Melkein kaksi viikkoa on siitä, kun kävin lääkärillä tarkastuttamassa, ettei mikään supistuksista ole enteillyt syntymistä, mutta silti alan päivä päivältä olla varmempi siitä, ettei tämä pysy sisällä niinkään pitkään kuin isosiskonsa, joka sekin päätti tulla omin neuvoin ulos vuorokautta ennen sovittua leikkausta.
Supistuksia on ollut nyt melkein päivittäin ja Riepu on muutenkin tupannut melskaamaan viikon verran epäsuotuisassa asunnossa monottaen suolistoa ja kohdunsuuta.
Suomeksi sanottuna, tuntemukset on olleet samanmoiset, kuin paska kulkisi väärää suuntaan tai joku yrittäisi raiskata käänteisesti. Ei siis ulkoa sisälle päin, vaan sisältä ulospäin. Sattuu ja jos ei satu, tuntuu ainakin hemmetin epämiellyttävälle.
Jotta saisin sektion sovittua tälläkin kertaa, joudun läpikäymään pelkopolin uudestaan. Tuolla mestalla on kovin osuva nimitys, sillä viime raskaudessa vierailin siellä kourallisen kertoja, enkä koskaan poistunut sieltä itkemättä. Ekalla kerralla olin täysin varma etten koskaan ikinä synnytä alateitse, toisella kertaa pelkäsin kuollakseni jo sektiotakin, ja kolmannella kerralla vannoin pitäväni lapsen ikuisesti sisälläni. Neljäs kerta taisin epäillä lapsen kokoarviota alakanttiin heitetyksi ja viidennellä kerralla panikoin miksi sektioaika lyötiin lukkoon niin myöhäiselle päivälle. Lapsi syntyisi varmasti aiemmin!
Vannoivat tuolloin, että ensisynnyttäjälle aina menee yli lasketun ajan ja blaablaa. Koska ei ollut mitään näyttöä että muksu syntyisi aiemmin, eikä näytöksi riittänyt lauseet "musta tuntuu.." tai "epäilen silti..", joten päivä oli se minkä hyö päättivät ja siinä ei nokan koputtamista ollut.
Kun sitten vuorokautta aikaisemmin supistukset alkoikin, synnytys käynnistyi kerrasta ja syöksyllä.
Pahimmat painajaiset meinasi herätä toteen, kun sairaalaan ei tahtonutkaan olla pääsyä.
Koska on ihan oma tarinansa mitkä kaikki meni mettään edellisellä kerralla, vaikka kaiken pitikin olla valmista pässinlihaa, kirjoittelen niistä hieman myöhemmin lisää.
Koska ensisynnytykseni oli kokemuksenaan jopa traumatisoivampi kuin mitkä olivat alkuperäiset pelkoni, joudun siis läpikäymään uudestaan tuon pelkopolin, joka kaikkinensa onnistui siis viimeeksi saamaan miut entistä enempi hulluuden partaalla pelkoni kanssa. Mielenkiintoinen logiikka, mutta ehkä neuvola uskoo vakaasti ettei moinen laitos voi mokata samaa asiakasta peräjälkeen, eli tällä kertaa heidän oisi onnistuttava. Pohjaa tältä kaikelta hieman pudottaa samaisen sairaalan henkilökunnan oma toteamus, että heidän on vaikea suhtautua asiallisesti potilaisiin joilla on "kohtuuton pelko". Pelkopolilla siis tuntuu olevan siellä asialleen varsin omistautuneet ja melkein asiansa osaavat työntekijät;)
Mie haluan heiltä vain aikaistetun leikkuuajan. Viikkoa entistä aiemmin jos suinkin mahdollista. Ja jollei tuo ole mahdollista, haluan heidän vannovan leikkaustiimin tällä kertaa olevan valmiina vastassa kun sitten saavunkin lanssikyydillä. Enkä piru vie halua yhdenkään mieslääkärin laskevan kätensä olkapäilleni todeten myötätuntoisesti, että "tiedän miltä sinusta tuntuu"..
Jaa?? Montakos kertaa herran vaginasta on puskenut uutta elämää??
Josko kaikella tällä on joku kummallinen henkinen valmentautumispuoli, niin olkoon. Mie vain haluan nopiasti sopimaan leikkauksesta, mutta ensimmäiseen käyntiin on vielä 6vkoa odotettavaa aikaa. Mie olin nyt viikolla 25, ja mietin vakaasti vauhtikassin pakkaamista jotta pääsen sairaalaan tarvittaessa sekunnissa ja kuivin vaattein. Millä helvetillä mie rauhoitan itteni etten lähe heti seuraavasta harkkasupistuksesta hakkaamaan synnärin ovia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti