Miulla on toisinaan vain niin käsittämättömän vaikeaa tunnistaa kasvoja, painaa tuntomerkkejä mieleen. Tämä on herättänyt tasaiseen tahtiin nöyriä hetkiä niin siviilissä kuin töissäkin, kun vieläpä lahon nimipään omaavana unohdan poikkeuksetta kättelytilanteessa nimet keskittyessäni kasvoihin, ja unohtaessani kasvot en voi turvautua edes oljenkorteen, jossa pyytäisin jotakuta toista "etsimään rouva Tikkasen" tai "hakemaan herra Virtasen". Näin ollen olen joutunut menemään leipomoissa johtajien toimistoon palauttamaan avaimia, jotka lainasi eräs teidän työntekijänne, jonka nimeä en nyt muista. Tuntomerkkejä kysellessä minnuu on hävettänyt jo valmiiksi vähäinen eväsmääräni, kun olen sopertanut että "se oli mies jolla oli valkoinen asu...", se on vähän kuin hevibaarista lähtisi kyselemään, että onko ketään nähny mustatukkaista miestä/naista.
Se, että ei tunnista puolituttuja ihmisiä, vaikeuttaa monasti sosiaalisia tilanteita. Se, ettei edes ystävää tahdo tunnistaa kaupassa, koska tätä ei osaa yhdistää siihen ympäristöön, on saanut monet loukkaantumaan, joten ehkäpä usein kasvoillani oleva kestohymy onkin osittain myös puolustusmekanismini. Helpommalla pääsee hymyilemällä tuttavallisesti kaikille, kuin tuijotella ilmeettömästi ihmisiä, jotka pitäisi tuntea.
Aina pelkkä hymy ei silti riitä. Tämän huomasin alle parikymppisenä kun läksin viimeisimpään raksapuljuun. Olin kaikki ne vuodet töissä vuokratyöntekijäfirman kautta, joten käytännössä miulla oli pomoja kaksin kappalein. Oli se käytännön pomo, jolle työskentelin kaikki ne vuodet, ja sitten oli se vuokrapuljun pomo, joka maksoi miun palkkani. Aloittaessani työt, oli sovittu, että vuokrapomoni tulisi ensimmäisellä viikolla työmaalleni minnuu moikkaamaan, ja allekirjoittaisimme silloin työsopimukset. Muistan kyllä sen aamun, kun työmaan ovella vartoi joku mies. Koska nuoresta iästäi huolimatta olin kerännyt raksalla sen verran jo kokemusta, tiesin uteliaiden naapurien olevan melkoinen riesa taloyhtiöissä. Niitä sai likipitäen kivittää ulos työmailta, koska harva uskoi ettei heillä ole asiaa toisten asuntoihin, -edes kurkistamaan onko pohjaratkaisussa kylppäri samankokoinen kuin heillä...
No, mie marssin ovelle, avasin sen avaimillani, hymyilin miehelle ja vedin oven nenän edestä kiinni. Vasta parin tunnin kuluttua duunikaverin kysyessä että saittekö nyt vihdoin rustattua nimet papereihin kun kerta Herra Virtanen tuli vastaan tontilla, tuli miulle ikävät väreet selkäpiihin. Koska kauhukseni huomasin käyneen toteen sen pahimman mokan, eli en ollut tunnistanut omaa pomoani JA sen lisäksi olin vielä törkeästi jättänyt hänet oven toiselle puolelle, en kehdannut enää soitella peräänkään. Työsopimukseni allerkirjoitettiin vasta reilu vuoden kuluttua työsuhteeni alkamisesta. Sen kirjoitin silloin taloon astelleen kolmannen pomoni kanssa, joka ei tiennyt syytä, miksi allekirjoitukset jäivät laittamatta alunperin..
Vuosien varrella olen esitellyt itseäni uudestaan ja uudestaan milloin jo tutuille putkimiehille, tai kertonut kadulla juttelemaan tulleelle sähkömiehelle "työskenteleväni nykyisin tuossa viereisellä raksalla", kunnes olen tajunnut itseasiassa olleeni samoilla työmailla kyseisen sähkärin kanssa jo viimeiset kolme vuotta, joten tuo varmaan tiesi kyllä työpaikkani jo. Olen jäänyt rupattelemaan tuttavallisesti minut tunnistaneelle vuosien takaiselle sokkotreffiläiselle, vaikka miun olisi pitänyt juosta pää kolmantena jalkana karkuun ja luullut entisiä asiakkaitani entisiksi koulukavereikseni.
Koska jonkin asteinen kasvosokeus on asia, jonka tiedostan itsessäni, en ole vuosiin luottanutkaan kykyyni tunnistaa tai olla tunnistamatta ihmisiä. Koska häpeän kuollakseni tilanteita, joissa ennoteeraakkaan ihmistä jota pitäisi jututtaa, olen ajoittain kehittänyt kyvyn poimia jokaisesta vastaantulijasta jotain tuttua, jota yritän rekisteröidä tunnistettavaksi. Se taasen tuo p'äinvastaisia tilanteita, joissa luulen siis tunnistavani ventovieraan ihmisen joksikin, ja koen asiakseni vaihtaa kuulumiset tuon kanssa, jonka henkilöllisyyttä en kuollaksenikaan muista, mutta jonka on pakko olla tuttuni, koska sillä on jollain tapaa tutunoloinen olemus tai koska olen nähnyt nuo silmät jossain. Tämä selittänee parin kuukauden takaisen hetken, jolloin vilkuttelin iloisesti presidentti Tarja Haloselle ja hänen Pentti-miehelleen koska luulin törmänneeni Ikeassa joko entisiin asiakkaisiini tai mieheni sukulaisiin. Miksikäs muutoin ne olisi niin tutuilta näyttäneet??
Häveliäin hetki tosin jonka kasvojen tunnistamisen vaikeus saattaa aiheuttaa, sattui viime vuoden puolella töissä, kun olin menossa aloittamaan sopimusta uuden lounasravintolan syötittämisestä. Asiakas oli jo ennestään tuttu, mutta koska hän oli avannut uuden pisteen, halusi hän miun syötittävän senkin. Koska jooulukiireet työllistivät yhteyshenkilöäni (jonka muuten tunnistan!), lupasi hän lähettää paikan päälle jonkun työntekijöistään jollei itse ennätä paikalle.
Aikani ajeltuani sitten uuden lounastamon edessä osoite hukassa, huomasin vihdoin pakettiauton, josta vilkutti tutunoloinen mies minulle tuttavallisesti. Sehän oli ihan selvästi lounastamon yksi kokeista!
Mie parkkeerasin auton, menin miehen luo, päivittelin tämän kipsattua jalkaa ja kyselin tapaturmasta ja sairasloman pituudesta. Mies vastaili hieman hämillään, mutta totteli mukisematta ku naputtelin kelloa, että aika rientää kuule, nyt meidän pitää mennä ja ruveta hommiin!
Seurasin miestä koko matkan. Aina puutyöverstaaseen saakka, jossa miehen duunikaverit tätä odottivatkin ja katsoivat minnuu silmät selällään.
Voinen myöntää, että kesti luvattoman pitkään, ennenkuin tajusin olevani aivan väärässä paikassa, aivan väärässä seurassa, ja ettei se tutunoloinen mies ollutkaan millään tavalla tuttu vaikka miulle vilkuttikin. Tai tarkemmin ajateltuna, ehkei se edes vilkuttanutkaan minulle, vaan hätisteli ympäriltään kärpästä...
Voi sitä häpeän punan määrää! En siinä voinut kuin toivottaa tuntemattomalle miehelle jota olin likipitäen ahdistellut pikaisia paranemisia, muille hyvä päivänjatkoa, ja sitten liueta pois vähin äänin. Lounastamo, jossa miun olisi pitänyt olla, oli seinänaapurissa, ja siellä odotta tuttu yhteyshenkilöni ihmetellen että tunsinko viereisen puuverstaan duunarin kun hänen perässään kuljin.
Öh.. Luulin tuntevani.
Hetkiä, joiden vuoksi toivon monasti maan nielevän miut, kompensoi vain ne harvinaiset hetket, jolloin kohtaan kadulla toisen kaltaiseni.
Ulkopuolisen silmin on kai vähintäänkin hillitöntä, kun kaksi toisilleen tuntematonta ihmistä on tunnistavinaan toisensa ja käyvät väkinäistä small talkkia keskenänsä vain huomatakseen, etteivät tunnekkaan toisiaan millään tavoin. Häpeän määrä on tuolloin jopa kaksinkertainen, koska sitä kokee oman häpeän lisäksi myös myötähäpeää toisen osapuolen puolesta.
On se elämä ihmeellistä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti