Ihmettelinkin viime viikolla Mehiläisestä tullutta soittoa, jonka mukaan miun oisi pitänyt mennä allekirjoittamaan papereita. Kun sitten kyselin, että mitähän papereita sitä pitäisi signeerata, oli vastaus "erityisäitiyspäiväraha-papereita. Sulla kun ei ollu mitään hommia mitä voisit tehdä."
Olin vähän ihmeissäni vastauksesta. Olihan talo onnistunut pitämään miut yllättävän kiireisenä ja työntäyteisenä ottaen huomioon että multa vietiin 99% asiakkaista poies. Täydet päivät olen tehnyt vähän sitä sun tätä. Vähän kentällä omin nokkineni, vähän muiden mukana milloin missäkin, vähän varastolla ja vähän konttorilla ja juossut vaikka missä postissa ja matkahuollossa ja ja...
Koko kummallinen keskustelu oli mennyt osapuilleen näin;
Mehiläinen: "Jaa! No mutta mulla oli sellainen käsitys ettei sulla oisi mitään kun et saa myrkytellä."
Mie; "Kukahan niin sanoi?"
Mehiläinen: "Teidän huoltopäällikkö nämä paperit puheeksi otti."
*Hämmentynyt vitutus*
Mie: "Juu, en ole tulossa allekirjoittamaan mitään."
Olin jo edellisessä duunipaikassani joutunut tiineyden vuoksi ikävään tilanteeseen, kun vuokratyöntekijänä ei edes tiineys turvannut työpaikkaa. Se oli harakiriä kumpi ehtii ensin maaliin, ennen kuin potkuja tai saikkuja jaetaan. Lopulta kivut oli vieneet kyvyn enää selviytyä töistä edes hammasta purren, joten saikut tuli kontolle ja sitten paperihommat.
Mutta nyt tilanne oli toinen. Kivut ei vielä kertaakaan ollut estänyt mun työskentelyä, ja hinku kentälle oli kova konttorityöskentelyn sijaan. Mulla ei todellakaan ollut mitään aietta lähteä pois töistä niin pitkään kun kunto kestää työskentelyn.
Josko onnistuin itselleni kuitenkin kyseisen puhelun selittämään vain hyväntahdoneleenä. Ehkä ylempi johto oli ihan vain puhtaasti huolissaan mun voinnistani ja halusi varmistaa sen, että tiedän voivani jättäytyä pois jos siltä tuntuu. Joo, ehkäse olikin näin.
Tai sitten ei. Eilen miulta evättiin lupa uuden lutikkalampun hommaamiseen. Oma reistailee siten, ettei tarkeista tahdo tulla mitään, ja näillä tarkkimäärillä tarkastettavia asuntoja kertyy viikossa kuitenkin useampi sata. Luulisi, ettei yhden taskulampun tilaaminen ole silloin mikän iso juttu. Onhan se vähän kuin timpurin laittaisi työmaalle ilman vasaraa.
Tänään sain kuulla, ettei huolto saa palkata uutta työntekijää niin pitkään kuin mie virun töissä.
Ei tarvitse olla Einstein laskeakseen yhteen yksi ynnä kaksi.
Firma tahtoo minusta eroon, koska mitäs helvettiä sitä tiineellä työntekijällä tekkeekään. Vuosien panostus ja lisäkoulutuksen hankkiminen olikin sitten nollattu sekunnin murto-osassa.
Ja jos yhtään ajattelen työkavereideni parasta että heille saadaan apua kentälle, ymmärtäisin väistyä pois jaloista. Hus pois vaan! Olen taakka ja ylimääräinen kuluerä. Enhän mie enää tuotakkaan juuri mitään kun olen raskauden saastuttama.
Vitutus nousi sekunnissa ja jatkoi nousuaan koko itapäivän. Loppujen lopuksi kulutin jälleen auton penkkiä itkemällä, ei mennyt nallekarkit tasan. Taaskaan.
Vittu kun vituttaa.
tiistai 25. helmikuuta 2014
lauantai 22. helmikuuta 2014
Lauantailörps
Inhottava yhdistelmä tällainen, levoton olo yhdistettynä mitään jaksamattomuuteen ja aikaansaamattomuuteen.
Trimmasin, pesin, kuivasin ja harjasin kolme koiraa ja pesin kahden rotan simmut.
Niin, ja ruokin perheen. Eikä tälläkään kertaa kukaan kuollut ruokamyrkytykseen.
Toisaalta, mie teinkin jälleen tuttua ja turvallista makaroonimössöä, joten ei parane röyhistellä rintaa.
Katselin tuossa tovi sitten, että pari viikkoa sitten pyytämäni palvelus rottinkikopan ja häkin siirtämisestä aittaan ja kaatiskuormaan eteisestä, näkyy juurtuneen siihen niille sijoilleen.
Pienen ketutuksen saattelemana saisin ehkä tiristettyä sen verran voimaa että jaksaisin punnertaa mokomat niskapers-otteella suoraan ulko-ovelta tontin rajalle, hyvällä tuurilla naapurin tontin puolelle. Mutta sitten ne lojuisi siinä naureskellen miulle joka kerta siitä ohi kulkiessani, joten ehkä vain odotan, että mieheni muistaa niiden olemassaolon ja oikean sijainnin, tai sitten odotan niiden maatumista huomaamattomaksi muhjuksi työkenkien pohjiin. Kaiken lisäksi olen vannonut jo, etten enää nakkaa MITÄÄN pihalle kuten ennen vanhaan. Meillä varmaan lojuisi pitkin tontiia elektroniikkahautuumaan tavoin kaikkea leivänpaahtimista tietokoneisiin ja mikroihin jollei niitä joku olisi käynyt keräämässä talteen mun suutuspäissäni vihoviimesen lennon annettuani.
Poisheittämiseksi ei varmaan kuitenkaan lueta poispotkimista?
Oon joskus harrastanut futista. Voisin verestää vanhoja taitoja ja kahtoa kuinka kauas saan potkun kantamaan.
tiistai 18. helmikuuta 2014
Ensivaikutelman TOP4
Jokainen joutuu sen joskus tekemään, ja jokainen joutuu sen joskus kokemaan. Se on myös sellainen, jonka voi tehdä vain kerran ja sen jälkeen sitä onkin hemmetin hankala muuttaa.
Ensivaikutelma. Siinä luodaan toiselle osapuolelle tiivistelmä itsestäsi alle minuutissa. Ei ole olemassa sääntökirjaa siitä, kuinka sen teet jotta onnistut, mutta tässä on hyvä ohjeistus siitä, kuinka sitä EI kannata tehdä. Mistä ihmeestä näitä ihmisiä sikiää?
1) Haluan tietää sinusta kaiken nyt heti! -tyypit.
Ventovieras ihminen, joka haluaa minuutin sisään tietää sinusta jotain intiimiä. Kuten montako kertaa paska kulkee päivän aikana. Ymmärtäisin, jos kysyjä olisi lääkäri, mutta kun sen esittää tuntematon mieshenkilö baarissa vedoten siihen "..kun oot niin hirmu hoikka.", ei tarvinne selittää syytä pöydän vaihtamiseen.
Mielenkiintoinen ensitapaaminen oli myös lasten ystävän äitiin, joka ensin asiallisesti kätteli ja sitten tuijottaen minua ja miestäni huudahti; "teillä on varmaan vilkas seksielämä!"
Kummankaan otsassa ei tietääkseni lukenut "vastapanneet", muutenkin oli absurdia odottaa meiltä vastausta suuntaan jos toiseen, kun lapset seisoivat vieressä korvat helottaen suut ammollaan.
Hei camoon!
2) Haluan kertoa kaiken itsestäni nyt heti! -tyypit
Nämä lienevät sukua edellä mainituille. He haluavat jakaa itsestään intiimejä tietoja heti ensimmäisen minuutin aikana. Kuten viimeisimmät käänteet heidän seksielämästään, tai listaus hiivatulehdusten ja virtsatientulehdusten vuorotteluista. Edelleen ymmärtäisin, jos olisin lääkäri. Mutta kun en ole. Vain väärään aikaan tupakkakopille eksynyt ja ystäväni kotiin vierailemaan tullut.
Mitä ylipäätänsä vastataan takaisin kun joku esittelee itsensä kertomalla montako lävistystä hänellä on alapäässään??
"Hei, olen Blanco, eikä vaginassani ole mitään sinne kuulumatonta."
3) Tunnistan sut, joten TUNNEN sut -tyypit
"Hei, näin sut telkkarissa! Heitä femma!"
En ole koskaan ymmärtänyt logiikkaa, minkä mukaan rahaa tulisi jakaa sen perusteella, että toinen siut tunnistaa. Ja millä perusteella kyseinenkin tunnistaja luuli miun omaavan edes sitä femmaa, kun kerta näki miun laskevan senttejä kahvikuppiin ja höyläävän luottokortilla puuttuvat 40..
"Sä et tunne mua, mutta mä oon viimeset viikot seurannut teidän elämää yötä päivää."
Onneksi kyseinen henkilö paljastui kuvamateriaalin leikkaajaksi, muutoin olisi varmaan saanut lähestymiskiellon pelkällä creepyllä toteamisellaan!
Muutoinkin on ihmeellistä, että tasasin väliajoin joku tullee juttelemaan kuin vanhakin tuttava, eikä edes vaivaannu kertomaan mistä miut tuntee. Tällaiselle vainoharhaiselle dementikolle se aihauttaa aina vain päänvaivaa, kun oletan automaattisesti että munkin pitäisi tuntea vastapuoli!
4) Eksä tiiä kuka mä oon? -tyypit
Tähän lukeutukoon kaikki jollain keinolla brassailemaan tahtovat ihmiset, joilla on tarve saada vastapuolelle kerrottua suurimmat saavutuksensa ensimmäisen minuutin aikana.
Olen näyttelijä tv-sarjassa, soitan kuuluisassa bändissä, olen rikas...
En ole nähnyt, en ole kuullut, ei kiinnosta.. Miksi Voutilainen on sitten lavalla ja mitäs sitten?
Yksi aloitti baarissa rähinän, koska en pyytänyt hänen numeroaan, vaikka hän olisi sen auliisti miulle suonut. "Eksä tiiä kuka mä oon??"
En. Se oli punapaitainen lippalakkipäinen, joka eksyi Keravan pahimpaan juottolaan. Voi kumpa jo silloin olisi keksitty sana "Nevöhööd susta".
Ensivaikutelma. Siinä luodaan toiselle osapuolelle tiivistelmä itsestäsi alle minuutissa. Ei ole olemassa sääntökirjaa siitä, kuinka sen teet jotta onnistut, mutta tässä on hyvä ohjeistus siitä, kuinka sitä EI kannata tehdä. Mistä ihmeestä näitä ihmisiä sikiää?
1) Haluan tietää sinusta kaiken nyt heti! -tyypit.
Ventovieras ihminen, joka haluaa minuutin sisään tietää sinusta jotain intiimiä. Kuten montako kertaa paska kulkee päivän aikana. Ymmärtäisin, jos kysyjä olisi lääkäri, mutta kun sen esittää tuntematon mieshenkilö baarissa vedoten siihen "..kun oot niin hirmu hoikka.", ei tarvinne selittää syytä pöydän vaihtamiseen.
Mielenkiintoinen ensitapaaminen oli myös lasten ystävän äitiin, joka ensin asiallisesti kätteli ja sitten tuijottaen minua ja miestäni huudahti; "teillä on varmaan vilkas seksielämä!"
Kummankaan otsassa ei tietääkseni lukenut "vastapanneet", muutenkin oli absurdia odottaa meiltä vastausta suuntaan jos toiseen, kun lapset seisoivat vieressä korvat helottaen suut ammollaan.
Hei camoon!
2) Haluan kertoa kaiken itsestäni nyt heti! -tyypit
Nämä lienevät sukua edellä mainituille. He haluavat jakaa itsestään intiimejä tietoja heti ensimmäisen minuutin aikana. Kuten viimeisimmät käänteet heidän seksielämästään, tai listaus hiivatulehdusten ja virtsatientulehdusten vuorotteluista. Edelleen ymmärtäisin, jos olisin lääkäri. Mutta kun en ole. Vain väärään aikaan tupakkakopille eksynyt ja ystäväni kotiin vierailemaan tullut.
Mitä ylipäätänsä vastataan takaisin kun joku esittelee itsensä kertomalla montako lävistystä hänellä on alapäässään??
"Hei, olen Blanco, eikä vaginassani ole mitään sinne kuulumatonta."
3) Tunnistan sut, joten TUNNEN sut -tyypit
"Hei, näin sut telkkarissa! Heitä femma!"
En ole koskaan ymmärtänyt logiikkaa, minkä mukaan rahaa tulisi jakaa sen perusteella, että toinen siut tunnistaa. Ja millä perusteella kyseinenkin tunnistaja luuli miun omaavan edes sitä femmaa, kun kerta näki miun laskevan senttejä kahvikuppiin ja höyläävän luottokortilla puuttuvat 40..
"Sä et tunne mua, mutta mä oon viimeset viikot seurannut teidän elämää yötä päivää."
Onneksi kyseinen henkilö paljastui kuvamateriaalin leikkaajaksi, muutoin olisi varmaan saanut lähestymiskiellon pelkällä creepyllä toteamisellaan!
Muutoinkin on ihmeellistä, että tasasin väliajoin joku tullee juttelemaan kuin vanhakin tuttava, eikä edes vaivaannu kertomaan mistä miut tuntee. Tällaiselle vainoharhaiselle dementikolle se aihauttaa aina vain päänvaivaa, kun oletan automaattisesti että munkin pitäisi tuntea vastapuoli!
4) Eksä tiiä kuka mä oon? -tyypit
Tähän lukeutukoon kaikki jollain keinolla brassailemaan tahtovat ihmiset, joilla on tarve saada vastapuolelle kerrottua suurimmat saavutuksensa ensimmäisen minuutin aikana.
Olen näyttelijä tv-sarjassa, soitan kuuluisassa bändissä, olen rikas...
En ole nähnyt, en ole kuullut, ei kiinnosta.. Miksi Voutilainen on sitten lavalla ja mitäs sitten?
Yksi aloitti baarissa rähinän, koska en pyytänyt hänen numeroaan, vaikka hän olisi sen auliisti miulle suonut. "Eksä tiiä kuka mä oon??"
En. Se oli punapaitainen lippalakkipäinen, joka eksyi Keravan pahimpaan juottolaan. Voi kumpa jo silloin olisi keksitty sana "Nevöhööd susta".
lauantai 15. helmikuuta 2014
Löysä viikko
Tai ei sittenkään.
Hurjan paljon on ollut rapputarkkeja töissä, joka tarkoittaa kymmenien ja taas kymmenien asuntojen tarkastusta, sekä osapuilleen sadan sängyn kääntämistä per tarkki.
Viikon saldona on ollut kolme melkein-oksennusta, kaksi hetkeä, jolloin olen taas miettinyt mikä ihmisiä oikein vaivaa, ja yksi tappouhkaus.
Alkuviikosta sain myös kyseenalaista huomiota herättävän kehun. Kääntäessäni jälleen yhtä saastaista hilseen ja kusen peittämää sänkyä, viereeni hivuttautui vähintään yhtä saastainen asukas siristäen silmiään ja sammaltaen;
-"Sä olet kyllä kaunein teidän työntekijöistä jotka on täällä käyny."
Mie nostin pääni patjan alta ja hetken hiljaisuuden jälkeen tokaisin että niin... ne kaikki muuthan onkin miehiä.
-" Johan mä sanoin; sä olet niistä kaunein. Sillä yhellä oli partakin."
On niitä päiviä, jolloin ei kannata nirsostella vaan ottaa ne käyhemmätkin kehut. Niin minä tein sinä päivänä ja kiitin luojaa, että olin jukoleissön muistanut aamulla ajaa oman partani:D
Loppuviikosta otin puheeksi teknisen päällikön kanssa talon uuden sähkökäyttöisen rottagrillin. Suomessa sellaista ei ole käytännössä päästy vielä testaamaan, vaikka maailmalla onkin kovasti käytössä. Kerroin meidän vanhasta rottaleidistä jolla kasvain on ottamassa ylivaltaa. Sillä olisi lopetus edessä joka tapauksessa, joten josko joku saisi miut vannotettua siihen, että laitteen antama säpsy veisi Lissun paremmille juustomaille sekunnin murto-osassa kivuttomasti ja huomaamattomasti, sallisin mie sen olla loppuunsaakka havaintoesimerkkinä. Sellaiseksihan se meille alun perin vuosia sitten tulikin. Lemmikiksi ja opiskelumateriaaliksi.
Sovittiin sitten tällipäiväksi heti seuraavan viikon maanantai, jolloin jokainen halukas pääsisi katsomaan laitteen toimivuutta käytännössä ja Lissu lähtisi jahtaamaan
edesmenneitä ystäviään rottien taivaaseen.
Työnjohdosta vielä varattiin henkilö, joka olisi varmistamassa että kaikki menisi niin kuin pitää, omasta kyvykkyydestäni seurata lemmikkirotan pois-säpsyä en mene takuuseen. Annoin luvan jopa kuvata toimitushetken opetusmateriaaliksi, mutta todennäköisesti itse tutisen nurkan takana tupakalla enkä kykene loppupäiväänkään mihinkään.
Mietinpä tovin jos toisenkin, olisinko leiponut jotain töihin maanantaiksi. Ikään kuin hautajaiskahvitteluiksi. Mutta sitten työnjohdon vitsailu siitä, haluanko mie jonkinlaisen hautajaissaattueenkin rotalleni, palautti miut takaisin maan kamaralle.
Ehkä mie vain annan toisten suorittaa lähtölaskennan ja parun itsekseni nurkan takana. Keskityn sitten loppupäiväksi mässyttämään suklaata salaa ja muistutan itseäni ammatistani. Tässähän sentään ollaan kovaksi keitettyjä ammattitappajia. Perkele.
Hurjan paljon on ollut rapputarkkeja töissä, joka tarkoittaa kymmenien ja taas kymmenien asuntojen tarkastusta, sekä osapuilleen sadan sängyn kääntämistä per tarkki.
Viikon saldona on ollut kolme melkein-oksennusta, kaksi hetkeä, jolloin olen taas miettinyt mikä ihmisiä oikein vaivaa, ja yksi tappouhkaus.
Alkuviikosta sain myös kyseenalaista huomiota herättävän kehun. Kääntäessäni jälleen yhtä saastaista hilseen ja kusen peittämää sänkyä, viereeni hivuttautui vähintään yhtä saastainen asukas siristäen silmiään ja sammaltaen;
-"Sä olet kyllä kaunein teidän työntekijöistä jotka on täällä käyny."
Mie nostin pääni patjan alta ja hetken hiljaisuuden jälkeen tokaisin että niin... ne kaikki muuthan onkin miehiä.
-" Johan mä sanoin; sä olet niistä kaunein. Sillä yhellä oli partakin."
On niitä päiviä, jolloin ei kannata nirsostella vaan ottaa ne käyhemmätkin kehut. Niin minä tein sinä päivänä ja kiitin luojaa, että olin jukoleissön muistanut aamulla ajaa oman partani:D
Loppuviikosta otin puheeksi teknisen päällikön kanssa talon uuden sähkökäyttöisen rottagrillin. Suomessa sellaista ei ole käytännössä päästy vielä testaamaan, vaikka maailmalla onkin kovasti käytössä. Kerroin meidän vanhasta rottaleidistä jolla kasvain on ottamassa ylivaltaa. Sillä olisi lopetus edessä joka tapauksessa, joten josko joku saisi miut vannotettua siihen, että laitteen antama säpsy veisi Lissun paremmille juustomaille sekunnin murto-osassa kivuttomasti ja huomaamattomasti, sallisin mie sen olla loppuunsaakka havaintoesimerkkinä. Sellaiseksihan se meille alun perin vuosia sitten tulikin. Lemmikiksi ja opiskelumateriaaliksi.
Sovittiin sitten tällipäiväksi heti seuraavan viikon maanantai, jolloin jokainen halukas pääsisi katsomaan laitteen toimivuutta käytännössä ja Lissu lähtisi jahtaamaan
edesmenneitä ystäviään rottien taivaaseen.
Työnjohdosta vielä varattiin henkilö, joka olisi varmistamassa että kaikki menisi niin kuin pitää, omasta kyvykkyydestäni seurata lemmikkirotan pois-säpsyä en mene takuuseen. Annoin luvan jopa kuvata toimitushetken opetusmateriaaliksi, mutta todennäköisesti itse tutisen nurkan takana tupakalla enkä kykene loppupäiväänkään mihinkään.
Mietinpä tovin jos toisenkin, olisinko leiponut jotain töihin maanantaiksi. Ikään kuin hautajaiskahvitteluiksi. Mutta sitten työnjohdon vitsailu siitä, haluanko mie jonkinlaisen hautajaissaattueenkin rotalleni, palautti miut takaisin maan kamaralle.
Ehkä mie vain annan toisten suorittaa lähtölaskennan ja parun itsekseni nurkan takana. Keskityn sitten loppupäiväksi mässyttämään suklaata salaa ja muistutan itseäni ammatistani. Tässähän sentään ollaan kovaksi keitettyjä ammattitappajia. Perkele.
lauantai 8. helmikuuta 2014
Bon appetit!
Joskus on tainnutkin olla puhetta miun kokkaistaidoistani. Taikka niiden puutteista. Siitä, miten uusavuttomana aikoinaan muutin omilleni ja tajusin vasta ensimmäisenä päivänä kämpilläni, että osaan keittää makaroonia ja laittaa ketsuppia päälle, mutta en mitään muuta.
On joskus ehkä ollut mainintaa siitä, miten yritin tehdä perunamuussia raaoista perunoista, tai miten pesin lihapullia juoksevan veden alla jos keitos, johon ne olin jo ehtinyt kipata, kärysi aina vain pannulle. Olin saanut aikaan oranssia ruskeaakastiketta, harmaata ruskeaakastiketta, hiilenmustaa ruskeaakastiketta, ja kerran jopa ruskeaa. Se tosin maistui pahemmalle kuin harmaa versio samasta kastikkeesta.
Lohdutin aina itseäni sillä, että vaikka olen poropeukalo mitä ruoanlaittoon tulee, niin herkkuja ja leivonnaisia sentäs osaan tehdä. Ja valehtelematta, osaan leipoa suussasulavia juustokakkuja ja mokkapaloja.
Eilen illalla mieheni sitten tokaisi kuin ohimennen, ettei ollut ihan varma millonko pojan synttäripäiväksi olikaan laitettu, lauantai vaiko sunnuntai. Veikkasi, että osa tulee varmaan jo lauantaina. No panic! Minä sitten hirveällä hädällä aloin iltaa vasten leipoa ja siivota, ja pidin itseäni aika guruna, kun kaikessa tohinassa sainkin aikaan juustokakun, marjapiirakan, mokkapalat ja muffinit. Tänään huomasin silti kauhukseni, että juustokakku oli löysää, marjapiirakka ylikypsää, mokkapalat kärähtivät ja kaikki kolme pellillistä muffineita näyttivät päälle astutuilta korvasieniltä. Mitä mie tein väärin?? Kaikkien kanssa?? Jopa kahvista keitin karmeaa tervaa.
Eipä ollut mun päiväni ei. Voin vain toivoa, ettei kukaan saanut tuliaiseksi ruokamyrkytystä.
Illalliseksi oli sitten pakko jo väsätä jokin niin perushelppo, etten sitä voisi mokata. Eli tänään meillä syötiin makaroonia ja mikrolihapullia.
Kyllä mie koin taas äitiyden tuomaa onnistumisen tunnetta, huh...
Jotain osottavat myös meidän koirat mieltään. Tuorein pipanasäkki piti olla vielä astetta parempaa, mutta niin vain meidän Lunttu jäystääpi ennemmin keittiön tiiliseinää ja muut koirat käyvät salaa syömässä rotanruokaa. Siinä ne sitten silmät suurina ovat kuin ei olisikaan, siemeniä posket pullollaan. Epelit.
Mitähän sitä sitten söisi?
On joskus ehkä ollut mainintaa siitä, miten yritin tehdä perunamuussia raaoista perunoista, tai miten pesin lihapullia juoksevan veden alla jos keitos, johon ne olin jo ehtinyt kipata, kärysi aina vain pannulle. Olin saanut aikaan oranssia ruskeaakastiketta, harmaata ruskeaakastiketta, hiilenmustaa ruskeaakastiketta, ja kerran jopa ruskeaa. Se tosin maistui pahemmalle kuin harmaa versio samasta kastikkeesta.
Lohdutin aina itseäni sillä, että vaikka olen poropeukalo mitä ruoanlaittoon tulee, niin herkkuja ja leivonnaisia sentäs osaan tehdä. Ja valehtelematta, osaan leipoa suussasulavia juustokakkuja ja mokkapaloja.
Eilen illalla mieheni sitten tokaisi kuin ohimennen, ettei ollut ihan varma millonko pojan synttäripäiväksi olikaan laitettu, lauantai vaiko sunnuntai. Veikkasi, että osa tulee varmaan jo lauantaina. No panic! Minä sitten hirveällä hädällä aloin iltaa vasten leipoa ja siivota, ja pidin itseäni aika guruna, kun kaikessa tohinassa sainkin aikaan juustokakun, marjapiirakan, mokkapalat ja muffinit. Tänään huomasin silti kauhukseni, että juustokakku oli löysää, marjapiirakka ylikypsää, mokkapalat kärähtivät ja kaikki kolme pellillistä muffineita näyttivät päälle astutuilta korvasieniltä. Mitä mie tein väärin?? Kaikkien kanssa?? Jopa kahvista keitin karmeaa tervaa.
Eipä ollut mun päiväni ei. Voin vain toivoa, ettei kukaan saanut tuliaiseksi ruokamyrkytystä.
Illalliseksi oli sitten pakko jo väsätä jokin niin perushelppo, etten sitä voisi mokata. Eli tänään meillä syötiin makaroonia ja mikrolihapullia.
Kyllä mie koin taas äitiyden tuomaa onnistumisen tunnetta, huh...
Jotain osottavat myös meidän koirat mieltään. Tuorein pipanasäkki piti olla vielä astetta parempaa, mutta niin vain meidän Lunttu jäystääpi ennemmin keittiön tiiliseinää ja muut koirat käyvät salaa syömässä rotanruokaa. Siinä ne sitten silmät suurina ovat kuin ei olisikaan, siemeniä posket pullollaan. Epelit.
Mitähän sitä sitten söisi?
perjantai 7. helmikuuta 2014
Masupäiviä
Voi herramunjee.
Näin kävi viime tiineydessäkin, että jo alkuvaiheessa alkoi esiintyä niin sanottuja "masupäiviä". Saatoin mennä suihkuun pyykkilaudan kera ja saapua suihkusta muitten ihmeeksi pesupallona. Neuvolassakin ihmeteltiin suuria kokoeroja mahani elämisessä, veikkasivat sen johtuvat kohdun "paikkansa hakemisesta" ja lapsen asennosta. Lohduttivat sanomalla, että piakkoin koittaa se aika, jolloin maha ei enää katoa, se vain ON.
No, mahapäivät näkyvät olevan mulla perusominaisuus tiineyteen liittyen, joten kuluneet viikot on menneet joko pallotellessa tai... no. Ollessa kuin ei olisikaan.
Näin kävi viime tiineydessäkin, että jo alkuvaiheessa alkoi esiintyä niin sanottuja "masupäiviä". Saatoin mennä suihkuun pyykkilaudan kera ja saapua suihkusta muitten ihmeeksi pesupallona. Neuvolassakin ihmeteltiin suuria kokoeroja mahani elämisessä, veikkasivat sen johtuvat kohdun "paikkansa hakemisesta" ja lapsen asennosta. Lohduttivat sanomalla, että piakkoin koittaa se aika, jolloin maha ei enää katoa, se vain ON.
No, mahapäivät näkyvät olevan mulla perusominaisuus tiineyteen liittyen, joten kuluneet viikot on menneet joko pallotellessa tai... no. Ollessa kuin ei olisikaan.
 |
| Maha illalla, maha aamulla. Raskausviikko 15. |
Koska pallomahapäiviä on alkanut tulla uhkaavan paljon, ja mahattomia päiviä alkaa olla vähenemään, ajattelin tehdä asiasta lopulta facejulkista julkaisemalla oheisen kuvan seinälleni:
Hauskin kommentti, jota ensimmäiseksi sain, oli huomio lapsuudenystävältäni;
"meinasin kirjoottaakki sulle että näyttää kun oisit raskaana mutta niin näyttää siis olevan joten ONNEKSI OLKOON!!"
En tiedä kumpi olisi kropalle parempaa. Mahaan asteittainen siirtyminen, vaiko kerta hujaus. Tietystä syystä haluaisin olla mahaton niin pitkälle kuin mahdollista. Raskausmaha pukee joitakin, todella harvoja, itse koen muistuttavani jotain merinorsun ja gorillan välimuotoa, joten nauttisin päällemahtuvista vaatteista niin pitkälle kuin suinkin.
Miulle tarjottiin jo äitiysvaatteita. Erehdyin kertomaan, ettei kaapista löydy kuin yhdet jalkaan mahtuvat farkut ennään. Muut sopivat enää vain viereen. Kaveri siis tarjosi auliisti mammafarkkujaan, joissa kangasta eiole säästelty. Kieltäydyin kohteliaasta. Kun ne viimeisetkään farkut ei enää nouse tarpeeksi ylös, alkaa mulla hamekausi, jotka jatkuu aina siihen päivään saakka kunnes ne omat farkut taas synnytyksen jälkeen mahtuvat. Hyvin yksinkertaista.
Miulle tarjottiin myös imetystoppeja, jotka kaikkine kummallisine leikkauksineen ei ole koskaan saanut minnuu ymmärtämään kuinka ne pitäisi pukea päälle, ja miten ihmeessä niissä imettäminen voi olla helpomaa kuin tissin nostaminen esiin tavallisesta topista?
Kieltäydyin kohteliaasti.
Miulle tarjottiin myös mahavyötä. Ei kiitos. Oli sellainen viime kerrallakin, enkä keksi kettumaisempaa pukinetta! Se, että nainen joutuu kietoutumaan siihen makuuasennossa, ja sen jälkeen moisen mahakorsetin kera pystyyn pääseminen onkin eräänlainen taiteenlaji. Se myös kutitti ja nipisteli niin penteleesti, että pystyssä oleminen jäi pelkäksi raapimiseksi. No thank you!
Sitten tarjottiin raskauspaitoja. Kaikissa oli se yksi huono puoli, ja se oli sen vyötäröleikkauksen sijaan ommeltu pallo. Mie en vaan osaa suhtautua itseeni pallona. Oli se maha kuinka isona edessä tahansa, en vain osaa. Muistan miten sain ensimmäisen raskausvaatteeni tädiltäni. Joululahjapaketista paljastui kaunis neule, jonka vyötärössä oli pallo. Jo silloin purskahdin itkuun, vaikka vauva oli toivottu ja kauan kaivattu. Mutta pää kun eitahdo pysyä kehonmuutoksen parissa...
No, lopulta mie vastaanotin läjän masutuubeja. Niitä mie viimeksi askartelin kotona kun jäi maha paljaaksi miun änkiessä väkipakolla normipaitoihini (joista suurin osa muotoutui tämän vuoksi pilalle...).
Voi lonkat, kestäkää!
Voi lonkat, kestäkää!
Sairastupasiivousta
Pari viikkoa täälläon ylläpidetty jonkinasteista sairastupaa. Ensin tuli toiseksi nuorimmainen enterorokossa kuumeilemaan, sitten tarttui pöpö nuorimpaan, jälkitautina räkis ja sehän se sitten tarttui minnuunkin.
Mun on vaikiaa olla pois töistä, jollei pää ole kainalossa. Poden systemaattisesti aina huonoa omaatuntoa kotiinjäämisestä, vaikka erityisesti sairaan lapsen hoitaminenhan on syistä kaikista parhain. Vaikka kuinka tiedän, että nykyisessä tilassani olen firman epätuottavin työntekijä, soimaan kotiinjäämistä ellen ole aivan kuoleman kielissä. Eilen puolikuntoista lepäilyäni esti se, etten osaa rentoutua kaaoksen keskellä. Siis jos näen karmean siivonja tiedän kuinka paljon kotitöitä on rästissä, en vain osaa maata sohvalla.
Pitkän pohdinnan päätteeksi ajattelin huiputtaa itseäni imuroimalla asunnon. Yleisilme muuttuu heti siistimmäksi ilman suurempia urakoita, ja sen jälkeen voisin hyvällä omalla tunnolla keskittyä siihen olennaiseen, eli lepäämiseen.
No, miepä kaivoin imurin esille. Olohuoneen imuroimista häiritsi puoliksi kasattu valtava rottahäkki. Jotta saisin rottahäkin pois tieltä, olisi se kasattava ja otettava käyttöön. Niinpä kasasin sen,ja putsasin ja purutin, heinätin,täytin juomapullot ja pesin ruokakupit. Siirsin sinne sikiämisikäiset youngladyt, sekä alakerrokseen meidän steriilit vanhat rouvat lempipappansa kanssa.
Sitten tuli ongelma; kompleksi oli niin iso, että se mahtuisi vain paikkaan, jossa majailee vanhat rottaherramme omassa häkissään rottinkikopan päällä. Ja nämä herrat saisi siirrettyä vain leidien aiemmin käyttämään tornihäkkiin. Ja sehän pitäisi pestä perusteellisesti ennen muuttoa.
Joten niinpä minä pesin. Ja tunnin kuluttua sain siirrettyä vahat herrat tornihäkkiin. Vanhan häkin mie tyhjäsin ja pesin, jätin eteiseen odottamaan talliin vientiä. Sitten se rottinkikoppa...
Sieltä mie löysin vanhan petarin ja lasten lakanoita. Petarin nakkasin eteiseen odottamaan kaatiskuormaan kantamista, lakanat päätin siirtää muiden lakanoiden tavoin lakanakoppeihin, jotka valitettavasti olivat täynnä.
No problem. Sängystähän piti kumminkin petivaatteet vaihtaa, joten kiskoin kaikki lakanat ja tyynyliinat ja pussilakanat ja muut irti ja nakkasin kylppärin lattialle. Kolmen vartin kuluttua jokainen petivaate oli uudelleen lakanoitu ja lakanakopeissa oli jälleen tilaa lasten lakanoille.
Putsasin tyhjän rottinkikopan ja mietin mitä mie sillä. Sitten mieleen muistui keittiön rottinkikoppa joka toimii sarjakuvalaatikkona. Siitä on kansi irrallaan ja muutenkin tila on käynyt pieneksi, joten pienellä vaivallahan mie vaihan ne sarjikset tähän isompaan ja ehjempään!
Niinpä mie imuroin ja pesin sitten kumpaakin koppaa ja järjestelin akkareita pokkareittain ja lehdittäin siististi pinoihin. Vanhan rottinkikopan nakkasin eteiseen odottamaan aittaan kuljetusta.
Kun mie sitten olin sitä uusinta rottahäkkiä siirtämässä raivattuun nurkkaan, huomasin siemenhelvetin iskeneen viereiseen kirjahyllyyn. Niinpä mie imuroin ja pesin hyllyä, järjestelin kirjoja, leffoja ja valokuva-albumeita uuteen uskoon, jotta digiboksit ja dvd-laitteet saisi työnnettyä taaemmas eikä aina olisi rottaroiskeiden ulottuvilla. Antennipiuhat tosin tulivat liian liki seinää myöten uutta häkkiä, joten kulutin puoli tuntia aikaa etsien jesaria jolla mie teippasin ne kiinni seinään.
Tämän jälkeen puruhelvetti oli jo irrallaan. Samalla sotkulla mie siis siivoisin viimeisenkin rottahäkin. Ruokakupit toisaalta olivat kaikki jo loppu ja vahat likaisia. Niinpä pesukone pitäisi laittaa pikaohjelmalle. Sitä ennen se tosin pitäisi täyttää. Ja kaikki tiskit lojuivat vielä ripoteltuna kaikille keittiön ja olohuoneen tasoille. Täytin siis astiapesukoneen, laitoin pyörimään, ja pikapesun aikana pesin kaikki keittiön tasot ja pöydät. Lopulta mie sain ne puhtaat kipot ja pääsin siivoamaan viimeisen häkin. Tätä häkkiä siivotessa mie löysin ikkunalastan sohvan alta. Tästä innostuessani päätin käydä hetimmiten pesemässä keittiön liukukaapin jättipeilin, johon nuorimmainen piirtelee hammastahnalla hevosia. Nyt saisin sen vihdoin kunnolla puhtaaksi!
Kun vihdoin ja viimein pääsin imurinletkuun käsiksi, oli "pikaista siivous-operaatiotani" kestänyt liki kahdeksan tuntia. Lonkkia ja lantiota särki, olo oli kuumeinen ja jokainen rööri oli tukossa purusta ja heinästä. Pyysin miestäni auttamaan nakkaamalla pihalle kaatispatjan, vanhan häkin ja rottinkikopan. Mies kysyi, onko se tämän sekunnin homma. Mie mietin kuluneenkahdeksan tunnin urakkaani ja totesin että ei kai se ole...
Tänä aamuna, näin kyseiset romppeet vieläkin eteisessä:)
Voi kumpa joskus osaisin vain itekkin antaa asioiden olla rempallaan. Tänään olo oli kahta kipeämpi, sillä loppujen lopuksihan mie oisin päässy enempi lepäilemään töissä kuin vertaa kotona siivoamiseen. Mutta jos tästä nyt jotain positiivista voi sanoa, niin tänään ei lepäämiseni esteenä ole ainakaan SOTKU.
Mun on vaikiaa olla pois töistä, jollei pää ole kainalossa. Poden systemaattisesti aina huonoa omaatuntoa kotiinjäämisestä, vaikka erityisesti sairaan lapsen hoitaminenhan on syistä kaikista parhain. Vaikka kuinka tiedän, että nykyisessä tilassani olen firman epätuottavin työntekijä, soimaan kotiinjäämistä ellen ole aivan kuoleman kielissä. Eilen puolikuntoista lepäilyäni esti se, etten osaa rentoutua kaaoksen keskellä. Siis jos näen karmean siivonja tiedän kuinka paljon kotitöitä on rästissä, en vain osaa maata sohvalla.
Pitkän pohdinnan päätteeksi ajattelin huiputtaa itseäni imuroimalla asunnon. Yleisilme muuttuu heti siistimmäksi ilman suurempia urakoita, ja sen jälkeen voisin hyvällä omalla tunnolla keskittyä siihen olennaiseen, eli lepäämiseen.
No, miepä kaivoin imurin esille. Olohuoneen imuroimista häiritsi puoliksi kasattu valtava rottahäkki. Jotta saisin rottahäkin pois tieltä, olisi se kasattava ja otettava käyttöön. Niinpä kasasin sen,ja putsasin ja purutin, heinätin,täytin juomapullot ja pesin ruokakupit. Siirsin sinne sikiämisikäiset youngladyt, sekä alakerrokseen meidän steriilit vanhat rouvat lempipappansa kanssa.
Sitten tuli ongelma; kompleksi oli niin iso, että se mahtuisi vain paikkaan, jossa majailee vanhat rottaherramme omassa häkissään rottinkikopan päällä. Ja nämä herrat saisi siirrettyä vain leidien aiemmin käyttämään tornihäkkiin. Ja sehän pitäisi pestä perusteellisesti ennen muuttoa.
Joten niinpä minä pesin. Ja tunnin kuluttua sain siirrettyä vahat herrat tornihäkkiin. Vanhan häkin mie tyhjäsin ja pesin, jätin eteiseen odottamaan talliin vientiä. Sitten se rottinkikoppa...
Sieltä mie löysin vanhan petarin ja lasten lakanoita. Petarin nakkasin eteiseen odottamaan kaatiskuormaan kantamista, lakanat päätin siirtää muiden lakanoiden tavoin lakanakoppeihin, jotka valitettavasti olivat täynnä.
No problem. Sängystähän piti kumminkin petivaatteet vaihtaa, joten kiskoin kaikki lakanat ja tyynyliinat ja pussilakanat ja muut irti ja nakkasin kylppärin lattialle. Kolmen vartin kuluttua jokainen petivaate oli uudelleen lakanoitu ja lakanakopeissa oli jälleen tilaa lasten lakanoille.
Putsasin tyhjän rottinkikopan ja mietin mitä mie sillä. Sitten mieleen muistui keittiön rottinkikoppa joka toimii sarjakuvalaatikkona. Siitä on kansi irrallaan ja muutenkin tila on käynyt pieneksi, joten pienellä vaivallahan mie vaihan ne sarjikset tähän isompaan ja ehjempään!
Niinpä mie imuroin ja pesin sitten kumpaakin koppaa ja järjestelin akkareita pokkareittain ja lehdittäin siististi pinoihin. Vanhan rottinkikopan nakkasin eteiseen odottamaan aittaan kuljetusta.
Kun mie sitten olin sitä uusinta rottahäkkiä siirtämässä raivattuun nurkkaan, huomasin siemenhelvetin iskeneen viereiseen kirjahyllyyn. Niinpä mie imuroin ja pesin hyllyä, järjestelin kirjoja, leffoja ja valokuva-albumeita uuteen uskoon, jotta digiboksit ja dvd-laitteet saisi työnnettyä taaemmas eikä aina olisi rottaroiskeiden ulottuvilla. Antennipiuhat tosin tulivat liian liki seinää myöten uutta häkkiä, joten kulutin puoli tuntia aikaa etsien jesaria jolla mie teippasin ne kiinni seinään.
Tämän jälkeen puruhelvetti oli jo irrallaan. Samalla sotkulla mie siis siivoisin viimeisenkin rottahäkin. Ruokakupit toisaalta olivat kaikki jo loppu ja vahat likaisia. Niinpä pesukone pitäisi laittaa pikaohjelmalle. Sitä ennen se tosin pitäisi täyttää. Ja kaikki tiskit lojuivat vielä ripoteltuna kaikille keittiön ja olohuoneen tasoille. Täytin siis astiapesukoneen, laitoin pyörimään, ja pikapesun aikana pesin kaikki keittiön tasot ja pöydät. Lopulta mie sain ne puhtaat kipot ja pääsin siivoamaan viimeisen häkin. Tätä häkkiä siivotessa mie löysin ikkunalastan sohvan alta. Tästä innostuessani päätin käydä hetimmiten pesemässä keittiön liukukaapin jättipeilin, johon nuorimmainen piirtelee hammastahnalla hevosia. Nyt saisin sen vihdoin kunnolla puhtaaksi!
Kun vihdoin ja viimein pääsin imurinletkuun käsiksi, oli "pikaista siivous-operaatiotani" kestänyt liki kahdeksan tuntia. Lonkkia ja lantiota särki, olo oli kuumeinen ja jokainen rööri oli tukossa purusta ja heinästä. Pyysin miestäni auttamaan nakkaamalla pihalle kaatispatjan, vanhan häkin ja rottinkikopan. Mies kysyi, onko se tämän sekunnin homma. Mie mietin kuluneenkahdeksan tunnin urakkaani ja totesin että ei kai se ole...
Tänä aamuna, näin kyseiset romppeet vieläkin eteisessä:)
Voi kumpa joskus osaisin vain itekkin antaa asioiden olla rempallaan. Tänään olo oli kahta kipeämpi, sillä loppujen lopuksihan mie oisin päässy enempi lepäilemään töissä kuin vertaa kotona siivoamiseen. Mutta jos tästä nyt jotain positiivista voi sanoa, niin tänään ei lepäämiseni esteenä ole ainakaan SOTKU.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)