Totuus tulee lasten suusta. Ja humalaisten.
Tässä muutama totuus jonka nelivuotias tyttäremme on viime viikkoina laukonut:
Likka: "Äiti, miksi sää meikkaat?"
Mie: "Jotta äiti ois nätti kun vieraat tulee."
Likka. "Äh, älä nyt. Kyllä säkin oot ihan nätti.. Sit JOKU PÄIVÄ."
Lohduttavaa..
Viime viikolla tuo myös yllätti miut tölsää katsomasta. Neiti tuli venyttään mun otsaani todeten sen jälkeen tyytyväisenä, jotta "Noin! Nyt sulla ei enää ole niitä vahnojen ihmisten ryppyjä!"
Saanen siis olla varsin kiitollinen omaavani kotonani tuollaisen ikinuorentajan, jotta hoituu vanhemmiten ne kasvojenkohotuksetkin kotikonstein, mun ei siis tarvinne ressata rypyistä 28-vuotiaana?
Eilen sitä vastoin sain jälleen selitellä omaa ulosantiani. Liekö perisuomalainen kulttuuri vain niin kieroon kasvanutta, että jonkun pitävän kasvoilla pientä hymyä, pitäisi sille löytyä aina selitys. Koska miellän itseni positiiviseksi realistiksi, tykkään ennemmin hymyillä kuin murjottaa. Eritoten, koska naamani on kai sen mallinen, että ollessani ilmeetön, näytän kuulema todella äkäiseltä, ja sitä en halua.
Mutta niin. Jälleen eilen likka sitten kysyi syytä mun hymyilemiselleni. Vastasin totuudenmukaisesti, että äiti nyt vaan tykkää hymyillä.
"Niin. Siksi mäkin olen täällä..." kuului huokaistu toteamus takapenkiltä.
Ei juma! Siis eihän tuo likka mitään treffiopasta tule koskaan tarviimaan jos nuilla vuosilla jo tietää mihin nätti hymy voi johtaa:D
Vaikkakin, silmiä kirvelevän naurun päätteeksi piti todeta enempi itselleni kuin likalle, että eipä se isäskään itkeny kun sinnuu tehtiin..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti