Olen monasti sanonut ettei raskaudessa ole muuta hyvää kuin siitä syntyvä lapsi. Niin, ja tietysti se, että tiineys ei ole koskaan pysyvä olotila, vaan sekin päättyy aina aikanaan, niin loputtomalta kuin se monasti kantajista tuntuukin.
Vaikka tämä raskaus oli kaikenkaikkiaan kivuttomampi kuin ensimmäinen, vanhensi se jälleen minnuu kymmenen vuotta vähintään, toi +16kg karistettavaksi sekä kasvatti turvotuksillaan kengänkokoa mahdollisesti kolme numeroa, lantio leveni puolestaan 17cm. Vaikka kuinka inhoan numeroita, auttaa se minnuu hahmottaa viimeisen 9kk aikana tapahtunutta muutosta paremmin, jolloin ei ole lainkaan ihme että kroppa ja koppa on olleet enemmän tai vähemmän sekaisin.
Mie pelkäsin kovin, että tämä leikkaus tulee olemaan paljon kipeämpi ja paljon isompi prokkis kuntoutua, olivat varoitelleet ettei se yhtä helposti mene kuin ensimmäinen. Olihan tässä jo vanhat kiinnikkeet riesana, enkä mie ollut sitten lopulta päässytkään siihen kuntoulurytmiin kuten viimeksi, jossa nopeaa toipumista edelsi ne 17viikkoa jossa kävin vesijuoksemassa 1-1,5h jokainen arkiaamu. Enkä tosissaan osannut siihen pelkoon laskea edes mukaan sektion jatkumista munasarjaleikkauksella kun vain paria tuntia aiemmin kinkkasin seksikkäissä tukisukissani varpaat potuiksi muovautuneina vastaanottamaan esilääkitystä.
Täytyy myöntää, että sairaalat ottavat melkoisen riskin pistäessä tiineenä olevat naiset paastoamaan ensin kellon ympäri ja sitten nälkäisinä odottamaan leikkausta. Miussa on kai se vika, että paitsi että miut saa todella äkäiseksi lyhyelläkin paastolla, saa se verisuonet kutistumaan langanlaihoiksi, jolloinka tippaletkun asettaminen vaatii kirurgintarkkaa työtä, useaa kokeilua ja lopputuloksena on usein puhkottuja suonia ja kourallinen ylimääräisiä reikiä pitkin käsivarsia.
Oli hieman outoa siirtyä leikkaussaliin ilman lääkärien juoksemista sängyn ympärillä ja huudellen toisilleen käsittämättömiltä kuulostavia käskyjä. Tällä kertaa kirurgilla oli jopa aikaa esitellä itsensä, näkösuojat asetettin paikalleen rauhassa ja potilaan tiedotkin tarkistettiin. Moni on kysynyt miltä sellainen leikkaus tuntuu, sillä toisin kuin moni luulee, spinaalipuudutushan ei vie tuntoaistia, ainoastaan kipuaistin. Josko se viimeksi tuntui kuin miulla oisi ollut valtava jumiutunut vetoketju mahassa, jota moni ihminen yrittää väkisin nyhtää auki, tuntui se nyt, kuin oisin ollut joulukinkku palvaajan pöydällä, tai vastakaadettu hirvi jota lähetään nylkemään. Hitaasti ja tarkasti. No pain, no game. Paitsi että tässä kohtaa ainoa kipu jota tunsin, tunsin olkapäässäni, joka oli hassua sinänsä, sillä mahan ollessa auki laverilla, luulisi että olkapää olisi se viimeinen paikka jota alkaisi särkemään.
I´snt she beatiful!!
Riepuliisa nostettin maailmaan 3590g painoisena, jolloin mie voitin vedon miestäni vastaan osumalla 10gramman päähän painoarviosta. Mies arveli Rievun painavan vaivaiset 31180g, mutta pyh! Mieheän en mitään keijukaisia tee:D
Tuota painoa oli muutama lääkäri ehtinyt menneiden viikkojen aikana sahailla ees sun taas ja viimeisin arvio tipahti karvaa vaille kolmeen kiloon, mitä mie en uskonut hetkeäkään. Kyllä se vain niin on, että äiti tietää minkäkokoista lasta kantaa sisällään, ei siinä auta ulkopuolisten yrittää ultrakuvista laskea sääriluiden pituuksia ja päiden ympäryksiä;)
Ainoa yllätys miulle oli se, että esikon kaltaista tummaa rokkitukkaa odottaneena eteen tuotiin vaalea tyttö jolla tukan tilalla oli pienen pieni untuvanöyhtä. Mie katoin kummissani että mihin lapsparan tukka on kadonnu, jättikö se karvansa mun mahaani??
Miehen poistuessa vauvan kanssa muualle, alkoi tämän tytön kasaanompelu, joka keskeytyi likipitäen heti alettuaan. Havahduin siihen, että kirurgit alkoivat keskenään kuiskia verhon takana. Pahin mahdollinen vikatikki ruveta kuiskimaan potilaan läsnäollessa, mikäli tahtoo välttää tämän huomiota. Potilaana ei tietenkään halua kuulla leikkaavan lääkärin kysyvän apulaiseltaan että "tuus kattoo, mikä tää oikein on..?"
Koska olen henkisesti valmistellut itseäni vastaanottamaan uutisia milloin minkäkinsorttisista kasvannaisista jo liki kymmenen vuoden ajan, podin lähinnä verhoni omalla puolen turhautumista kuin pelkoa.
Ei pidä huudella vieraisiin pöytiin, ne sanoo. Mutta jos se "vieras pöytä" on silti miun mahani ja oon siinä sisuskalut levällään, niin koen oikeudekseni ruveta huutelemaan. Niinpä taisin olla ensimmäinen potilas joka alkaa kirurgiaan neuvomaan, ja käskin leikata kaikki kystat ja kasvaimet samalla kertaa poies. En mie moneen kertaa halunnut avattavaksi joutua jos kaiken kerta saa samalla vetoketjun avaamisella hoidettua. Kirurgi kutsui erikoislääkärin avukseen, joka antoi miun riemukseni samat ohjeet.
Niinpä mun umpeenompeluni sai odottaa kun leikkaus jatkui toisella. Kiirettä koettiin vasta loppusuoralla, kun koin selästä-putoamis-unen. You know, se hetki kun on juuri vaipumassa uneen, ja yllättäen tippuukin hevosen selästä ja herää siihen omaan säpsähdykseen? Näin kävi miulle, sillä erikoisella tilalla vain, että miun piti olla liikuntakyvytön palleasta alaspäin, mutta onnistuin potkaisemaan kirurgeja.
"Ommellaan nopeasti kiinni, potilas alkaa potkimaan!"
Niin siis se alussa puuttunut hätä ja paniikki siirtyikin vain loppupuolelle, sillä liikuntakyvyn palautuminen kesken leikkauksen ei ole hyvä merkki.
No, koska heräämössä koukistelin jo jalkoja ja polvia, sain vain tujut tropit vastaanottamaan spinaalin lakkaamista, enkä sitten omaksi ihmetyksekseni ollut lainkaan kipeä. Viime kerralla muistan jo siinä vaiheessa huutaneeni jälleen kuolemanpelossa järkyttäviä leikkauskipuja niin että taju oli melkein mennä, muttei omaksi kauhukseni mennykkään. Lopulta minnuu jalkautettiin jo noin kuuden tunnin kuluttua leikkauksesta joka valoi minnuun uskoa, että ehkä mie seuraavana päivänä kävelen taas.
Joka leikkauskerralle pitää kumminkin jonkinsortin kuolemanpelko kivun kanssa tulla, ja tällä kertaa se saapui yöllä, jolloinka jälkisupistukset ja hermokivut ottivat vallan. Silloin miulle selvisi, että vatsa-alueen leikkauksilla on monasti taipumus siirtyä hermokipuna palleasta olkapäähän. Tämä siis selvensi miksi mie leikkaussalissa ihmettelin yllättävää olkapääkipua. Mutta se, miten kipu voi olla niin pistävä, että estää hengitttämisen.. Minnuu kiidätettiin aamuyöllä päivystysultriin tarkastamaan sisäisten verenvuotojen varalta, kun maksimilääkkeetkään ei tahtoneet helpottaa kipuja siten että edes hengittäminen olisi luonnistunut luontevasti. Lopulta enkeli saapui nestemäisessä muodossa, ja mitä lie hemohessiä sitten minnuun pumppasivatkaan, sai se miulta tajun kankaalle ja olon autuaaksi.
Sen suuremmin mulla ei kipuja sitten pahemmin ollutkaan. Tottakai mie pysyin melkoisessa lääkepöhnässä aamusta iltaan ja illasta aamuun, jolloin kolmea riviä pidempää tekstiä ei yksinkertaisesti kyennyt lukemaan ja olin hereillä ja nukuksissa vuoroin perään noin kahdenkymmenen minuutin jaksoissa. Vaan kyllä mie kävelin omatoimisesti jo toisena päivänä, kolmantena kotiuduin, ja vaikka kuinka vannoin tekemättömyyttäni, löysin itseni sitten kumminkin taas grillisieniä väsäämästä. Neljäntenä siivosin jo kämpän.
Riepuliina on jälleen kaunein tällä haavaa näkemäni vauva. Samoin kuin oli esikoiseni, vaikka tuo syntymäilmeellään onnistuikin miut pelästyttämään pahanpäiväisesti muistuttamalla puutarhatontun ja demonin risteytymää. Riepulilla oli silmät muurautuneet turvotuksesta umpeen siten, että sen aukaistessa ne, tuo näytti enempi ehkä albiino-kiinalaiselta. Silti, vaikka kätilöt varmaan kyllästymiseen saakka joutuvat kuulemaan jokaisen äidin kehumisiaan, miten juuri heidän geeniperimänsä on sairaalan kaunein vauva, on se varmaan selitettävissä jollain hormoonimyräkällä. Suurin osa vauvoistahan on enemmän tai vähemmän punaisia, kurttuisia, turvonneita ja päät muovautuneet synnytyskanavissa miten sattuu. Mutta silti.
Mulla on maailman kaunein vauva:)
Ai niin. Ettei vain raskaudenjälkeinen urakka pääsisi unohtumaan, otti esikkoni miut vastaan kotona ensin hymyssä suin, sitten silmät ymmyrkäisenä mun mahaani tuijottaen.
"Äiti! Tuleeko sieltä toinenkin vauva??"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti