Vaikka mikäs sen mukavampaa aikaa kotiäiteillä, kuin +30c helteet ja kesä kärpäsineen. Ei työkiireitä, ei stressiä, ei aikatauluja... Paitsi että ikävästä töihin kertonee se, miten fanaattisesti luen jokaisen ötökkäuutisen, tiirailen asiakkaiden ohi ajaessa näkyykö pihalla firman autoja ja tuuraajani, mietin vähän väliä kuinka siellä selvitään ampparikaaoksesta ja kuinka pipipäisenä ne minnuu pitäisivät jos roikkuisin jo nyt konttorin ovessa ja rukoilisin päästä töihin. Stressi näkyy lähinnä tyhjänä jääkaappina, kun koko viikko on syöty hernesoppaa ja makaroonia, ja vaihtoehtona on enää äidinmaidonkorviketta ja voita.
Aikataulut taas.. Hah! Jollei ihminen erota edes yötä päivästä, niin eihän se ole perillä viikonpäivistäkään:D
Hassua, miten kotona olo ehtii sekoittaa päätä jo muutamassa kuukaudessa. Naisen logiikka nostaa päätään ja tulee uniin, aamuisin sitä ei ole ihan varma onko nukkunut ensinkään, mutta mielikuvat unista ovat melko eläviä.
Viime yönä matkasin viidakkoon. Kahden likkakaverin turvin ja ilman sen kummempia syitä. Telttaretki viidakon uumeniin pariksi viikoksi, elämysmatkailua parhaimmillaan! Ja miten todentuntuiselta se tuntuikaan kun rinkkojen kanssa samoiltiin läpi tiheän aluskasvillisuuden tehden tietä viidakkoveitsillä pyyhkien papukaijan paskaa punaisista lenkkareista. Alan vähän epäillä nähneeni parodian Viidakon tähtösistä, joskaan niitä ei tarttisikaan erikseen lähtä parodioimaan, hoitivat sen sen verran hyvin itsekkin. Kumminkin, pakko on mainita, että meidän vaatetuksina oli minimekot ja farkkuhameet, ja ne hemmetin punaiset lenkkarit, ei maastokenkiä, ja kun tuskailin ääneen miten unohdin ottaa mukaan duuni-kumisaappaat, ja likkakaverit kyssyi että mitä ihmettä sellaisilla muka viidakossa tekkee, vastasin mie vain "No daa, kai täällä viidakossa on mutakuoppiakin!"
Kun vihdoin löysimme sopivan paikan teltan pystyttämiseen, ystäväni huomasi kauhukseen, ettei hän saa puhelintaan mihinkään lataukseen. Viidakosta oli pistorasiat loppuneet kesken. Mie keksin ratkaisun tähänkin pulmaan; ladattaisiin kännykät lähipubissa aina iltaisin kun piipahdettaisiin yhdellä. Kas, jossainhan alkuasukkaidenkin on virkistäydyttävä. (Tämä kuppilassa puhelimen lataaminen onnistui hyvin aikoinaan kun ystäväni ker a olin reilaamassa, mutta silloin tosin kyseessä oli Jyväskylä, ei viidakko.)
Koska omasta kännykästäni oli virta myöskin vähissä ja äidille piti ilmoittaa kaiken olevan hyvin, aloin rustaamaan kirjettä banaaninkuoreen. Kirjoitin kuoritolkulla siitä, miten Lissua oli purrut tsetse-kärpänen ja Maijalta kynsi katkennut, mutta muutoin voimme hyvin. Että viidakko on todella kaunis paikka, vaikka sivistystä hirveän vähän. Pahin kulttuurishokki tosin oli korruptoituneet apinat, joille piti maksaa, jotta ne päästivät meidät ylittämään puron puunrunkoa pitkin. Niiden kanssa ei pidä joutua kahnauksiin, saattavat ottaa vaikka passin poies!
En ihan todella tiedä mitä uneni tarkoittaa, mutta tiedän, että kaipaan jo nyt kovin kovin paljon ihmisseuraa. Jo nyt, ja mieheni palailee isyyslomiltaan töihin vasta huomenna, eli sen jälkeen olenkin totaalisen yksin lasten kanssa. Ja koirien. Ja rottien. Ja hiirien.
Lasten uima-allas on alkanut kasvattaa elämää heti kun sen puhdistuspumppu ja kloorilaite lopetti toimimasta. Näin ollen siellä kasvaa jo aivan oma ekosysteemi. Olen sitä seurannut pari päivää ja pohtinut montako tuhatta ötökkää tulen tappaneeksi sillä, että tyhjään koko altaan ja pesen syysteloille?
Esittelin tänään puistossa neljävuotiaallemme "hassun näköistä albiino-pulua", jonka mies korjasi olevan tuiki tavallinen kalalokki. Ei ollut kuulema ihme, etteivät ne aikanaan miusta kouluttaneetkaan lintueksperttiä, tunnistanhan mie varmuudelta vain kolme lintua; strutsin, pingviinin ja flamingon. Valitettavasti yksikään niistä ei kulu työmme piiriin.
Liekö viimeöinen uneni lainkaan parodiaa Viidakon tähteistä, ehkäpä parodioin sillä omaa kohellustani? Tai kompensoin mielikuvituksella sitä tämänhetkistä arkea, joka koostuu 90%sti kakasta, puklusta ja happamesta maidosta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti