Vaan kusireissuja. Näistä kerroista tasan kahdesti kusetti oikeasti. Loput neljä kertaa olivat supistusten tuomaa lumetta, kun Riepu puristuu rakkoa vasten.
Viime yö oli herätys siihen ihanuuteen, millaista tulee sitten olemaankin todennäköisesti valtaosa öistä raskauden loppuun saakka. Kiitos voimakkaiden närästyslääkkeiden, hengitys ei korventanut tyynyä, mutta märehtiminen oli kaksinverroin pahempaa. Iltapala kun nousi nieluun kymmenen sekunnin välein, eikä tahtonut pysyä mahalaukussa sovitusti vaikka kuinka nielin sitä alas kymmeniä ja kymmeniä kertoja. (Thank God, en ollut syönyt iltapalaksi mitään valkkaripatonkia, vaan neutraalisti ei-miltään maistuvia ruokia..)
Koska pelkäsin tukehtuvani yön aikana kuin juopot ikään, ei auttanut kuin kasata tyynypyramidi ja yrittää saada unta istualleen. Jalat huusi tulistustaan, enkä jaksanut enää mennä kylmään jalkasuihkuunkaan ja keittiörätitkin loppui kesken, jotta olisin kylmät kääreet voinut laittaa. Vessan lattiakaan ei tuntunut enää tarpeeksi viileältä, kun siellä seisoskelin joka kusireissun yhteydessä minkä harjoitussupparit pakotti ylös. Suppareita tuli keskimäärin kymmenisen kappaletta yön aikana, ja muistutti b-suunnitelmastani pystyttää teltta synnärin pihaan.
Lopulta aamu valkeni ilman että sen kummemmin olin nukahtanutkaan. Lopputuloksena jumahtanut selkä sekä ilmatyynyiksi turvonneet sormet ja varpaat.
Saisi mun puolestani syntyä jo. Muistelen koliikkilapsenkin valvottaneen vähemmän kuin Riepu, joten jollain hullulla tavalla odotan synnärille pääsyä lääkepöhnään sekä loputonta silmien lupsumista ja leikkauksesta toipumisen varjolla nukkumista. Katetrin kanssa. Se tulee olemaan ylin ystäväni kipulääkkeiden rinnalla:D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti