Viime kerralla kun mammailin kotona liki vuoden päivät saikku mukaanluettuna, koin suurimmaksi ongelmaksi seinien kaatumisen päälle. Kun sosiaalisen ihmisen jättää neljän seinän sisälle niinkin pitkäki aikaa, käy liki työstä oman järjen ylläpito. Ja koska oma ystäväpiiri oli tuolloin jo kutistunut olemattomiin, eikä duuniporukkaakaan nähnyt, pelastukseni oli netissä roikkuvat yksinäiset mammat, joita sokkotreffailtiin sitten kilpaa kiljuvien kakaroiden kera.
Mieheni ei alkuun pitänyt ideasta, olinhan vain vaihtanut liftareiden kyytiinpoimimisen ventovieraiden ja mahdollisesti seinähullujen äitien tapaamisiin. Tuolloin teini-ikäiset enkelimmekin nauroivat itsensä tärviölle joka kerta kun mie läksin jälleen "liberoimaan". Olihan tuo epätyypillistä ja epätoivoista. Myöhemmin varmaan jokaiselle valkeni, että juuri nuo ns. seinähullut yksinäiset mammat olivat niitä jotka pitivät myös minut, seinähullun ja yksinäisen kotiäidin järjissään. Pian meilläkään ei edes osattu ihmetellä jos tällaisia nettituttavuuksia kutsuttiin liberoimaan matkojenkin takaa tai pyydettiin laivaristeilyille mukaan.
Kotiäitiys kun näinä aikoina alkaa vastata jonkinsortin kulttia, jossa vertaistukea ja sosiaalista kanssakäyntia muissa samassa tilassa olevien kanssa haetaan ensin virtuaalisesti, sitten uuden ajan sokkotälleillä.
Hassua siis, että sosiaalisena ihmisenä itseään pitävä, ventovieraidenkin kanssa herkästi ja helposti juttuun tuleva voi mennä niin puihin, kun kyseessä onkin lähipiiri tai lähisuku.
Muutama päivä sitten mieheni ilmoitti että veljensä on vaimokkeensa kanssa lähdössä HopLoppiin lapsiaan juoksuttaan, ja heillä oisi pari ilmaislippua mukaan. Mie siis pakkasin autoon kaksi nuorimmaista ja kurvasin lähimpään HopLoppiin aikomuksena hörästä pari kuppia kahvia aikuisseurassa sillä aikaa kun lapset kirmaavat päivän energioitaan pienemmiksi.
Paikka ammotti melkein tyhjyyttään muista asiakkaista, enkä minäkään bongannut alkuun sieltä kuin mieheni veljen. Hassua, miten niinkin humoristisen ja rempseän miehen seurassa en ole vain koskaan varsinaisesti päässyt samalle aaltopituudelle. Vaihdettiin pakolliset small talk-kliseiset kuulumiset sekä päivittelyt säistä, ja sen jälkeen kummallekkin jähmettyi kasvoille typerän kohtelias hymy, eikä kumpikaan keksinyt enää jatkettavaa. Viiden minuutin kuluttua kauhukseni selvisi, ettei tämän morsian ollutkaan päässyt mukaan, vaan siellä olisi aikaa tuhraamassa lasten lisäksi vain myö kahdestaan, ja mie olin jo kaiken sanottavani sanonut alta kolmen minuutin.
Yritin, todella yritin, mutten kuollaksenikaan osannut aloittaa yhtään turvallista puheenaihetta. Mietin vain mitä aiheita vältellä. Kuten heidän esikoisestaan puhumista, olinhan pojan kummi, ja surkeasti epäonnistunut siinä. Tai hänen ja mieheni harrastuksesta, sillä olen hiusjuuriani myöten täynnä autourheilua, ja mieleni tekisi likipitäen polttaa jokainen auto yksitellen naapurin pellolle. Sukukuulumisiakaan ei voinut ottaa puheeksi, sillä syöpätaisteluiden ja erinäisten alkoholismien myötä suku on jo tovin ollut riekaleina, eikä koskaan voinut tietää kuinka pahasti eri lähipiirin tapahtumat olivat juuri kyseistä henkilöä koskettaneet. Omankin suvun vastoinkäymisten esiintuonti olisi tuntunut typerältä keinolta lähtä puhumaan syvällisiä ihmisen kanssa, jonka kanssa on juuri nippanappa selvinnyt sääpäivittelystä.
Meillä ei siis ollut mitään muuta yhteistä kuin sama sukunimi, ja kersoilla punaiset rannekkeet. Lopulta kuin yhteisestä sanattomasta sopimuksesta siirryimme eri puolelle seikkailurataa lapsiemme kanssa ja välttelimme niitä hetkiä, joissa niin julkean selvästi tulisi taas esiin se, ettemme hyvällä tahdollakaan vaan keksineet mitään puheenaihetta toisillemme. Kaiken lisäksi onnistuin hukkaamaan heidän nuorimmaisensa sinä ainoana kertana kun miun piti häntä vähän pitää silmällä.
Koin melkoista epäonnistumista, sillä mikäli onnistun ventovieraallekkin turista tovitolkulla, niin kuinka on mahdollista etten mieheni veljen kanssa löydä edes sanoja kiittää kohteliaasta ilmaisrannekkeista lapsille?
Huh.
Jos tähän loppuun vielä jotain murjaisen, niin ilmoitan valvoneeni koko viime yön. Enää ei auttaneet kylmät rätitkään jaloilla, vaan aamun valjetessa olin nippanappa 20minuuttia saanut unta palloon turvotustulilta. Jollen kohta löydä jotain kylmägeelisukkia, on pakko alkaa tunkemaan pakasteherneitä crocseihin ja nukkumaan ne jalassa. Ei tästä muutoin tule mitään. Sillä vessan laattalattialla seisoskelukaan ei enää auta, sillä mahan koko saa aikaan sen, että paikallaan pystyasennossa olo vie ensin jaloista tunnon, jonka jälkeen se palautuu kihelmöivänä ja kahta kauheampana pakotuksena ja turvotuksena. Ainoa mahdollisuus on siis jatkuva liikkeelläpysyminen, joka onnistuu tietysti hampaita harjatessa ja hiuksiakin laittaessa, mutta entäs sitten ruoan laitto? Saisinko hellasta työnnettävän mallin? Myös viime aikojeni helpotus seistä lasten uima-altaassa tulee näyttämään kahta hullummalta, jos alan siinä kävellä ympyrää sen minimaalisia ulkoreunoja myöten. Harkitsin vakavasti puutarhatuolin nostamista altaaseen siten, että voisin istua siinä ja lukea kirjaa samalla kuin jalat vilvottuisivat vedessä, mutta mikä minä sitten olen kieltämään hiekkalelujen sinnevientiä tai muutakaan, jos itse raahaan kokonaisia puutarhakalusteita pieneen altaaseen??
Onneksi final countdown on jo alkanut eikä näitä päiviä ole enää kuin 9 jäljellä. Maksimissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti