kunnes tiineys pääsi taas yllättää.
Vaikka tämä maha on jälleen vasta alkanut kasvamaan, odotan mie kovasti jo oman kropan puikkoihin pääsemistä. Ruokapuoli on terveellistynyt, mutta herkkupuoli on pysynyt samana. Kaiken lisäksi mie vannon että raskaus tarkoittaa tämän lapsen tarkkaa vanhemman ohjailua. Vaikka en olekkaan hulluja mielitekoja kokenut, ei ole tullut tarvetta syödä styroksia, nuolla kylppärin kaakeleita tai vedellä suolakurkkuja ketsupilla, niin silti. Riepu laittaa syömään, vaikka nälkäon jo selätetty ja ähkykin painaa. Näin on käynyt liian monta kertaa, että lopetan ruokailun, ja siinä juttelun/leffan lomassa yhtäkkiä huomaan potevani jo hirmu huonoa oloa. Syyksi paljastuu vieressä lojuva tyhjä pääsiäiskarkkipussi, tai pöydällä oleva tyhjä ranskispelti. Ja kaikesta mie muistan vain ensimmäisen kourallisen, jonka jälkeen nälkä oli taltutettu, mutta aivot automatiikalla vain jatkoivat käsien liikettä pöydältä ja pussista suoraan suuhun.
Vähän kuin unissaan syömistä.
Noniin, anyway. Olen silti jotain päättänyt tehdä toisinkin tällä kertaa. Kävin viikko sitten kokeilemassa salitaitoja mahan kera. Vähän emmin juoksumattoa, mutta koska sillä hetkellä elettiin mahatonta iltapäivää, uskaltauduin ja kykeninkin perustreenin vetämään moitteettomasti. Siitä ei silti mennyt kuin muutama hassu vuorokausi eteenpäin, kun maha turposi ja repi niin pirusti. pelkkä istuminenkin oli vaikiaa, joten seisominen ja kaupassakäynti oli melkoisen urakan takana. Lonkat muistutti myös olemassaolostaan, joten viikonloppuna läksin verestelemään muistoja vesijuoksualtaaseen. Sillä mie itseäni kuntoutuin viimeksi. 17 viikkoa, joka arkiaamu. Koska nuorimmainen valvotti minnuu jo alkuraskaudesta saakka, saatoin olla jo aamu 6lta jonottamassa uimahallin oven edessä sen aukeamista. Tunsin itseni vanhaksi, ja sillä hetkellä koin jotain sielujen sympatiaa niitä papparaisia kohtaan jotka roikkuvat pankkien ovissa jo puoli tuntia ennnen aukioloaikoja.
Normi uintikuntoutukseeni kuului 1-1,5h vesijuoksua, tunnin verran vapaata uimista ja verryttelyä, sekä puoli tuntia hierontasuihkuja ja saunomista. Koska valtaosa vesijuoksijoista oli kuudenkympin ja kuoleman välissä olevia vanhuksia, erotuin mie sieltä muunkin kuin punaisen tukan takia. Mummot eivät kuitenkaan ikärasisteja olleet, vaan äkkikös lukeuduin jo marttojen inside-klubiin.
Siinä kerrottiin toisille kuulumisia ja juoruja, aina viisi sekunttia kerrallaan. Tai sen verran, mitä meni aikaa juosta altaassa vastaan a olla hetki kohdakkain ennen kuin toinen oli ohitettu niin pitkälle ettei kehdannut enää perään huudella. Juttua jatkettiin aina kun seuraavan kerran osuttiin altaassa vastakkain, eli noin minuutin, puolentoista päästä. Näin saatiin yksi naapurin Selman flunssankin päivittely kestämään puolikin tuntia. Itselläni harvoin oli mitään asiaa, meillä ei ole naapureita, enkä ollut enää töissä tai nähnyt juuri ketään. Joten eloni perustui kotona olemiseen ja vesijuoksemiseen. Silti mie hymyilin ja pidin yllä pakollista päivittelyä, kuten niinkö? ihanko totta? älä! no voi että.. vai niin, ja onko näin?
Siihen vastasi aina disco-pallopäähine-mummu, ylimeikattu-mummu, hajuvesi-mummu ja mummu, joka kutsui minnuu Netaksi. Netta ei siis ole nimeni, mutta viiden oikaisun jälkeen en enää kehannut vaivata nimelläni ketään, joten kuljin siellä Nettana.
Paluu altaaseen oli osittain kotiin palaamisen veroista. Riepu ei tosin ollut ihan samaa mieltä, joten jouduin ensimmäisen treenini keskeyttämään kolmasti kusihädän takia. Silti, vaikka aloitus ei ollut paras mahdollinen, riitti se hälventämään lonkkakivut. Tällä kertaa meinaan piru vie pitää itteni paremmassa kunnossa! Vaikka se sitten tarkoittaisikin Netaksi ryhtymistä jälleen:)
Koska päättelin vain kasvaneeni tavalliseksi naiseksi, aloin tutkia ensin naisille tyypilliseen tapaan ruokien ja herkkujen etikettejä. Löytyihän niille kiloille loppupeleissä selitys kun tajusin yhden suklaabanaani-pakkauksen sisältävän päivän kalorimäärät. Mie olin jo pitkän aikaa vedellyt säännöllisesti puoli pakettia kerralla aina iltaisin, joten ihme vain ettei hanuri sen enempää ollut levinnyt.
Tieto lisäsi kuitenkin tässäkin tapauksessa tuskaa, sillä nyt kun suklaabanaanit menivät teoriassa "kiellettyjen listalle", aloin himoita niitä kahta kauheammin. Lopputuloksena söin niitä vähintään yhtä paljon, mutta nyt vain huonon omantunnon saattelemana.
Lopetin etikettien vahtaamisen ja otin tavoitteeksi nostattaa kuntoa ja karisuttaa jenkkikset vyötäröltä sillä niin sanotulla elämäntaparemontillani, joka ei ollut dieettiä ja treeniä nähnytkään, mutta oli ennenkaikkea miulle sellainen sopiva ja realistinen muutos. Tähän kuului salitreeniä 1-2 kertaa viikossa. Haluja oli kyllä enempi, mutta 1-2 oli kuitenkin sellainen realistinen mahdollisuus päästä hikoilemaan. Tämän lisäksi ostin kilon nilkakkeet, jotka sidoin aina kinttuihin töihin lähtiessä ja irrotin kotiin palatessa. Suosin myös ensikertaa vuosiin rappusia, joten hyötyliikuntaa tuli väkisinkin enempi. Kaiken lisäksi kun nuo nilkakkeet sai päivän päätteeksi poies, niin sitä suorastaan leijui. Jääkaapille..
Niin, sitten se dieetti puoli.. Välttelin roskaruokaa, vaikka sitä edelleen söinkin. Mutta ennen kaikkea, vähensin viikkoherkuttelin vain kahteen karkkipussiin. Muut nauroi väärällään kun mie kahmin karkkihyllyllä suklaarusinoita tai Missä X:jä ja sepustin samaan aikaan ottavani vain nämä, koska nyt alkoi dieetti.
Hullua kyllä, oma "kuntokuurini" toi tuloksia, jenkkikset katosi ja kuntokin nousi. Ei se huipussaan tietenkään vielä ollut, mutta parraimmillaan jaksoin juoksumatolla jo 40min putkeen, kun ennen vaadin tupakkitaukoa jo pari kerrosta liikkuessa rappusia. ALASPÄIN! Kesäksi sain vatsan taas littanaksi ja syksy menikin toisenlaisella kuurilla (viski ja suolatikut..), kunnes tiineys pääsi taas yllättää.
Vaikka tämä maha on jälleen vasta alkanut kasvamaan, odotan mie kovasti jo oman kropan puikkoihin pääsemistä. Ruokapuoli on terveellistynyt, mutta herkkupuoli on pysynyt samana. Kaiken lisäksi mie vannon että raskaus tarkoittaa tämän lapsen tarkkaa vanhemman ohjailua. Vaikka en olekkaan hulluja mielitekoja kokenut, ei ole tullut tarvetta syödä styroksia, nuolla kylppärin kaakeleita tai vedellä suolakurkkuja ketsupilla, niin silti. Riepu laittaa syömään, vaikka nälkäon jo selätetty ja ähkykin painaa. Näin on käynyt liian monta kertaa, että lopetan ruokailun, ja siinä juttelun/leffan lomassa yhtäkkiä huomaan potevani jo hirmu huonoa oloa. Syyksi paljastuu vieressä lojuva tyhjä pääsiäiskarkkipussi, tai pöydällä oleva tyhjä ranskispelti. Ja kaikesta mie muistan vain ensimmäisen kourallisen, jonka jälkeen nälkä oli taltutettu, mutta aivot automatiikalla vain jatkoivat käsien liikettä pöydältä ja pussista suoraan suuhun.
Vähän kuin unissaan syömistä.
Noniin, anyway. Olen silti jotain päättänyt tehdä toisinkin tällä kertaa. Kävin viikko sitten kokeilemassa salitaitoja mahan kera. Vähän emmin juoksumattoa, mutta koska sillä hetkellä elettiin mahatonta iltapäivää, uskaltauduin ja kykeninkin perustreenin vetämään moitteettomasti. Siitä ei silti mennyt kuin muutama hassu vuorokausi eteenpäin, kun maha turposi ja repi niin pirusti. pelkkä istuminenkin oli vaikiaa, joten seisominen ja kaupassakäynti oli melkoisen urakan takana. Lonkat muistutti myös olemassaolostaan, joten viikonloppuna läksin verestelemään muistoja vesijuoksualtaaseen. Sillä mie itseäni kuntoutuin viimeksi. 17 viikkoa, joka arkiaamu. Koska nuorimmainen valvotti minnuu jo alkuraskaudesta saakka, saatoin olla jo aamu 6lta jonottamassa uimahallin oven edessä sen aukeamista. Tunsin itseni vanhaksi, ja sillä hetkellä koin jotain sielujen sympatiaa niitä papparaisia kohtaan jotka roikkuvat pankkien ovissa jo puoli tuntia ennnen aukioloaikoja.
Normi uintikuntoutukseeni kuului 1-1,5h vesijuoksua, tunnin verran vapaata uimista ja verryttelyä, sekä puoli tuntia hierontasuihkuja ja saunomista. Koska valtaosa vesijuoksijoista oli kuudenkympin ja kuoleman välissä olevia vanhuksia, erotuin mie sieltä muunkin kuin punaisen tukan takia. Mummot eivät kuitenkaan ikärasisteja olleet, vaan äkkikös lukeuduin jo marttojen inside-klubiin.
Siinä kerrottiin toisille kuulumisia ja juoruja, aina viisi sekunttia kerrallaan. Tai sen verran, mitä meni aikaa juosta altaassa vastaan a olla hetki kohdakkain ennen kuin toinen oli ohitettu niin pitkälle ettei kehdannut enää perään huudella. Juttua jatkettiin aina kun seuraavan kerran osuttiin altaassa vastakkain, eli noin minuutin, puolentoista päästä. Näin saatiin yksi naapurin Selman flunssankin päivittely kestämään puolikin tuntia. Itselläni harvoin oli mitään asiaa, meillä ei ole naapureita, enkä ollut enää töissä tai nähnyt juuri ketään. Joten eloni perustui kotona olemiseen ja vesijuoksemiseen. Silti mie hymyilin ja pidin yllä pakollista päivittelyä, kuten niinkö? ihanko totta? älä! no voi että.. vai niin, ja onko näin?
Siihen vastasi aina disco-pallopäähine-mummu, ylimeikattu-mummu, hajuvesi-mummu ja mummu, joka kutsui minnuu Netaksi. Netta ei siis ole nimeni, mutta viiden oikaisun jälkeen en enää kehannut vaivata nimelläni ketään, joten kuljin siellä Nettana.
Paluu altaaseen oli osittain kotiin palaamisen veroista. Riepu ei tosin ollut ihan samaa mieltä, joten jouduin ensimmäisen treenini keskeyttämään kolmasti kusihädän takia. Silti, vaikka aloitus ei ollut paras mahdollinen, riitti se hälventämään lonkkakivut. Tällä kertaa meinaan piru vie pitää itteni paremmassa kunnossa! Vaikka se sitten tarkoittaisikin Netaksi ryhtymistä jälleen:)
tiistai 18. maaliskuuta 2014
Riepu rokkaa!
Raskauden ihmeellisyydet jaksavat hämmästyttää kerta toisensa jälkeen.
Perjantaina oltiin käyty miehen kanssa nostalgisoimassa nuoruuttamme/lapsuuttamme (miehen nuoruutta, miun lapsuutta...) ja pidetty lapsivapaa-ilta ysäribileiden muodossa.
Illan ohjelmaan oli kuulunut ysäribändit Capella sekä E-rotic, joista ensimmäinen oli herättänyt vähän huvitusta, jälkimmäinen järkytystä. Mie pääsen niin harvoin radalle, että otin ilon irti ja tanssin itseni mustelmille (Kirjaimellisesti. Palaamme tähän kohta..). Hauskaa riitti ja nostalgiannälkäiset saivat tyydytyksensä. Paitsi E-roticin astuessa lavalle, joka riitti loksauttamaan valtaosan juhlakansan leuoista levälleen. Lippuja oli ollut myynnissä 1200kpl, joista 125 oli lunastettu. Näistä ihmisistä satakunta leväytti silmät selälleen kun illan huipentumana ollut E-rotic keinahteli lavalle, ryppyineen päivineen, nahkapukuineen päivineen...Ikääntyminen on hieno juttu. Olisi peräti outoa, ellei mammat olisi vanhentuneet parissakymmenessä vuodessa päivääkään. Mutta vanheneminen coolisti ja arvokkaasti on eri juttu, kuin väen väkisellä ähertäminen itsensä nahkapukuun, joka aikoinaan täyttyi nuoren naisen kurveista, mutta nyt sai uhrinsa näyttämään joulukalkkunan ja Tukiaisen risteytykseltä.
Sanoin miehelleni, että mikäli koskaan ikinä yritän parinkymmenen vuoden kuluttua pukea päälleni nuoruuteni seksiasuja, iskee välittömästi lapiolla päähän. Ymmärsin tällä samaisella sekunnilla, miksi sanonta "less is more" on harhaanjohtava ja mielikuvituksellekkin tulisi jättää erotiikassa töitä. Koska näillä havaintokuvilla E-rotic lukeutui samointein bändeihin, joita kannattaa jatkossakin kuunnella vain levyltä, tai mennä keikalle laput silmillä. Esiintyminen järkytti ihmisiä siinä määrin, että yksi pakeni paskalle surffaamaan facebookkiin. Näin tämän kaiken, koska nainen ei vaivautunut sulkemaan edes ovea.
Interesting...
No niin, olkoonkin että illan huipentuma paljastuikin anticliimaksiksi, oli ilta kokonaisuudessaan silti antoisa ja jäljet siitä näkyivätkin järkytyksekseni seuraavana aamuna. Heräsin yltä päältä mustelmilla. Näytin siltä, kuin oisin jäänyt kahden nussivan norsun väliin, tai päättänyt pyöri rappuset alas ottaen osumaa joka kropan osaan. Koska juhlapaikka oli ollut lähes tyhjä, en siis olisi saanut tanssilattialla osumaa vaikka oisin heittäytynyt keskelle lattiaa meritähdeksi. Erityisesti mahaan ilmestyneet mustelmat herättivät ihmetystä, koska osumat kupoliin olisin varmasti huomannut. Koska en muuta selitystä keksinyt, tulin tulokseen raskauden ihmeellisistä voimista heikentää verisuonia, huonosta hemoglobiinista ja muusta sälästä, joiden yhteistuloksina olin onnistunut kirjaimellisesti tanssimaan itseni mustelmille. Creepy!
Tänään sitten kuitenkin päästiin rakenneultrassa kurkistamaan "Riepua", jolla näytti pyyhkivän hemmetin hyvin. Neiti (YES! Itś a girl!!) joogaili kaikessa rauhassa, kaiveli varpailla nenäänsä ja otsaansa ja sen sellaista, jota kaikki nyt tekevätkään;) Ihan yhtä kettumainen tuntuu olevan kuin isosiskonsakkin, joka näytteli keskisormeakin jo parin päivän ikäisenä.
Mahan raju kokoero muutaman tunnin aikaerolla ihmetyttää edelleen. Ja tekee pukeutumisesta haastavaa. Sillä pienimmillään tiineyttä ei edelleenkään näy, vaikka puoliväli on ohitettu nyt virallisesti. Mutta ei tarvita kuin Riepun heittäytyminen toiselle kyljelleen, ja maha retkahtaa puoli metriä eteen. Noh, ei nyt ihan puolta metriä, mutta 30cm ainakin. I cant believe it! Hupparilla piilottaa vielä paljon, mutta t-paidat ja topit puhuvat pallomaista kieltään jo. Ainakin joogamestarin herätessä voimistelemaan.
Oli muuten pakko kokeilla; varpaani yltävät edelleen otsaani. Tämä puutarhatonttu tulee siis äitiinsä:D
Perjantaina oltiin käyty miehen kanssa nostalgisoimassa nuoruuttamme/lapsuuttamme (miehen nuoruutta, miun lapsuutta...) ja pidetty lapsivapaa-ilta ysäribileiden muodossa.
Illan ohjelmaan oli kuulunut ysäribändit Capella sekä E-rotic, joista ensimmäinen oli herättänyt vähän huvitusta, jälkimmäinen järkytystä. Mie pääsen niin harvoin radalle, että otin ilon irti ja tanssin itseni mustelmille (Kirjaimellisesti. Palaamme tähän kohta..). Hauskaa riitti ja nostalgiannälkäiset saivat tyydytyksensä. Paitsi E-roticin astuessa lavalle, joka riitti loksauttamaan valtaosan juhlakansan leuoista levälleen. Lippuja oli ollut myynnissä 1200kpl, joista 125 oli lunastettu. Näistä ihmisistä satakunta leväytti silmät selälleen kun illan huipentumana ollut E-rotic keinahteli lavalle, ryppyineen päivineen, nahkapukuineen päivineen...Ikääntyminen on hieno juttu. Olisi peräti outoa, ellei mammat olisi vanhentuneet parissakymmenessä vuodessa päivääkään. Mutta vanheneminen coolisti ja arvokkaasti on eri juttu, kuin väen väkisellä ähertäminen itsensä nahkapukuun, joka aikoinaan täyttyi nuoren naisen kurveista, mutta nyt sai uhrinsa näyttämään joulukalkkunan ja Tukiaisen risteytykseltä.
Sanoin miehelleni, että mikäli koskaan ikinä yritän parinkymmenen vuoden kuluttua pukea päälleni nuoruuteni seksiasuja, iskee välittömästi lapiolla päähän. Ymmärsin tällä samaisella sekunnilla, miksi sanonta "less is more" on harhaanjohtava ja mielikuvituksellekkin tulisi jättää erotiikassa töitä. Koska näillä havaintokuvilla E-rotic lukeutui samointein bändeihin, joita kannattaa jatkossakin kuunnella vain levyltä, tai mennä keikalle laput silmillä. Esiintyminen järkytti ihmisiä siinä määrin, että yksi pakeni paskalle surffaamaan facebookkiin. Näin tämän kaiken, koska nainen ei vaivautunut sulkemaan edes ovea.
Interesting...
No niin, olkoonkin että illan huipentuma paljastuikin anticliimaksiksi, oli ilta kokonaisuudessaan silti antoisa ja jäljet siitä näkyivätkin järkytyksekseni seuraavana aamuna. Heräsin yltä päältä mustelmilla. Näytin siltä, kuin oisin jäänyt kahden nussivan norsun väliin, tai päättänyt pyöri rappuset alas ottaen osumaa joka kropan osaan. Koska juhlapaikka oli ollut lähes tyhjä, en siis olisi saanut tanssilattialla osumaa vaikka oisin heittäytynyt keskelle lattiaa meritähdeksi. Erityisesti mahaan ilmestyneet mustelmat herättivät ihmetystä, koska osumat kupoliin olisin varmasti huomannut. Koska en muuta selitystä keksinyt, tulin tulokseen raskauden ihmeellisistä voimista heikentää verisuonia, huonosta hemoglobiinista ja muusta sälästä, joiden yhteistuloksina olin onnistunut kirjaimellisesti tanssimaan itseni mustelmille. Creepy!
Tänään sitten kuitenkin päästiin rakenneultrassa kurkistamaan "Riepua", jolla näytti pyyhkivän hemmetin hyvin. Neiti (YES! Itś a girl!!) joogaili kaikessa rauhassa, kaiveli varpailla nenäänsä ja otsaansa ja sen sellaista, jota kaikki nyt tekevätkään;) Ihan yhtä kettumainen tuntuu olevan kuin isosiskonsakkin, joka näytteli keskisormeakin jo parin päivän ikäisenä.
Mahan raju kokoero muutaman tunnin aikaerolla ihmetyttää edelleen. Ja tekee pukeutumisesta haastavaa. Sillä pienimmillään tiineyttä ei edelleenkään näy, vaikka puoliväli on ohitettu nyt virallisesti. Mutta ei tarvita kuin Riepun heittäytyminen toiselle kyljelleen, ja maha retkahtaa puoli metriä eteen. Noh, ei nyt ihan puolta metriä, mutta 30cm ainakin. I cant believe it! Hupparilla piilottaa vielä paljon, mutta t-paidat ja topit puhuvat pallomaista kieltään jo. Ainakin joogamestarin herätessä voimistelemaan.
Oli muuten pakko kokeilla; varpaani yltävät edelleen otsaani. Tämä puutarhatonttu tulee siis äitiinsä:D
 |
| Riepu rv 21. |
perjantai 7. maaliskuuta 2014
Työmaatarinoita osa 2. Kun ruokaa riittää.
Vuosia sitten työskennellessäni vielä suurimmaksi osaksi vesivahinkojen parissa, näki monenmoista asukasta. Silloin sain ensikosketuksen venäläisen kulttuurin vieraanvaraisuuteen.
Tullessani ensimmäisen kerran kyseiseen asuntoon paikkaamaan olohuoneen katossa ollutta vaurioita, oli asunnon rouva heti mielissään laittamassa ruokaa. Järkytyin kun tajusin lopulta, että tämä oli varta vasten miulle lähtenyt kokkaamaan. Tällöin elin aikaa, jolloin pidin varsinaisen lounastauon vain kourallisen kertoja vuodessa, ja muutoin elin työpäivät kahvin, tupakan, energiajuoman ja suklaapatukan voimin. (Ehkä siksi painoin vähemmän kuin kaksi laastisäkkiä yhteensä...)
Rouvan huonoksi onneksi silloin sattui vieläpä olleen yksi niistä harvoista päivistä, jolloin olin raahautunut viereiselle ABC:lle syömään hamppariannoksen vain juuri ennen kyseiseen asuntoon tuloa. Näin ollen maha oli jo valmiiksi pömpöllään ateriasta jota ei osannut edes odottaa vielä moneen tuntiin.
Sydäntä riipaisi, mutta yritin nätisti selittää että olin juuri käynyt syömässä enkä todellakaan kyennyt ahtamaan kupuuni enää murentakaan. Eihän mulla olisi ollut aikaakaan pysähtyä syömäänkun aikataulut piti huolen siitä, että ne ateriat koostui kiireen myötä kaikista nestemäisestä take awaystä.
Rouva oli silti vanha ketku kaikessa vieraanvaraisuudessaankin eikä todellakaan meinannut luovuttaa suhteeni, vaan menetti suomen ymmärtämis-kykynsä juuri sopivasti. Yritin aikani suomeksi sekä englanniksi. Ruotsiksi en osannut, enkä venäjää osannut kuin pari hassua sanaa, mutta jostain syystä rakkauden tunnustusten ja reikien hokeminen siihen hetkeen ei olisi sekään ollut sopivaa, niinpä lopulta tulin tulokseen, että helpommalla pääsen kun avaan pari housunnappia ja ahdan kupuuni pienen määrän rouvan tekemää sapuskaa.
Vaan helpommin sanottu kuin tehty! Vaikka kuinka yritin sopertaa ja elekielellä sanoa että otan sitten vain hyyyyyyvin vähän. Näääääin vähän. Niin kappas vaan, en ole eläissäni saanut sellaista ateriamäärää eteeni! En olisi selviytynyt annoksesta vaikka olisin nähnyt vuoden nälkää, saati sitten juuri syöneenä.
Sen syömiseen kului lähes tunnin verran ja lopputuloksena mie en asunnosta poistuttaessa kyennyt kuin raahautumaan autoon ja jättämään työpäivä kesken pahoinvoinnin vuoksi, joka ei suinkaan seurannut huonosta ruoasta, vaan pelkästään ylensyönnistä.
Koska kyseisessä asunnossa oli vielä useampanakin päivänä työtehtäviä, sovin jatkosta duunikaverin kanssa joka työskenteli kerrosta ylempänä. Seuraavilla kerroilla siis ilmottauduin aina ensin hälle ja kerroin kauanko tuleva työvaiheeni kestäisi. Pyysin häntä myös ottamaan itse aikaa ja sovittuna kellonaikana joko soittaa mut ulos asunnosta, tai tulla noutamaan suoraan asunnosta, MILLÄ HYVÄNSÄ verukkeella!
Tämä käytäntö toimikin seuraavat kolme kertaa. Rouvalle ei tarvinnut jäädä sen kummemmin selventämään miksi en jää syömään, jos yläkerrassa on hätäja minnuu tarvitaan siellä sillä sekunnilla.
Vaan niinhän sitten kuitenkin möhllin lopulta senkin. Raksalla on roisi huumori ja vittuilu oli suuri suosittu harrastus työntekijöiden keskuudessa. Työtoverini oli ehkä pahimmasta päästä, mutta huono kestämään vastaiskuja, ja enkös mie onnistunut sitten viimeisenä päivänä kahvitauolla tuon suututtamaan. Kostoksi tuo tietysti jätti miut oman onnen nojaan venäläisen rouvan asuntoon, joka huomasi ennen pitkää riemukseen kupletin juonen. Mie yritin venytellä työn saattamista loppuun, mutta lopulta se oli niin läpinäkyvää, että astiat kilisi keittiössä jälleen hyvissä ajoin ennen kuin sain edes suojat purettua ja tavarat kasattua.
Niinpä oli miulle taas suurtakin suurempi kattaus katettu pöytään ja mulla väänsi mahaa jo pelkkä katsominen. Edelleen mainittakoon, että ruoan laatu oli ehkä parasta mitä olin vuosiin saanut, mutta määrällä tainnuttaisi jo raavaan miehenkin. Alle viiskymmentäkiloiselle se vastasi jälleen usean päivän ruokia kerralla.
Vaan ei auttanut kuin istuutua pöytään, sillä suomen ymmärtäminen loppui jälleen siihen kohtaan, missä yritin kieltäytyä maittavasta ruoasta. Edessäni oli valtava soppalautanen, valtava lautasellinen graavilohta, paistettuja vihanneksia, kermaperunoita, puolen litran tuoppi maitoa, samanmoinen täynnä mehua, täyttäviä sämpylöitä kaksi kappaletta ja pari kooskasta ruisleipäpalaakin.
Mie ihan totta tulin taas ääriäni myöten täyteen siitä sopasta ja mietin hädissäni pakokeinoa. Kyseinen keikka oli vieläpä päivän viimeinen ja sovitut menot alkoivat lähestyä uhkaavasti, joten turvauduin äärimmäiseen keinoon, ja aloin sulloa ruokaa taskuihini aina kun rouvan katse vältti.
Mietin häpeän puna korvillani kaikkia niitä afrikan nälkäisiä lapsia, ja sitä, miten mie hyvinvointivaltiossa koen ongelmaksi ylensyöttämisen herkuilla.
Lopulta mulla oli kuitenkin ruokaa housujeni jokaisessa taskussa ja hupparin hihoissa, ja ainoana positiivisena asiana huomasin rouvan iloisen ilmeen kun lopulta näki lautaseni tyhjänä. Kiitin kovasti ruoasta ja aloin mahdollisimman nopiasti raahata kamppeitani eteiseen. Perheen kissa tietysti haistoi kalan taskuissani ja hullaantui silminnähden miusta, mikä oli heti outo juttu, koska niinkuin kaikki muutkin kissat, niin tämäkin oli tähän mennessä pysynyt kaukana miusta.
Niinpä mun paniikissa sitten raahautuessa eteiseen jätesäkkien kera kissa roikkuen housuissani, onnistuin tiputtamaan taskuistani lattialle läjän paistettuja vihanneksia.
Sillä sekunnilla olisin toivonut ennemmin maan nielaisevan minut, mutta en kyennyt muuhun kuin tunkea kesäkurpitsat ja lantut kiireellä jätesäkkiin, housujen taskuun sekä viimeiset suuhuni ja mutista kiitokset jokaisella tuntemallani kielellä- jopa venäjäksi.
Autossa päätin, ettei koskaan enää ruokaa mene hukkaan sillä tavalla miun vuokseni (kas kummasti on siitä paino noussut...heh.) joten ehkäpä siinä on yksi alitajuinen selitys sille, miten mie toimin kotona kaikenmaaliman jätelinkona ja syön kaapista kaikki vanhentuneet, mitä ei muille enää kelpaa. Kovettuneet juustot, vanhentuneet jugurtit, käkkänöityneet leivät...You name it, I eat it!
Tullessani ensimmäisen kerran kyseiseen asuntoon paikkaamaan olohuoneen katossa ollutta vaurioita, oli asunnon rouva heti mielissään laittamassa ruokaa. Järkytyin kun tajusin lopulta, että tämä oli varta vasten miulle lähtenyt kokkaamaan. Tällöin elin aikaa, jolloin pidin varsinaisen lounastauon vain kourallisen kertoja vuodessa, ja muutoin elin työpäivät kahvin, tupakan, energiajuoman ja suklaapatukan voimin. (Ehkä siksi painoin vähemmän kuin kaksi laastisäkkiä yhteensä...)
Rouvan huonoksi onneksi silloin sattui vieläpä olleen yksi niistä harvoista päivistä, jolloin olin raahautunut viereiselle ABC:lle syömään hamppariannoksen vain juuri ennen kyseiseen asuntoon tuloa. Näin ollen maha oli jo valmiiksi pömpöllään ateriasta jota ei osannut edes odottaa vielä moneen tuntiin.
Sydäntä riipaisi, mutta yritin nätisti selittää että olin juuri käynyt syömässä enkä todellakaan kyennyt ahtamaan kupuuni enää murentakaan. Eihän mulla olisi ollut aikaakaan pysähtyä syömäänkun aikataulut piti huolen siitä, että ne ateriat koostui kiireen myötä kaikista nestemäisestä take awaystä.
Rouva oli silti vanha ketku kaikessa vieraanvaraisuudessaankin eikä todellakaan meinannut luovuttaa suhteeni, vaan menetti suomen ymmärtämis-kykynsä juuri sopivasti. Yritin aikani suomeksi sekä englanniksi. Ruotsiksi en osannut, enkä venäjää osannut kuin pari hassua sanaa, mutta jostain syystä rakkauden tunnustusten ja reikien hokeminen siihen hetkeen ei olisi sekään ollut sopivaa, niinpä lopulta tulin tulokseen, että helpommalla pääsen kun avaan pari housunnappia ja ahdan kupuuni pienen määrän rouvan tekemää sapuskaa.
Vaan helpommin sanottu kuin tehty! Vaikka kuinka yritin sopertaa ja elekielellä sanoa että otan sitten vain hyyyyyyvin vähän. Näääääin vähän. Niin kappas vaan, en ole eläissäni saanut sellaista ateriamäärää eteeni! En olisi selviytynyt annoksesta vaikka olisin nähnyt vuoden nälkää, saati sitten juuri syöneenä.
Sen syömiseen kului lähes tunnin verran ja lopputuloksena mie en asunnosta poistuttaessa kyennyt kuin raahautumaan autoon ja jättämään työpäivä kesken pahoinvoinnin vuoksi, joka ei suinkaan seurannut huonosta ruoasta, vaan pelkästään ylensyönnistä.
Koska kyseisessä asunnossa oli vielä useampanakin päivänä työtehtäviä, sovin jatkosta duunikaverin kanssa joka työskenteli kerrosta ylempänä. Seuraavilla kerroilla siis ilmottauduin aina ensin hälle ja kerroin kauanko tuleva työvaiheeni kestäisi. Pyysin häntä myös ottamaan itse aikaa ja sovittuna kellonaikana joko soittaa mut ulos asunnosta, tai tulla noutamaan suoraan asunnosta, MILLÄ HYVÄNSÄ verukkeella!
Tämä käytäntö toimikin seuraavat kolme kertaa. Rouvalle ei tarvinnut jäädä sen kummemmin selventämään miksi en jää syömään, jos yläkerrassa on hätäja minnuu tarvitaan siellä sillä sekunnilla.
Vaan niinhän sitten kuitenkin möhllin lopulta senkin. Raksalla on roisi huumori ja vittuilu oli suuri suosittu harrastus työntekijöiden keskuudessa. Työtoverini oli ehkä pahimmasta päästä, mutta huono kestämään vastaiskuja, ja enkös mie onnistunut sitten viimeisenä päivänä kahvitauolla tuon suututtamaan. Kostoksi tuo tietysti jätti miut oman onnen nojaan venäläisen rouvan asuntoon, joka huomasi ennen pitkää riemukseen kupletin juonen. Mie yritin venytellä työn saattamista loppuun, mutta lopulta se oli niin läpinäkyvää, että astiat kilisi keittiössä jälleen hyvissä ajoin ennen kuin sain edes suojat purettua ja tavarat kasattua.
Niinpä oli miulle taas suurtakin suurempi kattaus katettu pöytään ja mulla väänsi mahaa jo pelkkä katsominen. Edelleen mainittakoon, että ruoan laatu oli ehkä parasta mitä olin vuosiin saanut, mutta määrällä tainnuttaisi jo raavaan miehenkin. Alle viiskymmentäkiloiselle se vastasi jälleen usean päivän ruokia kerralla.
Vaan ei auttanut kuin istuutua pöytään, sillä suomen ymmärtäminen loppui jälleen siihen kohtaan, missä yritin kieltäytyä maittavasta ruoasta. Edessäni oli valtava soppalautanen, valtava lautasellinen graavilohta, paistettuja vihanneksia, kermaperunoita, puolen litran tuoppi maitoa, samanmoinen täynnä mehua, täyttäviä sämpylöitä kaksi kappaletta ja pari kooskasta ruisleipäpalaakin.
Mie ihan totta tulin taas ääriäni myöten täyteen siitä sopasta ja mietin hädissäni pakokeinoa. Kyseinen keikka oli vieläpä päivän viimeinen ja sovitut menot alkoivat lähestyä uhkaavasti, joten turvauduin äärimmäiseen keinoon, ja aloin sulloa ruokaa taskuihini aina kun rouvan katse vältti.
Mietin häpeän puna korvillani kaikkia niitä afrikan nälkäisiä lapsia, ja sitä, miten mie hyvinvointivaltiossa koen ongelmaksi ylensyöttämisen herkuilla.
Lopulta mulla oli kuitenkin ruokaa housujeni jokaisessa taskussa ja hupparin hihoissa, ja ainoana positiivisena asiana huomasin rouvan iloisen ilmeen kun lopulta näki lautaseni tyhjänä. Kiitin kovasti ruoasta ja aloin mahdollisimman nopiasti raahata kamppeitani eteiseen. Perheen kissa tietysti haistoi kalan taskuissani ja hullaantui silminnähden miusta, mikä oli heti outo juttu, koska niinkuin kaikki muutkin kissat, niin tämäkin oli tähän mennessä pysynyt kaukana miusta.
Niinpä mun paniikissa sitten raahautuessa eteiseen jätesäkkien kera kissa roikkuen housuissani, onnistuin tiputtamaan taskuistani lattialle läjän paistettuja vihanneksia.
Sillä sekunnilla olisin toivonut ennemmin maan nielaisevan minut, mutta en kyennyt muuhun kuin tunkea kesäkurpitsat ja lantut kiireellä jätesäkkiin, housujen taskuun sekä viimeiset suuhuni ja mutista kiitokset jokaisella tuntemallani kielellä- jopa venäjäksi.
Autossa päätin, ettei koskaan enää ruokaa mene hukkaan sillä tavalla miun vuokseni (kas kummasti on siitä paino noussut...heh.) joten ehkäpä siinä on yksi alitajuinen selitys sille, miten mie toimin kotona kaikenmaaliman jätelinkona ja syön kaapista kaikki vanhentuneet, mitä ei muille enää kelpaa. Kovettuneet juustot, vanhentuneet jugurtit, käkkänöityneet leivät...You name it, I eat it!
torstai 6. maaliskuuta 2014
Tarinoita työmailta osa 1...
Taitava on se, joka onnistuumuiden silmissä näyttää kiireiseltä, vaikkei todellisuudessa teekkään mitään. Taitavampaa (ja tyhmempää!) taitaa olla se, että onnistuu näyttämään siltä ettei tekisi mitään, vaikka puuhaa riittäisikin.
Koska mie olen tainnut viime aikoina näyttää ulospäin juuri tuolta viimeisimmältä, päätin tehdä tehdä listan töihin töistä mitä teen kaiken aikaa, ja töistä joita olen ehtinyt mahani kera tehdä. Nyt vain pitäisi keksiä miten muodostaisin sivistyneen ja hienolta kuulostavan lauseen "ei-mihinkään-kuuluvista"ja "ei-kenenkään-hommista", jotka on kuitenkin pitänyt tehdä koska joku on joskus sen keksinyt. Hmmm...
Työtehtäviä mietiskellessä tuli väkisinkin mieleen erinäisiä menneitä tapahtumia historiassa joita tehtiin vain, koska joku niin halusi.
Yksi tällainen oli ensimmisiä kosketuksiani rakennusmaailmaan, sekä mutaisen raksaurani ensimmäinen kosketukseni rakennusinsinöörin ajatuksenjuoksuun. Olin vielä onnellisesti alaikäinen ja työskentelin eräänlaisena jokapaikan höylänä naiselle, joka arvioni mukaan oli saanut insinöörinpaperinsa muropaketista. Ideat olivat hetken päähänpistoja, jotka herättivät yhtä paljon hämmennystä kuin Barbababa. Kuka hemmetti keksi, ja miksi, muotoa vaihtavat ja puhuvat knöllit??
Ensin hänen oli tarkoitus rakentaa tontilleen autotalli, joskin rakennusten ollessa jo käynnissä, hän oli päättänytkin tehdä siitä asuintalon. Siihen, mihin taasen piti tulla asuintalo, hän aloitti rakentamaan autotallia, josta siitäkin tuli asuintalo. Ensimmäisessä autotalli/asuintalossa oli jopa vanhanmalliset autotallinovet, jotka oli sittemmin levytetty umpeen. Rakennustarkastaja oli nyppiintynyt ja ilmoittanut, että mikäli piirustuksissa on ovi, ja seinässä on ovet, niin tuleehan siinä oviaukkokin olla.
Näin jäi mun tehtäväksi tehdä valtavien autotalliovien taakse tavallisen kokoinen oviaukko, johon asennettiin ovi, joka peitettiin olohuoneen jättimäisellä hyllyllä.
Saunaan myös piti rakentaa tarkastuksen läpimenevä väliaikainen sauna, jonka sai purettua käden käänteessä pois. Eihän rouva mitään saunaa halunnutkaan, vaikka niissä pahuksen papereihin oli jälleen sellaisen piirtänyt. Autotalli/asunto numero 2:eenkin rakennettiin väliaikaisia ovia, jotka odottivat vain peittämistään. Syötä en todellakaan tahdo muistaa, mutta muistan kyllä miten virittelin puutarharistikoita ensimmäisen rakennuksen katolle kolmionmallisesti, koska sinisen lampun kanssa se "ällistyttävän kaunis". Ällistyttävä kyllä, mutta siitä kauniista en nyt niin tiennyt.
Peittihän se kyllä kivasti omat maaliset kengänjälkeni katolta, jotka olin sinne tahrinut joutuessani kivuta maalipurkkien kanssa katolle vain vyötärölle sidottu köysi turvanani. Köysi oli kiinni talon toisella puolella kasvavassa männyssä, joten thank god horjahdin vastakkaisella puolella.
Kesän puhjetessa jälleen kukkaan, sain tehtäväksi istuttaa kymmenen puuta. Istutuksesta en tiennyt tuon taivaallista, mutta sen tiesin, ettei niitä tulisi sijoittaa tarkistuskaivojen päälle, kuten pomoni tahtoi. Kävin useamman keskustelun asiasta hänen kanssaan, mutta lopulta tuikkasin puut hänen haluamilleen paikoilleen, joskin muutaman ihan tarkoituksella heitin "vahingossa" piirun verran linjastaan sivuun.
Olin tuolloin vielä pahainen opiskelija joka yritti tienata tupakkirahojaan, mutta sain kullanarvoisia oppeja. Ensimmäisekseen sen, että rakennusala oli 95% soveltamista ja 5% tuuria. Toisekseen sen, että pomona ei kannata pitää naispuolista rakennusinsinööriä. Tästä viimeisestä opistoa jouduin vuosia myöhemmin vielä lisäämään alaviitteen, ettei pomoksi kannata ottaa myöskään nais-arkkitehtiä.
Ymmärrettävästä syystä, en kuitenkaan tästä ensikosketuksestani kehdannut pyytää edes minkäänsortin työtodistusta, vaikka siellä hommia teinkin tasaseen tahtiion ähemmäs vuoden ympäri. En ihan todella keksinyt millaista etua olisi rustata cv:hen kyvyn tehdä oviaukkoja suljettuihin oviaukkoihin, vain jotta ne voidaan tilkitä uudestaan. Ja kertakäyttöiset saunat... huh.
Ymmärrettävästä syystä, en kuitenkaan tästä ensikosketuksestani kehdannut pyytää edes minkäänsortin työtodistusta, vaikka siellä hommia teinkin tasaseen tahtiion ähemmäs vuoden ympäri. En ihan todella keksinyt millaista etua olisi rustata cv:hen kyvyn tehdä oviaukkoja suljettuihin oviaukkoihin, vain jotta ne voidaan tilkitä uudestaan. Ja kertakäyttöiset saunat... huh.
tiistai 4. maaliskuuta 2014
Sometimes I feel like somebody is watching me..
Nyt varmaan saisi Mehiläisen tohtori Yrmy jälleen oivan syyn lyödä hullun leimaa otsaa, josko ei tällä kertaa raajojen irtaantumisesta kehosta, niin varmaan silkasta vainoharhaisuudesta.
Sain tänään raipasta (HUOM! Ei kirjaimellisesti!) töissä siitä mitä olen kirjoittanut sosiaaliseen mediaan. Olin ihan varma, jotta kyseessä oli viime viikkoinen face-päivitys, jossa kirosin nallekarkkijaon menneen pieleen kun tiineydestä tulikin ongelma, vaikka kaiken piti olla "järjestelykysymyksiä". Vaikka muutama voimasana siihen tulikin ynnättyä, pidin silti mielessä, ettei missään nimetty ketään tai mitään.
Loppujen lopuksi en edes käsittänyt mitä siinä oli sellaista, mitä en olisi sanonut ääneen konttorilla kun on keskustelu ko. tilanteesta. Joten pystyin siis edelleen seisomaan sanojeni takana. Ainoa kyseenalainen osio siitä lienee mielipidekysymys siitä, onko tilanne savustusta vaiko ei. Kerta toisensa jälkeen miulle kyllä hoetaan, ettei kyseessä ole ulossavustus. Mie mahan olla sitten melko pikkutarkka, koska musta se on vähintäänkin ulospainostamista kun parin viikon sisään kolmatta kertaa kehoitetaan jäämään kotiin, tarjotaan siihen rahallista avustusta, kerrotaan ettei uutta saa palkata ennenkuin mie olen poissa ja firmalla on samaan aikaan haku jo täydessä käynnissä. Niin, ja sitten tietysti se, että en saanut lupaa edes siihen uuden taskulampun hommaamiseen, jotta voisin työni suorittaa kunnolla ja kuulen ettei hommia miulle ole, vaikka moni niitä tarjoaa. Nyt viimeisimpänä kuulin menettäväni työautoni, koska työmatkani on liian pitkä.
Hmm...
Olkoonkin sitten niin, että olen käyttänyt väärää sanamuotoa ja kyseessä ei olekkaan savustus, niin ei se hemmetin reiluakaan toimintaa ole!
Kotikoneella sitten päädyin kiroamaan face-asetukseni, jotka sallivat näkyvyyden myös kaverien-kavereille. Ei tarvinne lähteä merta edemmäs kalaan, tottahan tuollainen päivitys menee johdon tietoon. Mutta sitten tulin tänne boggeriin, ja katselin kummastuneena blogini kohonneita käyntimääriä ja aloin ynnäillä.
Ei olisi mikään ihme, että jollain konstilla olenkin saanut oman nimeni näkyviin johonkin, ja koko konserni guuggeloi miun tekstejäni nyt irtisanomisperustetta etsien. Eihän teksti ja kuvat itsessään estä ketään jo tuttuja minnuu tunnistamasta, mutta silti olen ollut suljetuin suin blogistani eikä sen olemassaolosta tiedä kuin mies ja muutama kaveri.
Mutta mies... Heh, mies erehtyi sitten heittämään vettä myllyyn ja tokaisi että pystyyhän ne vahtimaan puhelintakin, koska olen luovuttanut oman numeroni firman omistuksiin jotta sain yhdistettyä samaan luuriin sekä siviili-, että duuninumeron. Mie ensin teilasin koko ajatuksen, että siektä seurattaisi puhelinliikennettä sen kummemmin ellei laskuissa ole jotain poikkeavaa, kunnes mieleen muistui viime viikkoinen sähköposti, jossa kerrottiin "pienimuotoisen yhteisön" jääneen kiinni puhuessa jopa 20h viikossa keskenään. Mie en sen kummemmin jaksanut pohtia ketä tuo "pienimuotoinen yhteisö" tarkoitti, ja miten joku onnistuu näyttämään tehokkaalta ja hoitaa duuninsa, mikäli kykenee puolet työajasta käyttämään juoruiluun. Hey! I wanna know how?!
Mutta josko ne onkii tuollaisiakin tietoja toisten puhelintiedoista, niin mitäs muuta sitten?
Heti perässä tuli mieleen autojen paikannuslaitteet (jota miulla ei ole, mutta aloin heti epäilemään jonkun asettaneen sen salaa!), PDA:n paikannusmahdollisuudet. Vanha vitsi siitä, miten myö seuraavaksi saadaan mikrosiru ihon alle tai korvamerkki, ei itseasiassa tunnu olevan kaukana.
Nyt mie epäilen olevani kaikella tapaa seurattu ja vahdittu. Kiva, vainoharhaisuutta tässä vielä kaivattiinkin. Mun pitää heti seuraavaksi guuggeloida oma nimeni ja kahtoa mitä mie sillä löydän.
Kurjan päivän kevennyksenä toimi autohuollon vastaanottomies joka miut taas tavatessaan tokaisi sen kummemmin ajattelematta;
"Näin viikonloppuna rotan ja sä tulit heti mieleen."
Elämä on ihan hauskaa kun sen oikein oivaltaa;)
Sain tänään raipasta (HUOM! Ei kirjaimellisesti!) töissä siitä mitä olen kirjoittanut sosiaaliseen mediaan. Olin ihan varma, jotta kyseessä oli viime viikkoinen face-päivitys, jossa kirosin nallekarkkijaon menneen pieleen kun tiineydestä tulikin ongelma, vaikka kaiken piti olla "järjestelykysymyksiä". Vaikka muutama voimasana siihen tulikin ynnättyä, pidin silti mielessä, ettei missään nimetty ketään tai mitään.
Loppujen lopuksi en edes käsittänyt mitä siinä oli sellaista, mitä en olisi sanonut ääneen konttorilla kun on keskustelu ko. tilanteesta. Joten pystyin siis edelleen seisomaan sanojeni takana. Ainoa kyseenalainen osio siitä lienee mielipidekysymys siitä, onko tilanne savustusta vaiko ei. Kerta toisensa jälkeen miulle kyllä hoetaan, ettei kyseessä ole ulossavustus. Mie mahan olla sitten melko pikkutarkka, koska musta se on vähintäänkin ulospainostamista kun parin viikon sisään kolmatta kertaa kehoitetaan jäämään kotiin, tarjotaan siihen rahallista avustusta, kerrotaan ettei uutta saa palkata ennenkuin mie olen poissa ja firmalla on samaan aikaan haku jo täydessä käynnissä. Niin, ja sitten tietysti se, että en saanut lupaa edes siihen uuden taskulampun hommaamiseen, jotta voisin työni suorittaa kunnolla ja kuulen ettei hommia miulle ole, vaikka moni niitä tarjoaa. Nyt viimeisimpänä kuulin menettäväni työautoni, koska työmatkani on liian pitkä.
Hmm...
Olkoonkin sitten niin, että olen käyttänyt väärää sanamuotoa ja kyseessä ei olekkaan savustus, niin ei se hemmetin reiluakaan toimintaa ole!
Kotikoneella sitten päädyin kiroamaan face-asetukseni, jotka sallivat näkyvyyden myös kaverien-kavereille. Ei tarvinne lähteä merta edemmäs kalaan, tottahan tuollainen päivitys menee johdon tietoon. Mutta sitten tulin tänne boggeriin, ja katselin kummastuneena blogini kohonneita käyntimääriä ja aloin ynnäillä.
Ei olisi mikään ihme, että jollain konstilla olenkin saanut oman nimeni näkyviin johonkin, ja koko konserni guuggeloi miun tekstejäni nyt irtisanomisperustetta etsien. Eihän teksti ja kuvat itsessään estä ketään jo tuttuja minnuu tunnistamasta, mutta silti olen ollut suljetuin suin blogistani eikä sen olemassaolosta tiedä kuin mies ja muutama kaveri.
Mutta mies... Heh, mies erehtyi sitten heittämään vettä myllyyn ja tokaisi että pystyyhän ne vahtimaan puhelintakin, koska olen luovuttanut oman numeroni firman omistuksiin jotta sain yhdistettyä samaan luuriin sekä siviili-, että duuninumeron. Mie ensin teilasin koko ajatuksen, että siektä seurattaisi puhelinliikennettä sen kummemmin ellei laskuissa ole jotain poikkeavaa, kunnes mieleen muistui viime viikkoinen sähköposti, jossa kerrottiin "pienimuotoisen yhteisön" jääneen kiinni puhuessa jopa 20h viikossa keskenään. Mie en sen kummemmin jaksanut pohtia ketä tuo "pienimuotoinen yhteisö" tarkoitti, ja miten joku onnistuu näyttämään tehokkaalta ja hoitaa duuninsa, mikäli kykenee puolet työajasta käyttämään juoruiluun. Hey! I wanna know how?!
Mutta josko ne onkii tuollaisiakin tietoja toisten puhelintiedoista, niin mitäs muuta sitten?
Heti perässä tuli mieleen autojen paikannuslaitteet (jota miulla ei ole, mutta aloin heti epäilemään jonkun asettaneen sen salaa!), PDA:n paikannusmahdollisuudet. Vanha vitsi siitä, miten myö seuraavaksi saadaan mikrosiru ihon alle tai korvamerkki, ei itseasiassa tunnu olevan kaukana.
Nyt mie epäilen olevani kaikella tapaa seurattu ja vahdittu. Kiva, vainoharhaisuutta tässä vielä kaivattiinkin. Mun pitää heti seuraavaksi guuggeloida oma nimeni ja kahtoa mitä mie sillä löydän.
Kurjan päivän kevennyksenä toimi autohuollon vastaanottomies joka miut taas tavatessaan tokaisi sen kummemmin ajattelematta;
"Näin viikonloppuna rotan ja sä tulit heti mieleen."
Elämä on ihan hauskaa kun sen oikein oivaltaa;)
maanantai 3. maaliskuuta 2014
Erävoitto!
Edellinen viikko meni aikalailla kasvatellessa metrin kyrsää otsaan.
Olin saanut kutsun huoltopäällikön toimistoon ja puoli konttoria kohotti kulmakarvojaan kuullessaan ystävällisen pyynnön "Voitko sulkea oven perässäsi?"
Sanoinkin, ettei moinen pyyntö koskaan tiedä mitään hyvää, joten sopiiko että istun tukevasti edes alas ennen pommin tiputtamista?
Pommi oli ennalta tiedetty, mutta sitäkin murskaavampi. Mun olisi fiksua nyt jättäytyä kotiin. Enhän suinkaan halua riskeerata lastani, eikä firma voi ottaa kannaltani riskiä. Äh! Riskit in my ass!
Luulin ennen olevani sen verran hyvää pataa huoltopäällikön kanssa, jotta turhiin verhoiluihin kiedotut lauseet vain nostivat savua korvista. Sannoin suoraan, että kumpikin meistä tietää vallan hyvin, ettei nyt ole kyse riskeistä vaan taloudellisista asioista, joten asian voi ilmoittaa ihan suoraan ilman kauniita korulauseita.
Seuraavaksi eteeni lensi nippu erityisäitiyspäivärahoja koskevia papereita ja miulle ilmoitettiin, että firma on valmis jopa maksamaan jotta mulla olisi "varaa olla kotona".
Mulla meni kuppi nurin, mutta taaskaan en onnistunut sitä fiksusti ja filmaattisesti näyttämään. Paperit kainaloon ja koko rakennuksesta ulos rappusille itkemään. Voi jessus sentään.
Pelkäävätkö tosissaan tämän tilan olevan tarttuvaa sorttia, vai mikä siinä on, että talo on valmis maksamaan saadakseen ulos työntekijän joka HALUAA TEHDÄ TÖITÄ??
Ei mene mun jakeluun, mutta ehkei ole tarviskaan.
Onneksi tänään sain tekniseltä päälliköltä kuulla, että olivat pitäneet ylimääräisen työturvallisuuskokouksen koskien sisäistä ja ulkoista kuormitusta. Koskien sitä, että vaikka työntekijää painaakin jokin sisäinen kuormitus, kuten allergisoituminen tietylle torjunta-aineelle tai raskaus, tulee firman silloin tarjota hommia, joissa kuormitusta ei lisäänny, mutta työntekijä saa silti jatkaa töitään. Talo vaan EI VOI pestä käsiään hankkiutumalla silloin eroon muutoin työkykyisistä työntekijöistään.
Mie juhlin erävoittoani, sain kourallisen asiakkaitani takaisin ja pääsin jälleen kentälle. Toivon mukaan nuotiosta käry hälvenee ajan kanssa, että joskus aikanaan sitten tohdin palatakkin:)
Olin saanut kutsun huoltopäällikön toimistoon ja puoli konttoria kohotti kulmakarvojaan kuullessaan ystävällisen pyynnön "Voitko sulkea oven perässäsi?"
Sanoinkin, ettei moinen pyyntö koskaan tiedä mitään hyvää, joten sopiiko että istun tukevasti edes alas ennen pommin tiputtamista?
Pommi oli ennalta tiedetty, mutta sitäkin murskaavampi. Mun olisi fiksua nyt jättäytyä kotiin. Enhän suinkaan halua riskeerata lastani, eikä firma voi ottaa kannaltani riskiä. Äh! Riskit in my ass!
Luulin ennen olevani sen verran hyvää pataa huoltopäällikön kanssa, jotta turhiin verhoiluihin kiedotut lauseet vain nostivat savua korvista. Sannoin suoraan, että kumpikin meistä tietää vallan hyvin, ettei nyt ole kyse riskeistä vaan taloudellisista asioista, joten asian voi ilmoittaa ihan suoraan ilman kauniita korulauseita.
Seuraavaksi eteeni lensi nippu erityisäitiyspäivärahoja koskevia papereita ja miulle ilmoitettiin, että firma on valmis jopa maksamaan jotta mulla olisi "varaa olla kotona".
Mulla meni kuppi nurin, mutta taaskaan en onnistunut sitä fiksusti ja filmaattisesti näyttämään. Paperit kainaloon ja koko rakennuksesta ulos rappusille itkemään. Voi jessus sentään.
Pelkäävätkö tosissaan tämän tilan olevan tarttuvaa sorttia, vai mikä siinä on, että talo on valmis maksamaan saadakseen ulos työntekijän joka HALUAA TEHDÄ TÖITÄ??
Ei mene mun jakeluun, mutta ehkei ole tarviskaan.
Onneksi tänään sain tekniseltä päälliköltä kuulla, että olivat pitäneet ylimääräisen työturvallisuuskokouksen koskien sisäistä ja ulkoista kuormitusta. Koskien sitä, että vaikka työntekijää painaakin jokin sisäinen kuormitus, kuten allergisoituminen tietylle torjunta-aineelle tai raskaus, tulee firman silloin tarjota hommia, joissa kuormitusta ei lisäänny, mutta työntekijä saa silti jatkaa töitään. Talo vaan EI VOI pestä käsiään hankkiutumalla silloin eroon muutoin työkykyisistä työntekijöistään.
Mie juhlin erävoittoani, sain kourallisen asiakkaitani takaisin ja pääsin jälleen kentälle. Toivon mukaan nuotiosta käry hälvenee ajan kanssa, että joskus aikanaan sitten tohdin palatakkin:)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)