Äitini tarjosi geeneissään minulle valloittavan hymyn lisäksi taipuvuuden erinäisiin kasvannaisiin, joista ensimmäisen huomasin rinnassani ollessani vain17-vuotias. Olin 20, kun rinta leikattiin ja aloin henkisesti varustautua tuleviin toimenpiteisiin.
Toistaiseksi äitini kaikki kasvannaiset on todettu hyvänlaatuisiksi, joskin elimiä on verotettu enempikin ja leikkuuarpia alkaa olla melkoinen kokoelma. Itse olin varma, että toiseen leikkaukseen päädyn vielä ennen kolmekymppisiäni, ja olenkin suuresti ihmetellyt, ettei vielä mitään uutta ole ilmaantunut tietoisuuteen.
Voisi kuvitella, että asian jatkuva tiedostaminen olisi katkeransekaista kyynisyyttä, mutta itse olen suhtautunut asiaan positiivisen realistisesti. Niin pitkään kun ne pysyvät hyvänlaatuisina, ja ovat elimissä joita ilmankin pärjää, ei ole mitään hätää.
Äitini jatkuva taistelu uusiutuvien kasvainten ja kipujen kanssa on silti väsyttävää. Tuntuu kohtuuttomalta, että vuoden puolentoista välein lähetään uudestaan leikkausjonoon jännittämään, onko tuuri kasvaimen laadusta tälläkin kertaa puolella. Koska läheltä seurattuna moiseen alkaa pakostakin turtumaan, olen varmaan onnistunut luomaan itselleni jollain muotoa turhankin neutraalin suhtautumisen erinäisiin leikkauksiin, sekä kyvyn tointua huonoista uutisista yllättävän nopiasti.
Jossain vaiheessa unohdin jopa, että moiset vaivat voisivat kohdata muitakin kuin tämän suvun naisia.
Anoppini päätyessä leikkuupöydälle kahdesti erinäisten syöpien vuoksi kuluneen parinkuukauden sisään oli hämmentävää. Äitini päätyessä heti perään hänkin leikkuupöydälle vatsasta löytyneen löydösten vuoksi, oli... hmmm. Itse vastaanotin tiedon lähestulkoon samalla taajuudella, kuin ilmoituksen postiin tulleesta noutopaketista.
Eilen vierailin sairaalassa, lähinnä sen vuoksi, että tämän toipumisessa olikin tullut yllättäviä käänteitä, eikä leikkaus ollutkaan sujunut ihan niinkuin strömsössä. Sairaalasta lähdin kuitenkin hyvillä mielin kotiin, jossa vastassa oli kuitenkin kuntonsa romahduttanut koira.
Meidän tunteellisin pikkumies, joka on reagoinut aina rajusti ikävöimiseen, oli reagoinut nytkin nuorimmaisen lunttusen juoksujen aikaiseen evakkoon lopettamalla syömisen. Tämä ei ollut tavatonta, joten emme osanneet huolestua asiasta. Kuukaudessa koiran paino oli kuitenkin tipahtanut onnettomasta rimpulasta kasaksi ilmaa ja karvaa. Viikko sitten olin noutanut evakkokoiran takaisin kotiin, ja meidän pikkumieskin sai virtansa takaisin. Ruoka maistui jälleen ja elämä hymyili. Hetken.
Kunnes loppuviikkoa kohden tuo hyytyi silmissä. Nyt eilen miun kotiutuessa, vastassa oli tuulessa huojua hurtta, joka oli kieltäytynyt syömästä mitään. Yritin herkkupateet, purkkimuonat, makkarat, kinkut, paistoin jopa hädissäni jauhelihaa. Mutta mikään ei kelvannut.
Ei muuta kuin koira kiireesti kainaloon ja nokka kohti Helsingin yliopistollista eläinsairaalaa. Vähän uumoilin jo lähtiessä, että tältä reissulta koira palaa vain hautakapalossa, mutta lääkärin ensiepäilyt toivat helpotusta. Todennäköisesesti pientä pyöreän pöydän kuningastamme vaivasi suolistotulehdus, haimatulehdus tai joku muu lääkittävä. Verikokeet, röntgenit ja ultrat kertoivat kuitenkin karua kieltään; pikkuisen mahan oli vallannut agressiivinen kasvain, joka oli levittäytynyt koko vatsaonteloon, jokaiseen elimeen ja vuoti nyt sisäisesti.
Itku oli kova kun hiljaisin miehemme vaivutettiin ikiuneen, ja aamuyön kotiinpaluu muuttui haudan kaivamiseksi.
Nuorimmainen likka herätti isoveljensa aamusta pohtimalla että Arttu taisi olla tosi pipi kun on jäänyt sinne sairaalaan. Josko se paranisi nopiaan, niin äiti ja isi voisi hakea sen tänään kotiin.
Sydäntäraastavaa oli kertoa, että Arttu oli niin pipi, että kuoli ja meni koirien taivaaseen. Mietin, että missähän vaiheessa lapselle kehittyy kyky ymmärtää asian lopullisuus. Ja tuleva ikävä. Menetys, sanan varsinaisessa merkityksessä.
Kun puolitoistavuotta aiemmin meitä kohtasi suuri suru ja juuri terveen paperit saanut hauvavauva yllättäen kuolikin äkilliseen sydämenpysähdykseen, oli likka silloin hoidossa selostanut edellisillan tragedian seuraavin sanakääntein; "Vauva kuoli, äiti itki ja isi lähti."
Mitähän maanantaina kuullaan?
 |
| "PöhPöh" ja "KusKus" karvamyttyinä. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti